Agricolan perikunta, Vol 7: Kari Mäkinen. sattumakorpraali.

 

Keijo Korhosen kirjassa sattumakorpraali on hyvä määritelmä siitä mitä käsitteellä tarkoitetaan. On kuitenkin hyvä kerrata alkuun ja vähän perusteellisemmin mitä Korhonen teki. Sanotaan asia vaikka seuraavasti. Suomen armeijassa kuten armeijoissa yleensäkin tarvitaan päällysmiehiä, isompia ja pienempiä. 

Pieni osa jokaisesta ikäluokasta on aina koulutettu upseereiksi ja vähän suurempi joukko aliupseereiksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä että noin kolmeakymmentä sotilasta kohden tarvitaan yksi upseeri ja kahdeksaa sotilasta kohden aliupseeri. Aliupseerit on koulutettu samassa joukko-osastossa johon on tultu palvelusta suorittamaan ja upseerit ovat jo pitkään saaneet koulutusta Haminan reservi-upseerikoulussa. Varusmiesten johtajaominaisuuksia kartoitetaan ja arvioidaan jo alusta alkaen. 

Legenda sattumakorpraalista syntyi jo kauan sitten, mahdollisesti ennen suuria sotia vuosina 1939-1945. Yksinkertaisesti sanottuna väitettiin että joissain joukko-osastoissa reservinaliupseerikouluun määrättiin hyviä johtamis-ominaisuuksia omaavien lisäksi yksi henkilö pilan päiten ja jopa arpomalla. Hän tuli sitten takaisin koulutuksesta korpraalina ja saattoi saada alikessun jämätkin ja joskus yletä jo varusmiesaikana kersantiksi. Eli jotkut pilanpäiten koulutukseen joutuneet osoittivatkin oikein hyviä pomotusominaisuuksia elleivät jopa parempia kuin ne jotka olivat natsoja hinkumalla hinkuneet. Keijo Korhonen katsoi joutuneensa ulkoministeriksi lähinnä vahingossa kun oli oikea mies oikeaan aikaan väärässä paikassa ja nimittää itseään sen vuoksi sattumakorpraaliksi. Korhonen sai olla ulkoministerinä 229 päivää. Mutta voiko piispaksi joutua tavallaan sattumalta ja olla sitten kirkollinen sattumakorpraali?

Suomen kirkon historian piispoista voidaan yhtä henkilöä pitää lähinnä sattuma-korpraalina. Kyseessä on Turun piispana ja arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen. Sattumaa Mäkisen osalta oli lähinnä hänen tulonsa Turun piispaksi. Toinen näytös  eli arkkipiispanvaali oli sitten pakollinen ratkaisu. 

Vuoden 2005 Turun piispan vaali käytiin Ilkka Kantolan eron jälkitunnelmissa. Arkkihiippakuntaan ei ollut ulkopuolelta kovin innokkaita hakijoita. Ulvilan kirkkoherra Mäkisen kanssa tiukimmin kilpaillut Seppo Rissanen oli sentään arkkihiippakunnan miehiä ja vieläpä Åbo akademin suomi-poikia ja oli toiminut Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1995-2001. Monien hämmästykseksi Mäkinen pystyi voittamaan Rissasen toisella kierroksella äänin 403-372. Mäkinen herätti vastustusta ja muutama kirkkoherranvaaleissa pettynyt viranhakija ja joku viran lopulta saanutkin oli tuohtunut ikihyviksi Mäkisen lausunnoista hänen toimiessaan tuomiokapitulin pappisasessorina. Mäkinen jakoi mielipiteitä jo tuolloin.

Mäkisen hengellisyyden laadusta puhuttiin negatiiviseen sävyyn. Rissanen herätti myös vastustusta omalla tavallaan. Joidenkin oli vaikea sulattaa miehen olemusta. Kaikki on tietysti kiinni tulkitsijan näkökulmasta mutta monen mielestä hän oli pöyhkeä ja liian mahtipontinen, eikä ymmärrä kirkkoherran elämää vaikka oli itse ollut kirkkoherrana. Kirkkoherrojen mielipiteet vaikuttivat vielä takavuosi-kymmeninä paljon muiden pappien äänestyskäyttätymiseen. Ensimmäisellä kierroksella oli peräti 7 ehdokasta ja ääniä annettiin 804. Toisella kierroksella äänesti vain 775. Yhteensä äänioikeutettuja oli 840. Vaalin tulos oli tiukka ja moni valitteli hyvän ehdokkaan puutetta ja tuloksen sanottiin olevan arpapeliä ja äänestykseen saatettiin lähteä lantinheittoperiaatteella.  

Mäkisestä tuli siis piispa. Jotkun hänen rovastikuntakolleegoistaan Porin ja Ulvilan seuduilta varoittelivat eteläisempiä kolleegoitaan Mäkisestä: ”Varautukaa sitten siihen että se mies ei pidä mielellään hartauksia tullessaan seurakuntiinne vierailulle.” Mitään varsinaisia tilastoja asiasta ei koskaan tehty joten yksittäiset havainnot eivät tietenkään anna asiasta riittävää kuvaa.

Turun piispana Mäkinen joutui hankaliin tilanteisiin. Milloin piti selvitellä jonkin seurakunnan tulehtunutta tilannetta. Naispappeuskysymyksen suhteen käytiin yksi tiukka ottelu. Vuonna 2007 Vammalan seurakunnassa kiisteltiin asiasta. Seurakunnassa oli kahdeksan pappia joista kaksi oli naisia. Kuudesta miehestä naispapin kanssa yhteistyöstä kieltäytyviä pappeja oli kaksi. Mäkisen sanottiin tulleen Vammalaan määrätietoisena ja entistä määrätietoisempana hän sieltä lähti.   Kieltäytyjille ei ollut sijaa seurakunnassa.

Mäkistä nimiteltiin myös lahtariksi mutta ei suinkaan siksi että hän otti luulot pois naispappeutta vastustavilta. Kirjallisuusmies ja esteetikko Mäkinen oli aikoinaan tehnyt kirkkohistorian alaan liittyvän väitöskirjan kirjailijaryhmä Tulenkantajiin liittyen. Tutkimus kantoi nimeä ”Unelma jälkikristillisestä kulttuurista ja uskon-nosta: Tulenkantajien oppositio kansankirkollista arvomaailmaa vastaan 1924–1930.” Ennen piispaksi tuloaan Mäkinen oli kuitenkin perehtynyt arkkihiippa-kunnan tuomiokapitulin työntekijänä seurakuntien historiaan ja hänellä oli selkeä näkemys siitä mitä piti tehdä. Hänen johdollaan alettiin yhdistelemään pieniä seurakuntia isompiin ja nimitys ”lahtari” juonsi alkunsa juuri tästä. Arkkipiispa-kautenaan Mäkinen yritti sitten mahdotonta eli Turun ja Kaarinan seurakunta-yhtymän seurakuntajakojen muuttamista. Kaksi vuotta ja lukemattomia kokouksia istuttiin asian tiimoilta mutta lopulta arkkipiispa joutui pettymään taistelussaan. Turun kirkkoherrat asettuivat kovaan vastahankaan. 

Jos Mäkisen kautta Turun piispana arvioidaan niin hän selviytyi siitä kohtuul-lisesti ja jos hän joutui olemaan kova naispappeuden vastustajia kohtaan niin hän toimi vain kuten pitikin. Joku ratkaisu asiassa piti saada ja paluuta vanhaan ei enää ollut. Seurakuntaliitosten suhteen Mäkinen oli jopa aikaansa edellä. Mäkistä pidettiin jopa hyvänä kuuntelijana ja hänellä oli vastaanotto määräajoin myös hiippakunnan toisessa isossa kaupungissa eli Porissa. Hän oli onnistunut voitta-maan monen epäilijän ja vähättelijän luottamuksen. 

Kun Jukka Paarman kausi arkkipiispana kääntyi lopuilleen kiinnittivät monet jo katseensa Kari Mäkiseen. Turun arkkihiippakunnan pappien pitäessä kokoustaan Ruissalossa lokakuussa 2009 pyysi joukko kirkkoherroja ja luottamushenkilöitä Mäkistää juhlallisesti ehdokkaaksi arkkipiispan vaaliin Turun Mikaelin kirkon käytävällä jonne hänet oli pyydetty tulemaan. Mäkinen oli hämmentynyt ja hänen ensimmäiset sanat olivat: ”Mutta kun tarkoitukseni on puolustaa vähemmistöjä parisuhdekysymyksessä.” Sitten hän oli tovin hiljaa ja jatkoi valitellen huonoa kielitaitoaan todeten ”I do not speak english very well.” Kuitenkin hän lupasi harkita asiaa ja ilmaisi myöhemmin suostumuksensa. Saiko kirkko arkkipiispan joka puhui tankero-englantia vai vähättelikö mies itseään? Mäkinen otti itseään niskasta kiinni ja aloitti kielitaitonsa parantamisen kunhan oli ensi voittanut vaalin.

Mäkinen sai ensimmäisellä kierroksella enimmät äänet ja voitti lopulta Miikka Ruokasen kahden miehen taistossa toisella kierroksella äänin 593–582. Toisella kierroksella annettiin 27 ääntä enemmän kuin ensimmäisellä. Kirkon pää-äänenkannattajana esiintyvä KOTIMAA-lehti saattoi vaalin jälkeen puhua juttunsa otsikossa yhdentoista äänen arkkipiispasta.

Peli ratkesi jo ensimmäisen kierroksen tulosten tullessa julki. Ruokasen kannattajaryhmän ydinhahmojen ollessa ruokailemassa Miikan kanssa eräässä turkulaisessa ravintolassa, pöytään alkoi virrata tietoja kulissien takaisista ryhmittymisistä. Sosiaalidemokraatit olivat asettumassa toisella kierroksella Mäkisen taakse. Käytännössä tämä tarkoitti Ilkka Kantolan vaaliorganisaatiota ja tukihenkilöitä, jotka olivat aiemmin vieneet Kantolan eduskuntaan. Tähän verkostoon kuului runsaasti kirkollisia vaikuttajia kirkkoneuvostoissa ja -valtuustoissa, ja merkittävä osa heistä oli myös arkkipiispan vaalin virallisia valitsijoita. Samaan aikaan ravintolaan kiiri kuitenkin tieto siitä, että vapaamuurarit olivat puolestaan asettumassa toisella kierroksella Ruokasen puolelle.

Tuo iltapäivä paljasti varsin raadollisesti sen, millaista peliä ja mitä poliittisia sekä yhteiskunnallisia vaikuttajavoimia arkkipiispan vaaleissa todellisuudessa käytetään. Ilkka Kantolan vaaliorganisaatio kävi toisella kierroksella valtavaa, laajaa ja aggressiivista loppukampanjaa, jonka aikana Ruokasta mustamaalattiin todella pahasti. Torjuntataistelu Miikka Ruokasta vastaan oli kuitenkin lopulta voitettu tämän verkoston ahkeralla ja säälimättömällä työllä kaikkialla hiippakunnassa.

Olisi tietysti ollut mielenkiintoista nähdä millaiset kotipaikkaoikeudet ja reservaatit dogmatiikan professori olisi onnistunut järjestämään konservatiiveille Suomen kirkossa ja arkkihiippakunnassa. Ruokanen oli itsenäisyyden aikana kolmas dogmatiikan professori, joka yritti arkkipiispaksi, ja hän pääsi hyvään seuraan Pietilän ja Tiililän kanssa. Voitto oli Mäkiselle hetken lohtu, sillä tämän jälkeen alkoivat vaikeudet.

Mäkinen tuli tunnetuksi arkkipiispakaudellaan irtiotoistaan jotka koskivat tasa-arvoista avioliittokäsitystä ja siitä käytävää keskustelua. Mäkinen piti sen mitä oli luvannut häntä ehdolle pyytämään tulleelle joukolle. Tätä kirjoitettaessa Mäkisen aika on jo ohitse ja hän ei esiinny julkisuudessa mutta hänet muistetaan. Mäkisen aika muokkasi mielipiteitä ja ne jyrkkenivät puoleen jos toiseen. Herääkin lopulta kysymys mistä on kyse. 

Kirkon muodostavat lopulta siihen kuuluvat ihmiset ja he voivat muuttaa järjestyksen perinpohjaisesti jos vain haluavat. Lause kirkon avioliittokäsitteen määritteleminen tapahtuu kirkon omista perusteista käsin on kummallinen. Kirkon perusteet arvioida omaa avioliittokäsitystään nähdään yhä enenevämmässä määrin muinoin keksittynä jäykkänä ja yksipuolisena oppirakennelma. Nykyinen avioliittoinstituutiokaan ei ole kovin vanha. Avioliittoon vihkiminen nähdään  ensisijaisesti yhteiskunnallisena ja juridisena toimenpiteenä. Pappi hoitaa siinä yhteiskunnan antamaa tehtävää, jonka tuloksena syntyy mitä syntyy onnellinen tai vähemmän onnellinen yhteiselämä. Monen mielestä kirkollinen vihkiminen on hassu ja epämääräinen ilmaus. Kirkon monopolivaatimusta ei myöskään nähdä enää tähän aikaan kuuluvana. Internetistä löytyy paljon aivan tavallisten ihmisten tähän liittyvää pohdintaa vaikka seuraavaan tyyliin: ”Kirkollista ja hengellistä toimituksessa ovat rukoukset, raamatunluvut, virret (jos niitä ylipäätään veisataan) ja siunaukset. No, onhan kysymyksessä se ”Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa”, mutta eivätkö ihmiset ole aina Jumalan edessä, myös maistraatissa naimisiin mennessä?”

Lausunnoillaan Mäkinen sai aikaan hämmennystä kirkon ulkomaansuhteissa ja hän ei ollut kovin kiinnostunut oppikeskusteluista Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Venäläiset vetivät niinsanotusti herneet nenäänsä ja kysyivät jossain vaiheessa yksikantaan onko Suomen kirkon avioliittonäkemys muuttunut. Lopulta toiset joutuivat vakuuttamaan Moskovan patriarkaatille että muutosta ei ole tapahtunut ja kautta rantain antamaan ymmärtää että kyse on Mäkisen omasta henkilökohtaisesta kannanotosta.

Viimeistään Mäkisen kauden alussa olisi pitänyt puuttua kirkon rakenteisiin ja sen mammuttitautiin. Sattumakorpraalin arvo tullaan ymmärtämään paremmin vasta tulevaisuudessa. Mahdottoman edessä ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Jotain kertoo miehen vetäytyminen heti kun se oli mahdollista. Mäkinen jäi eläkkeelle olleessaan 63 vuoden, neljän kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Eläkepäivillä Mäkinen on ollut mukana mm. mukana saamelaisten totuus-, ja sovintokomissiossa. 

Vuonna 2010 nähtiin miten jonotusjärjestelmä toimii. Sehän syntyi siis silloin, kun Turun arkkihiippakuntaan tehtiin toinen piispan virka. Turussa oli 2010 tilanne, jossa oli kaksi piispaa, arkkipiispa ja Turun piispa. Turun arkkihiippakunnan vallitsi jo Kantolan lähdön jälkeen tietynlainen kykypula. Kaikki odottivat Kantolasta uutta arkkipiispaa, ja tuossa tilanteessa tuskin kukaan Turun arkkihiippakunnan pappi tai kirkkoherra olisi lähtenyt haastamaan Kantolaa, haastaja olisi tullut muualta. Oltiin tilanteessa, jossa ei ollut ketään vahvaa kirkkoherraa tai sen sellaisen kaliiperin kirkkoherraa, joka olisi ollut Kantolan veroinen. 

Mäkinen oli vuonna 2010 ihan looginen valinta. Hän oli ollut aikanaan hyvän kirkkoherran maineessa. Hän oli ollut Turun tuomiokapitulin asessorina ja piispana. Tämä kaikki vaikka myönnettiin, että teologiselta painoarvoltaan Mäkinen oli kovin kevyt henkilö.

Kantolan jälkeen oli syntynyt tyhjiö. Tyhjiö, jossa Mäkinenkin näytti piispakandidaatilta. Kuvaannollista tuossa Turun piispanvaalissa Kantolan jälkeen oli se, että haastaja tuli ulkopuolelta. Rissasta monet kirkkoherrat ja papit eivät todellakaan ottaneet vakavasti hänen persoonaansa vuoksi. Vuoden 2010 arkkipiispanvaalissa hän oli henkilö, joka pystyi vetoamaan konservatiiviseen siipeen oikein hyvin. Mutta sitten tuo häntä vastaan tehty torjuntataistelu ja se, että toisella kierroksella annettiin enemmän ääniä kuin ensimmäisellä kierroksella, kuvaa jotain. 

Historia ei antanut näyttää, mitä Ruokanen olisi voinut arkkipiispana tehdä ja miten hän olisi viihtynyt Turussa. Hallinnolliselta kannalta Ruokasen tilannetta katsellen voidaanpa sanoa, että arkkipiispaksi tulon jälkeen hänellä olisi ollut kyllä melkoinen kuuria kesytettävänään Turussa ja myöskin kirkkohallituksen kokouksissa. Kuurialla tässä viittaamme ylipäätänsä organisaatioon tai joukkoon, joka johtaa jotain organisaatiota kirkossa, oli sitten kysymys Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulista tai evankelisluterilaisen kirkon kirkkohallituksesta. Kun käytämme tässä termiä kuuria, niin sillä viittaamme tietysti katolisen kirkon ylimpään johtoryhmään neuvostoon, jota johtaa paavi. Ja paaveillahan on joskus todella ollut hankalaa itsepäisten kuurioiden kanssa.

Julkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Agricolan perikunta, Vol 6: Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

 

Vuonna 2005 tapahtunut Arkkihiippakunnan kruununperimys-järjestelmän rikkoutuminen määrittää kirkon ylintä johtoa ja vaaliasetelmia vielä tänäkin päivänä. Mutta mitä oikein tapahtui? Turun arkkihiippakunan synodaalikokous vuonna 2004 on päässyt vauhtiin ja Turun piispa Ilkka Kantola pitää Naantalin kirkossa viikkomessussa saarnan joka antaa leimansa tuon kokouksen työskentelylle. Synodaalikokoukset ovat pappien kokouksia joita on järjestetty säännöllisesti kaikissa hiippakunnissa ja niissä papit ovat perinteisesti puhuneet kirkon kannalta keskeisistä asioista piispojensa johdolla. 

 

Vuonna 2005 tapahtunut Arkkihiippakunnan kruununperimysjärjestelmän rikkoutuminen määrittää kirkon ylintä johtoa ja vaaliasetelmia vielä tänäkin päivänä. Mutta mitä oikein tapahtui? Turun arkkihiippakunan synodaalikokous vuonna 2004 on päässyt vauhtiin ja Turun piispa Ilkka Kantola pitää Naantalin kirkossa viikkomessussa saarnan joka antaa leimansa tuon kokouksen työskentelylle. Synodaalikokoukset ovat pappien kokouksia joita on järjestetty säännöllisesti kaikissa hiippakunnissa ja niissä papit ovat perinteisesti puhuneet kirkon kannalta keskeisistä asioista piispojensa johdolla. 

 

Nyt oli ollut tarkoitus että Arkkihiippakunassakin olisi puhuttu kirkon olemuksen kannalta keskeisestä asiasta eli Raamatusta. Kirkon tutkimuskeskus oli julkaissut kirjan ”Raamattu ja kirkon usko tänään” jossa oli monta ansiokasta kirjoitusta. Mutta arkkihiippakunnassa tuo kirja jäi Kantolan nostattaman ryöpyn varjoon. Arkkipiispa Jukka Paarma istui hiljaa omissa mietteissään keskustelun velloessa. Hän suorastaan painoi päänsä alas. Mitä oli siis tapahtunut? Kantola oli antanut omalla panoksellaan lähtölaukauksen keskustelulle joka edelleen käy kiivaana Suomen kirkossa. Suomen kirkon homokäräjät olivat käynnistyneet toden teolla.

 

Kantola lähti liikkeelle Luukkaan evankeliumin kuvauksesta jossa Jeesus ajautuu fariseusten kanssa riitaan sapattikäskyn tulkinnasta kysyen: ”Mitä te itse teette silloin, kun uskonnon omasta perinteestä nouseva moraalinen näkemys joutuu ristiriitaan tämän hetken akuutissa tilanteessa syntyvän omantunnon vaatimuksen kanssa?”

 

Kantola havainnollisti kysymyksenasettelua uudelleen: ”Kumpi on tärkeämpää, tukea kristittyjä, jotka haluavat sitoutua samaa sukupuolta olevaan kumppaniinsa, vai varmistaa se, ettei Jumalan tahto vain tule loukatuksi?” Että Kantola antoi ymmärtää että lähimmäinen on tärkeämpi kuin Jumala oli monelle liikaa. Tämän jälkeen kuultiin vielä johtopäätös siitä että paljon puhuttu vapaus Jeesuksessa Kristuksessa tarkoittaisi sitä että jumalasuhde ei enää olisikaan moraalinen asia. Ja koska se ei olisi moraalinen asia, niin lähimmäisen hyvän voisi asettaa Jumalan edelle.

 

Kokouksessa nähtiin sitten monta vanhoillisten homofobian läpitunkemaa todistuspuheenvuoroa. Harvoin näkee sellaisia ilmeitä. Kantola kuunteli kaikki puheenvuorot ja päätti sitten keskustelun kovin oudolla heitolla kertoessaan onnettomuudesta jossa hänen lähisukulaisensa putosi kirkon katolta kesken paanujen tervausurakan kuolettavien seurauksin. Keskustelu päättyi siltä erää siihen.  

 

Tämä siis syksyllä 2004 ja nyt voi jäädä miettimään miksi mies oli noin rohkea ja näytti käyttäytyvän kuin olisi menettänyt itsesuojeluvaistonsa? Jotain oli jo tekeillä ja jollain tavalla hänen käytöksensä on ymmärrettävää kun ajattelee millaisessa kiirastulessa hän tuolloin eli ja oli. Kantola eli omaa syvää kriisiään ja ei ainoastaan aavistanut vaan myös tiesi kohtalonsa. Arkkipiispa Jukka Paarman vaikenemiselle oli syynsä. Hänen rohkea esiintymisensä olisi jäänyt historiaan avauksena joka olisi antanut uutta suuntaa keskustelulle ja hänellä olisi riittänyt varmastikin eväitä puolustaa näkemyksiään. Tukea hän olisi saanut vihervasemmistolaiselta medialta jonka vaikutusvalta oli kasvussa. Kirkko olisi myös saanut positiivista julkisuutta ellei seuraavan vuoden keväällä olisi paljastunut jotain joka murskasi Kantolan piispanuran ja vei pohjan erään kysymyksen hallitulta käsittelyltä Suomen kirkossa. Paljastui nimittäin että Kantolalla oli avioliiton ulkopuolinen suhde toisaalla naimisissa olevan naisen kanssa joka oli vielä pappi. 

 

Aika ei ollut kypsä piispan avioerolle ja sille että hän olisi voinut viedä uuden rakkautensa kunniallisesti alttarille. Asiasta ei käyty samanlaista vääntöä joka käytiin Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaan Edward kahdeksannen halutessa solmia avioliiton kahdesti eronneen Wallis Simpsonin kanssa mutta irvokkaalla tavalla Kantolan tapaus muistuttaa tätä. Pian alettiin puhua pettäjäpiispasta ja Kantolan kiirastuli kävi yhä kovemmilla lämmöillä. Kantola erosi piispanvirasta saaden kuitenkin pitää arvonimen piispa ja oikeuden kantaa violettia papinpaitaa loppuikänsä. Myöhemmin Kantola on vielä saanut emerituspiispanristin eli hänet on rehabilisoitu.  Ilman erokohua Kantola olisi voinut jatkaa virassaan vielä siihen saakka kunnes Jukka Parma jäisi eläkkeelle vuonna 2010 ja ottaa läpihuutojuttuna Turun ja Suomen arkkipiispan tehtävät. Vuonna 2022 hän olisi silloin 65-vuotias ja pakollinen eroamisikä olisi tullut vastaan vasta vuonna 2026. Vasta nyt 1960-luvulla syntynyt henkilö voisi nousta arkkipiispaksi. Kari Mäkisestä ei olisi koskaan tullut arkkipiispaa eikä tietenkään myös Tapio Luomasta. Erotessaan virasta Ilkka Kantolasta tuli Suomen kirkon Windsorin herttua. 

 

Mutta oppineelle ja julkisuudessa näkyvälle miehelle oli käyttöä. Eipä aikaakaan kun Kantilasta oltiin puuhaamassa jo Suomen sosialidemokraat-tisen puolueen eduskuntavaaliehdokasta. Ja kyllähän Ilkka tuollaisen pikkujutun selvitti mennen tullen. Vuoden 2007 vaaleissaa äänisaaalis oli 5091 mikä oli toki alle puolet puolueen ykkösnimen Heli Paasion saamasta äänimäärästä Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Mutta läpi mentiin myös vuoden 2011 Suomen poliittista karttaa muuttaneissa vaaleissa ja vielä 2015 kunnes poliittinen löpö loppui vuonna 2019 Kantolan saadessa vain 3205 ääntä. Kantolan ollessa kansanedustajan vuosina 2007-2019 SDP oli hallituspuolueen vain Kataisen ja Stubbin ollessa pääministereinä vuosina 2011-2015 ja Kantolalla ei ollut mitään asiaa ministeriksi vaikka hän varmasti olisi hoitanut pestinsä moitteettomasti monessakin ministeriössä. Kantolan poliittista uraa rasitti se, että häntä ei oikein pidetty ”oikeana demarina.” Väärä demari oli kuitenkin kahdentoista edustajavuoden aikana viiden valiokunnan täysjäsen ja Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja vuosina 2011-2015 mikä ei ole mitenkään vähäinen virka eikä lohdutus-palkinto. Kantola ansaitsi kuitenkin täyden kansanedustajan eläkkeen. Vuonna 2018 hän asettui kuitenkin ehdolle arkkipiispanvaalissa mutta jäi viimeiseksi viiden ehdokkaan kisan ensimmäisellä kierroksella.

 

Kantolan ero Turun piispan virasta vuonna 2005 muutti kirkollisia kuvioita arkkihiippakunassa perusteellisesti. Turkuun oli siis saatu toinen piispa koska katsottiin että arkkipiispan tehtäväkuorma oli liian suuri. Asetelma oli ongelmallinen sillä se tavallaan loi jonotusjärjestelmän jossa Turun piispa, siis hiippakunnan toinen piispa, oli saava etulyöntiaseman arkkipiispan vaihtuessa. Kantolan ollessa Turun arkkipiispa ja Jukka Paarman tultua valituksi arkkipiispaksi John Vikströmin jälkeen vuonna 1999 asetelma oli selvä. Kantola olisi ollut perintöprinssinä vuoteen 2010 saakka ja vasta silloin olisi valittu järjestyksessään toinen Turun piispa Kantolan mitä varmimmin tultua valituksi arkkipiispaksi. Kantolan jälkeen Turun piispaksi tuli Kari Mäkinen, sattumakorpraali, josta tuli sitten myös arkkipiispa. 

 

Arkkihiippakunnasta tuli täysin sisäsiittoinen kun Mäkisen jälkeen Turun piispaksi valittiin pitkään hiippakunnan tuomiokapitulissa  työskennellyt Kaarlo Kalliala joka ei kuitenkaan halunnut arkkipiispaksi. Kallialan jälkeen Turun piispaksi tuli sitten hiippakuntadekaani Mari Leppänen. Ja sitten joku vielä väittää ettei Suomessa ole kuninkaallisia! Onhan niitä kun asia oikein oivaltaa. Kysymys siitä tarvitaanko Turun arkkihiippakunnassa kahta piispaa nousee varmasti keskustelun alaiseksi kun resurssit lähivuosina kiristyvät.

 

Aina voi tietysti kysyä sitä miten olisi käynyt jos Kantola olisi välttänyt ne tapahtumat jotka johtivat hänen eroonsa. Järkevä ihminen ei kadu teke-misiään vaan ottaa niistä opikseen. Vuonna 2002 valmistuneessa amerik-kalaisessa elokuvassa ”The Time Machine” joka pohjautuu samannimisen H.G.Wellsin kirjaan on hyvin opettavainen romanttinen taustatarina. Siinä keksijä, tohtori Alexander Hartdegen, yrittää palata ajassa taaksepäin pelastaakseen väkivaltaisen kuoleman kokeneen rakkaanssa Emman epäonnistuen kuitenkin useampaan kertaan. Kohtalo oli määrännyt Emman kuolemaan ja hän vain kokee tuon tapahtuman kerta toisensa jälkeen palatessaan tiettyyn hetkeen. Tällä logiikalla ajateltuna Kantola palatessaan aikakoneella takavuosiin ei välttäisi kohtaloaan. Ehkä ajatus on jopa sielunhoidollinen. Jos et hyväksy menneisyyttäsi ja jotain valintaa siellä kiroat samalla nykyhetken ja mahdollisesti omat lapsesikin. Tapahtunut pitää vain hyväksyä ja nähdä kaikki parhaat puolet ja mahdollisuudet. Ilkka Kantolan tehtävänä ei ollut tulla Turun ja Suomen arkkipiispaksi, ja tuskin hän olisi voinut pelastaa Suomen kirkkoa siltä sekasorrolta johon se ajautui.

 

Windsorin herttua Edward kyllä tiesi mitä oli menettänyt ja ikävöi todelli-suutta jossa olisi voinut elää. Kerrotaan että hän joskus joutui odottelemaan tuntitolkulla oikuttelevaa vaimoaan. Hän oli painanut päänsä alas ja laittanut kätensä ohimoilleen ja itkenyt katkerasti. Oikeaa kuningasta muut odottavat mutta kruunusta luopuneen kuninkaan osa ei ole varmastikaan aina niin ylevä ja kadehtittava. Sen saattoi vain Edward tietää. Tietysti on hyvä noudattaa sydämensä ääntä ja onnellinen se jonka valinta oli oikea. Niin, ja joskus amerikkalainenkin elokuva voi opettaa meitä tavalla jota ensi katse-lemalta emme osaisi odottaa. 

 

Tähän sopii Electric Light Orchestran kappaleen Hold on Tight ja ranskankielinen kertosäe saa mielen kovin kaihoisaksi, ja nuoruuden tunteet pursuavat pintaan omankin ehkä kovin kyynistyneen ja kalttaantuneen miehen rinnasta. Ehkä Ilkka Kantolakin on laittanut tämän joskus soimaan.

 

Accroche-toi à ton rêve // Accroche-toi à ton rêve
Quand tu vois ton bateau partir
Quand tu sens ton coeur se briser // Accroche-toi à ton rêve

Pidä kiinni unelmastasi // Pidä kiinni unelmastasi
Kun näet veneesi lähtevän
Kun tunnet sydämesi särkyvän // Pidä kiinni unelmastasi

Ja tästä linkistä kuuntelmaan tätä ”Jeff Lynne Bandin” upeaa raitaa.

Julkaisun kuva tehyt tekoälyn avaulla. Sovellus Picsart.

Agricolan perikunta, Vol 5: Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan. Kuinka mandaatti menetettiin.

                           

Suomen kirkko elää parhaillaan  dynastisen siirtymän sekasortoista välivaihetta, jolle löytyy hätkähdyttävä vertauskohta Kiinan poliittisesta historiasta. Kiinassa on kautta aikojen uskottu "Taivaan mandaattiin" (Tianming): hallitsijasuvulla on oikeus absoluuttiseen valtaan vain niin kauan kuin se kykenee pitämään valtakunnan järjestyksessä, takaamaan rauhan ja ruokkimaan kansan. Jos hallitsija korruptoituu, heikkenee tai ajaa maan kaaokseen, Taivaan mandaatti siirtyy pois, ja valtakunta luhistuu kapinoihin ja luonnonmullistuksiin.

 

Tämä perintö on niin voimakas, että jopa Kiinan moderni kommunistinen puoluedynastia – aina puhemies Maosta ja Deng Xiaopingista nykyiseen puoluejohtajaan asti – joutuu edelleen jatkuvasti puhumaan ja nojaamaan tähän samaan myyttiseen oikeutukseen. Heillekin se on se perimmäinen oikeutus vallalle, joka on ikään kuin saatu jostain merkillisestä, historian yläpuolella olevasta paikasta. Hekään eivät pysty hallitsemaan ilman tuota myyttiä vallan oikeutuksesta.

 

Suomen historian vanhin, vakain ja painavin instituutio ei ole eduskunta eikä tasavallan presidentin kanslia vaan Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli. Länsimaisessa historiankirjoituksessa ja kirkollisessa itsepohdiskelussa Turun linja on totuttu jakamaan siistittyihin oppikirjalokeroihin: katoliseen aikaan, uskonpuhdistukseen, puhädasoppisuuteen ja autonomian kauteen ja itsenäisyyden aikaan. Tämän laitoksen syvistä ja juurista kertoo paljas hallinnollinen fakta: vuonna 1276 perustettu Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli on Suomen vanhin edelleen toimiva virasto. Se ei ole vain kirkollinen elin, vaan koko suomalaisen julkisen hallinnon, byrokratian ja organisoidun oikeuslaitoksen historiallinen alkupiste. Kun Suomessa ei ollut vielä tietoakaan valtiosta, itsenäisyydestä tai omasta lainsäädännöstä, Turusta käsin johdettiin jo kurinalaista ja kansainvälisesti verkostoitunutta virkakoneistoa.

 

Jos tätä vuosisataista kirkollista valtarakennetta tarkastellaan historianfilosofisesti, Turun istuimella on tähän päivään mennessä nähty vain kaksi täydellistä, vakaata ja vakiintunutta dynastiaa. Me elämme parhaillaan kolmannen, raunioille nousseen dynastian kivuliaita ja sekasortoisia synnytystuskia. Ensimmäinen dynastia oli katolisen kirkon aika, joka alkoi myyttisestä Pyhästä Henrikistä j-a päättyi raskaaseen kansalliseen tragediaan, piispa Arvid Kurjen hukkumiseen haaksirikossa vuonna 1522. Se oli universaalin Rooman, paavin auktoriteetin, latinan kielen ja pyhän sakraalioikeuden aikakausi, jolloin Turun piispa oli maallisen itämaan todellinen valtias.

 

Toinen dynastia alkoi Mikael Agricolasta. Se oli kansallisen luterilaisuuden, murtumattoman valtiollisen statuksen ja vakaan institutionaalisen vallan perimyslinja. Tämän dynastian myötä kirkko sitoutui osaksi pohjoismaista valtiorakennetta, antoi kansalle sen oman kielen ja muuttui moraaliseksi selkärangaksi, joka kesti sodat, kriisit ja hallitsijoiden vaihdokset. Tämä toinen dynastia kesti uskomattomat vuosisadat, ja se päättyi, kenties kenenkään täysin huomaamatta, vasta arkkipiispa Jukka Paarmaan. Paarma oli tämän vanhan, vakaan, hierarkkisen ja autoritaarisen luterilaisen maailman viimeinen suuri dynaaminen hallitsija – mies, joka kykeni vielä johtamaan kirkkoa kokonaisuutena.

 

Dynastian loppunäytös oli reaalipoliittinen oppitunti siitä, miten vankat ja ikuisilta näyttävät valtarakenneketjut voivat murtua sisältäpäin. Vuonna 1998 kirkon hallintoa uudistettiin ja luotiin erillinen Turun piispan virka helpottamaan hallinnallista taakkaa. Tätä virkaa ei pidä sekoittaa koko Suomen kirkon primaksena toimivaan arkkipiispaan, vaikka he molemmat Turussa istuvatkin. Uuden viran olemuksesta näki heti, että siitä tuli enemmän kuin hallinnollinen apuri. Siitä näytti tulevan automaattinen kruununperillisen istuin, varma esikoulu ja astinlauta arkkipiispan istuimelle. Automaatio petti kuitenkin heti alussa. Ensimmäinen tähän muottiin valettu perillinen, Turun piispaksi valittu Ilkka Kantola, joutui jättämään virkansa inhimillisen tragedian ja henkilökohtaisen kriisin vuoksi vuonna 2005. Se oli ensimmäinen vakava, mekaaninen särö dynastian koneistossa.

 

Jo vuoden 2026 perspektiivistä katsottuna voidaan sanoa, että Kari Mäkistä ei enää voida lukea Agricolan dynastiaan. Hänen kaudestaan muodostui moraalinen ja toiminnallinen itsemurha, murtumakohta jonka aiheuttama sekasorto jatkuu edelleen. Mäkinen vei kirkon repivään ideologiseen ja teologiseen sekasortoon. Hän lakkasi olemasta vuosisataisen instituution varjelija, perinteiden suojelija ja koko kansan yhdistäjä. Hänestä tuli hallitsija, joka menetti kykynsä pitää valtakunta järjestyksessä.

 

Tästä historian murtumispisteestä ja hajaannuksen kaudesta sai alkunsa kirkon kolmas dynastia. Kutsutaan tätä haurasta, suuntaansa etsivää laitosta nimellä Agricolan perikunta. Se on stilanteessa, joka ei enää rakenna mitään uutta tyhjästä, eikä anna kansalle uutta suuntaa. Se on perikunta, joka on saanut perinnöksi vuosisatojen aikana kertyneen valtavan institutionaalisen, taloudellisen ja moraalisen pääoman – ja istuu nyt tuon perinnön rippeiden päällä riitelemässä perintöhopeiden jaosta.

 

Kaarlo Kalliala toimi Turun arkkihiippakunnan piispana tasan kymmenen vuotta Kari Mäkisen jälkeen vuosina 2011–2021. Hänet vihittiin virkaansa loppiaisena 6. tammikuuta 2011, ja hän piti lähtömessunsa jäädessään eläkkeelle 31. tammikuuta 2021.Tilanne sai uuden käänteen vuonna 2018, kun arkkipiispa Kari Mäkinen jäi eläkkeelle. Seuraajaksi valittiin Tapio Luoma, joka siirtyi Turkuun Espoon piispanistuimelta. Kalliala jatkoi kuitenkin Turun piispana vielä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun Luomasta tuli arkkipiispa kesäkuussa 2018. Tänä aikana kulisseissa tehtiin järjestelyjä, jotka näkyivät arkkihiippakunnan papistossa voimakkaanakin närkästyksenä. 

 

Voidaan ihan rehellisesti sanoa, että kulisseissa pelattiin aikaa, jotta Mari Leppänen saattoi rauhassa valmistautua ehdokkaaksi ja lopulta nousta Turun piispaksi – kuten sitten tapahtuikin.Tämän taustapelin seurauksena nykyinen Turun piispa Mari Leppänen hallitsee nyt istuinta, joka ei ole enää mikään itsestäänselvä ja turvallinen ponnahduslauta ylöspäin.

Mäkisen kaudella kirkon myyttinen mandaatti haihtui taivaan tuuliin, ja nyt Agricolan perikunta etsii epätoivoisesti uutta oikeutustaan olla olemassa. Sitä vaivaavat syvät sisäiset ristiriidat, hallinnolliset hajoamisskenaariot ja vääjäämätön taloudellinen perikato verotulojen vähentyessä ja jäsenkadon kiihtyessä. Samaan aikaan ihmisten elävä uskonnollisuus etsii kokonaan uusia muotoja instituution ulkopuolelta. Kirkkaimpana esimerkkinä on nuorten miesten keskuudessa nouseva, amerikkalaispohjainen ja konservatiivinen podcaster-kristillisyys, joka ohittaa perinteiset kansankirkolliset rakenteet kokonaan. Kun tähän kaikkeen lisätään jatkuva repivä kiistely virkakäsityksestä sekä kirkon uskottavuutta ja inhimillisyyttä hitaasti syövä jatkuva prosessi – loputon kirkolliskokouksen homokäräjöinti ja sateenkaarivihkimisistä jankkaaminen puolin ja toisin – nähdään tilanteen epätoivoisuus. Kaikkein pahinta päätöksenteko on halvaantuminen.

 

Julkaisu on osa sarjasta "Agricolan perikunta—Kirjoituksisa kansankirkon arjesta." Se käsittää kaikkiaan 70 kirjoitusta ja ilmestyy vuosina 2026-2028.

Musiikillisesti ja tunnelmallisesti tähän loppuun sopii täydellisesti Wolfgang Amadeus Mozartin Requiemin (KV 626) osa "Lacrimosa".

Julkaisun artikkelikuva tehty teoäluyn avulla. Sovellus Picsart.

Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin — Agricolan perikunta. vol 3.

 

                                                        

Vuonna 1920 brittiläiset matemaatikot ja poliitikot kehittivät ovelan juonen, jonka tarkoituksena oli torpedoida ja eliminoida Irlannin itsenäisyysliikkeen, Sinn Féinin, nousu. He loivat monimutkaisen siirtoäänivaalijärjestelmän (PR-STV). Irlantilaiset nielaisivat syötin, ja he rakastavat tätä järjestelmää tänäkin päivänä pitäen sitä parhaana ja maailman demokraattisimpana.

 

Kaiken taustalla piilee kuitenkin synkkä totuus, joka tekee järjestelmästä poikkeuksellisen vaarallisen. Se ei nimittäin toimi hyvällä tahdolla eikä pyhällä hengellä tai ylevällä yhteistyöllä, vaan se tarjoaa täydellisen työkalun ihmisen alhaisimmille perusvieteille.

Järjestelmä valjastaa ja antaa mahdollisuuden ihmisen negatiiviselle toiminnalle: kateudelle, kiusaamiselle ja halulle pelata toinen ulos. Se on vaalitapa, jossa vahvin voima ei ole oman suosikin valitseminen, vaan inhokin tietoinen ja kylmä eliminointi. Kyse on kaksoisäänestämisestä.

Ja nyt tämän saman, alun perin sabotaasiksi luodun vaalijärjestelmän, on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous päättänyt kaikessa hiljaisuudessa tuoda omien piispojensa ja arkkipiispansa valintaan.

Siirtoäänivaalissa perinteinen poliittinen logiikka nimittäin kääntyy päälaelleen. Vanhassa kahden kierroksen vaalissa usean ehdokkaan asettaminen samasta leiristä oli kohtalokasta, koska he söivät toistensa ääniä. Uudessa järjestelmässä useampi ehdokas samassa rintamassa onkin paras tapa maksimoida leirin kokonaisäänipotti. 

Eri sävyiset ehdokkaat imuroivat ääniä laajalta rintamalta, ja kun häntäpään ehdokkaat vuorollaan putoavat, heidän äänensä kasautuvat kurinalaisesti kakkos- ja kolmossijoilla leirin pääehdokkaalle. Tämä tekee vaalikentästä armottoman shakkilaudan, jossa maltillinen keskitien ehdokas jää helposti "väliinputoajaksi".

Samoin ennalta suosituin ehdokas voidaan kylmästi pelata ulos. Kun äänestäjäkunta polarisoituu kahteen vahvaan ääripäähän, keskitien kulkija ei saa taakseen riittävän suurta uskollista ykkösäänien blokkia. Hän putoaa kisasta liian aikaisin, ja hänen äänensä vapautuvat muiden käyttöön – usein pelkästään siksi, että hänen kannattajansa haluavat epätoivoisesti estää vastakkaisen laidan voiton.

Kirkon päättäjät uskoivat luoneensa järjestelmän, joka pakottaa sopuun ja sillanrakennukseen. Todellisuudessa he toivat kirkon ytimeen kylmän taktisen aseen, joka ei mittaa kannatusta, vaan tehokkainta mahdollista vastustajan eliminointia.

Tämän uuden ja arvaamattoman vaalitavan suurin teologis-poliittinen paradoksi on siinä, että se voi avata takaoven aivan muulle kuin kirkon viralliselle enemmistölinjalle. Se tekee täysin mahdolliseksi sen, että tulevissa vaaleissa Turun arkkihiippakun-taan tai muihin avautuviin piispanistuimiin valitaankin henkilö, joka edustaa perinteistä virkakäsitystä. Tämä voi tapahtua sellaisten äänestäjien kakkos- ja kolmosäänillä, jotka eivät itse edes jaa kyseistä teologiaa, vaan halusivat vain tietoisesti eliminoida liberaalimman kärkiehdokkaan.

Myöhemmin syksyllä Agricolan perikunnan yhdessä kirjoituksessa paneudutaan tulevien vuosien vaalishakin raakaan matematiikkaan ja mekanismiin. Teemme myös simulaation, jossa tarkastelemme aivan oikeilla nimillä yhtä mahdollista tulevaa skenaariota vuoden 2026 näkökulmasta. Katsomme tarkemmin sitä uskomatonta paradoksia, miten selvä ennakkosuosikki voi saada jopa 45 prosenttia kaikista ykkösäänistä, ja tulla silti monivaiheisen siirtoketjun kautta kylmästi pelatuksi ulos.

Kirjoituksen loppukevennykseksi  sopii Ennio Morriconen hyytävän nerokas teos ”Man with a Harmonica” elokuvasta Huuliharppukostaja.

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avvulla. Sovellus Picsart.

Jukka Paarman testamentti — Agricolan perikunta. vol 1.

 

                                       

Oli toukokuun kuudestoista vuonna 2010. Oli kyse arkkipiispa Jukka Paarman jäähyväisjumalan-palveluksesta.  Jumalanpalveluksen saarnaa, Jukka Paarman testamenttia, kommentoitiin uutisoitiin heti  ja aika tavalla yksioikoisesti. Kyse oli siis eläkkeelle jäävän arkkipiispan jäähyväissaarnasta, pitkäaikaisen kirkon palvelijan uskonnollisesta puheesta. Kirkkovuo-dessa elettiin kuudetta sunnuntaita pääsiäisen jälkeen. Saarnatekstinä oli kappale ns. Jeesuksen jäähyväis-puheesta Johanneksen evankeliumin luvuista 15 ja 16.

Johannes 15:26-16:4
Jeesus sanoi:
    Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille.”

Kyse ei siis todellakaan ollut sattumasta vaan ihan kirkkovuoden mukaisesta tekstikierrosta. Kaikesta sattumattomuudesta ja sattumasta huolimatta teksti oli tilanteeseen nähden hyvä, sillä kohta olisi helluntai ja silloin kirkoissa puhuttaisiin “Pyhän Hengen vuodatuksesta.”

Paarma lähti liikkeelle, jalkapallo- ja jääkiekkaupungissa kun ollaan, siitä mitä mielleyhtymiä sana puolustaja meissä herättää. Näin hyvässä saarnassa yleensä tehdään. Siis ei välttämättä puhuta urheilusta, vaan herätetään mielenkiinto vaikkapa yhteisellä ja kiinnostavalla tavalla. Paarman alkuoivallus oli hyvä, mutta jossain määrin vanhanaikainen. Joka ymmärtää mitä sellainen käsite kuin “totaalinen jalkapallo” tarkoittaa, tai jääkiekon yhteydessä viisikkopuolustus, niin tietää mistä on tässä vanhanaikaisuus-käsitteessä kyse! Jääkiekossa puolustajalla on tehtävänsä, mutta koko viisikon tulee puolustaa ja pelata tiiviisti yhteen. Samoin on laita jalkapallossa; kaikkien tulee tehdä kovaa työtä. Itsekeskeisen pelaajan otteita voimme parhaillaan seurata vuoden 2026 jalkapalloilun MM-kisoissa. Siinä viitataan Ronaldoon. Puhutaan miehestä, joka ei tee mitään joukkueelleen, vaan itselleen. Hän ei puolusta ja menee sotkeutumaan joukkuetovereiden laukaisuyrityksiinkin.

Mutta Jukka Paarman saarna oli noista em. saivarteluista huolimatta loistava ja huoliteltu, varmasti hyvin pureskeltu ja useaan kertaan kirjoitettu. Vaivaton se oli ja jopa sietämättömän kevyt. Otsikoksi Paarma oli kirjoittanut “Kun oma maali ei pysy puhtaana.” Paarman kokonaisajatus oli se, että kirkon tulee olla puolustaja. Sen tulee oman olemuksensa ja tehtävänsä johdosta edistää elämän eheytymistä ja johtaa ihmisiä Jeesuksen Kristuksen luo.

Paarman saarna oli sujuvaa  puhetta, mutta tietyllä tavalla, jos halutaan asiaa ammattimaisen ankarasti tarkastella, niin se jäi paljolti sloganien tasolle. Se on itse asiassa ketju sloganeita, mutta hyviä sloganeita. Suomalaiselle papillehan voi olla vaikeaa yrittää selittää, eli mennä sloganien taakse, mitä ns. “apostoli Paavalin teologian” keskeinen teema “Kristuksessa oleminen” tarkoittaa.

Paarma puhui asiaa ja kieltämättä hänen slogan-ketjunsa oli hyvä ja saarna on parhaita mitä Suomen kirkossa on pitkään aikaan kukaan piispa pitänyt. Se oli johdonmukainen ja sisältörikas ja omalla tavallaan sietämättömän kevyt, ja siinä oli hyvä loppuhuipennus. Loppuhuipennuksessaan Paarma puhui onnistuneesti siitä millaisia ihmisiä kaikki kirkon jäsenet ovat. Huipennuksessa oli armon sanomaa. Ihmiset ovat vaeltava joukko jossa on napisijoita, epäilijöitä, kompuroijia ja eksyviä jäseniä. Paarma antoi ymmärtää rivien välistä myös sen, että sananpalvelijakin voi olla, ja saa olla, aivan samanlainen heikko ihminen kuin muutkin.

Näin voi tietysti sanoa, mutta Pontius Pilatuksen tavoin voimme kysyä: “Mikä on totuus?” Paarman puhe oli tietyllä tavalla erään ihanteen perään haikailua. Aivan samalla tavalla voidaan kysyä “Riittääkö tilaa kaikille?” Aivan samoilla eväillä olisi tuossa saarnassa voinut kysyä: “Miksi kirkon piirissä hyökätään eikä puolusteta, miksi kompuroijille ei ole tilaa.” Ja aivan samalla tavalla olisi voinut kysyä sitä onko tällä meidän luterilaisella kirkolla ihan oikeasti sitä Pyhää Henkeä?

Ihmisen käyttäytymiselle on ominaista kaksinaismoraali. Lyhyesti sanoen. Toimitaan eri tavalla kuin järki ja omatunto edellyttäisivät. Samalla tuomitaan toiset samasta mihin itsekin pohjimmiltaan syyllistytään. Kaksinaismoraalia on kaikkialla, ei ainoastaan kirkossa. Mutta kirkossa on vuosituhansien aikana syntynyt jotain vielä pahempaa: kolminaisuusmoraali. Tämä termi on varattava käyttöön vain silloin kun puhutaan kirkosta ja eri kirkkojen piirissä ymmärrettävästä käyttäytymisestä. Kolminaisuusmoraalia harjoittava ihminen yrittää pettää kaikkea mahdollista, ja se ilmenee petoksena omaa itseään kohtaan, omia lähimmäisiä kohtaan ja yrityksenä pettää siinä samassa Jumalaakin. On sanottu, että kaikki on mahdollista Jumalalle, mutta jos Jumala on totuus, rakkaus ja hyvyys niin hänelle ei ole paha mahdollista. Ihmiselle sen sijaan on kaikki mahdollista inhimillisessä mielessä ja joskus hän voi tehdä aavistuksenomaisesti hyvääkin, jopa rakastaa ja olla totuudellinen.

En pidä epäile sitä etteikö Paarma olisi voinut vastata kaikkeen siihen mitä tässä on kysytty tai yritetty kysyä. Jos hän tuohon tehtävään olisi ryhtynyt niin jumalan-palvelus jatkuisi vielä nytkin, eli yli 16 vuotta sen alkamisen jälkeen. Mutta saarna oli niin hyvä kuin vain sen pitäjä pystyi pitämään. Ja loppujen lopuksi ihmiseltä ei pidä eikä saa muuta eikä liikaa pyytää kuin se mihin hän voi kohtuudella vastata. Ja sitten pitää ymmärtää sekin, että jos Paarma olisi yrittänyt selittää sen mitä Kristuksessa oleminen oikein on niin moniko paikalla olleista olisi asian todella ymmärtänyt? Oma hyvin radikaali ja röyhkeä väitteeni on siinä, että reilusti vähempi määrä kuin kirkossa olleiden pappien määrä!Jukka Paarma on testamenttinsa jättänyt ja jäimme odottamaan sitä mikä on hänen seuraajansa avaus! 

Tulevat vuodet osoittivat sen että Paarma oli viimeinen arkkipiispa joka piti kirkon jotenkin kasassa suurten muutosten jälkeen. Paarman edeltäjää John Vikströmiä voidaan verrata Yhdysvaltojen suureen presidentti Franklin Delano Rooseveltiin. Vikström oli suuri visionääri ja pitkäaikainen johtaja, joka vei kirkon läpi suurten murrosten (kuten naispappeuden hyväksyminen vuonna 1986). Hän oli se, joka rakensi "uuden diilin" kirkon ja modernin yhteiskunnan välille. Jukka Paarma oli ikään kuin Harry S. Truman Rooseveltin jälkeen. Mies, joka joutui astumaan suuren edeltäjänsä saappaisiin ja hallitsemaan "ydinpommin jälkeistä aikaa". Naispappeus oli se kirkollinen atomipommi, joka muutti hengellisen maiseman pysyvästi. Paarma ei ollut samanlainen karismaattinen teoreetikko kuin Vikström, mutta hän oli pragmaatikko, joka piti koneiston käynnissä ja esti kirkkoa halkeamasta liitoksistaan säteilyn keskellä. Yhdysvaltojen historiassa Trumanin arvostus hyvänä presidenttinä on kasvanut vuosikymmenten myötä ja niin tulee Paarmankin arvostus vielä nousemaan Suomen ja Turun arkkipiispana. Hän piti sanansa jotka hän lausui astuessaan virkaansa jota piti hallussa 12 vuotta.

Paarma antoi ymmärtää vuonna 1998 että eihöhän tässä saada kaikki pysymään yhteisen sateenvarjon alla. Hänen keskeinen viestinsä yhtenäisyyden säilyttämiseksi vuonna 1998 ja virkakautensa alussa oli maltti, yhteistyö ja toisinajattelijoiden sietäminen kansankirkon sisällä. Paarman keskeiset ajatukset hänen virkakaudellaan olivat:

Avoimuus ja vuoropuhelu: Paarma korosti, että kirkon yhtenäisyys ei synny pakottamalla, vaan keskinäisellä kunnioituksella ja kuuntelemisella. Hän uskoi, että eri tavalla ajattelevien on mahdollista mahtua saman katon alle, kunhan yhteistyön perussäännöistä sovitaan.

Naispappeuskiistan rauhoittaminen: Paarma pyrki vakuuttamaan, ettei kirkko repeäisi naispappeuteen. Hän piti mediaa osasyyllisenä kiistan kärjistymiseen ja katsoi, että kiistakysymyksiä oli suurenneltu.

Paluu perusteisiin: Paarma halusi siirtää painopistettä hallinnollisesta riitelystä kirkon perustehtävään ja inhimillisiin arvoihin. Hän painotti, että kirkon on oltava läsnä ihmisten arjessa, ei vain otsikoissa.

Tästä alkaa kertomus suomalaisen kirkon tilasta, valtataistelusta, kulissipelistä ja sen umpikujasta, josta ei ole pakoa mihinkään suuntaan . Kirjoitukset jatkuvat noin 70 kirjoituksen sarjalla aina vuoteen 2028 saakka, eli aikaan, jolloin arkkipiispan vaali on ajankohtainen. Seuraa Agricolan perikunta-blogia.