Suomen kirkko ja sosiaalievankeliumi.

                               

Viimeistään vuonna 2010 kirkko astui selkeästi uusien johtajiensa myötä ns. notkean modernin ja sosiaalievankeliumin kauteen. Sillä olisi ollut ja ja on edelleen oikeat avaimet selvittää tilanne. 

Korkko voisi kuitenkin  luoda luterilaisuudesta uuden ja kestävän tulkinnan, ajan vaatimuksia kestävän ohjelman, joka pitäytyisi Raamatun sanassa mutta ei toisaalta pakottaisi ketään uskomaan järjettömiin asioihin. Nyt tyydytään selittämään yhteiskunnan ongelmia ja vain kuuntelemaan. Vaikka arvostelulle on paljon sijaa, niin on myös todettava että kirkko tekee paljon arvokasta ja korvaamatonta työtä esimerkiksi diakonian saralla, todella heikoimmassa asemassa olevien keskuudessa.

Julistavasta ja ihmisten mielenmuutokseen pyrkivästä kirkosta on tullut lähinnä kuunteleva kirkko. Samalla se yrittää tehdä itsestään hyödyllisen ja välttämättömän, joka kuitenkin on täysin vaaraton. Kaikki on myös läpeensä laitostunutta. Kyseessä on todella pieni piiri jossa on tarkka hierarkia ja todella suuri vaikenemisen laki, todelliselle toisinajattelulle tuskin on sijaa. Kirkolla on oma virallinen pää-äänenkannattajansa (KOTIMAA-lehti) vaikka se välillä toista yrittääkin olla jotain muuta. Sillä oli oma virallinen humoristinsa ja oma jo ”virallistettu huutavan ääni korvessa” ja paljon, paljon muuta.

Suomen kirkon papit ovat vuosikymmenien ajan harjoittaneet ns. heikon veljen- etiikkaa, ja nyt siitä maksetaan todella kova hinta. Yliopistossa on omaksuttu varsin tieteellinen maailmankuva, ja raamattu-kritiikki on jokaiselle tuttu asia. Seurakuntatyössä on kuitenkin puhuttu aivan toisesta rekisteristä koska tietämätöntä ja ymmärtämätöntä seurakuntalaista, hyvin useasti luottamushenkilöä ja aktiivista toimijaa, ei ole sopinut loukata. Kirkon johtajat ovat olleet heikon veljen-etiikan parhaimpia edustajia.

Nykyään luterilainen saarna voidaan pitää aivan hyvin vaikka siinä ei perinteisessä luterilaisessa mielessä puhuta laista ja evankeliumista. Notkeassa modernissa ja sosiaalievankelisessa eetoksessa on kyse perinpohjaisesta muutoksesta tavassa ajatella ja puhua. Seuraavassa lyhyesti muutamia väitteitä siitä miten tämä ilmenee kirkossamme tänään:

I) Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut.

II) Uskosta puhuminen voidaan korvata puheella inhimillisistä ongelmista ja kärsimyksestä.

III  Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä.

IV Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta.

V Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.

VI Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”

VII Sanaa ”Uskonpuhdistus” ei saisi enää käyttää ettei loukattaisi isoja sisarkirkkoja. Nyt on korrektia puhua ”reformaatiosta.”

VIII Enää ei tarvitse vasta kysymyksiin, riittää että ne tunnistetaan.

Ainakin näistä kahdeksasta asiasta tunnistaa tämän uuden puheenparren ja sosiaalievankelisen ohjelman. Joku voisi nyt sanoa että ainakin heikon veljen-etiikasta päästään eroon. Notkea moderni puhetapa kirkonmiehen suussa on kuitenkin kuin sököpelin eli avopokerin pelaamista, jossa pelaajalla on täyskäsi mutta sitä ei käytetä koska pelitoveria ei voi loukata ja viedä siltä rahoja. Heikon veljen-etiikasta on vain tässä tilanteessa edetty heikon veljen-moraaliin, mutta kuka onkaan heikko veli? Sosiaalievankeliumin ongelma on siinä, että ollessaan vain selittävää viivytystaistelua kirkon asemasta ja veronmaksajista se ei lopulta johda mihinkään.

Toisaalta käynee niin, että kirkko omaksuessaan uuden puhetavan tekee vielä enemmän tilaa konservatiivisille voimille ja sitä näivettävälle ideologiattomuudelle. Jos tuloksena on arvotyhjiö niin se täyttyy aivan samalla tavalla kuin ns. strateginenkin tyhjiö täyttyy. Herää myös kysymys siitä, kuinka kirkko pystyy keskustelemaan muiden uskontojen, erityisesti islamin tuoman haasteen kanssa? Kriittisempi ääni voi aivan oikeutetusti kysyä, että jos joudutaan arvotyhjiöön niin monikulttuurisen yhteiskunnan rakentaminen voi olla vaikeaa isäntäkulttuurin erään osa-alueen ollessa perustavaa laatua olevassa kriisissä.

Erottamattomat

Kirkkoa ja valtiota on hyvin vaikea erottaa toisistaan meillä Suomessa. Kyse on melkein yhtä mahdottomasta tehvävästä kuin erotta suomen kieli suomalaisuudesta. Tämä väite on melkko rankka joten kaipaamme varmaan perusteluja.

Kysehän on siitä, että yhteiskuntamme on aikoinaan rakennettu niin sanotusti "toisen uskonpuhdistusten periaatteiden varaan." Tällä tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa, ja tuolla hankkeella oli niin kauaskantoiset seuraukset että ne näkyvät edelleen. Osa Lutherin työtoverin Melanctonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. He pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin haluttiin luoda hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle kristilliselle elämälle, suorastaan luterilaiselle yhteiskunnalle.

Tämän ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka, ja meillä varmaankin tämän vuoksi Suomea sanotaan edelleen maailman luterilaisimmaksi maaksi. Joka haluaa erottaa kirkon valtiosta tulee tiedostaa em. asia. Se projekti ei tule olemaan helppo ja muutokset aiheuttavat paljon vastustusta.

Kirkko on aika vaikean tehtävän edessä oman itsensä kanssa. Muutama kritiikin siemen on aina paikallaan.

I  Se ei voi ensiarvoisena pitää sisällään yksilökeskeistä lähestymistapaa, mutta sen tulee muuttaa yksilöä. Suvaitsevaisuus on kaiken lähtökohta.

II  Sen tulee pitää raamattua ja ilmoitusta kaiken lähtökohtana, mutta sen tulee hyväksyä moderni raamatuntutkimus ja sen tulokset. On löydettävä kestävä pinta heikoilla jäillä.

III  Sen tulee hyväksyä kirkon oppi kaiken lähtökohdaksi, mutta sen tulee hyväksyä ajattelunvapaus ja epäily. Fanaatikot voivat aina pilata kaiken.

IV  Sen tulee taistella pysähtymistä ja kangistumista vastaan, mutta sen tulee arvostaa suojelevia perinteitä ja tapoja. Kaksi askelta eteen ja sitten yksi taakse.

V  Sen tulee ärsyttää ja herättää vastustusta, mutta sen tulee olla ainoa vaihtoehto ja kokoava voima. Veneestä voi hypätä pois jos meno ja suunta ei miellytä.

VI  Sen tulisi olla suvaitsevainen ja ekumeeninen, mutta omissa ehdottomuuden korostuksissaan järkähtämätön. Kritiikkiä ei saa pitää sisällään.

VII  Sen tulisi julistaa maailmanloppua, mutta istuttaa uusia omenapuutarhoja omenapuutarhojen jälkeen, päärynäpuita nyt unohtamatta. Uudessakin maailmassa syödään hedelmiä. 

Viimeinen kohta on ongelmallinen ja kieltämättä monelle metafora omenapuista ei niin helpolla aukea. Kysehän on siitä Lutherin suuhun laitetusta sanonnasta jossa hän sanoo että jos hän tietäisi että huomenna tulee maailmanloppu niin hän silti istuttaisi omenapuun.

Joku on pohtinut asiaa myös vähän laajemmasta näkökulmasta ja hän on ottanut tarkastelunäkökulmaksi sen kumpi tulee ennemmin, Jeesus vai jääkausi. Hän on sanonut että jääkausi tulee aika pian mutta viran puolesta on kuitenkin uskottava että Jeesus tulee takaisin ennen jääkautta.