Porinaa ruuasta ja intensiivisestä ruuantuotannosta.

                                         

OKRA-maatalousnäyttelyn  tiimoilla  on  aika  miettiä  myöskin  ruuantuotannon  ongelmia  mutta  myöskin  mahdollisuuksia.  Ja  näkökulmana  on  tietenkin  meidän  kotoinen  Suomi  ja  sen  mahdollisuudet. 

Uusimman  tutkimuksen  mukaan  suomalaiset  pitävät  viljasta  ja  hedelmistä.  Käytetystä  vijlasta  60%  on  vehnää  ja  loppu  suurimmaksi  osaksi  ruista.  Suhteen  soisi  olevan  toisinpäin,  mutta  minkäs  teet.  Vehnä  on  saatanallinen  keksintö  ja  länsimaisen  ihmisen  levottomuuden  lähde.

Kysehän  on  pitkälti  siitä,  miten  järjestäisimme  kotimaisen  maataloustuotannon?  Asenteiden  ja  tottumusten  puolella  tulisi  myös  tapahtua  paljon  muutoksia,  ja  tässähän  on  kyse  siitä  että  aivan  perusteellisia  muutoksia  tulisi  tapahtua  päivittäisessä  ruokavaliossamme.  Omavaraisuus  ja  puhdas  ruoka  on  tietysti  helposti  heitettävä  klise  mutta  onko  kukaan  poliitikko  koskaan  mennyt  noiden  sanojen  taakse?  Mahdollisuuksia  kuitenkin  olisi  vaikka  mihin  mittaan  saakka.  Vyyhti  on  iso  ja  laaja  joten  on  parasta  tehdä  jälleen  indymäinen  temppu  ja  ottaa  roomalaiset  kehiin,  siis  luettelo  teesejä.  Menemme  tällä  kertaa  pienestä  suurempaan  asiaan:

I  Suomalaisten  pitäisi  palata  juurilleen  ja  ryhtyä  jälleen jytystelmään  nauriita  runsain määrin.  Jokaisen  suomalaisen  tulisi  syödä  vuodessa  15  kiloa  naurista,  ja  nimenomaan  kotomaista  naurista.

II  Mallasohraa  tulisi  viljellä  kosolti  sillä  suomalaisnen  mallasohra on  maailman  parasta,  mitä  pohjoisempana  se  kasvaa  niin  sitä  parempaa  se  on.

III  Jos  jotain  viljaa  viljellään  leipäviljaksi  niin  olkoon  se  ruista.  Vehnää  saa  ulkomailta  halvemmalla  elikkä  Itämeren  toiselta  rannalta.

IV  Jokaisen  maatilan  jossa  viljelyala  ylittää  50  hehtaaria  tulisi  tuottaa  kymmenen  prosentin  viljelyalalla  biopolttoaineen  raaka-aineeksi  kelpaavia  kasveja.  Maatilat  tulisi  suorastaan  pakottaa  tuottamaan  sen  tarvitsema  löpö  itse, ja  myös  jalostamaan  se tankkikuntoon.  Teknologia  ei  ole  ongelma.  Maatilojen  tuottama  maatalous-löpö  olisi  täysin  verovapaata.

V  Luomutuotantoon  ei  tulisi  suoranaisesti  pakottaa  mutta  siitä  tulisi  tehdä  kannattava  vaihtoehto.  Pääasiassa  kevätvehnän  viljelyyn  perustuva  ryöstöviljely  pitäisi  lainsäädännöllisesti  lopettaa.  On  järkyttävää  katsella  ravinne-,  ja  humusköyhiä  peltoja  joilla  on  vilejelty  sata  vuotta  kevätvehnää  peräjälkeen.

VI  Maatalouden  suhteen  kaivataan  todellista  ja  perusteellisesti  valmisteltua  yhteiskuntasopimusta.  Se  tarkoittaisi  käytännössä  maatalouden  TUPO-sopimusta.  Nykyinen  tukiaisspolitiikka  on  tullut  tiensä  päähän.  Kepuumuslaisten  kartanonisäntien  lihottaminen  veronmaksajien  rahoilla  tulisi  lopettaa  välittömästi.  Viljelijälle  tulisi  säättää  vuosispalkka  joka  on  sidoksissa  todellisesti  viljeltyyn  peltopinta-alaan,  ja  jos  kyseessä  on  elikoiden  tuotanto  niin  palkka  maksettaisiin  samassa  suhteessa.  Sadosta  ja  tuotetuista  lihakiloista  maksettaisiin  erikseen.  TUPO-vertailun  lähtökohtana  olisi  muiden  kansalaisten  palkkaus.  

Toinen  keino  olisi  se,  että  yli  50  hehtaarin  tiloille  ei  maksettaisi  mitään  tukia 50 hehtaaria ylittävän pinta-alan osalta.  Suurempi  tulo  perustuisi  viljelijän  ammmattitaitoon,  innovatiivisyyteen  ja  yrittäjähaluun.  Tällä  järjetelyllä  taattaisiin  myös  se,  että  maatalous  työllistäisi  useampia  ihmisä  kuin  tällä  hetkellä.  On  monia  maatlouslomittajia,  AMK-tason  koulutettuja  osaajia,  jotka  eivät  pysty  aloittamaaan  maanviljeliän  työuraa  koska  alkuinvestoinnit  pakottavat  elinikäiseen velkavankeuteen.  Tästä  joukosta  voisi  löytyä  motivoituneita  ja  innovatiivisiä  uusia  maatalousyrittäjiä.

Saparo-city vai possu takapihalle?

Varsinais-Suomalaiseen Kosken kuntaan on suunnit-teilla suursikala, jossa olisi enimmillään 56 000 röhkiväistä. Samaan kompleksiin rakennettaisiin myös puolen miljoonaan broilerin tuotantolaitos. Kylkiäi-senä olisi vielä biokaasun tuotantolaitos, ja lannot-teitakin valmitettaisiin. Luonnollisestikin moinen saparo-city kauhistuttaa ja herättää pelkällä koollaan vastustusta. 

Ympäristöhaitat ovat päällimmäinen huolen aihe. Hajuhaitat voivat olla melkoiset, jätevesiongelma kauhistuttaa ja möröksi on nostettu myös raatojen krematoinnista tulevat käryt. Vastustus on ymmärrettävää ja taustalla on varmasti myös muiden paikallisten maatalousyrittäjien ääni. Eläinten hyvinvointi on luonnollisesti myös yksi asia joka on nostettu esille. 

Kysehän on massiivisesta lihatehtaasta, vai onko tehdaskaan enää oikea sana kuvaamaan nyt suunnitteilla olevaa laitosta johon ilmeisesti rahoituskin olisi jo valmiina. Luvatkin olisivat kaiketi kunnossa, ja nyt hanke voi kaatua vain kunnan vastustukseen. Kysehän olisi kompleksista joka väitteen mukaan olisi ekologisesti suljettu ja kierrättävä järjestelmä. Biokaasuvoimalasta saataisiin kaasua ja jopa sähköä, ja lannoitetta jossa on bakteereja vähemmän kuin jauhelihassa. Kaiken lisäksi tässä hankkeessa nähtäisiin jotain joka on näköala suomalaisen maatalouden tulevaisuuteen. 

Tällaisia saparo-cityjä saattaa olla Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella kymmenen vuoden päässä kymmenen kappaletta. Jos tällaisia laitoksia rakennetaan niin sikalan välittömässä läheisyydessä tulisi olla myös teurastamo ja lihatuotteita valmistava laitos. Mutta mikä on oikein? Mättääkö jokin jos tämä on tulevaisuus? Ja mikä on vaihtoehto. Onko tällainen varustelukierre tarpeen jotta maatalous olisi ylipäänsä kannattavaa Suomessa? Kyllähän ruokaa on Suomessa tuotettava. 

Puhtaasta ruuasta puhuminen on yksi ja suuri klisee joten puhutaan vain yksinkertaisesti ruuasta. Luomutuotanto on oma lukunsa, ja se myös maksaa. En tyrmää itse tällaista saparo-cityä suoralta kädeltä. Jos näin saadaan taattua suomalaisen sianlihan kilpailukyky ja siinä samassa broilereidenkin tuotanto, ja ympäristöhaitat on poistettu ja possuillekin taatat lyhyt, mutta suhteellisen onnellinen elämä niin ehkä sitten. Ja kun samalla saadaan biokaasua, sähköä ja lannoitteita niin miksi sitten ehdottomasti ei. 

Ei se ole aina luomupossunkaan elo niin ruusuilla tanssimista. Itse asiassa kyse on aika tavalla suuremman vääryyden tekemisestä. Pidetään nyt possua takapihalla ja syötetään sille herkkuja, ja lopuksi onnelliseen elämään totutettu saparoinen julmasti teurastetaan. No asian voi tietysti sanoa karrikoiden noinkin, mutta joskus tulee mieleen se, että onko luomutuotanto vain omatunnon rauhoittamista. Maailman paras sianliha tulee alueilta jossa siat saavat elää luonnossa ja tonkia maata. Meillä on routainen maa ja possut tulevat sisälle viimeistään pyhäinpäivänä. 

Ranskan maatalous vaikeuksissa.

 

Uusin TIME-lehti sisälsi oikein oivaltavan ja todella faktapitoisen jutun Ranskan maataloudesta. Itse asiassa se puhuu enemmänkin Ranskan maaseudun ongelmista. Lyhyesti sanottuna maatalousmahdin tuotantorakenne on ongelmissa ja sen tuotajat joutuvat etsimään uutta tapaa toimia kannattavati. Samalla kuitenkin ranskalaisten rakkaus maaseutuaan kohtaan voi nousta ratkaisuksi monen tilan kannattavuusongelmaan.

Ranska on maatalouden suhteen supervalta mitä tulee tuotettuihin elintarvikkeisiin ja niiden laatuun ja tunnettavuuteen. Suurin osa EU:n rahoista menee maataouden tukemiseen ja niistä Ranska vie leijonanosan. Nyttemmin maan maatalous painiskelee kuitenkin samojen kannattavuusongelmien kanssa aivan kuten Suomikin. Maa on käynyt läpi sadan vuoden aikana valtaisan rakennemuutoksen ja tänä päivänä vain prosentti maan väestöstä toimii suoranaisesti maataouden parissa. Artikkelin esimerkkikylässä oli joskus 120 perheviljelmää mutta nykyään peltoja viljelee vain kolme suurtilallista.


Ranska on viljava ja hedelmällinen maa mutta yhtälö ei toimi sielläkään niin kuin EU varmasti haluaisi. Mahan tuodaan esimerkiksi halpaa vehnää Ukrainasta ja mansikoita Marokosta. Vuonna 2013 maatalouden kokonaisratkaisua mietitään uudelleen Unioinin alueella ja presidentti Sarkozy on luvannut pitää Ranskan maajussien puolta viimeiseen saakka.


Jos olemme rehellisiä niin kyllähän Ranska on gastronomian suurvalta ja tämä mahti perustuu siihen, että siellä tuotetaan laadullisesti korkeatasoisia elintarvikkeita. Kyllähän Suomessakin juustoa tehdään, mutta valikoimammme on pieni ja yksitotinen. Maailman parhaat viinit tuotetaan, ja tullaan vastaisuudessakin valmistamaan, Ranskassa. Monessakin suhteessa se on aivan ihanteellinen paikka Euroopassa mitä tulee intensiiviseen ja laadukkaaseen ruuantuotantoon.


Maaseutu on ranskalaisille enemmän kuin pyhä asia. Se on myös tärkeä maan imagon suhteen. Maailmalle välittyy esim. pyöräilyn Ranskan ympäriajon kautta kuva siitä maatalous-paratiisina jossa on väriä ja tuotannon monikyllästeisyyttä laiduntavinen karjoineen, kypsyvine viljapeltoineen, viinitarhoineen ja Etelä-Ransakan laventelipeltoineen. Antiikin ja lähinnä roomalaisten ihanne maataouden maisemaa muokkaavana välineenä on saanut riemuvoiton Galliassa.


Ranskalainen on kaiken lisäksi tiukasti kiinni maaseudussaan ja nämä juurensa keksiverto-ranskalainen myös tiedostaa. Ranskan maatalous ja monet tilat laittavat parhaillaan toivonsa siihen, että kaupungistunut kansa haluaa viettää lomaansa maatiloilla siinä miljöössä jossa heidän isovanhempansa ja heidän vanhempansa elivät. Kun tilojen kannattavuus on mitä on niin uusia tulonlähteitä etsitään siis maatilamatkailusta ja elämysteollisuudesta. Ei ole tavanomaista että joku on luopunut monikymmnepäisestä lypsykarjastaan ja hankknut parikymmentä hevosta koska kaupunkilainen haluaa ratsastuselämyksiä kaikkialle yltävässä kansallismaisemassa.