Suomen kirkko elää parhaillaan dynastisen siirtymän sekasortoista välivaihetta, jolle löytyy hätkähdyttävä vertauskohta Kiinan poliittisesta historiasta. Kiinassa on kautta aikojen uskottu "Taivaan mandaattiin" (Tianming): hallitsijasuvulla on oikeus absoluuttiseen valtaan vain niin kauan kuin se kykenee pitämään valtakunnan järjestyksessä, takaamaan rauhan ja ruokkimaan kansan. Jos hallitsija korruptoituu, heikkenee tai ajaa maan kaaokseen, Taivaan mandaatti siirtyy pois, ja valtakunta luhistuu kapinoihin ja luonnonmullistuksiin.
Tämä perintö on niin voimakas, että jopa Kiinan moderni kommunistinen puoluedynastia – aina puhemies Maosta ja Deng Xiaopingista nykyiseen puoluejohtajaan asti – joutuu edelleen jatkuvasti puhumaan ja nojaamaan tähän samaan myyttiseen oikeutukseen. Heillekin se on se perimmäinen oikeutus vallalle, joka on ikään kuin saatu jostain merkillisestä, historian yläpuolella olevasta paikasta. Hekään eivät pysty hallitsemaan ilman tuota myyttiä vallan oikeutuksesta.
Suomen historian vanhin, vakain ja painavin instituutio ei ole eduskunta eikä tasavallan presidentin kanslia vaan Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli. Länsimaisessa historiankirjoituksessa ja kirkollisessa itsepohdiskelussa Turun linja on totuttu jakamaan siistittyihin oppikirjalokeroihin: katoliseen aikaan, uskonpuhdistukseen, puhädasoppisuuteen ja autonomian kauteen ja itsenäisyyden aikaan. Tämän laitoksen syvistä ja juurista kertoo paljas hallinnollinen fakta: vuonna 1276 perustettu Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli on Suomen vanhin edelleen toimiva virasto. Se ei ole vain kirkollinen elin, vaan koko suomalaisen julkisen hallinnon, byrokratian ja organisoidun oikeuslaitoksen historiallinen alkupiste. Kun Suomessa ei ollut vielä tietoakaan valtiosta, itsenäisyydestä tai omasta lainsäädännöstä, Turusta käsin johdettiin jo kurinalaista ja kansainvälisesti verkostoitunutta virkakoneistoa.
Jos tätä vuosisataista kirkollista valtarakennetta tarkastellaan historianfilosofisesti, Turun istuimella on tähän päivään mennessä nähty vain kaksi täydellistä, vakaata ja vakiintunutta dynastiaa. Me elämme parhaillaan kolmannen, raunioille nousseen dynastian kivuliaita ja sekasortoisia synnytystuskia. Ensimmäinen dynastia oli katolisen kirkon aika, joka alkoi myyttisestä Pyhästä Henrikistä j-a päättyi raskaaseen kansalliseen tragediaan, piispa Arvid Kurjen hukkumiseen haaksirikossa vuonna 1522. Se oli universaalin Rooman, paavin auktoriteetin, latinan kielen ja pyhän sakraalioikeuden aikakausi, jolloin Turun piispa oli maallisen itämaan todellinen valtias.
Toinen dynastia alkoi Mikael Agricolasta. Se oli kansallisen luterilaisuuden, murtumattoman valtiollisen statuksen ja vakaan institutionaalisen vallan perimyslinja. Tämän dynastian myötä kirkko sitoutui osaksi pohjoismaista valtiorakennetta, antoi kansalle sen oman kielen ja muuttui moraaliseksi selkärangaksi, joka kesti sodat, kriisit ja hallitsijoiden vaihdokset. Tämä toinen dynastia kesti uskomattomat vuosisadat, ja se päättyi, kenties kenenkään täysin huomaamatta, vasta arkkipiispa Jukka Paarmaan. Paarma oli tämän vanhan, vakaan, hierarkkisen ja autoritaarisen luterilaisen maailman viimeinen suuri dynaaminen hallitsija – mies, joka kykeni vielä johtamaan kirkkoa kokonaisuutena.
Dynastian loppunäytös oli reaalipoliittinen oppitunti siitä, miten vankat ja ikuisilta näyttävät valtarakenneketjut voivat murtua sisältäpäin. Vuonna 1998 kirkon hallintoa uudistettiin ja luotiin erillinen Turun piispan virka helpottamaan hallinnallista taakkaa. Tätä virkaa ei pidä sekoittaa koko Suomen kirkon primaksena toimivaan arkkipiispaan, vaikka he molemmat Turussa istuvatkin. Uuden viran olemuksesta näki heti, että siitä tuli enemmän kuin hallinnollinen apuri. Siitä näytti tulevan automaattinen kruununperillisen istuin, varma esikoulu ja astinlauta arkkipiispan istuimelle. Automaatio petti kuitenkin heti alussa. Ensimmäinen tähän muottiin valettu perillinen, Turun piispaksi valittu Ilkka Kantola, joutui jättämään virkansa inhimillisen tragedian ja henkilökohtaisen kriisin vuoksi vuonna 2005. Se oli ensimmäinen vakava, mekaaninen särö dynastian koneistossa.
Jo vuoden 2026 perspektiivistä katsottuna voidaan sanoa, että Kari Mäkistä ei enää voida lukea Agricolan dynastiaan. Hänen kaudestaan muodostui moraalinen ja toiminnallinen itsemurha, murtumakohta jonka aiheuttama sekasorto jatkuu edelleen. Mäkinen vei kirkon repivään ideologiseen ja teologiseen sekasortoon. Hän lakkasi olemasta vuosisataisen instituution varjelija, perinteiden suojelija ja koko kansan yhdistäjä. Hänestä tuli hallitsija, joka menetti kykynsä pitää valtakunta järjestyksessä.
Tästä historian murtumispisteestä ja hajaannuksen kaudesta sai alkunsa kirkon kolmas dynastia. Kutsutaan tätä haurasta, suuntaansa etsivää laitosta nimellä Agricolan perikunta. Se on stilanteessa, joka ei enää rakenna mitään uutta tyhjästä, eikä anna kansalle uutta suuntaa. Se on perikunta, joka on saanut perinnöksi vuosisatojen aikana kertyneen valtavan institutionaalisen, taloudellisen ja moraalisen pääoman – ja istuu nyt tuon perinnön rippeiden päällä riitelemässä perintöhopeiden jaosta.
Kaarlo Kalliala toimi Turun arkkihiippakunnan piispana tasan kymmenen vuotta Kari Mäkisen jälkeen vuosina 2011–2021. Hänet vihittiin virkaansa loppiaisena 6. tammikuuta 2011, ja hän piti lähtömessunsa jäädessään eläkkeelle 31. tammikuuta 2021.Tilanne sai uuden käänteen vuonna 2018, kun arkkipiispa Kari Mäkinen jäi eläkkeelle. Seuraajaksi valittiin Tapio Luoma, joka siirtyi Turkuun Espoon piispanistuimelta. Kalliala jatkoi kuitenkin Turun piispana vielä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun Luomasta tuli arkkipiispa kesäkuussa 2018. Tänä aikana kulisseissa tehtiin järjestelyjä, jotka näkyivät arkkihiippakunnan papistossa voimakkaanakin närkästyksenä.
Voidaan ihan rehellisesti sanoa, että kulisseissa pelattiin aikaa, jotta Mari Leppänen saattoi rauhassa valmistautua ehdokkaaksi ja lopulta nousta Turun piispaksi – kuten sitten tapahtuikin.Tämän taustapelin seurauksena nykyinen Turun piispa Mari Leppänen hallitsee nyt istuinta, joka ei ole enää mikään itsestäänselvä ja turvallinen ponnahduslauta ylöspäin.
Mäkisen kaudella kirkon myyttinen mandaatti haihtui taivaan tuuliin, ja nyt Agricolan perikunta etsii epätoivoisesti uutta oikeutustaan olla olemassa. Sitä vaivaavat syvät sisäiset ristiriidat, hallinnolliset hajoamisskenaariot ja vääjäämätön taloudellinen perikato verotulojen vähentyessä ja jäsenkadon kiihtyessä. Samaan aikaan ihmisten elävä uskonnollisuus etsii kokonaan uusia muotoja instituution ulkopuolelta. Kirkkaimpana esimerkkinä on nuorten miesten keskuudessa nouseva, amerikkalaispohjainen ja konservatiivinen podcaster-kristillisyys, joka ohittaa perinteiset kansankirkolliset rakenteet kokonaan. Kun tähän kaikkeen lisätään jatkuva repivä kiistely virkakäsityksestä sekä kirkon uskottavuutta ja inhimillisyyttä hitaasti syövä jatkuva prosessi – loputon kirkolliskokouksen homokäräjöinti ja sateenkaarivihkimisistä jankkaaminen puolin ja toisin – nähdään tilanteen epätoivoisuus. Kaikkein pahinta päätöksenteko on halvaantuminen.
Julkaisu on osa sarjasta "Agricolan perikunta—Kirjoituksisa kansankirkon arjesta." Se käsittää kaikkiaan 70 kirjoitusta ja ilmestyy vuosina 2026-2028.
Julkaisun artikkelikuva tehty teoäluyn avulla. Sovellus Picsart.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti