Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol 4.

Ja sitten koitti joulu. Luonnollisestikin olimme jouluaattona töissä, kukin tahoillamme. En nyt jaksa muistaa olimmeko aivan Pardeksella eli hedelmätarhalla mutta kuitenkin. Jouluhan on myös Palestiinassa keskitalvea, pohjoisella pallonpuoliskolla kun näet ollaan. Maa oli aamulla kuurassa ja varsinkin Juudean vuorilla missä Jerusalemikin sijaitsee saattoi sataa lunta välillä reilustikin. Onhan sieläkin joskus ollut puolimetriset kinokset. On muuten autoilijalle melkoinen helvetti liukkailla keleillä. Korkeuserot kaupungissa ovat näet melkoiset.

Olimme viettäneet itsenäisyyspäivää suomalaisten keskuudessa ja saimme sitten isommalla porukalla ja oikein kansainvälisestikin viettää joulua. Kibbutsimmehan oli hyvin suvaitseva monessakin mielessä. Ja sitten koitti aattoilta. Matka Beetlehemiin oli suurta odotusta täynnä. Mitähän paikka toisi tullessaan? Loppujen lopuksi olo oli aika hölmistynyt. 

Niin paljon kuin tuosta matkasta onkin jäänyt mieleen niin juuri Beetlehemin reissusta ei paljoa muista. Juhla-aukiolla jos nyt tuota nimeä voidaan käyttää oli monen amerikkalaisen tv-yhtiön kuvausryhmiä. Ja mitäpä he näyttivät sitten kuvaavan? Mieleeni on jäänyt monta kuoroa jotka seisoivat korokkeilla. Reissusta jäi lähinnä kiiltokuvamainen muisto.

Loppujen lopuksi oli vaikea käsittää mitten lähellä sotatilaa oikeastaan elimme. Reissumme päättyi siihen kun vapaaehtoistemme johtaja joutui vetämään esiin pistoolinsa. Toimenpide oli lähinnä hätävarjelun liioittelua…

Mutta olihan maa vallan veikeä. Varushenkilöillä oli lomallaan rynnäkkökiväärit mukana ja bussibysäkillä saattoi olla liftaamassa joukko sotilaita maastopuvuissa ja ase olalla. Sitä en tiedä oliko kovat piipussa vai ei? Kibbutsillammekin yörauhaa valvoi aina aseistettu mies. Jokainen asekuntoinen mies joutui aina vuorollaan viikon verran näihin yöhommiin. Ja kovat oli piipussa!

Joku on joskus kysellyt mihin vapaaehtoisia kibbutseilla oikein tarvittiin. Sitrusmies Sean väitti että arabit keräisivät hedelmiä viisi kertaa nopeammin kuin me. Pitine paikkansa. Kyse oli lähinnä ideologinen. Kibbutsit olivat ainakin tuolloin vielä oma irrationaalinen saarekkeensa Israelin yhteikunnassa. Ne olivat saaneet alkunsa siionistien ihanteista ja ne olivat hyvin elinvoimaisia ainakin vielä 1980-luvulla.  

Kibbutsi oli sen asukkaille ainoa oikea paikka maailmassa eikä kibbutsiin tuleminen muualta israelilaisesta yhteiskunnasta ollut mitenkään yleistä. Sellaiseen elämään sopeutuminen ei myöskään ollut kovin helppoa. Ja otetaanpas huomioon sellainen asia että harvaa ihmistä saa loppujen lopuksi tekemään töitä “ilmaiseksi.” Israelilaisilla oli kaiken lisäksi eräs ongelma, asia jonka aika moni minullekin ilmaisi: kaikki luulevat olevansa kuin paraskin kuningas Daavid, eivätkä ainoastaan luule vaan ovat näin.”

Olikin hyvin luontevaa, ja kuka lieneekään keksinyt ajatuksen, tuottaa maahan nuoria seikkailunhaluisia ihmisiä ympäri maailmaa. Näin maa sai ilmaista propagandaa ympäri maailmaa… Kibbutsin asukkaat näyttivät päällisin puolin onnellisilta ihmisiltä eikä kibbutsi-elämä ollut enää muutama vuosikymmen sitten sellaista ympärivuotista raadantaa kuin joskus silloin kun Israelin valtiota ei ollut vielä olemassakaan.

Tämäkin pakollinen vielä. Aina pitää olla positiivinen.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol. 2

Jotenkin tuntui että vuosina 1984-1985 elettiin rauhallisempia aikoja. PLO oli karkoitettu Libanonista mutta miehitys söi jatkuvasti sotilaita. Jerusalem Post-lehdestä saatiin jatkuvasti lukea uhreista joiden lukumäärä kasvoi päivittäin. Ja itse asiassa ensimmäisen intifadan puhkeamiseenhan ei ollut aikaa kuin reilut kaksi vuotta. Olihan sen merkit toisaalta jo ilmassa. 

Israelissa oloni aikana tapahtui yksi kovasti tunteita nostattanut asia. Joukko äärimmäisyys-juutalaisia (Termi on hieman erikoinen, se myönnettäköön.) oli näet perustanut siirtokunnan Länsirannan Hebronin kaupunkiin. Teko herätti paljon suuttumusta ja raivoa ja pientä joukkoa piti laittaa suojelemaan käytännössä komppanian vahvuinen sotilasosasto. Kävin Hebronisa ja näin tuo mielttömyyden. Sympatiani olivat ja ovat edelleenkin tässä asiassa palestiinojen puolella. Kyseinen joukko joka tuo siirtokunnan oli perustanut oli tietenkin sitä mieltä että Hebron on ikivanhaa juutalaisten maata…

Kibbutsimme vapaaehtoisten johtaja Udi Rahav oli ollut Libanonin sodassa ja kyllä hän niitä sotajuttuja kertoikin. Kenraalin poika ja laskuvarjokommando, reservin ylikersantti. Oli pistänyt kertomansa mukaan PLO:n miehiä kylmäksi plutoonittain ja jos sellainen ei jätä miehen olemukseen traumoja niin ei sitten mikään. Paljon olisi kerrottavaa hänestä. Hän oli luonut läheisiä suhteita palestiinoihin ja hän tunsi erään hebronilaisen taksiautoilijan. Niinpä eräänä päivänä kibbutsin pihaan ajoi kaksi isoa sheerut-taksia (Paljon pitempi malli kuin farkku-mersu). Matkasimme Hebroniin jossa pääsime sellaisiin paikkoihin joihin ei turisteilla takuulla enää ole asiaa. Kävimme suuressa Makpelan moskeijassa jonka alla on luola johon Aabraham ja vaimonsa Saara ja muut patriarkat on haudattu.

Vaikka intifada kytikin niin sellainenkin asia oli mahdollista kuin kibbutsin ja läheisen ”arabikylän” välinen futismatsi. Kibbutsillamme oli ihan mukavan kokoinen jalkapallokenttä jossa pelattiin aina ennen auringonlaskua jalkapalloa kibbutsin tapaan. Jokainen sai olla stara ja matsien ilmapiiri oli vallan mainio ja irtonainen. Meikäläisellä oli vallan hirmuinen juoksukunto ja pelasin mielelläni lempipaikallani eli vasempana laitapuolustajana. Yhtä maalia lukuun ottamatta onnistuinkin pitämään Udin nollilla. Seikka mistä hän ei oikein pitänyt.

Mutta sitten koitti futismatsin päivä. Arabit tarjoilivat katsojille omenoita ja ottelu oli vallan korkeatasoinen. Tietystikään vapaaehtoiset eivät saaneet pelata… Vapaaehtoisten johtaja Udi ratkaisi pelin maalillaan. Melkoinen mies hän urheilunkin saralla oli. Oli pistellyt satasen karvan verran alle 11 sekuntia ja sehän on jo aika tavalla lahjakkuuden merkki. 

Meikähän oli enemmän pitkänmatkan juoksija ja tuolloin kibbutsiaikoinani pistelin tuommoiset 70-80 km viikossa. Joulukuun 17 päivänä vuonna 1984 juoksin Genesaretin-järven maratonin ja aika oli noin 3.32. Vielä kolmenkympin kohdalla olin noin kolmen tunnin vauhdissa... Mutta jalkapallokaan ei ole pelkkää pikajuoksua…

Mutta sen maaottelun aikana erään sveitsiläisen vapaaehtoistytön kamera katosi ja siitäpäs tulikin iso setvys jälkeenpäin. Kyllä kamera sitten palautettiin ja välit arabikylään olivat taas kunnossa. Eipä sitä tarvita kuin yksi kaveri pilaamaan koko joukon maine...

Palestiinassakin tunsi sen miten talvi ihmisten elämänmenoa; ihminen viihtyy kotosalla talviaikaan ja jalkapalloakaan ei pelattu enää joulukuussa. Maa oli usein kuurassa aamuisin ja kristityt vapaaehtoiset ryhtyivät odottelemaan joulua…

Betlehemistä puheenollen. Harry Belafonten en ainoa ja oikea tulkinta.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol. 1

On vuosi 2007 ja joulukin lähestyy. Ei ole Juuttaanmaa niin kuin ennen. Se on surullista. Ajatukset vievät lähes kahden vuosikymmenen taakse jolloin tein matkan tuohon maailmankolkaan. Se oli aivan eri paikka silloin ja ainaki tässä suhteessa voi sanoa että “tuo aika entinen ei enää koskaan palaa…” Israeliin en enää mielelläni matkusta. Palestiinan ongelmaan ei ole kuin yksi ratkaisu, toisen on väistyttävä. Mutta kun kumpikaan ei väisty on tilanne mahdoton ja sellaisena se jatkuu.

Mutta miksipä matkustin Israeliin? Ensinäkin; maailma oli aivan toinen noina vuosina. Ja niin oli Palestiinakin. Sitä vain halusi nähdä maailmaa ja kun mielessä siintivät teologian opinnotkin niin eikun vaan matkaan. Lisäksi elämässä oli pienen aikalisän paikka. Suomalaiset olivat kunnostautuneet kibbutsimatkailussa ja olivat edelleenkin suhteellisen hyvässä maineessa. Pian olin joukossa mukana minäkin ja ensimmäinen etappi oli Beit Guvrin Laakiin maakunnassa noin 40 kilometriä Jerusalemista eteläkaakkoon. Olimme itse asiassa aika lähellä länsirantaa ja ellen väärin muista niin lähimpään ”arabikylään” ei ollut matkaa kuin muutama kilometri. Naapurikibbutsi Niram lounaassa kolmen mailin päässä oli jo melkein Gazan alueen rajamailla. Jokin asia pisti heti silmään tuossa maassa... Juutalaisilla oli keltaiset rekisterikilvet, palestiinoilla vaaleansiniset ja gazalaisilla valkoiset. Mutta se ei ollut vielä mikään ongelma silloin... Nykyään se korkea betoninen muuri kulkee varmaan lähellä Beit Guvrinin kibbutsia ja varmaan näkyykin kukkulan korkeimmalle paikalle jossa tuo kylä sijaitsee…

Niin, tuossa maassa kohoaa nykyään suojamuuri joka erottaa Länsirannan Juutalaisvaltiosta. Tuona edellisenä maailmanaikana ulkomaalainen saattoi liikkua hyvin vapaasti länsirannalla. Ei sitä suositeltu mutta ei nyt kiellettykään, suuren vihan päivät olivat vasta edessä. Sanottiin kyllä ettei tyttöjen oikein sopinut liftata yksikseen länsirannalla. Siis liftata yksikseen… Meikä kävi useasti pohjoisessa liftikyydillä ja kuinka ollakaan niin ainoat tyypit jotka huolivat kyytiin olivat noita sinirekkarillisia palestiinalaisia. Siinä sitä käytiin monet ikimuistoiset jos joskus tukalatkin keskustelut. Englanti tuntui olevan keskivertopalestiinonkin hallussa aika hyvin. 

Kun luottamusta oli jonkin verran saavutettu niin kyllä he kertoivat perimmäiset tunteensa ja toivat ilmi katkeruutensa: ”Juutalaiset olivat varastaneet heidän maansa.” Eihän tuossa auttanut kuin olla diplomaattinen ja vähän myötäillä. Sanoin olevani kristitty ja vähän ulkopuolinen tässä tilanteessa ja että uskoin siihen että jonkinlainen sopu oli mahdollinen. Missään tilanteessa en kokenut olevani vaarassa tai edes puolittain uhkaavassa tilanteessa. En edes silloin kun huomasin joutuneeni palestiinalais-voimamiehen kyytiin. Hän kun kaivoi hansikaslokerosta nipun bodauskuvia. En kuitenkaan lähtenyt huomauttelemaan miehen ruumiinrakenteesta ja vähän pulleasta keskivartalosta mitään. Mutta komea mies kaikkinensa ja muhkeine viiksineen vaikkakin pikkuisen ylen sankia priha hän oli.

Tämä laulu ei ole joidenkin mieleen mutta sehän on ihan normaali. Hatikva.