Niin! Huomenna on sitten Auran markkinat ja paikalla on itse persupomo Timo Soini puhumassa EU-asiaa, vai pitäisikö tässä tilanteessa sanoa pikeminkin että EU-asiattomuutta. Tuskinpa siellä Perussuomalaisten osastolla kovin myönteisä sanoja kyseisestä asiasta puhutaan. Tuo Euvostoliitto sana on vallan hyvä vaikka sitä ei ole itse keksinyt. Paljosta tässä ei ole varaa leuhka olla. Kepuumus-nimikin on muiden keksimä.
Yhdestä nimityksestä voin toki vaatia krediittiä ja se on Suomen sotsiaalidemokraattisesta puolueesta keksimäni nimitys “Punahöttölä.” Mutta vaikka tänään Turun Sanomissa Paavo Lipponen kirjoitteli kolumnissaan jossain määrin kummallisen veikeitä juttuja ja arvosteli taas omia puoluetovereitaan niin totean tänäänkin: “Ei mitään uutta Punahöttölästä.” Toisaalta mielessä pyöri eilen sanunaa lämmittäessä ja kylyä ottaessa sekin josko kirjoittaisi aidon kolminäytöksisen melodraaman joka käsittelisi ko. lafkan sisäpiirin meninikiä. Hahmoja on helppo keksiä: Komentoora (Jutta Urpilainen), Hovi-mimmi (MGR), Jokeri-piispa (Ilkka Kantola), Hurtti-ukko (Paavo Lipponen), Periaatteellinen valittaja (Erkki Tuomioja), Talkkari-pressa (Tarja Halonen) ja tietenkin Vanha-Manu jne… Mennee vuosia mutta antaapas alitajunnan tehdä töitä… En todellakaan ymmärrä Lippos-Paten ähinöitä kun aina pitää omia morkata. Miehellehän kävi lopulta hyvin. Vara-Manusta tuli kahden kauden pääministeri. Nuori vaimokin löytyi ja lapsia tuli vanhalla iällä ja ajokortinkin hankinnassa kävi lopulta hyvin... Liekö ollut Lipposella sitten hirmuinen hinku isoksi EU-viskaaliksi ja kun huonosti kävi niin sitten olo äheni.
Mutta Euroopan unioniin kun kerran poikeuslupa A4-rajoittimen poiesottoonkin kerran saatiin… Euroopan unioinihan on loppujen lopuksi vain yksi valta joka vaipuu aikakausien myllyssä. Nykyinen maailmankausi on vain niin arvaamaton ja niin myöskin sen ilmiömaailma. Tätä kysymystä olen miettinyt esim. kirjoituksessani jonka nimi oli Koordinatoorinen manifesti (Juttu julkaistiin alun Etsijä-lehdessä vuonna 2005). Kaikki tuntuu menettävän mittakaavansa. Mikä oli vielä lyhyellä vuosisadalla (1914-1992) kymmenen vuotta mahtuu nykyään yhteeen vuoteen. Kaikki voi olla yhteydessä tiedonvälityksen nopeuteen ja sen kapasiteetin räjähdysmäiseen kasvuun. Aika siis jotenkin eläisi paljon nopeammin. Maastrichtin sopimuksesta on jo kohta 17 vuotta ja Suomikin on ollut unionin jäsen jo pian 14 vuotta. Niin… Ehkä voisimme kertoa nuo vuosimäärät viidellä, ehkä jopa kymmenellä. Tällaiset, sinänsä mielenkiinotiset spekulaatiot eivät kuitenkaan poista sitä ikävää tosiasiaa että EEUUSSA ollaan ja vähän ikäväntuntuisen tiukasti ollaankin.
Otetaanpas nyt vaikka tämä Lissabonin sopimus. Toivoahan tässä vielä on. Katseet suuntautuvat Irlantiin ja Saksaan. Tuon sopimuksen myötä tärkeät päätökset voidaan tehdä määräenemmistöpäätöksellä entisen yksimielisyysvaatimuksen sijaan. Tämä onkin tämän Lissabon-ongelman ehkä keskeisin kysymys. Pienillä mailla ei tämän jälkeen ole enää kovinkaan paljon itsenäisen valtion asemasta jäljellä. Kyse on tällöin siitä että EU:n päätöksenteko muuttuu enemmän liittovaltion suuntaan ja silloin olemme samassa tilanteessa jossa ollaan Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa eli liittovaltion laki menee osa-valtion lain ylitse. Tilanne on vielä järjettömämpi koska EU:n pyrkimys on määritellä pikkutarkasti kansalaisten elämää, yksinkertaisesti kaikkea. Ja kaikki vain ranskalaisten standardisoimisvimman vuoksi.
Kaiken lisäksi Lissabonin sopimus toteutuessaan vaatii poliittisia päättäjiämme sitoutumaan yhä enemmän ns. “Euroopan asiaan.” Valitettavasti tämä Euroopan asia on yhtä kuin suurten jäsenvaltioiden asia. Perusteluksi tässä riittää juuri päätöksentekoprosessin muuntaminen määräenemmistö-järjestelmään. Tähän asti yksimielisyysvaatimus on antanut pienillekin maille ainakin periaattellisella tasolla mahdollisuuden vaatia oikeudenmukaista päätöksentekoa ja erityisolosuhteiden huomioon ottamista. On jälleen vaikea käsittää sitä miksi tämä on voinut mennä läpi Suomessa. Ei tekisi aina mieli niin hirveän paljon morkata omia kansalaisia, mutta asia on nyt vain niin että suomalaisten päähän ei mahdu kerralla kuin yksi asia… Ja nyt on vain takavuosina onnistuttiin päähämme iskostamaan jälleen se kauhea vaihtoehdottomuuden ajattelumalli joka meitä aina on rieponut. Tekee paha sanoa tämä jälleen kerran ääneen, mutta jos tämän nyt voisi sanoa periaatteessa loukkaamatta viime kädessä ainakaan rehellistä ja tavallista kansalaista. Kritiikkiä on joskus kaikkien pakko sietää jos mielii kehittyä…
Herää lopulta kysymys siitä onko mitään tehtävissä. Tottakai on jotakin tehtävissä ja aika paljon onkin… Meillä on ensimmäistä kertaa kunnollinen EU-kriittinen vaihtoehto jota voi äänestää tulevissa EU-vaaleissa…
