Sadepäivän mietteitä.

On satanut niin vietävästi että joetkin alkavat taas tulvia, kiitos tehokkaan salaojajärjestelmän. Tällaisena päivänä voi tietysti kehittää itseään ja purkaa luku-rästejä mutta yksi keino voittaa vesisade on pistää vielä rankemmin vastaan, eli voi lähteä vaikkapa jälkikas-vuston kanssa uimahallille. Unohtuupa kiusallinen vesisade ainakin vähäksi aikaa, tunniksipa hyvinkin.

Illalla näin Turun akateemisen liepeillä liikuskelemassa tutunnäköisen hahmon. Pari varmistusta vaikka miehen kyllä tuntee takaapäinkin ja eikun esittäyty-mään; luonnollisesti tietenkin varmistuen hänen henkilöllisyydestään. Paikkansa piti, kysessä oli todellakin vanha tuttavuus elikkä professori Eino Murtorinne.


Eino Johannes Murtorinnehän on kirkkohistorioitsija ja teologi. Hän toimi uusimman ajan kirkkohistorian professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1975-1993 jolloin eläkkeelle. Murtorinne tutki erityhisesti Suomen ja Saksan kirkkojen suhteita kasallissosialismin kaudella (Hän julkaisi kaksi kirjaa: “Risti hakaristin varjossa” ja “Veljeyttä viimeiseen saakka.”). Toinen tutkimusaihe oli suomalaisen teologian historia 1800- ja 1900-luvuilla (Suomalainen teologia autonomian kautena, Suomen kirkon historia. Autonomian kausi 1809–1899 ja Suomen kirkon historia. Sortovuosista nykypäiviin 1900–1990).


Vaihdoimme ajatuksia monestakin asiasta. Murtorinne muisti minut hyvin mutta ei tiedekunnasta. Kohtaamispaikka oli Töölöntorin Alko silloin joskus kauan sitten. Yhdessä surimme Vaakuna-oluen kohtaloa, siis sen lopetamista. Juttua piisasi silloin ja nyt. Hänpä vielä sijoituspaikkani ja työtehtävieni tiedustelun lisäksi kysyi paljonko on aikaa eläke-ikään. Vastaus oli että 23 vuotta. Itsehän Murtorinne on viettänyt eläkepäiviään jo 15 vuotta.  


Murtorinteen luennoilla en aikoinaan istunut sillä mitäs eksegeetti tekee kirkkohistorian luennoilla. Toisaalta hänen kirjojaan on tullut tavattua paljonkin. Edelleenkin parasta perustietoa Suomen ja Saksan kirkkojen välisistä suhteista saa Murtorinteen kirjoista. Niistä paljastuksista joista taannoin MOT-ohjelma teki Suomen ns. “Natsi-papeista” ei tietystikään voi vanhan professorin tuotannosta lukea. Mutta osa MOT-jutuista on kiistanalaisia ja lopulta voikin vain sanoa että “So What!” Sattuuhan sitä paremmissakin perheissä, ja joskus aivan erityisesti niissä.


Mutta vielä ei heitetä toivoa sään kirkastumisesta. Ehkä puimuritkin pääsevät vielä pelloille. Mitä sadoksi sitten tuleekaan niin se onkin sitten eria asia. Taitaa mennä rehuiksi melkoinen osa. Mutta saadaaanpas sitten ensi vuonna enemmän viljapossua pöytään ja leivänpäälle. Tämä menee vielä normaaliin vaihteluun pitkälläkin jaksolla. On meinaan se Jenkkilän pressanvaalien tasa-valtalaisten varapresidenttiehdokas, siis se Sarah Palin, sellainen täti että ei usko ihmisen aiheuttaneen ilmastonmutosta. Hän kuluu niihin harveneviin joukkoon ihmisiä jotka voivat vielä hyvällä omallatunnolla laulaa virrestä 462 myös sen toisen säkkeistön: “Hääp siät ja ilimat siätää…”

Porinaa salaattivirsistä.

                                

Nykyinen virsikirjamme on ollut käytössä jo 20 vuotta. Se sisältää monia yleviä, jopa taivaallisiakin virsiä. Joukossa on kuitenkin muutamia varsin naiveja, jos kohta kauheitakin tekeleitä. Yksi hyvin pateettinen ja kyseenalainen virsi on numero 473, tuo atriavirsien osastossa oleva “salaattivirsi.”

Mutta eikös se ole suosittukin!? Onhan se, ja mitä isompi viskaali on paikalla ja mitä tärkeämpi kirkon tilaisuus oiin saletimpaa on, että tuo kaikkien salaattivirsien äiti kyllä silloin lauletaan. Porukka on vakava ja pateettis-koomisen näköinen, aivan kuten natsipomot oopperaassa jos hieman ilkeästi sanoo.


Tänään kokonnuutaan hiippakunnittain teeman “Yksi, yhteinen paimenvirka 20 vuotta” merkeissä. Turussa päivän aloittaa palvos kansallispyhätössä. Sitten mennään Turun kristilliselle syödään ja jos ruokavirsi lauletaan niin se ollee juuri 473. Lunssin jälkeen alkaa sitten puhekyllästeinen ohjelma, mm. Turun piispa Kari Mäkinen puhuu pappeuden syvimmästä olemuksesta. Raportoin päivän tapahtumista lähipäinä.  
Vanha virsikirja vuodelta 1701 sisälsi yhden virren otsikon “Terveydestä” alla. Sen kuudes säkeistö on puhutteleva vielä ja erityisesti tänäpänäkin:
Ei ole patettista jorinaa. Tuon kun loikaset niin menee alas vaikka rasvainen villisika tyyliin Obelix gallialainen…

Tämän porinan tarkoituksena ei ole ollut suinkaan pilkata salaatin ystäviä, jääköön pieneksi kiukunpurkaukseksi. Mutta mikä tekee tuosta virrestä niin pateettisen. Onhan sanat peräti psalttarista mukaillut? Ja eihän psalmissa 145 periaatteessa ole mitään vikaa. Ongelma on ensinnäkin siinä, että se on tuollainen lyhyt tokaisu joka on otettu keskeltä psalmia ja teetetty tilaustyönä Niilo Rauhalalla. Yleensäkin nämä virsikirjakomitean tilaustyövirret ovat aika pateettisia. Oma lukunsa näiden pateettisten tilausvirsien suhteen on numero 525, mutta sitä ruodimme joskus tulevina vuosikymmeninä… Mutta nyt psalmiin 145 ja jakeisiin 15-16.

Kaikki katsovat odottaen sinuun,
ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
Sinä avaat kätesi ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.

Yksi tärkeä asia siitä myös puuttuu; siinä ei mainita Jeesuksen nimeä. Siinä puhutaan toki vanhatestamentillisesta Jumalasta mutta…. Rauhala on käyttänyt tilaustyönsä pohjana jakeita 143:15-16. Kyseinen psalmi jatkuu muuten näin:

Herra on kaikessa oikeamielinen,

Kontrasti vanhaan ja oikeampaan ruokavirteen on myös sävelmän tasolla. Louis Bourgeoisin sävelmä 472b, tuo Geneven psalttarin helmi, ei todellakaan ole mikään pateettinen tekele.

Neljäseitenkolmosessa on paljon teennäistä manööveriä ja onpa perusteltua sanoa siitä tulleen kirkkomme “pakkojatsia.” Niin teennäinen se on, että joskus on ollut melkein pakko sanoa, että “otetaansas 472 pursuaalla päälle jotta pääruokaankin voi käydä käsiksi.” Ja sitten syödään ja valitellaan ruuansulatusvaivoja…

Virteen 472 on olemassa muuten toisenlaisetkin sanat, mutta ei pidä antaa moralisteille liikaa kauhistelemisen aihetta. Puhutaan niistäkin joskus tulevina vuosikymmeninä. Sanotaan niiden olevan hieman “rabelaismaisen naturalistiset.”

Valitettavasti en pysty osallistumaan juhlapäivälliselle illalla… Meinaan siellä ne parhaa jutut yleensä, jos ei ole tunnelmaa aivan väärälä ruokavirrellä pilattu.

Paremp’ leivän palainen / Terveydes’ ompi, / Kuin kaikk’ kulta yltäinen, / Koska tauti syöpi; / Koskan taidan tarpeeksen’ / Syödä paitsi kivun, / Niin mä herkun halpaisen / Annan hillit’ himon.