Profeetat

Aika ajoin nousee esiin ihmisiä jotka väittävät olevansa profeettoja, ja joskus jopa jotkut henkilöt voivat saada profeetan arvon toisten silmissä. Monesti kuitenkin profeetan tehtävä käsitetään väärin. Tällaista vinoumaa näemme monesti itseään kristittyinä pitävien keskuudessa ja pohjimmiltaan on kyse myös raamatuntulkinnasta. 

Vanhan testamentin profeettakirjat ovat nimittäin syntyneet aikoinaan pitkän ja monimutkaisen toimitustyön tuloksena eikä niiden profeettojen toiminnasta antama kuva ole historiallisesti oikea. Jumalan nimissä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vaatineista julistajista on tehty uskonnollis-poliittisia tuomionennustajia jos asia näin yksinkertaitaen sanotaan.

Jotkut ovat ilmaisseet avoimesti, että heidän raamat-tunsa on tuhannen sivun verran ohuempi, siis vailla Vanhaa testamenttia.  Asiasta on kuitenkin meilläkin annettu mahdollisimman arvovaltainen lausunto reilut 30 vuotta sitten. Tuolloin silloiset piispat antoivat julkilausuman ”12 teesiä raamatusta.” Se on tänäkin päivänä hyvin käyttökelpoinen julkilausuma, mutta se ei juuri tavoita niitäkään kirkon aktiiveja jotka ovat aidosti, tai sanotaanko enemmän kiinnostuneita raamatusta. 

Pappien joukossakin se on jäänyt aika pienen joukon harrastukseksi. Tuo julkilausuma sisältää myös kohdan joka ottaa kantaa Vanhan testamentin asemaan: ”Vanhan testamentin kirjat ovat erottamaton osa Raamattuamme. Ne olivat Jeesuksen ja alkukirkon ”Raamatun” eli pyhät kirjoitukset. Vain niiden valossa voidaan ymmärtää ja lukea Uutta testamenttia. Vanhan ja Uuden testamentin kirjoittajat, samoin kuin heidän kirjoihinsa sisältyvien traditioiden esittäjät, kuuluvat samaan, Jumalan Hengen johtamien profeetallisten henkilöiden sarjaan.

Tähän pitää tuoda esiin edesmenneen Vanhan testamentin eksegetiikan professori Timo Veijolan erään kirjoituksen lopputeesit. Kirjan nimi on “Ihmisenä Jumalan maailmassa” ja se on julkaistu vuonna 1982. Seuraava katkelma on kirjoituksesta “Profeetat yhteiskunnan omanatuntona" ja sen alkuperäinen otsikko on muodossa “Kymmenen teesiä profeettojen yhteiskunnallisen sanoman soveltamisesta nykypäivän oloihin.”

“Lopuksi haluaisin vielä kitetyttää esitelmäni pääkohdat 10 teesiin, joista voi olla hyötyä mietittäessä, miten profeettojen yhteiskunta-kritiikkiä tulisi soveltaa tämän päivän oloihin .

I Oikea profeetta joutuu toimintansa takia yksinäisyyteen. Hän ei voi odottaa saavansa taakseen Kansan suosiota, ei myöskään yhteiskunnan eikä aina edes oman kirkonsa tukea. Siitä huolimatta hänen toimintansa ei ole turhaa.

II Profeetallinen julistus ei tähättä ainoastaan sydämem parannukseen, vaan vaatii myös vääristyneiden yhteiskunnallisten rakenteiden korjaamista.

III Profeetta ei puhu hengellisin fraasein ja yleistyksin, vaan puuttuu konkreettisiin epäkohtiin käyttäen kieltä, jota hänen kuulijansa ilman muuta ymmärtävät.

IV Voidakseen puhua konkreettisesti profeetan on tunettava täsmällisesti ne yhteiskunnalliset olot, joihin hän aikoo puuttua. Pelkkä into ei riitä, on oltava myös tietoa.

V Profeetta ei luo ohjelmaa yhteiskunnan uudistamiseksi. Hän vaatii ainoastaan Jumala aikaisemmin ilmoittaminen periaatteiden noudattamista myös muuttuneissa yhteiskunnallisissa oloissa. 

VI Kirkolla on julistuksellaan ja opetuksellaan suuri vastuu siitä, että myös päättävän kansanosan keskuudessa säilyy taju siitä, mitä Jumalan vaatima “oikeus ja vanhurskaus” kulloisissakin oloissa merkitsee.

VII Yhteiskunnallinen laki ei ole profeetalle pyhä ja loukkaamaton, mikäli se on ristiriidassa Jumalan tahdon ja heikossa asemassa olevan lähimmäisen tarpeiden kanssa.

VIII Profeetta asetuu säännöllisesti puolustamaan niitä, joilta puuttuu taloudellinen, oikeudellinen ja muu yhteiskunnallinen valta.

IX Profeetta on herkkä vaistoamaan, milloin uskonnonharjoitus on muuttunut pelkäksi muotomenoksi, jota ihminen käyttää omien epäpyhien päämääriensä välikappaleena.

X VT:n profeettojen yhteiskunnallinen sanoma on voimassa myös UT:n jälkeen. Jeesus ei kumonnut tässäkään asiassa profeettoja, mutta lisäsi siihen rakkauden periaatteen ja poisti omalla kärsimyksellään tuomion.”

Veijolan teesit ovat tänäkin päivänä kovin ajankohtaisia ja niiden avulla jokainen itseään profeettana pitävä pitäisi viime kädessä punnita. Tietysti em. teesejä voidaan soveltaa myös johonkin muuhun kohteeseen jossain aivan toisessa yhtydessä. Vaihdetaan vain esimerkiksi termi “profeetta” johonkin toiseen. 

Politrukismus - III osa mietelmätrilogiasta ”radikalismus - pietismus - politrukismus ”.

Politrukismus eli muutama pakollinen reunahuo-mautus Niccolo Machiavellin teokseen Ruhtinas.

Belgialainen sosiologi Emil Durkheim lähti aikoinaan luomaan uskonnon teoriaa totemismin pohjalta. Hän väitti löytäneensä eräänlaisen “Totemistisen periaatteen”, joka näkyy ja vaikuttaa kaikkialla. Aika on osoittanut Durkheimin kuten muidenkin reduktionistien (Esim. Freud ja Marx) käsitykset varsin yksipuolisiksi. Olenpa myös minä vaarassa sortua turhan teorian luomiseen lähtiessäni näin politrukeista ja politrukismista porisemaan. En väitä, että selittämällä politrukkeja, politrukkimotiiveja tai ilmiön syitä pystyväni kokonaisvaltaisesti valottamaan inhimillisen perusongelmia. Palloa on kuitenkin tarkasteltava monelta eri suunnalta. Ei riitä sen pyörittäminen ja toteaminen, että se on likipitäen yleispyöreä joka suunnalta. Porautuminen edellä mainittuun teemaan on vain yksi, tosin mielestäni tärkeä, lähestymismotiivi. Perusväitteen on seuraava: Huumorintajuttomuus ja pelko liittyvät politrukkimotiiviin olennaisesti ja lähtemättömästi.

Koululaisen uusi tietosanakirja määritteli aikoinaan varsin mukavasti sanan politrukki perusmerkityksen. Lähtekäämme siis siitä liikkeelle:

POLITRUKKI. Ven. Politruk, aikaisemmin Neuvostoliiton asevoimien komppaniaportaassa toimineen poliittisen päällystön nimitys. Suuremmassa yksikössä oli vastaavasti poliittisia komissaareja.

Tässä vielä erään kansalaisen määritelmä: Politrukki, on lyhennys sanoista polititseski rukovoditel, "poliittinen ohjaaja", oli neuvostojärjestelmään kuulunut "poliittisen puhdasoppisuuden" valvontaelin. Alkuperäisestä käytännöstä nimitys on kääntynyt laajenemaan kaikenlaista yleensä negatiiviseksi katsottavaa yksilön vakoilemista ja ajattelun ja toiminnan vapautta sitovaa toimintaa. Niin kauan, kun elämme epätäydellistä yhteiskunnallista elämää, yhteiskunnan rakanteisiin kuuluu välttämättä ilmiöitä, toimintoja ja jopa yksityisiä henkilöitä, joita silmälasien väreistä riippuen voidaan kutsua politrukeiksi. Niin pitkään, kun politrukeista keskustellaan teoreettisella tasolla, käydään keskustelua politrukeista teoreettisella tasolla, eikä muuta. Heti, kun politrukkileimaa aletaan lätkiä milloin mihinkin ja kuhunkin, sanaa aletaan käyttää demagogisena käsikassarana. Politrukismiin liittyy aina ja välttämättä myös vallankäyttö kielteisessä mielessä suhteessa yksilöön. Politrukki ilman valtaa on yhtä satuolento kuin nopea alttoviulunsoittaja.

Glasnostin aikakauden ja perestroikan sarastaessa myös joskus myös Suomennie-mellä, ja muutenkin on mahdollista soveltaa termin politrukki käyttöä laajalti ilmiömaailmaamme. Politrukismin kaltaisia rakenteita oin ilmennyt maailmanhistoriassa aina.

Ja juuri politrukkien tekosia on historia väärällänsä. Politrukit tappoivat mm. Egyptin ja Israelin profeetat, Sokrateen (sinänsä varsinainen mulkero elikkä hankala inehmo) ja Jeesuksen, Giordano Brunon, Thomas Moren, Leo Brondsteinin...  Lista on loputon ja vielä täydentyvä pienemmistä sortotoimista nyt sitten puhumattakaan.

Mitkä ovat ilmiön filosofiset ja psykologiset perusteet? Mikä saa ihmisen palvomaan muotoa ja kangistunutta ilmaisua? Onko se pelkästään misoneia, muutoksen ja edistyksen pelko? Luoko yhteisö vai yksilön motiivit “politrugaalisen periaatteen”? Miksi nämä “luokat”, olivatpa ne fariseuksia, pappeja, NKP:n jäseniä tahi STASIN kyylääjiä (esimerkiksi yliopistoissa ja DDR:n mahtaviin saavutuksiin yltäneissä olympia-joukkueissa), pienemmistä poppoista nyt puhumattakaan kiusaamaan keskivertoihmisiä.

Mihin politrukismi-ilmio perustuu?

Edellä hahmoteltiin yleisellä tasolla ilmiötä nimeltä "POLITRUKISMI." Nyt lähdemme hieman yksityiskohtaisemmin pohtimaan ilmiön syntyä. Käytamme taas ns. teesimenetelmää.

I TEESI

Misoneia, uuden pelko, on yksi synnin ilmenemismuoto. Se luo mahdollisuuden peloilla ja tabuilla hallitsemiseen. Toisaalta on kyse vain laumaetiikasta, josta on myöhemmin kehittyvä ns. demokratia ja joskus jopa aidompi edustuksellinen hallintomenetelmä (edustuksellisuus ja alkeellinen demokratia eivät ole sama asia. Säätyvaltiopäivätkö parempi sitten?). Edustuksellisissa järjestelmissä pelko ja kateus eivät ole tyystin voitettuja suureita, politrukkien luokat on syrjäytetty jo aikoja sitten. 

II TEESI

Politrukkien "menestyksellinen" toiminta edellyttää massoja tai joukkoja, joilla ei ole kovinkaan kehittynyt maailmakuva, maailmankatsomuksesta nyt puhumattakaan. Politrukkien henkisesti lamaannuttamat yhteisöt osoittavat maailmanvierautta näennäisestä maailmanmissiostaankin huolimatta (esim. ammattivallankumoukselliset ja muut ideologiset työntekijät). Tällöin syntyy sensuuri tyhjine ja kolisevine muotokielineen. Ideologiaa jota politrukit muka saarnaavat eivät he kuitenkaan todellisuudessa tunne, ja jos tuntevatkin niin harvoin se on integroitunutta luovasta kulttuurisynteesistä nyt puhumattakaan. Jos maailmallinen totuus on ristiriidassa politrukin kaposen katsomuksen kanssa, niin silloin maailmallisesta totuudesta tehdään jalostumaton ja vielä kehittymätön. Paras keino tehdä loppu politrukkien toiminnasta on määrätietoinen, jatkuva ja luova valistustoiminta. Muuttuvien epäjohdonmukaisuuksien käyttö on vienyt kuitenkin monta politrukkeja vastaan asettunutta mestauslavalle tai maanpakoon. Tästäpä oivana esimerkkinä toiminee mikä tahansa uskonnollinen yhteisö. 

III TEESI

Huomattavan ideologin tai profeetan sana ei voi olla massoille, usein eläimelliseen vitkaisuuteen taipuvaisille, mieleen. Politrukin muodollinen julistus on helpompaa omaksua. Politrukki l. polidrugaalisen motiivin omaava henkilö voi tosin päästä jopa näennäisesti suuren ideologin, jopa mannerkansain-yhteisön johtoon (Esim. juopon suutarin poika Josif Vissarionovits Stalin) ollen edelleenkin säälittävä politrukki. Eittämättä näin on. Eihän kukaan ensinnäkään ole profeetta omalla maallaan ja johan peri-inhimillinen kateuskin on esteenä minkään sortin uudelle ja innokkaalle sanalle. Eihän toisen aatteen/ajattelumallin julistaja saa murentaa minun sosiaalista profiiliani, prkl! 

IV TEESI

Alarakennelmako (yhteisön tarpeet) vai yksilön (politrukkikandidaatin) "pyrkyryys ja tunku lopultako sitten luovat politrukkeja", joskus jopa poliittisia komissaareja. MJAAH! Sekäpä että! Pelokkaalle yhteisölle on politrukki jopa henkivakuutus kuin nyrkki silmään. Sellainen lauma kuin johtajakin. Susilaumassakin tunnetusti poikkeava yksilö syödään pois oikein joukolla ja suurella innolla. Jos yksilöllä on pyrkyryyttä ja tunkua + tietysti "suhteita" on menestys taattu. Ehkä kuitenkin "alarakenne" luo mahdollisuuden polidrugaalisen motiivin puhkeamiselle. Valistunut ja suvaitseva yhteisö todella sietää politrukkeja, mutta se jättää ne omaan arvoonsa.

V TEESI

ONKO SEURAAVANLAISESSA YHTEISÖSSÄ TILAA POLITRUKEILLE?

HARVEY COXIN METAYHTEISÖ (POLITRUKITON SYSTEEMI):

1960-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”The Feasts of Fools” amerikkalainen J.Harvey Cox kirjoitti seuraavaa: "Ihmisen ongelma on pitkälti se, että hän yrittää olla Jumala. Hän löytää itsensä alati muuttuvasta maailmasta aina uudelleen, mutta yrittää järjestellä sitä ja hallita sitä jottei hänen tarvitsisi muuttua. Hän ei halua elää kuten kiertelevä pyhiinvaeltaja. Hän haluaa suljetun systeemin suomaa turvallisuutta. Mutta hänellä ei koskaan ole pysyvää kaupunkia. Jumala tulee aina ihmisen luo häiritsemään häntä eikä salli hänen asettua aloilleen. Uskonnollinen kokemus, kuten esteettinenkin, on toisaalta epäjärjestyksen kokemus. Toisaalta se osoittaa toiseen järjestykseen, tulevaan kaupunkiin, joka, vaikka sitä ei koskaan saavuteta, ehkäisee sen etta ihminen ei koskaan ole tyytyväinen nykyiseen." 

Metayhteisö on myös yhteisö, jossa on tapahtunut perinpohjainen synteesi. Mystikon ja militantin osat ovat sekoittuneet sen yksilöissä tai ainakin molempia on mukana luomassa dynaamista jännitettä. Metayhteisöllä Cox tarkoittaa joustavaa yhteisöä, jonka tarkoitus on elää ja vaikuttaa luovasti poliittisen maailman kanssa. Sen on oltava instituutio, jolla on tavallisen instituution muoto, mutta se eroaa siitä siksi, että se ole olemassa sen itsensä vuoksi  vaan sen tarkoitus on toimia linkkinä faktisen ja fantasian maailman välillä ollen "valtio valtiossa." Metainstituutio vaatii sekä menneen että tulevan yhteisön arvoja, jotta dynaaminen jännite sailyisi. Metayhteisö tarvitsee sisälleen uneksijoita ja näkijöitä, työmyyriä ja palvelijoita sekä hovinarreja ja pilailijoita.

Coxin ajatuksia voisi pitää eräänlaisena ohjelmallisen surrealismin manifestoitumana. Cox käyttääkin itse käsitettä surrealismi kuvatessaan kollasoivaa ideologiaansa. Mitä se sitten käytännössä olisi? Kuinka arvonihilisti ja perinteen vaalija voivat kestävällä tavalla toimia samassa persoonassa?

Metayhteisössä voisi kultainen sääntökin toimia paremmin kuin politrukkien johtamassa laumassa, varmasti toimisi myos muuntuva epäjohdonmmukaisuuskin. Siellä olisi tilaa lannankatkuiselle pääsiäisnaurulle ja mentaalisille falloskulkueille. Siellä pidetään lähimmäisesta huolta, ei hänen tekojaan kyylätä eika ajatuksia. Siellä on todellakin luovaa jännitetta

VI TEESI

Politrukkien tavasta kääntää takkia on myös jotain sanottavaa. Politrukeilla, siis löysillä ideologi-nilkeilla on taipumusta silloin tällöin kääntää takkiansa l. vaihtaa ideologiaa. Ideologiaahan ei tällöin tarvitse edes vaihtaa tai uuteen syventyä. Onhan vanhat toimivat keinot ja käytäntö ja erityisesti "demokratia" hanskassa.

Tietysti olisi mukavaa olla kirkkoherrana vaikkapa seurakunnassa jossa Coxin ideologia toimii. Mutta koska ihmisten kanssa on  vaikea asioida niin loppujen lopuksi politrukismi on varsin humaani keino hallita esim. työyhteisöä. On helppoa analysoida politrukismi-ilmiötä mutta helpompaa on olla politrukki, ja kukapa tietää vaikka jossain toimisi hyviäkin politrukkeja. Ei kaikki mikä tuli Neuvostoliitosta ollut mitenkään pahaa. Metayhteisö on ihmisen tavoittamattomissa, nauttikaamme siis politrukismista. On paljon helpompaa voittaa syöpä lääketieteen keinoin, poistaa jopa köyhyys planeetaltamme kuin poistaa politrukismi. Miksi siis puuttua ihmisen perimmäiseen luonteeseen.

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 4/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Tähän sopii hyvin vaikka tällainen vanha musiikki.

Pietismus - II osa mietelmätrilogiasta ”radikalismus - pietismus - politrukismus”.

Kukapa ei olisi joskus kuullut eräästä ihmeellisestä kirjasta nimeltä ”Pia desideria”. Sehän tunnetaan myös nimellä Kirkon uudistus. Useimpien mieliin sen olemassaolo on varmasti iskostunut lukion uskonnon oppikirjojen myötä silloin kun käsiteltiin pietismiä. Harva teologian opiskelija sitä kuitenkaan tulee edes lukeneeksi. Pieni läpyskähän se on kaikkien tenttikirjojen lomassa ja varmasti ja nopeasti sen sisältö unohtuukin. Itse asiassa kirjahan on varsin tylsä ja unettava. Vasta viimeisen neljänneksen alussa jotain alkaa tapahtumaan. Philip Jakob Spener on kuitenkin jäänyt ikuisesti historian lehdille, eikä kuitenkaan aiheetta. Pietismistä ei voida koskaan puhua ilman häntä ja hurskaita toiveitaan. 

Mutta onko tarpeen puhua pietismistä? Varmaankin on! Ajassamme näet olisi tilaus uskonnollisen ehdottomuuden vaatimuksen toteutumiselle, jopa luterilaiselle uus-herätykselle... Mutta onko kaiken tapahtuneen jälkeen enää olemassa järkevää ja tervettä pietismin muotoa? Sellaista pietismin muotoa joka olisi älyllisesti kiehtovaa, ja joka sulkisi pois ne kielteiset ilmiöt jotka voidaan liittää jopa suomalaisen uuspietismin ilmiömaailmaan. Yhtälö kuulostaa aika hurjalta kun mietimme mitä tämän uuden uusherätyksen sisältö oikein olisikaan?

Suomihan on ollut monellakin tavalla pietismin luvattu maa, siitä ovat herätysliikkeemme edelleenkin elävänä todisteena. Mutta onko herätysliike enää aito herätysliike jos siihen synnytään, ja niistä on tullut ikään kuin tarkoin rajoja vetäviä uusia heimokuntia. Vaikka uutta pietismiä ei enää syntyisikään jää tuleville kirkkohistorioitsijoille paljon tutkittavaa: miten on selitettävissä se että Suomen kirkko pystyi pitämään sisällään ne kaikki suuntaukset niinkin pitkään? 

Mutta asiaan: ehdottomuus on viehättävä voima ja tällä hetkellä ei ole olemassa mitään uutta liikettä joka voisi vastata niin monen toiveisiin ja vaatimuksiin. Raamattu on käännetty uudelleen, uusi virsikirja on ollut jo käytössä 20 vuotta, jumalanpalvelus on uudistettu, rippikoulua on uudistettu ja toimitukset on uudistettu. Vaan onko näillä uudistuksilla tavoitettu juuri mitään? Otsikoissa on tätäkin kirjoitettaessa ja luettaessa vain kirkon kiihtyvä jäsenpako. Mutta ettemme vain syyllistyisi uuspietistien tapaan kirkon johtajien arvosteluun on todettava juuri se, että Suomen kirkko on kuin todellakin virren 165 sanoja mukaillen ”suuri ihme”. Ja sen johtajat ovat tehneet ihmeitä pitäessään natisevan rakennelman edes joten kuten kasassa. 

Muodolliset uudistukset, joihin kaikki edellä mainitut kuuluvat, eivät ole tuoneet uutta eloa kirkon elämään siinä määrin kuin toivottiin. Missäpä on vaikkapa se kirkkoherra joka voisi sanoa: ”Meidän seurakunnassa jumalanpalvelukseen osallistuminen on noussut viime vuonna noin 20 prosenttia. Joku sanoo: ”Onhan meillä Tuomasmessu!” Tuomasmessu on kuitenkin pitkälti city-ihmisten tunnelmointitilaisuus.

Missä on pappi joka voi sanoa saaneensa edes yhden seurakuntalaisen lukemaan raamatun läpi yhden vuoden aikana? Jos rippikoulu on menestystarina niin miksi vaikkapa joulukirkosta ja pääsiäisaamun palveluksesta puuttuu lähes tyystin ikävuosien 17-30 edustajat?

Jumala ei ole kuollut, eikä kai vielä kirkkokaan. Tapa puhua Jumalasta on vain suurelta osin kuollut. Mikään vanha ei voi tuoda uudistusta eikä muodinmukainen uudistus. Tarvitaan jotain uutta. Käyttäkäämme siitä vaikkapa nimeä METAPIETISMI.

Mitähän tuo metapietismi sitten pitäisi sisällään? Ehkä voimme lähestyä vaatimusta aluksi siitä mitä se ei voi pitää sisällään, mutta mitä sen kuitenkin täytyy pitää sisällään. 

I Se ei voi ensinnäkään pitää sisällään yksilökeskeistä lähestymistapaa, mutta sen tulee muuttaa yksilöä. 

II Sen tulee pitää raamattua ja ilmoitusta kaiken lähtökohtana, mutta sen tulee hyväksyä moderni raamatuntutkimus ja sen tulokset.

III Sen tulee hyväksyä kirkon oppi kaiken lähtökohdaksi, mutta sen tulee hyväksyä ajattelunvapaus ja epäily.

IV Sen tulee taistella pysähtymistä ja kangistumista vastaan, mutta sen tulee arvostaa suojelevia perinteitä ja tapoja.

V Sen tulee ärsyttää ja herättää vastustusta, mutta sen tulee olla ainoa vaihtoehto ja kokoava voima.

VI Sen tulisi olla suvaitsevainen ja ekumeeninen, mutta omissa ehdottomuuden korostuksissaan järkähtämätön

VII Sen tulisi julistaa maailmanloppua, mutta istuttaa uusia omenapuutarhoja omenapuutarhojen jälkeen, päärynäpuita nyt unohtamatta. 

Etsimmekö mahdollisesti jotain tutun kuuloista sanaa? Taidamme etsiä! Kyseessähän olisi todellinen paradoksien paradoksi, todellinen metaparadoksi. Mutta eikös se olisikin todella luterilainen juttu, jopa metaluterilainen?

Toisaalta voimme lähestyä metapietismiä myös toisesta näkökulmasta. Mitkäpä olisivat metapietismin opilliset korostukset tai jopa erityispiirteet?

I Raamattu jälkeen kriittisen tutkimuksen olisi tietysti kaiken lähtökohta. Äärimmillään tämä tarkoittaisi vaikkapa piispan puhuttelussa olleen modernin eksegeetin ja jonkun uuspietistisen arkkityypin henkis-hengellistä risteytystä.

II Opillisesti herätys olisi tiukka tai varsin väljä. Ehkä kuitenkin paradoksit loisivat siihen väljyyttä, mutta juuri käsittämättömässä mahdottomuudessaan ne olisivat kaiken käsityskyvyn ulkopuolella ja siksi tiukkoja.

III Ehdottomuus näkyisi vihertävänä vaatimuksena, myös vaatimuksena yksinkertaisempaan elämäntapaan, mikä paradoksaalista kyllä vaatisi ihmiseltä enemmän ponnistelua arkipäivän tarpeiden hankkimiseksi.

IV Metapietismi olisi verkottunut järjestelmä. Verkottuminen juuri estäisi pysähtymisen ja siksipä kaikilla olisi mahdollista tuoda siihen jotain.

V Metapietismissä olisi jatkuvan vallankumouksen vaatimus. Se olisi enemmän ja pohjimmiltaan trotstkilainen kuin stalinistinen. Sen johtajat olisivat enemmän lumipalloja kuin napoleon-tyyppejä.

Kolmanneksi on todettava se, että metapietismin ohjelma on vain 

reunahuomautuksia Spenerin läpyskän viimeiseen neljännekseen. Spenerhän peräänkuuluttaa muutamia perusasioita joita esimerkiksi ovat:

I Raamatun aseman korostaminen ja sen lukemisen ja tutkistelun tärkeys. Jokaisen papin tulee lukea raamattu läpi joka vuosi ja patistella seurakuntalaisiaan samaan...

II Saarnaviran ja yleisen pappeuden tärkeä yhteys. Hyväkin pappi epäonnistuu jos ei saa tukea seurakunnaltaan.

III Papiston koulutus ja saarnataito. Suuri suomalainen saarnakirja oli todellinen floppi.

IV Teologian opettajien spiritualiteetti kasvattavana esimerkkinä. Kaipaamaan jää Timo Veijola-vainaata. Hän se otti ja ripitti leipäpapit Saarnaaja-luentojensa aluksi, eikä kukaan uskaltanut sanoa hänelle mitään vastaan.

Spenerin Pia desideria on kuitenkin vaarallinen kirja. Jälleen yksi paradoksi, hyödyllinen ja vaarallinen. Siinä on iduillansa kaikki se uuspietistinen louskutus jota tänäänkin saadaan kuulla. Siinä on todellakin kaiken suvaitsemattomuuden siemen. Se ei ole myöskään kristillistä kasvua tukeva ja siihen rohkaiseva jyrkässä pyhyysvaatimuksessaan. Tästä esimerkkinä ne kaikki vaatimukset jotka se asettaa teologian opiskelijoille. Miten voi joku aidosti nuhdella syntistä ihmistä ellei ole itse tehnyt syntiä? Juopolle on turha puhua raitistumisen vaatimuksesta kotikalja-kokemuksella. Kannon nokassa istuvalle ja itsemurhaa hautovalle metsurille on turha mennä heittelemään sitaatteja vaikkapa roomalaiskirjeestä. Parempi on lähteä liikkeelle vaikkapa petteröössi-röyhyistä kunnon karvaperse-mentaliteetilla. Mutta koska Pia desideria on itsessään paradoksi sopii se myös metapietismin yhdeksi lähtökohdaksi.

Viimeiseksi voimme lähestyä metapietismin ohjelmaa kahden huonon ja formalistisen aforismin kautta.

Leipäpappi on olosuhteitten ja aina oman aikakautensa säälittävä umpikuja. Jälkiuunileipäpappi on edellisen vastakohta.

Lukemattomat kirjat ovat hyödyllisiä lukemattomille ihmisille juuri lukemattomuudessaan.

Kirkon ja teologisen tiedekunnan suhde on määriteltävä uudelleen ja tohtoritehtailu on välittömästi lopetettava. Tätä mieltähän on itse Marttikin Isossa katekismuk-sessaan. Teologian tohtoriksi ei saisi edes havitella jos ei ole ollut viittä vuotta rehellisissä papintöissä tai vyön alla 12 rippikoulua konfirmoivana pappina. Mitä kirkkomme on hyötynyt ”viikonlopputohtoreistaan” jotka saavat paistatella yhden viikon Kotimaa-lehden palstoilla, mutta ovat sen jälkeen kuin nurkkaan heitetty rätti, tai kuin Marja Shemeikan talossa kun ”uusi vaimo” taloon tuli. 

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 4/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Tähän sopii hyvin virsi Geneven psalttarista. Psaume 42.