Mietteitä Beijingin kisojen toisen viikon tiistai-iltana.

 

Tänään on valtakunnan-uutisissa puhuttu paljon Venäjän ja Georgian välisestä konflikstista joka kyllä pahalla tavalla rikkoi ekekheiria, eli olympiarauhan. Sitä emme nyt ala analyseeraamaan, siis tätä Kaukasuksen konfliktia. Ehkä myöhemmin. 

Se mihin kiinnitti huomiota oli se, että kylläpä moni osasi hyvin sliipatusti lausua sanan Georgia ja vieläpä oikein nuotin kanssa: kiorgija, kiorgija; paino ärrlää ja loppuliudennus. Ettei olisi oikein porukalla ja asiantuntijan kanssa harjoiteltu. Se tässä ottaa pannuun, että Suomi on vissiin ainoa länsimaa jossa ei ole otettu käyttöön pinjin standardin mukaista muotoa Kiinan pääkaupungista Beijingistä eli Beijingistä. Kerrataan nyt vielä yhden kerran tämä asia: Uutistoimisto Uusi Kiina toivoi että Pinjin-standarsi otettaisiin käyttöön jo vuonna 1979. KATALTUMU sanoi luoteisseemiläinen taannoin ennen EKR ja tuikeasti yönuotiota sauvallaan sohaisi…

Eilen sen sitten tein ja ostin Turun Akateemisesta kirjan jota oli kiertänyt kuin kale kuummaa putroa jo kolmen kuukauden ajan. Selaillutkin sitä moneen otteeseen olin. Kyseessä on tämän päivän kirjoituksen otsikkokuvassa oleva kirja “The complete book of the Olympics.” Kannessa hehkutetaan seuraavastiu “A treasure trove of lore, drama and anecdode from 112 years of Olympic history. The top eight finishers in every Summer Olympic event since 1896. Full descriptions of rules and scoring for every included in the Beijing Olympics.”

Kannen hehkutukset eivät ole perusteettomia. Kirja on tosin auttamattomasti vanhentunut jo Beijingin kisojen päättyessä, vaan sehän on pelin henki. Kirja on eräänlainen Olympia-raamattu. Yhdessä netin siältämien tietojen kanssa se on aivan pistämätön yhdistelmä Olympia-fanin tarpeita ajatellen. Alustava pistokoemainen syyni paljastaa kyllä joitain epätarkkuuksia ja vääriä johdonmukaisuuksia erityisesti ampuma-urheilun suhteen. Annetaanpa palautetta.

Toista kisaviikkoa hallitsee yleisurheilu ei atleettiset lajit. Hieman on kaihoa ilmassa sillä mitä pitemmälle yleisurheilu etenee sitä lähempänä on kisojen loppu. Poissa on kisojen ensipäivien rajaton innostus ja tunne siitä että todellinen autuus vallitsee inehmoin rinnoissa.  

Mutta elämä jatkuu ja siihen sisältyy luopumisen ja hyvästien tunne. Siihen sisältyy myös toivo jälleennäkemisestä ja uusista kisoista. On niin paljon urheilijoita, hyviä sellaisia jotka eivät koskaan pääsee Olympia-kisoihin. Kunhan Beijing vaikenee niin on monien arvioiden aika. Kitanit ovat tehneet hyvää työtä ja koko kansaa ei pidä syyttämän siitä millaista politiikka nykyisen dynastian johto harjoittaa… Nyt eletään dynastian aikaa jonka nimi on Kansantasavalta. Kauanko se jatkuu; piru tietää vaan ei sano. Vuodesta kahteensataan vuoteen lienee vallan maltillinen arvio. Parasta olla neuvomatta Kitaneita liikaa… Eikä niin varmaan paljossa tehdäkään sillä se ei ole markkinavoimien etujen mukaista, ja ainakin vielä markkinavoimat jyräävätten ihmisoikeudet… Ikävä todeta mutta näin on…

Lomasunnuntain mietteitä: Rymättylää ja Beijingiä.

 

Niin siinä sitten kävi että herätys koitti puoli viideltä jännäämään kotikatsomossa, tai sanotaanko kotikuun-telimossa Juha Hirven, tuon mainion Hurukselan pyssymiehen viimeiseksi jäänyttä olympia-kilpailua. Hyvinhän se meni vaikka polviasennon viimeinen sarja jäikin hieman vajaaksi. Nyt on sitten Henri Häkkinen Suomen suuri toivo tulevissa kisoissa ja toivottavasti Hirvestä tulee kiväärilajien valmentaja…

Mitä piemmälle aamu eteni sitä suurempi oli hinku lähteä Rymättylä kirkkoon katsomaan ja kokemaan millainen heidän juhlamessunsa oikein oli. Matka taittui letkeästi kiitos olympia-radion. Oli ilo huomata miten kirkossa oli paljon väkeä, tosin sielläkin loisti poissaolollaan nuoret aikuiset, mutta se ei tunnelmaa latistanut. Virretkin olivat tuttuja ja seurakunta lauloi todella hyvin. Kauttaaltaan oli messussa kiittävä tunnelma, ja kirkkoherra Ilkka Pärssien puheista kuulsi läpi syvän nöyrä kiitollisuus ja lämmin asenne tulevia seurakuntayhtymän muita osapuolia, Meri-Maskua ja Naantalia kohtaan.

Mutta ei messu satunnaiselta vierailijalta aivan ongelmitta mennyt. Kovaa omatunnon vääntöä joutui käymään siitä katsooko vaivihkasalaa puhelinnetistä miten naisten soudussa kävi. Ehkäpä ehtoollisen jälkeen. Ehtoollinen olikin sitten varsin tuskallinen juttu. Kun polvistuin kaiteelle tunsin varsin tuttua tuskaa vasemmassa takareidessä; kramppia lykkäsi. Eikun pystyy ja jalka rennoksi ja uusi yritys. Ei auttanut vaan veti vieläkin inhemmin. Sen siitä saa kun hyppää mustan orhin selkään ja polkee tuollaiset 10 kilometriä vallan tiukoilla välityksillä. Ensimmäisen pystyehtoollinen sitten Epikleesi-Hiekin indiktio-ehtoollisen Kirkon koulutuskes-kuksessa kauna sitten (Epikleesi-Heikillä tässä tarkoitan Heikki Kotilaa joka on tutkinut paljon ehtoollisrukousta ja hänen kirjastaan “Liturgian lähteille” jäi meikän päähän soimaan juuri ne epikleesit). Mutta kun tuo sana tuli sanottua niin selitetään se näin:

Ekskurssi: kr. epikaleo 'huutaa avuksi', 'kutsua'. Epikleesi on Isälle osoitettu rukous, jossa pyydetään Pyhää Henkeä. Se on kirkon perusrukous, joka on vanhastaan kuulunut erityisesti toimitusten, esim. kasteen, ehtoollisen, konfirmaation ja pappisvihkimyksen yhteyteen. Lähes kaikki varhaisen kirkon ehtoollisrukoukset sisälsivät "eukaristisen epikleesin". Modernissa liturgian tutkimuksessa puhutaan yhtäältä "elementti-" tai "konsekraatioepikleesistä" eli "ensimmäisestä epikleesistä". Siinä pyydetään Isää lähettämään Henkensä ja tekemään Kristus läsnäolevaksi ehtoollisessa. Tällainen rukous sisältyy esim. ensimmäiseen evankeliseen messujärjestykseen (ns. Kaspar Kanzin agenda 1521). Toisaalta puhutaan "kommuunioepikleesistä" eli "toisesta epikleesistä", jossa pyydetään Isää valmistamaan Henkensä kautta seurakuntaa Herran ehtoollisen arvolliseen vastaanottamiseen. Tämä rukous sisältyy jo vuoden 1968 käsikirjaan. Varhaisessa kirkossa ei tunnettu jakoa elementti- ja kommuunioepikleesiin, sillä molemmat motiivit kuuluivat kiinteästi yhteen.

Että silleen… Soudun tapahtumatkin selvisivät päivän mittaan. Naiset jylläävät ja se ei tässä tapauksessa ole mitenkään paha juttu. Ja lisää voi mitaleja ja ainakin pistesijoja tulla kun meoljat pääsevät vauhtiin…

Mutta siitä paljon odottetusta kiväärin täysottelusta on vielä jotakin sanominen. Jenkkiläläisen Matthew Emmonsin päähän ei oikein näytä mahtuvan se, että keskittymisen on toimittava loppuun saakka. Mies johti finaalia suvereenisti ja voittoon olis tarvittu alle seitsemän osuma. Mutta eikun mies täräyttää 4.4 viimeisellä laukauksella! Edellisissä kisoissa mies johti samassa tilanteessa reilusti mutta pisti yhdeksännen laukauksen naapurin tauluun. Kohtalo ei toista itseään, mutta joskus se matkii itseään miten haluaa.

Emmonsille yksi neuvo seuraaviin kisoihin ja se on vanha zen-viisaus. Sitä olen monissa yhteyksissä hokenut, muutamaan otteeseen jopa täällä:

Jos haluat kulkea kymmenen peninkulmaa niin älä pidä viittä peninkulmaa puolena matkana. Asennoidu siten, että puolimatka on yhdeksän peninkulman kohdalla, näin jaksat loppuun saakka.

Lauantai-illan mietteitä 16-08-2008

                         

Aluksi kirkollisia mietteitä. Ja niitä kirvoittaa uutiset ei-seurakuntaliitoksista. Kirkkohallitus näet päätti viikolla että Piikkiö ja Rymättylä säilyvät itsenäisinä seurakuntaina ja siinä sivussa kai Meri-Maskukin. 

Asia on ihan hyvä juttu indeed, sillä viimeaikainen vaihtoehdottomuus jo alkoi tuntua vallan totalitääriseltä. Kirkkohallituksessa löytyi siis todella hyvää ajattelua. Olisihan se ollut aivan järjetöntä liittää esim. Piikkiön vanha, perinteikäs ja toimiva seurakunta Kaarinaan. Paikallisuus on aina hyvä asia. Aivan tekisi mieli osallistua huomenna vaikkapa Rymättylän seurakunnan palvokseen ja kokea jotain ainutlaatuista. Mene ja tiedä vaikka niin tapahtuukin…

Mutta mennäänäpäs Beijingin kahdennenkymmenennnen yhdeksännen olympiadin kisoihin ja tämän päivän tunnelmiin. Tarkastelemme lähinnä yleisurheilua ja ehkä vähän kouluratsastustakin ja tietysti tähyämme jo huomiseen ja naisten kevyen kaksikon finaaliin… Emme luonnollisestikaan unohda miesten pienoiskiväätin täysottelua.

Pituuden karsinta oli todella ihme juttu ja Evilän karsiutuminen aika iso sääli vaikka mies sen nurkumatta kärsi. Teevee-selostajat eivät oiekin olleet ajan tasalla kun analyysiä siihen ei tuntunut löytyvän miksi ne “maailmanluokan” hyppääjät toinen toisensa jälkeen karsiutuivat. Moista ei nimittäin ole ennen nähty. Syy on jossain hyvin yksinkertaisessa ja väittäisimmepä että se oli tänään liian nopeassa, ehkä sääntöjenvastaisessakin alustassa. Ratapinnoite oli aivan liian nopea ja kova ja siksi askelmerkit menivät sekaisin.  

Nopea ratapinnoite ei kyllä selitä Jamaikalaisen Usain Boltin pahuksen irtonaista menoa. Suoritin pienen vedonlyönnin päivän pari-kilpailussa. Tietysti loin vertoa Usain Boltin puolesta ja ajaksi veikkasin haarukkaa 9.68 – 9.70. Ja sehän meni harvinaiseen oikeaan sillä mies kellotti ajan 9,69. Mutta kuinka paljon mies oli parantanut maailmanennästystä jos olisi juossut kunnolla loppuun saakka. Ehkä kello olisi pysähtynyt aikaan 9,55. Lyödessäni vetoa lähdin siitä, että Bolt saavuttaa em. haarukka-tuloksen jos juoksee tosissaan. Beijingin yli-nopea rata antaa siis satasella etua noin 0,15 sekuntia satasella. Tai sitten on maailman nopein mies todella ylivoimainen ja kyseinen rata sopi vain hänelle. Jenkkien hegemonia on ainakin murrettu ja pitkästä aikaa voi pikaviestin ME siirtyä jonkin muun maan joukkueen haltuun.  

Kyra Kyrklund teki Max-hevoisen kanssa tasaisen varmaa työtä kuudensissa kisoissaan ja finaalihan on vasta edessä. Juha Hirvi on itse ollut hieman realistinen mahdollisuuksistaan pienoiskiväärin täysottelussa mutta sitä ei koskaan tiedä mitä vanha kettu voi aivan puolihuolimattomasti tehdä. Tosifani nousee ylös aamuneljältä ja ryhtyy odottelemaan tietoja miten sarjat etenevät… Enemmän pitää kuitenkin voi odottaa naissoutajiltamme. Niinköhän naiset nyt näyttävät mallia oikein viimeisen päälle. Jäänee se Rymättylän kirkkoreissu tekemäti…

Vieläkö tulee mitaleja?

Eli nyt sitten tehdään roknooseja ja puntarointeja. Ilahduttavan moni maa on tässä vaiheessa päässyt kultakantaan; peräti 27 kansakuntaa on saanut vähintään yhden olympiavoiton. 

Kiina taitaa jyrätä Jenkkilän tällä kertaa varsin selvästikin. Mutta tuskinpa mikään maa on koskaan niin massiivista satsinkia tehnyt kuin Kiina nytten. Mutta miten on meidän laita? Vieläkö tulee mitaleja? Huomio kiintyy aivan ensiksikin parhaaseen uimariimme Hanna-Maria Seppälään, pituushyppääjä Tommi Evilään ja tietysti pilumi-maakareihimme ja lähinnä Tero-pariin. Muitakin mahdollisuuksia on ja toivottavasti ne ovat ylläreitä… Melanheiluttaja-naisilta voi odottaa todellista ylläriä ja ei pidä aliarvioida kiväärimiehiämme vaikka Juha Hirvi on ehkä parhaan sihtinkinsä jo menettänyt. Henri Häkkinen voi kyllä yllättää myös pienoiskiväärissä.

Paljon on Hanna-Maria Seppälän harteilla, koko uima-urheilumme tulevaisuus sillä idoleja tässä tarvitaan kun Jani Sievinenkin, Antti Kasviosta nyt puhumattakaan, on jo aivan menneen maailman miehiä. Kaikki on mahdollista aivan kirkkaimpaankin saakka, mutta siihen tarvittaisiin niin kova aika ettei se nyt ihan vielä taida onnistua. Pronssikin olisi niin kova juttu että alta poies, vai pitäisikö paremminkin sanoa altaasta pois…

Ja jos ei mitalia tule niin hän kyllä kamppailee vkavasti uintikisojen kauneimman naisuimarin tittelistä. Sellaisiakin aina jaetaan. Onpa joskus jaettu palkintoja parhaista sääristäkin. Vuoden 1964 olympialaisissa talvikisoissa Suomen kaksinkertainen olympivoittja noissa kisoissa voitti myös Mr Seefeld-tittelin, ja se oli nimenomaan säärikilpailu se.

Säärikilpailusta menemme sitten setä pitkäsääreemme eli Tommi Evilään. Miehen pitäisi olla elämänsä kunnossa ja olympia-radion haastattelussa mies ilmiselvästi huhkui pontta ja tappuraa. Ei valitellut lämmintä ilmanalaa vaan sanoi sen tehneen ihmeitä. Ei kuulemma kolota paikkoja lainkaan, ei sääriä eikä hampaita. Mutta tuskinpa tuollaisella hyvinvoinitvaltion lapsella enää amalgaamia suussa onkaan.  

Että paljollako pronssi sitten irtoaa pituushypyssä. Tai sanotaanko että millaisella tuloksella kultaa voitetaan. Homman nimihän on se, että voitaakseen kultaa pituushypyssä pitää hypätä sentti pitemmälle kuin hopeaa voittanut, tai sitten yhtä pitkälle mutta toinen hyppy pitemmälle kuin toisella tasatulokseen päätyneellä…

Taso on varmaan kova mutta pronssi irronnee tuloksella 825 ja hopeaan tarvitaan 838. 840 on Evilä tavoitettavissa jos kaikki menee putkee ja tuulta takan on 1,9 metriä sekunnissa, vähintään. Sellaisen hypyn Evilä varmaan tekikin Helsingin MM-kisoissa pari vuotta sitten mutta se oli hiuksenhienosti yli. Kerrassaan hieno että meillä on tällainen kisailija tuollaisessa jenkki-lajissa. Evilä ei satasta juokse mutta kun tuollaisia pituuksia loikitaan niin aivan implisiittisesti voidaan sanoa että hän on myös Suomen nopein mies…

Ensimmäisen kisapäivän mietteitä

 

Tai oikeastaan toisenkin. Kaksi päivää on nyt kisattu ja kaukana on suomalaismenestys. Toisaalta sitä aina odottaa aina varsinaista yllättäjää, ja jotenkin tuntuu että joukkueessamme tällaisia yllättäjiä voi löytyä. Huomio kiintyy kestävyysurheilijoihin eli purjehtijoihin ja ampujiin.

Mutta kisat menevät eteenpäin kuin kiskoilla ja kiinalaisille virtaa mitaleita tasaisella ropinalla. Jenkkien hirmu Phelps aloitti kultajahdin uimaltaassa ja ohittanee pian Paavo Nurmen ja kumppanit kultamitelien määrässä.

Jousiammunta osoitti taas sen kuinka tasa-arvoinen laji se on. Nyt kun todellakin ammutaan samalta matkalta ja suhteellisen keveissä tuulissa niin piste-eroja parhaaiden naisten ja miesten välillä ei juuri synny. Ainoa jousiampujamme hävisi 72 nuolen kilpailussa parhaille naisille noin 50 pistettä. Asiaa ei kukaan uskalla sanoa ääneen mutta näin se vain on. Ja kun ammutaan 70 metrin matkalta niin Etelä-Koreassa, tai sanotaan suoraan että Koreassa, on noin 100 parempaa naisjousiampujaa kuin meillä paras mies. Asialle tarttis varmaan tehdä jotain.  

Ehkä kovalle tasolle ei nlousta enää koskaan tuossa lajissa juuri meillä. Ylpeys pitäisi pystyä nielemään ja palkkaamaan valmentaja Koreasta. Toisaalta herää kysymys että mistäs rahat moiseen. Paljon olisi tehtävää myös monissa seuroissa. Laji on hvyin sisäänpäin lämpiävä ja innostavia seuraohjaajia on harvassa.  

Kysehän menestyksen suhteen on lajissa kuin lajissa juuri rahasta. Amatöörin nouseminen korkeimmalle korokkeelle on nykyään todella harvinaista. Joka voitaa kultaa näissä kisoissa ja tekee normaalia päivätyötä tuommoiset 8 kuukautta vuodessa voidaan kyllä luokittaa amatööriksi. Epäilenpä vahvasti löytyykö tuollaista heppua tai naesta lainkaan.

Menestystä saataisiin aivan varmastiu jos satsinkia tehtäisiin. Kysehän olisi siitä, että ns. amatööri saisi urheilla aivan vapaasti saaden kuussa tuollaiset 2500 euroa palkkaa, tästä tietysti hieman veroa. Yhden huipun tukemiseen tarvittaisiin siis noin 30 000 euroa vuodessa. Eri asia sitten on se kuinka monta tuollaista huippua voitaisiin verovaroilla ylläpitää. Tarvittaisiin aivan varmasti myös sponssirahaa. Tuon kolmekymmentätonnisen päälle tarvittaisiin sitten vielä laji-, ja liittokohtaista tukea melkoiset summat.

Asia varmasti olisi ihan ookoo jos samaan aikaan tuettaisiin kuntourheilua ja jopa hyötyliikuntaa. Koulujen liikunta-ohjelmiin tulisi myös satsata nykyistä huomattavasti enemmän. Olympia-urheilu on tietysti kaikkien asia mutta se on toisaalta vain jäävuoren huippu. Eikä pidä unohtaa myöskään urheilu-pedagogiikkaa ja sitä, että urheilu on vain osa kasvatusta. Kristitynkin tulee urheilla ja kuntohyötyillä. Näin tuntuu sitten parrukin kevveemmältä…

Kolmannen kisapäivän kultamietteitä.

Se ylläri sitten tuli, se josta eilen voitiin uumoilla. Ja kaiken lisäksi kullan toi naisurheilija, vasta neljäs naispuolinen olympiavoittajamme kesäkisoissa. Kaiken lisäksi kyseessä on mitä ilmeisimmin keveällä valmenustuella harjoitteleva amatööri. 

Wikipediasta löytyi tiettystikkin jo artikkelintynkä joka mainitsee Satu Mäkelä-Nummisen olevan kahvilatyöntekijä. Tuorein kultamitallivoittajamme osaa myös torvensoiton jalon taidon ja pirunkeuhkokin tottelee häntä (Lähde. Radio Suomen eli olympiaradion haastattelu.)

Maanantai-päivä eli kisojen kolmas kilpailupäivä palautti siis Suomen kultakan-taan. Ja kaiken lisäksi tuli vielä pronssiakin. Ja siitä kilapilusta täytyy sanoa, että sen voitii aivan oikea mies, siis se intialainen. Hänhän ampui finaalissa reiluja kymppejä kun Häkkinen jäi tasaisesti aina muutaman kymmenyksen alle. Viimeinen laukaus oli Häkkiseltä huono ja siinä meni se hopea. Toden-näköisesti jo alkukilpailussa intialainen oli parempi jos olisi laskettu nuo perin mielenkiintoiset desimaalikympit.

Naisten trap-finaali menikin sitten jännittävissä merkeissä. Toisaalta Satu Mäkelä-Nummelalla oli koko ajan varsin turvallinen asema kisan johdossa. Marginaalit ovat pieniä ja romahdusta ei tällä tasolla nähdä. Pitkä ja sinnikäs harjoittelu toi vihdoin kallisarvoisimman hedelmän. Ampumaurheilulle päivä oli kerrassaan riemukas ja pelkkä pronssikin olisi ollut tunnustus määrätietoisesta työstä. Laji on varsin kallis harrastaa ja uusia harrastajia tuskin tulee syksyllä ammuntasaleille-, ja luoliin ihan pilvin pimein. Mutta onhan se jotain kun saadaan ampumaurheilusta kultaa ja vieläpä 44 vuoden tauon jälkeen.

Herää kysysmys: “Miksi naiset eivät tuo kesäkisamitaleja, ja kultaisia varsin-kaan?! Tämähän oli vasta neljäs kesä-kulta… Homman nimi kun on se, että muualla mitaleja kyllä voitetaan ja suomi on verrattaessa miesten ja naisten mitalisaantoa keskenään muiden vanhojen urheilumaiden jäljessä. Onneksi talvikisapuolella tilanne on tyystin toinen. Ehkäpä syy onkin juuri tuossa, parhaat tyypit ovat harrastaneet talvilajeja. Toisaalta meidän ei tarvitse hävetä naisyleisurheilijoittemme menestystä 1970-luvulla vaikkei olympiamitaleja tullutkaan. Monen naisurheilijamme kuntohuippu sattui tuolloin kaksi vuotta liian aikaiseen vaiheeseen… Ehkäpä tilanne korjaantuu tulevissa kisoissa ja vielä näidenkin aikana parempaan suuntaan.

Siis herää kysymys: tuleeko lisää mitaleja? Ehkäpä tuleekin, mutta pettyä ei pidä jos kaikki jääkin mies-pilumistiemme varaan. Mitaleita tulee sitäkin enemmän muille ja voi olla että Kiina pesee Jenkkilän tässä skabassa jopa varsin kevyesti. Venäjäkin herää vielä ja vaikka se ei tuohon taistoon ylläkään niin olkaamme vakaat ja varuillamme kun kolmannenkymmenennen olympiadin kisat käynnistyvät neljän vuoden päästä. Koko maailman huomio on nyt Beijingissä mutta lukemattomilla judosaleilla, kentillä ja konnuilla treenaavat miljoonat nuoret jotka havittelevat joskus pääsevänsä kisoihin. Joukkoon mahtuu muutama vanhempikin yrittäjä.

Kolme päivää Beijingin kisoihin – Olympiamuistoja ja haaveita III.

Enää kolme päivää Beijingin kisoihin ja tunnelma nousee nousemistaan. Wokkipadoissa käy suika-lepaistin tirinä ja pian kalisevat syömäpuikotkin… Joka on onnistunut hankkimaan kiinanpommeja näinä vaikeina aikoina on löytänyt suoranaiusen aarteen. 

Mutta vielä ei sentään olla linnunpesän maisemissa. On aika muistella ehkä omituisimpia olympialaisia mitä koskaan on nähty. Kyseessä ovat vuoden 1980 kisat Moskovassa. Moskovahan oli saanut järjestelyoikeudet vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin, nykyäänhän järjestäjillä on aikaa tuollaiset 7 vuotta. Kisat järjestettiin hyvissä puitteissa, ei siinä mitään. Jonnekin Moskovan ja Kiovan välillekin rakennettiin oikein kunnon moottoritien pätkä jotta pyöräilyn maantiejoukkue-ajo voitiin järjestää. Kisat olivat näytön paikka Neukkulalle…


Mutta sitten alkoi tapahtua. Puolan liikehdintä alkoi vasta elokuun alussa kun lakkopraoni Walesa aloitti liikehdinnän Gdanskissa. Neukkula sotkeutui Afganistanin sisäälissotaan ja kilpailuja boikotoi peräti 47 maata, Yhdysvaltojen johdolla. Ainoastaan 80 maata osallistui, mikä oli pienin luku sitten vuoden 1956 kisojen. 15 maata protestoi Afganistanin tapahtumia osallistumalla avajaisiin ja mitalinjakoseremonioihin olympialipun alaisuudessa. Näiden maiden kultamitalisteille soitettiin olympiahymni kansallislaulun sijaan. Moskovan lisäksi järjestettiin Piritan satamassa Tallinnassa olympialaisten purjehduslajit. Jalkapallo-otteluita järjestettiin Moskovan lisäksi Leningradissa, Kiovassa ja Minskissä. Tallinaa lähemmäksi eivät kesäkisat sitten ole Suomea tulleetkaan.

Näin jälkeenpäin ajatellen Moskovan kisat aloittivat häpeällisen jakson Olympialiikkeen historiassa, vaikka itsessään se oli tapahtummiin täysin osaton. Seuraavat boikotittomat kisat näet järjestettiin vasta vuonna 1988 Soulissa ja voidaan sanoa, että kansojen perhe saattoi esteettä olla koolla ensimmäisen kerran sitten vuoden 1972!

Kisoissa haudattiin Lasse Virenin haamu vaikka hän tekikin kympin kisasta huikean kisan. Kaksi viimeistä olympiajuoksua menivät saldolla viides ja keskeytys. Huikea saavutus silti se kympin viides sija. Harmi vain että Lassen valmistautuminen kisoihin ei sujunut onnellisimpien tähtien alla. Millainen oliskaan ollut hänen kahden kilometrin kirinsä jolla Yifter olisi kesytetty…


Pertti Karppinen toi taattua kultaa, mutta suurin yllättäjä oli nuori jousiuampujamme Tomi Poikolainen. Ei hän niin puskan taka tullut kuin luullaan. Jo kaksi vuotta aiemmin hän oli ollut mukana Coventryssä järjestetyissä EM-kisoissa joissa Kyösti Laasonen otti EM-kultaa. Siellä Poikolainen oli mm. toisena vaativalla 50 metrin matkalla itsensä Kyöstin jälkeen, ja kaveri oli tuolloin vain 16-vuotias. Paljonhan voidaan jossitella asialla, mutta seuraavana vuonna pidettiin Italian Punta Alassa maailmanmestaruuskisat joissa kultaa otti Kyösti Laasonen. Toiselle ja kolmannelle sijalle sijoittuivat jenkit Pace ja McKinney jotka olivat puhelleet Poikolaisen voittaneen inflaatiokultaa. Poikolainen oli tuossa kisassa viides ja hänelläkin oli kultaan sauma mutta jotain pientä kämminkiä oli vioittuneen nuolen kanssa jolla hän ampui useamman kerran pitemmiltä matkoilta…

Neljä päivää Beijingin kisoihin – Olympiamuistoja ja haaveita II.

                                    

Omista kisamuistoistani nousee esiin kaksi ylitse muiden ja ne ovat luonnollisestikin Montrealin kisat vuonna 1976 ja Moskovan kisat vuonna 1980. Toisaalta ne olivat epätäydellisiä kisoja jos ajatellaan boikotteja. 

Harva muistaa sitä kuinka moni Afrikan maa jäi pois Montrealin kisoista koska. Suuri joukko lähinnä Afrikan maita boikotoi kisoja Etelä-Afrikan, Rhodesian ja Uuden-Seelannin osallistumisen vuoksi. Kansainvälinen olympiakomitea myöntyi sulkemaan kisoista kaksi ensimmäistä näiden harjoittaman rasistisen apartheid-politiikan johdosta, mutta Etelä-Afrikan urheilusaartoa rugbyottelulla rikkonutta Uutta-Seelantia KOK ei katsonut voivansa sulkea kisoista, rugbyn ollessa olympialaisten ulkopuolinen laji.  

Mutta yhtä kaikki kesä 1976 oli kuuma kesä ja yöradio oli kesän kova sana. Suomalaisilla oli kovat odotukset Montrealin kisoista. Kaikkien silmät katsoivat tietenkin Lasse Vireeniin ja hänpä hoiti hommansa ollen elämänsä kunnossa. Kympillä Lasse pesi Carlos Lopezin kuin vetta vaan ja kyllä Yifterkin olisi sille Lasselle hävinnyt. Montrealin vitonen on kaikkien kestävyysjuoksujen klassikko ja kukaan ei tiedä kuinka lujaa Lasse jolla oli ja on edelleen Itä-Afrikkalaisen miehen jalat olisi matkan päästellyt jos olisi ollut pakko, ehkä jopa alle 13 minuutin… Se että Lasse suorastaan tappoi kaikki ne mailerit on aivan käsittämätön juttu… Puhume lisää Lassesta ja Montrealin meinigistä kun pääsemme suullisesti puhelemaan; ehkä joskus kun julkenen järjestää KIRKKOHERRAN NETTIPÄIVÄKIRJAN lukijatapaamisen. Yleisurheilusta tuli mitaleja oikein urakalla, jos vertaa siihen mikä on nykyään saaminki.

Nimittäin silloinen ykköspilumistimme Hannu Siitonen sai hopeaa vaikka kulta olisi hänelle ilman muuta kuulunut; mutta minkäs Nemethille mahtoi. Antti Kalliomäki oli lähellä olympiakultaa mutta liian monta yritystä koitui hänen kohtalokseen. Anttihan oli tavattoman lahjakas mies joka parikymppisenä teloi jalkansa aivan katkipoikki Helsingin olympiastadioinin seiväspaikalla. Ja se katkipoikki oli sellainen juttui että jalkaterä roikkui muutaman nahka-, ja jännesuikaleen varassa. Jalka pantiin kuntoon ja oli urheilulääketieteen ihme että mies vielä urheili.

Pirjo Häggmannille olisi suonut olympiapronssia mutta ei niin ei. Jos toivo olis Lassessa niin varsinaisia yllätysveikkoja olivat Pertti Ukkola ja toinen Pertti eli Karppinen. Ukkola pani kaiki sileeksi ja aivan alkukierroksilla Gruusian eli Neuvostoliiton hallitseva maailmanmestari Nelson Davidian sai tuta Sodankykän miehen vloiman, lopputottelussa Jugoslavian, tuon entisaikojen Etelä-Slaavien liittovaltion, Ivan Frigic ei mahtanut yhtikäs mitään. Soutu-ihmeemme Pertti Karppinen tuli vähän kuin puskasta voittaessaan ensimmäisen kultansa.

Montrealin kisoista olisi paljon muutakin porinoitavaa mutta todetaan että kyllä Nadja oli ylitse kaikkien… 

Viisi päivää Beijingin kisoihin – Olympiamuistoja ja haaveita I.

Ja nimenomaan kesäkisamuistoja… Ja otetaanpas aivan alkuun oikein kaunis ja vokaalipitoinen suomenkielinen sana, nimittäin kesäkisaisännyys-haave. Nimittäin herää kysymys siitä voisiko Suomi vielä kerran isännöidä kesäkisoja, siis ihan oikeita Olympia-kisoja. 

Ehkä se olisi nippa nappa mahdollista pääkaupunki-seudulla kunhan Vantaa ja Espoo pantaisiin väkipakolla Helsingin yhteyteen. Sehän tekisi jo pienen metropolin verran ihmisiä. Spekuloidaanpa asialla oikein kunnolla. Mitä kaikkea tarvittaisiin?

Ensinnäkin tietysti tarvittaisiin suurempi olympiastadion. Tai sitten rakennettai-siin pari vyötä lisää stadioinin ympärille… Ainakin noin tilapäisesti… Velodromi tarvittaisiin, samoin vesiurheilukeskus… Tarvittaisiin myös seuraavat suorituspaikat…

-Soutu- ja melontastadion, käytännössä noin 2200 metriä pitkä, 60 metriä leveä ja 6 metriä syvä tekoallas.
-Ratsastusurheilukeskus
-Purjehduskeskus joka voitaisiin rakentaa johonkin muuhun kaupunkiin kuin Helsinkiin…
-Lukuisia kenttia ja saleja…

Omanlaisensa ratkaisu olisi kyllä myös pidentää kisoja muutamalla päivällä jotta voitaisiin käyttää samoja suorituspaikkoja. Muistuu mieleen montrealin kisat vuonna 1976 kun judo-kilpailut vietiin läpi velodromilla… Voisihan sitä kyllä sijoittaa niinkin proosallisen lajin kuin painonnoston vaikkapa Finlandia-taloon; pääsisi siinä ähellys ja karjahtelu oikeisiin ulottuvuuksiinsa kunnon akustiikan myötä.

Hajasijoitus onkin sitten oma mahdollisuutensa sillä Etelä-Suomen talousalueella liikenneyhteydet pelaavat vallan hyvin. Koripalloturnauksen toisen lohkon voisi aivan hyvin pelata vaikkapa Turussa. Urakka selvitä kisajärjestelyistä ei ehkä olisi niin kauhea ongelma kuin aluksi tuntuisi.  

Oma pulmansa olisi sitten se kuinka kisavieraat majoitetaan. Oma mahdolli-suutensa olisi kelluvassa hotellistossa. Yhteen risteilijä-alukseen voi majoittaa vallan suuren määrän kisavieraita… Urheilijoille löytyy kyllä oma tilansa uuden asuinalueen myötä. Tosin Helsingissä alkaa olla jo melko ahdasta. Yksi asia on kuitenkin varmaa ja se on se, että metroverkostoa tulisi parantaa huomattavasti.

Projekti vaatisi kärsivällisyyttä ja nimenomaan kärsivällisyyttä. Mutta jos tähtäin asetettaisiin vuoteen 2020 niin mikään ei olisi mahdotonta. Suorituspaikkoja voitaisiin rakentaa pikku hiljaa ja maailma on aivan toisenlainen vuonna 2020, ehkä kisatkin… SIIS KESÄKISAISÄNNYYSHAAVE ELÄÄ!

Kuusi päivää Beijingin kisoihin.

Niinpä on ja on aika pohtia vähän globaalimpia yhteyksiä. Sanotaan että kiinalaiset, ja tässä tapauksessa Kiinan kommunistinen puolue käyttäisi kisoja palvelemaan omia tarkoitusperiään. Herää sitten kysymys: “Kenelle Kiinan kommunistinen puolue nyt sitten haluaa jotain näyttää?” Maailmalleko vai omalle kansalleen? Ehkä kuitenkin itselleen, vai tietävätkö he sitä itsekään…

Onhan lähtökohta aika ihmeellinen jos kommunistinen puolue kannattaa mail
man raainta kapitalismia. Mutta meneekö tuokin ilmiö todella, kuten jo aiemminkin on tässä yhteydessä pohdittu, lähinnä dynastianvaihdoksen piikkiin ja kiinalaisillahan tulee tässä vaiheessa joskus jopa muutaman sadan vuoden anarkistinen kausi… Ehkä tässä olisi kaikista yksinkertaisin ja todennäköisin selitys asialle…

Jotenkin ei jaksa uskoa siihen, että Kiina muuttuu avoimemmaksi yhtsikunnaksi kisojen jälkeen. Siinä missä Tokion kisat vuonna 1964 olivat kunnianpalautus idän ihmemaalle ja Soulin kisat vuonna 1988 nostivat Etelä-Korean normaalivaltioiden joukkoon niin Kiinan suhteen olisi muutosta pitänyt jo näkyä. Japanille ja Etelä-Korealle nuo kisat olivat mitä suurimmassa määrin kunnia-asia ja heidän yhteiskuntansa muuttui avoimmemmaksi ja vapaammaksi kisojen myötä. Mutta kohtahan tuo nähdään.

Uusin TIME-lehtikin puhui taajaan Beijingin kisoista. Siinä oli pitkä juttu otsikolla 100 Athlets to watch. Lista oli luonnollisestikin amerikkalaispainot-teinen ja turha sieltä oi etsiä pilumistitoivojamme Teroja. Ykköseksi oli listattu LeBron James ja sijalla kolme oli Michael Phelps. Sitäpäs ei aiemmin ollut tiedossakaan että Phelps on varsinainen luonnonoikku. Hänellä on aivan valtaisa luonnonoikku-ominaisuus. Hän pystyy palautumaan rankasta harjoituksesta ja spurtista aivan muutamassa minuutissa kun jollain muulla maitohapon käsittely vie jopa vuorokauden.  

Kysehän on todennäköisesti kuitenkin siitä, että viisas treenari lopettaa harjoituksen matalaan tempoon, antaa sydänlihaksen polttaa maitohapon. Tämä tarkoittaa sitä, että harjoituksen viimeinen kuudennen tulisi vetää aivan minimitehoilla… Ei siinä sen ihmeellisempää ominaisuutta välttämättä tarvita. Homma toimii vallan hyvin ja näinkin lahjtaton treenari saattoi aikoinaan pyhä-iltana pistellä jolkottaa tuollaiset 20 km ihan hyvillä tehoilla vauhdilla 4.20-4.30 ja ajella päälle ergometrilla tuommoiset 75-90 min vallan kovemmilla tehoilla luonnollisesti muistaen löysätä viimeisen kuudenneksen.  

Oli maitohappoja tai ei mutta lystistä ei lopulta jäänyt käteen, vai pitäisikö sanoa, että jalkoihin muuta kuin 17 vuoden krooninen akillesjänne - tulehdus, kaiken lisäksi molempiin jalkoihin. Ja niin hvävisi maallinen hoikkuus ja pötsi kasvoi. Niin siinä käy jos lahjattomat rupeavat liikaa hillumaan ja trenaamaan. Mutta olisihan siinä voinut käydä pahemminkin. Tuleekin mieleen, että tässähän piti kirjoitella vallan Olympia-muistoista juuri näinäpäinä ennen Beijingiä.

16 päivää Beijingiin. Mietteitä Radio Suomen Olympia-illan jälkeen.

Ensimmäiset muistot tästä Olympia-illasta juontuvat jonnekin vuoteen 1980. Kysehän on tunnelmointiohjel-masta, jossa studiossa vastaillaan kuuntelijoiden kysymyksiin olympiajoukkueen valinnoista ja menes-tymismahdollisuuksista ja homman nimihän on se, että poristaan muutenkin yleistä urheilusta.

Puhelut, joita tämänkertaiseen Olympia-iltaan tuli, olivat varsinaisen asiallisia. Toki eräs nimeltä mainitsematon kansalainen oli sitä mieltä, että Suomen olympiajouk-kueesta on 97 prosenttia lähinnä turisteja. Tämä väite kyllä kumottiin aika perus-teellisesti. Ohjelmassa valotettiin paljonkin olympiakomitean valintakriteerejä. Joukkueen on oltava iskukykyinen, mutta myös rakenteeltaan sellainen, että kaikille lajeille annetaan näkyvyyttä. Tämä palvelee sitä, että myös pieniin lajeihin – kuten jousiammuntaan – saadaan aina olympiavuoden syksyllä uusia harrastajia.


Vanhallekin urheilufanille voi joskus tulla uusia oivalluksia. Tämän illan suurin oivallus oli se, että ainakin mina tajusin, miten kova suoritus olympialaisiin pääseminen ylipäänsä on – oli laji sitten mikä tahansa. Niin sanottuja turisteja pääsee mukaan olympiakisoihin tietyssä mielessä yleisurheilussa ja uinnissa, koska pienetkin maat voivat lähettää ainakin yhden osallistujan tuloksiin katsomatta. Mutta näin ei ole suomalaisten laita missään tapauksessa! Olympiakisojen urheilijoiden kokonaismäärä on nimittäin rajoitettu n. kymmeneen ja puoleentuhanteen (10 500) urheilijaan. Yleisurheilua ja uintia lukuunottamatta kaikissa muissa lajeissa on todella kovat kiintiöt ja olympiapaikka on ansaittava kovan karsintajärjestelmän kautta.


Mutta tämä ei ollut vielä syvin oivallus tämän illan olympiaradion tiimoilta. Oivallukseni oli se, että olympialaiset kestävät useimpien lajien suhteen koko olympiaadin ajan. Ei ihan neljää vuotta, mutta kisapaikkoja aletaan jakaa jo olympiaadin toisena vuonna. Kisoihin ei todellakaan tulla puskista ja puun taka voittamaan kultamitaleja.

Tietyllä tavalla olympialiike tulee saamaan vielä enemmän näkyvyyttä lähivuosina, sillä mitä ilmeisimmin varsinaisen olmypiaadin puolivälissä tullaan järjestämään niin sanotut nuorten olympiakisat. Näiden osallistujamäärä tultaneen rajaamaan johonkin neljäntuhannen (4000) urheilijan tietämille, ehkä pienempikin määrä. Väitetään, että Suomen Kuopiolla olisi hyvät mahdollisuudet kamppailla ensimmäisistä olympialaisista nuorten talvikisoista.

Hyvänen aika! Maailmahan on kohta täynnä yhtä olympiaa! Nuorten olympiakisat on oikein hyvä ajatus, olihan jo antiikin kisoissakin poikien lajeja. Kuinka korkealle menestyminen nuorten olympiakisoissa sitten arvostetaankan… Varmaankin aika korkealle. Eihän tässä vanha urheilufani kohta pysy enää nahoissaan! 

Penkkiurheilijan tulisi muistaa, että mitalien saaminen ja rohmuaminen ei ole se tärkein asia, vaan itsensä urheilun katsominen moninaisten suoritusten, eri tekniikoiden, urheilipersoonallisuuksien katsominen ja ihmettely – se on sitä osallistumisen henkeä, jota voi katsomossakin toteuttaa. Kultamitalinkin saavuttaminen on tässä mielessä jäävuoren huippu.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

17 päivää Beijingiin. Urheiluporinoita ja muita

Suomen kisajoukue alkaa sitten olla kasassa, ja taitaakin niin olla. Keihäsmiehiä on kolme niinkuin pitääkin olla ja aivan oikea mies sinne valittiinkin. Hyvänä päivänä Tero Järvenpää voi todellakin yltää hopealla asti… Oma lukunsa oli tapaus Multala – Tenkanen. Purjehduksen Euroopanmestari jäi siis pois kisakoneesta. Sellaista elämä on.

Kiina tullee rohmuamaan mitaleita valtaisan määrän aivan kisojen ensi päivistä lähtien. Yhdysvallat pärjää perinteisiää urheilumuodoissaan eli yleisurheilussa ja uinnissa. Onhan se hurja juttu jos Michael Phelps todellakin rohmuaa ne kahdesan kultaa. Jos USA:n kultasaalis sitten jää vaikka niinkin proosalliseeen ja raamatulliseen lukemaan kuin 40, niin mieshän tuo kotimaahansa silloin sen joka viidennen kultamitalin. Onhan siinä valinnanvaraa miehellä; neljätoista kultaa yhteensä ja kahden viikon kierrossa voi pitää aina uutta kultamitalia kaulassa. Ja voimitkä nostalgia-juhlat voikaan sitten pitää keinutuolissa old timerinä.

Nyt alkaa lipsumaan vähän urheilun ulkoupuolelle ja kiinalaiset jäävät hiukan syrjemmälle. Jos kiinalaiset ovat nimittäin salaperäisiä niin samaa ei voi sanoa usalaisista. He nimittäin eivät ole salaperäisiä, eivät vähimmässäkään määrin. Heillä on toki paljon ns. hyvin salaisia asioita joita isot valtionvirastot salaavat mutta eipä heidän touhuissaan ole juuri mitään itämaista hohtoa.

Autokauppa on kuulemma romahtanut USA:ssa. Kukaan ei kuulemma osta enää isoja city-monstereita vaan suunta ja trendi on smartkaaroihin päin? Eipäs olisi uskonut vielä jokin vuosi sitten. Mutta asiahan on oikein hyvin. Jos parannus on asissa syntyäkseen niin sen aloituspaikka on aivan oikea; siellä missä eniten rällätään niin sieltä sen parannuksen on alettavakin.  

Ei ole sitten Hillary presidentti-ehdokkaana. Obamalla on tosi vaikea tehtävä sillä monet USA:N afro-amerikkalaiset eivät näin suomeksi sanottuna pidä miestä “oikeana afrona.” Sekin vielä sen päälle, että on myös suomeksi sanottuna epäileminen sitä pystyykö hän voitaamaan valitsijamiehet muutamissa isoissa osavaltioissa kuten Nykissä, Floridassa, Teksasissa ja Kaliforniassa. Ja juuri tämä voi olla se tekijä joka kääntääkin kisan repuplikaaneille.  

Ompahan noilla Yhdysvaltaiinn isoilla osavaltioilla muuten hienot nimet; Emperor state, Sunny state, Golden state ja kai Teksasillakin on oma nimensä,  "Yksinäisen tähden osavaltio." Teksashan on ainoa osavaltio joka on joskus ollut aivan oma ja itsenäinen valtio. Joopa joo!

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

19 päivää Beijingiin – Kiinalainen juttu I.

Nyt onkin aika miettiä joitakin ulkoisia tekijöitä, joilla voimme valmistautua 29. olympiadin kisojen täysipainoiseen seuraamiseen. Eli siis miten tulla elämäntapa-kiinalaiseksi? Keinoja on monia. Esimerkiksi ruokavalion tilapäinen muuttaminen, kiinanpommien ja pikkupapattien paukuttelu, salaperäisen virneen virittäminen kasvoille ja niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, kohteliaittein tapojen, huomaavaisten eleiden ja kumartelujen harjoittaminen.

Yksi hyvin tärkeä tekijä on kiinalaisen teen juominen. Tietystikin Earl Grey –teestä on pitkä matka Lapsang Souchongiin. Lapsang Souchonghan on mustaa kiinalaista lehtiteetä. Earl Greyhyn verrattuna sen maku on hyvin tervainen. Sehän on ihan tavallista teetä, joka on vain käsitelty kivihiilisavulla. Maku ei välttämättä istu suomalaiseen suuhun ilman perusteellista totuttelua.

Onpahan aika myöskin aloittaa wokkailu, jos ei sitä aikaisemmin ole jo tehnyt. Yksi helppo resepti on käristää 300 grammaa possun kinkkusuikaletta. Vihanneksiksi voi laittaa herkkusieniä, suikaloitua paprikaa, tietenkin sipulia ja koko komeuden sekaan vielä purkillinen soijapavun versoja ja jotain wokkikastiketta mieltymyksestä riippuen. Tämä nautitaan tietysti puuroutuvan riisin kanssa ja aidoilla tikuilla. Vaan mitäpä on sopiva juoma? Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, tämän komeuden kanssa sopiva ruokajuoma on laimea, haalea vihreä, kiinalainen tee. Sehän on samassa asemassa Kiinassa kuin länsimaissa kuohuviini tai shampanja. Niitähän esimerkiksi saksalaiset käyttävät ruoan kuin ruoan kanssa.

Teetä ja wokkiruokaa tärkeämpi on kuitenkin sisäinen asenne. Kiinalaisuuteen kuuluu, ja on aina kuulunut tietynlainen salaperäisyys. Salaperäisyyshän voi olla merkki harkintakyvystä ja usein jopa syvästä tyyneydestä ja mielenrauhasta. Salaperäistä olemustaan Kiina ei ole koskaan onnistunut karistamaan pois. Ehkäpä sen nykyisen harjoittama valtiopolitrukismi internet-sensuureineen on enemmänkin kiinalaisen salaperäisyyden ilmentymää kuin kommunistista kieroutumaa. Mitäs me olemme kiinalaisia neuvomaan?

Herää vain kysymys: saako nykyään elokuussa mistään pieniä kiinanpommeja ja paukkumattoja? Täytynee varmaan kääntyä kiinalaisten puoleen ja yrittää hankkia moisia karkotteita sitten pimeästi, jos niitä ei muuten kovin helposti saa. Voisihan siinä nimismiehellä olla ihmettelemistä: “Vai että olympialaisia juhlistamaan?” Asiahan on kuitenkin niin, että maassa maan tavalla, tai maahan ei asiaa. Kohta meissä kaikissa asuu pieni kiinalainen.

Mutta mennäänpä lopuksi vielä oikeaan mielenrauhaan, kiinalaiseen mielenrauhaan. Edellä luetellut jotkut ulkoiset tekijät, johin päästään jäljittelemällä tietysti edesauttavat tätä yritystä. Oikea mielenrauha ja pohjaton ilo eivät ole toinen toisensa poissulkevia tekijöitä. Parhaimmillaan olympiakisojen aikana, kun katse on kiinnittynyt yhteen paikkaan maailmassa, voi vallita todellinen jumalten rauha, joka ei voi olla tarttumatta ihmisiin. Tietystikin jokainen järjestävä maa ja kaupunki on tuottanut omanlaisensa version tästä olympialaisesta rauhasta. Vaikka kiinalaiset ovat hillittyä kansaa, on tässä tämänkertaisessa olympiarauhassa kuitenkin jotain riehakkuutta: paukkupommeja, ilotulitteita, lohikäärmekulkueita, villejä ajatuksia kohteliaan hymyn takana. Elikä varsin kiinalainen juttu!

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Pankrationista Beijingiin ja pinyin-standartiin.

Aina ei totisesti jaksa hurskastella kirjojen ja muodik-kaiden ajatusten kanssa. Kohta onkin oiva aika kaivaa kaapin kätköstä suomi-verkkapusero, ja suunnata katse aluksi Beijingiin, kahdennenkymmenenen-nenyhdeksännen olympiadin kisoihin. Nyt on erinäisten ruumiinkulttuurin ilmiöiden tutkistelun aika.

Joka karsastaa urheilun ja kulttuurin yhteiseloa, niin muistakoon että itse suuri filosofi Platon osallistui nuorempana antiikin Olympian kisojen tapaisiin Isthmian kisoihin. Ei missään taidelajissa vaan peräti kaikkein vaativimmassa PANKRATION-kilpailussa. Pankration eli vapaa-ottelu päättyi usein vastustajan kuolemaan. Ilmeisen hyvällä menestykselläkin jopa; kuollut mies ei nimittäin idea-oppeja kehittele. Vaan kuinkas käy nykyajan ”muotifilosofeilta” pankration. Noh, filosofeista viis! Ainakin Venäjän pääministeri Vladimir Putin on aasialaisen pankrationin hienostuneen muodon, judon, harrastaja. Ja tässä muistettakoon, että judon harrastaminen alkaa vasta ensimmäisestä danista eli mustasta vyöstä.


Tietysti olisi luontevaa ajatella, että kotikatsomon oikea pukeutuminen ja muutenkin vankkumaton tuki kantaa joukkuetta ja urheilijoita eteenpäin. Vierasmaalaistenkin upeista suorituksista oppii nauttimaan. Aikanaan kun katseli Neuvostoliiton punakoneen huikeita pelisuorituksia vuodesta toiseen niistä myös oppi pitämään. Joskus kun ottaa turpiin oikein kunnolla niin siitähän voi tulla jopa riippuvaiseksi. Ne ajat eivät koskaan enää palaa. Jääkiekon suhteen Neuvostoliittoa on todella ikävä. Toinen on se turvallinen rajan takaa tuleva dialektinen hyrinä; alkuäidin turvalliseen syliin verrattava suure.Niin kaunista ja esteettistä ilmiötä on vaikea enää kuvitella kuin oli Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkue. Sanotaan se vielä kerran; näiden kolmen muisto ei koskaan himmene: Mihailov, Petrov ja Harlamov. Mutta suurin heistä on Maltsev. Siispä pois kansalliskiihko ja huomio pelkästään hyviin suorituksiin, tekniikkaan ja spekulaatioon yleensä.


Moderni yleisurheilu on löytänyt suurimmat sankarinsa radalta. Juoksun esteettisyydestä voidaan tietysti olla monta mieltä. Jotenkin afrikkalaisen mailerin-askel ei vain ole niin kaunis kuin vaikkapa ylevästi lipuneen Sebastian Coen askellus. Pikamatkoilla afroamerikkalaiset runnojat ovat kyllä tehokkaita, mutta ei kai kukaan väitä että he voittaisivat Pietro Mennean eleganssin. Puhumattakaan nyt sitten Valeri Borzovin juoksutekniikasta. Jos etsii tyyliä ja tekniikka, niin kiitollista on seurata kenttälajeja ja moniotteluja Sorrutaanpa nyt siis nostalgointiin ja spekulaatioon. Harvempi on kiinnittänyt huomiota siihen, että nyt naisten seipään maailmanennätys ylittää jo kahdellakymmenellä yhdellä sentillä ”oikean” seiväshypyn ME:n. Kysehän olisi metalliseipään maailmanennätyksestä numeroin 480. Modernin yleisurheilun, jos modernin rajana pidetään suorituspaikkojen uusia pinnotteita ja myös seiväshypyn välineuudistusta, huikein tulosparannus on tehty juuri seiväshypyssä: 134 cm. Tulosparannusta yli 25%! 


Joskus tulee mieleen erilaiset tasoituskilpailut. Pikamatkoilla afroamerikkalaiset ovat voittamattomia. Mutta jos annettaisiin tasoitusta valkoisille miehille vaikkapa 0,22 sekuntia satasella ja aasian urheilijoille vielä enemmän... Ja sitten vaikkapa kaikkien tasoituskilpailujen äiti: molemmille sukupuolille avoin seiväshyppy. Kiellettäisiin vain muovista tehdyt seipäät miehiltä, ja palattaisiin metallikauteen. Naiset saisivat sitävastoin käyttää taipuisaa muoviseivästä. Olisihan se kova paikka miehille. Metalliseipään maailma vaatii aivan toisenlaista tyyppiä kuin nykyinen seiväs, ja miehen suorituskyvyn raja olisi silloin lukemissa 490. Todennäköisesti derkku-naiset, jos heitä vielä olisi, liikkuisivat jo viiden metrin korkeuksissa.



Mutta sitten han-kansan pariin ja katse Beijingiin päin. Parasta muuten uskoa, että muoto Beijing on itse Kiinan ylimmän johdon suosittelema kirjoitusasu maan pääkaupungille latinalaisia aakkosia käyttävissä maissa. Samoin se on myös YK:n suositus. Muoto Peking ei ole ns. suomenkielinen muoto, vaan vanhan kansainvälisen postitoimistotranskription mukainen muoto. Hämmästyttävää, että valtakunnan ykköslehti poikkeaa pinyin-järjestelmästä tämän nimen suhteen. Asiaa sylttytehtaalta kysyttäessä sai jo neljä vuotta sitten seuraavan vastauksen: ”Asia kyllä tiedostetaan meillä. Saamme päivittäin huomautuksia asiasta. Käytäntö on HS-käytäntö, ja todennäköisesti lähivuosina ryhdymme käyttämään pinyinin mukaisia nimiasuja.” Mutta Hesarilla onkin tässä maassa liikaa valtaa. Muuten, edelleenkin paras meillä ilmestynyt artikkeli pinyin-järjestelmästä löytyy vuoden 1980 MMM-kirjasta.


Mutta todellakin katse Beijingiin, ja XXVIII olympiadin kisoihin päin! Kiina sai sitten kisansa. Onkin kysyttävä, kuka on loppujen lopuksi voittaja, ja mikä lopulta ratkaisi kisojen pitopaikan. Oli kaunista ajatella, että valtava julkisuuspaine saisi Kiinan hallituksen taipumaan joissakin kysymyksissä, vaikkapa Tiibet-jupakassa ja ihmisoikeusasioissa. Coca-Cola-kulttuuri ja lähes rajattomat tossumarkkinat taisivat sittenkin olla määräävin tekijä. Englannin kieli tulee myös jatkamaan voitonkulkuaan, samoin amerikkalaispainotteinen protestantismi. Kiinalaiset ovat todella vekkulia väkeä. Että eikun vaan pinyin-standartin saloja oppimaan ja puikoilla syömään!

Beijing lähestyy.

Niin lähestyvät kolmannenkymmenennen olympiadin kisat Beijingissä ja urheilua seuraavan, ja itse asiassa muunkin, maailman huomio kiintyy itään päin. Urheilijat valmistatuvat kisoihin parhaansa mukaan ja tuloksiakin syntyy pikku hiljaa.

Meidän suurin mitalitoivomme on keihäänheittäjä Tero Pitkämäki, kukas muuten. Rehellisesti ottaen asia on niin, että jos Tero ei kultaa ota niin ei sitten kukaan muukaan. Pitäisi tapahtua aivan valtava yllätys jos jotain muuta tapahtuisi. Kunhan nyt mies malttaisi kilpailla hissukseen ja pysyisi mahdollisimman paljon poissa Suomesta. Miehelle pitäisi luvalla sanoen perustaa aivan oma harjoitusleiri jonnenkin Kiinanmaalle ettei turhaan häiriintyisi...

Hurjan tuloksen satasella teki Jamaikan Usain Bolt kellottamalla ajan 9.72! Mies antaa itsestään hieman ufon kuvan väittäessään satasen olevan vain nopeusharjoittelua varttimailia varten. Sallittua myötätuulta oli tosin 1,7 metriä sekunnissa. Onhan aika valtava alimatkanopeus miehellä. Jos mies on tosissaan niin silloin pitäisi 43 sekuntia olla aika löysää tavaraa. Varttimailillahan on periaatteena se, että ensimmäiset 200 metriä juostaan niin lujaa kuin päästään ja loppu niin lujaa kuin pystytään. Mutta jos mies on tosissaan niin eka puolisko menee noin kahteenkymmeneen sekuntiin ja loppu sitten kolme sekuntia hitaampaa...

Kukaan ei ole vielä ottanut onkeen viime kesänä tässä enpeekoossa ehdottamaani uutta kilpailumuotoa sataselle. Olisi lentävä lähtökaarteesta peräti kolmenkymmenen metrin kiihdytyksellä aika-ajon muodossa. Aika ajon voisi toistaa jopa kahdesti ja parempi aika jäisi voimaan. Raaka peli olisi homman nimi ja kahdeksan finaaliin joka juostaisiin perinteisellä lähdöllä. Homman siunaus olisi siinä että kisa voitaisiin viedä läpi yhdessä päivässä jopa neljän tunnin aikana. Aika ajo mittaisi kaikista parhaiten absoluuttista nopeutta eikä varaslähdön pelko veisi yhtään sadasosia pois. Ehkä jonain päivänä näemme tällaisen satasen kisan... Kukaan ei ole vielä koskaan voittanut yksissä kisoissa kaikkia kolmea lyhintä matkaa... Onkohan kukaan edes yrittänyt...

Suomesta on kisoihin lähdössä ainakin kaksi maratoonaria. Miesten alimatkanopeus ei ole siinä kunnossa että kärkisijoituksia voisi odottaa. Jos näet mielii voittaa maratonin niin on parasta pistellä kymppi noin aikaan 27.45.00 ja vitosellakin pitää löytyä vääntöä 13.35.00 verran. Mutta Beijingissä kilpaillaankin kyllä hieman erikoisissa oloissa. Tarvitaan näet jonkin sortin tervakeuhkoa. Tiedä vaikka joku olisi ottanutkin röökaamisen harjoitusohjelmaansa juuri tätä silmällä pitäen. On niitä ollut omalaatuisempiakin harjoitusmenetelmiä olympia-historiassa.

111 päivää Beijingin kisojen alkuun. Urheilu – politiikka – uskonto. vol I.

Nyt on sitten Suomenkin pääministeri ottanut kantaa siihen miten kahdennenkymmenenyhdesännen olympiadin kisojen boikottiin pitäisi suhtautua. Pääministeri van Hanen aikoo osallistua kisojen avajaisiin ja muutenkin seurata kisoja paikan päällä Beijingissä.

Kisoihin on nyt matkaa 111 päivää ja Kiina-ilmiö alkanee jylläämään todeen teolla kunhan kesä lähenee. Liikehdintä maailmalla tulee kasvamaan ja tiibettiläiset eivät asiaansa unohda. Urheilu on niin suuria intohimoja herättävä asia että olympialiike on alusta saakka tahrautunut poliittisissa leikeissään.

Itse Olympia-paroni eli Pierre de Coubertin aiheutti pahaa verta saksalaisissa intoillessaan urheilun puolesta. Se kun oli hyvää harjoitusta ranskalaisille vuoden 1870 sodan jälkimai-ningeissa. Ja sen jälkeen on skandaali seurannut toistansa, isompi ja välillä pienempi. Kiaken huippuhan on vuoden 1936 kisat Berliinissä. No Aatun kisathan ne olivat, siitä emme pääse yli emmekä ympäri. 

Hitlerin kisoissa ei kuitenkaan tapahtunut mitään vilppiä urheilullisessa mielessä. Tietystikään juutalaisilla ei ollut asiaa Saksan joukkueeseen ja ilmeisesti saksalaiset saivat painostettua erittäin natsimyönteistä Avery Brundagea peukaloimaan ainakin Jenkkien pikaviestijoukkueen kokoonpanoa. Mutta jokatapauksessa natsien silmissä “ali-ihmiset” kuten Jesse Owens saivat vapaasti urheilla ja voitaa mielin määrin. Ja omassa pölkkypäisyydessäänhän saksalaisia on vaikea saada väärentämään tuloksia.

Toista se oli Neukkulan isännöidessä vuoden 1980 kisoja Moskovassa. Voi sitä vilpin määrää, sisäistä ja ulkoista. Ei se, että ulkomaalaisia sorrettiin vaan sekin että oman suosikin piti voittaa maajoukkueen sisällä. Ja aina saivat neukkulalaiset parhaat lähtökohdat, oli sitten kyse parhaasta paikasta ampumaradalla tai muuten. Kaiken huippu oli kolmiloikka-kilpailu. Kisanhan voitti Viron poika Jaak Uudmäe vaikka Sanejeviä vedettiin joidenkin väitteiden mukaan tuloksissa ylöspäin noin 60-70 senttiä.  

Kaiken huippu oli tietysti Brasilaian de Oliveiran hirmuhypyn hylkääminen. Sanotaan Uudmäen kommentoineen kilpailua myöhemmin, että hän panosti kaikkensa ensimmäiseen hyppyynsä koska hänelle toimitsijat eivät uskaltaneet tehdä mitään temppuja. Nyt kisasta on aikaa 28 vuotta ja jo kaipaisi rehellistä tutkimusta asian tiimolta. Kaikkea muutakin hauskaa Moskovan kisoissa tapahtui. Jotenkin en jaksa uskoa vapaapistoolin voittaneen Alexander Melentjevin tuloksen 581 aitouteen, sehän on ollut ME siitä lähtien ja sellaiseksi myös jäänee.

No pitäisikö Beijingin kisoja sitten boikotoida ja mitten, ja mistä syystä? No kenenpä sympatiat eivät olisi tiibettiläisten puolella… Jos boikotointia halutaan niin sen pitäisi lähteä eri syistä. Kisat tuossa kaupungissa eivät näet ole terveelliset ainakaan kestävyysurheilijoille. Kansallisuusasioissa en menisci kitaneita neuvomaan, mutta ympäristöasiat ovatkin sitten ihan eri juttu.