Mikkelin piispaksi tunkua… Porinaa St.Michelin episkooppivaalista

Nyt on sitten neljä ehdokasta Mikkelin piispanvaalissa. Nimittäin Irja Askola, Seppo Häkkinen, kenttäpiispa Niskanen ja Miikka Ruokanen. Mielenkiintoista…. Ihan niin mielenkintoista että pitää oikein laittaa neljä pistettä sanan mielenkiintoista perään.

Mielenkiintoiseksi tai vallan ihmeelliiseksi tämän asian tekee viimeisen miehen mukanaolo. Mutta mennäänpäs aluksi taustoihin ja puhutaan vähän siitä millainen hiippakunta Mikkeli oikein on. Itse Mikkeli on provinssikaupunki viimeisen päälle. Se on identtiteettikriisitä kärsivä kaupunki Saimaan rannalla. Sen suuruudenaika sattui toisen rähinän päiviin jolloin Suomen armeijan päämaja oli siellä Mannerheimeineen. Nyttemmin kaupunki on saanut jälleen sijoituspaikakseen maavoimien esikunnan…

Hiippakunnan suurin ja kansainvälisin kaupunki on kuitenkin Kotka kolmine seurakuntineen, mutta pieni ei ole Lappeenrantakaan. Muuten hiippakunta on maaseutua maaseudun päälle. Hengelliseltä maastoltaan hiippakunta on vahvasti ns. viidennen herätysliikkeen tukialuetta.  

Piispaehdokkaista Seppo Häkkistä on moitittu värittömäksi ja pliisuksi, mutta hän on kaikista ehdokkaista eniten tavallisen seurkauntapapin kokemusta omaava henkilö. Hallinto on hanskassa koska hän istui kaksi kautta hiippakunnan tuomiokapitulin pappisasessorina ennen kuin hänet valittiin kirkkoneuvokseksi kirkkohallitukseen. Hän on hyvin tunnettu mies Mikkelin hiippakunnassa. Jos Häkkinen valitaan piispaksi on hän myös ensimmäinen ei-tohtori pitkään aikaan. Jutut kertovat että mies kylläkin laittaa väitöskirjaansa kasaan kovaa vauhtia.

Miikka Ruokanen on oma lukunsa. Hänen virantäyttönsä, mies on Helsingin yliopiston dogmatiikan professori, sai aikoinaan varsin kummallisia piirteitä ja hän on kolmatta kertaa naimisissa. Sen jälkeen kun hänet valittiin professoriksi ei hän ole julkaissut käytännössä mitään varteenotettavaa tieteellistä, ei edes artikkelia. Merkillistä tässä on se että häntä ovat mitä ilmeisimmin ajaneet piispaehdokkaaksi hiippakunnan konservatiivisemmat piirit. Piipanvaalin toidelle kierrokselle hän selvinnee silä Häkkinen ja Niskanen kalastelevat samoilla apajilla syöden toistensa kannatusta.

Mutta paljon pitää tapahtua että dogmatiikan professori lopullisen vaalin toisella kierroksella voittaisi. Ja jos voittaisi niin siintäisi miehen katse jo tulevissa vaaleissa kun Huovisesta ja Heikasta aika jättää Helsingissä ja Espoossa ja siellä luulisi Ruokasella kannatusta juuri olevankin.

Eri asia on sitten se kuka piispana pärjää! Piispan työ on matkamiehen työtä ja se vaatii hyvin kurinalaista otetta eikä se todellakaan ole heikkohermoisen touhua. Kapitulin työskentelyn johtaminen on sitten myös oma taakkansa ja kuunnella pitää paljon vaikka eihän korvilla ole koskaan tämän maailman ongelmia ratkaistu. 

Pääsiäisen aattona

Hiljaisen viikon lauantaita pidetään yleensä välipäivä-nä, mutta joillekin kiireellinen työpäivä. Pakkaskeli on yllättänyt oiken kunnolla. Ennen kuin kevät koittaa ottavat kylmä ja lämmin yhteen oikein kunnolla. Mutta sehän luo vai draamaa varsinkin näin pääsiäisen kynnyksellä.

Uusi KOTIMAA-lehti puhui sitä sun tätä. Yksi pienempi juttu koski “piispaksi pyrkimistä.” Meillä kun on totuttu, tai meidät on pikemminkinuskoteltu ajattelemaan, että piispaksi pikemminkin kutsutaan. Juttu oli hyvin terävä, näinhän se taitaa olla. Monella alokkaalla, ts. teologian opiskelija—fuksilla, väikkyy kaluunat eli piispanristi mielessä. Ja kyllä laatuvaatimukset ovat nykyään sellaiset että jossain vaiheessa jokainen potentiaalinen piispa tullee asiaa miettineeksi.

Jos ajatellaan nykyistä pispa-kolleegiota tai edellistä satsia niin joukosta tuskin löytyy puhdasta Sattuman-Villeä, joka olisi voinut piispaksi jouduttuaan todeta: “Tämän homman aivan sattumalta sain!” No, ehkä eräällä nykyisistä piispoistamme on hieman Sattuman-Villen piirteitä, tai ainakin riittävää nöyryyttä.

Tampereella on nyt sitten ensi kertaa mahdollista valita piispaki 1960-luvulla syntynyt pappi. Toisella kierroksella vastakkain ovat Matti Repo (1959) ja Pekka Särkiö (1963). Ensimmäisellä kieroksella Repo sai 248 ääntä ja Särkiö 204. Jos Repo voittaa niin silloin tämä virkaan astuessaan 49 vuotias mies omaisi otentiaalisia piispanvuosia vielä noin 16 toleranssilla plus-miinus-kax. Tarkoittaisi myös sitä, että silloin Särkiön piispanura tyssäisi käytännössä siihen. Vaikka hän kärsivällisesti odottaisi nuo 16 vuotta niin nän olisi silloin jos yli 60-vuotias… Tai sitten tulisi kyseeseen ehdolle asettuminen jossain toisessa hiippakunnassa. En tunne Tampereen hiippakunnan papistoa enkä voimatasapainoa joten en ryhdy spekuloimaan vaalituloksella laisinkaan. Totean vain että päteviä ja hyviä vaihtoehtoja oli nyt paljon tarjolla.

Monta skabaa tullan lähivuosina käymään ja tietysti mielenkiintoisimmat ovat pääkaupunkiseudulla ja tietenkin Turussa kun arkkipiispaa valitaan. Tampereen kampanja jäi minulta seuraamatta, ei tullut edes käytyä “vaalikoneella” jos sellainen oli. Tästä tulikin mieleeni yksi a sia johon olen kiinnittänyt huomiota joidenkin piispanvaalien yhteydessä.  

Nimittäin kun kysytään sitä mihin herätysliikkeeseen kuuluu niin vastaukset ovat mielenkiintoisia. Kaikki haluavat olla lähellä heränneitä eli körttejä. Näin olio laita ainakin taannoin Espoon piispanvaalissa. Herääkin johtopäätös körttiläisyydestä, tuosta yhdestä kirkkomme herätysliikkeestä seuraavasti:

On olemassa kolmenlaisia köröttäjiä:
1) Ne jotka syntyvät körttiläisiksi
2) Ne jotka haluavat “varmuuden vuoksi olla körttiläisiä” tai sanoa olevansa lähellä heitä
3) Kaikki muut jotka eivät kuulu kahteen ensimmäiseen kategoriaan…