Marcus Tullius Ciceron De senectute — Vanhuudesta.

Marcus Tullius Ciceron De senectute — Vanhuudesta.

Kyseinen kirja oli aikoinaan pitkään ns. pikaisesti luettavien kirjojen joukossa. Välillä se oli näennäisesti kadoksissa, välillä taas jopa hetken aikaa unohduksissa. Nykyään se tärkeiden kirjojen hyllymetrissä. Tänään tammikuun neljäntenä MMXXVI-vuonna maailman menoa ja laittomuutta ihmetellessä oli taas aika lukea se käytännössä yhdeltä istumalta. Kirjan lukee reilussa puolessa tunnissa. Ehkäpä palaan sen pariin taas vuoden kuluttua.

Vähäinen se ei ole kirjojen joukossa, vaatimaton autorikaan. Teoksen koko nimi on Gato maior de senectute ja kirjoittajana itse Marcus Tullius Cicero. Siis kirja käsittelee vanhuutta.

Kirjan kirjoittaja oli suuri puhuja ja asianajaja, roomalainen valtiomies. Cato maior de senectute on kirjoitettu joskus vuoden 45 e.a.a tietämillä. Siinä kolme henkilöä on sijoitettu noin sata vuotta aiemmin, noin vuonna 150 e.a.a tietämillä, puhumaan vanhuudesta ja sen syvääkin syvemmästä olemuksesta. Sommitelma ei ole erikoinen eikä mitenkään ainutlaatuinenkaan antiikin kirjallisuudessa. Näin saa Cicero, joka itse on nousukas eli Homo Novus, arvovaltaa yhdeltä hyveellisimmäksi tunnetulta roomalaiselta eli vanhemmalta Catolta. Cato kuvataan keskutelun aikana 84 vuoden ikäiseksi. Keskustelukumppanina ovat vähän nuoremmat Publius Cornelius Scipio Aemiliananus Africanus Minor (35 vuotta) ja Gaius Laelisus Sapiens. 

Kirjanen sai pian ilmestymisensä jälkeen huomiota ja suosiota osakseen ja sittemmin sillä on aina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita kaikkina aikoina, ja on varmasti vastakin oleva. Kirjan kuvaus on eloisaa ja on aivan turhaa väittää että se mitä on lähinnä Norman Vincent Pealen lanseeraaman positiivisen ajatelun takana olisi mitään uutta auringon alla. Tiedä sitten lukiko suomalainen runoilijamme Eino Leino tämän teoksen ja masentui niin, että kirjoitti vastausmusiikikseen runon nimeltä "Lapin kesä." De senectute sisältää nimittäin paljon kuvauksia "tulta syöksevistä harmaahapsista." De senectute ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1918 ja Lapin kesä on kirjoitettu vuonna 1902. Mutta Leinohan syöksi tulta miten tahtoi ja teos saattoi tulla tutuksi muutenkin elikkä aiemmin.

Jokaisessa kirjassa on ns. kohokohtia ja niin on tässäkin kirjassa. Innostavimmillaan Cicero on ylistäessään maanviljelijän huvituksia. Runollisimmillan hän on tässä puhuessaan viininviljelystä. Cicero on tiivistänyt muutamaan sivuun niin paljon tuossa ylistyksessään, että jopa hyvinkin kokenut lukija luulee jo hänen lukeneen Vergiliuksen Georgican. Järjestys on kuitenkin toinen ja varmasti Mantuan suuri poika tunsi Ciceron teoksen. Rooman kansalliskirjailija Vergilius tarvitsi löpöä ja innoitusta muilta ennen häntä eläneiltä. Jalosteun viiniköynnöksen menestyessä jo meilläkin ovat nämä sanat aina innoittavia:

"Kuten jo ensin sanoin niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys; tukipylväitten rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, käynnösten sitominen ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja toisten jättäminen koskematta."

De senectute on yksi Ciceron filosofisista teoksista, jotka hän kirjoittaa noin kuusikymppisenä rakkaan tyttärensä Tullian kuoleman jälkeen. Syntynä ja kuolema ovat voimista väkevimpiä, mutta niin on kuolemakin jos sen oikein oivaltaa. De senectute on pieni, vaivaton ja johdannolla varustettuna oiva lukukokemus. Meillä sen tulisi ilman muuta kuulua alemman opetusasteen kuudennelle luokalle suuntaavan pienen ihmisen kesälukemistoon.

Somerjoki ja Valot.

Hajamietteitä nensku-kulttuurista.

 

Uusi löytö nenskujen eli neanderthalilaisten suhteen on se, että heillä oli mitä ilmeisimmin hyvin kehittynyt mustan huumorin taju. Millään muulla muotoa ei voida selittää heidän suurta menestystarinaansa joka kesti noin 500 000 vuotta. 

Tämä meidän edustamamme nykyihminen on selvinnyt ja menestynyt kiitos holoseenin eli jääkausien, menneen ja tulevan välisessä lämpökaudessa, tehden hirmuista tuhoa mihin vain koskikaan. Se on kehittänyt kulttuurin, tieteen ja taiteen ja tajuaa jopa olevansa post-modernissa aikakaudessa. Se lukee lajinsa ylevimmiksi edustajikseen mm. Jeesus Nasaretilaisen, Mahatma Gandhin ja Tuntemattoman Sotilaan. Luonnollisestikin näkökulma vaihtelee paljon kulttuuripiireittäin... 

Nenskujen elämä oli jokahetkistä selviämistaistelua ja jos ilta tuli niin se oli taatusti aamua viisaampi. Kylmä oli kauhea suurimman osan vuotta ja nälkä aina vieraana. Aikaa riitti silti nuotioiltoihinkin ja huomisen odotteluun. Pieneen osattiin olla tyytyväinen, ja jos runsahammin tuli niin sitten elettiin säästellen ja kiitollisin mielin. Jälkeläisistä pidettiin suurta huolta sillä heitä syntyi erittäin harvoin, yhteen perheeseen käytännössä yksi viiden vuoden välein. 

Nenskumies oli hyvä perheenisä ja ymmärsi hyvin vaimonsa raskausmasennuksen jos sellaisesta voidaan nyt puhua, elämähän oli yhtä suurta masennusta ja pelkoa. Vaan eipä siinä aikaa lemmiskelyyn ollutkaan. Masennus ja kylmä aiheuttavat ihan luonnollista impotenssia. Ehkäpä lapsen syntymä olikin sellainen "meta-tapahtuma", että se toi valtavasti elämänvoimaa koko yhteisölle.

Jatkuvuus ja pysyvyys olivat suurin innovaatio joka nenskuilla oli. Yhteiskunnalla ei ollut varaa elättää spesialisteja kuten poliitikkoja, poppamiehiä ja pappeja, maanmittausinsinöörejä ja vaikkapa kalatalousteknikoita. Jokainen jouti olemaan yleismies-nenskunen ja oman elämänsä seppä. Sonnanjauhantaan ei ollut varaa ja jos kaveri kysyi "kuinkas kulkoo" niin siihen annettiin patenttivastaus "pahemminkin vois olla." 

Ei ollut aikaa mökkeillä ja suunnitella ulkomaanmatkoja. Ulkomaanmatkaa oli kerrakseen uskaltautua luolan ulkopuolelle jossa vaanivat hirmuiset pedot ja tietenkin alituinen kymyys. Ei ollut ongelmia siitä millaista aamukahvia särpisi ja mitähän maailmalla on taas tapahtunut. Näin jatkui elämä nensku-kultuurissa satojen tuhansien vuosien ajan.

Politrukismus - III osa mietelmätrilogiasta ”radikalismus - pietismus - politrukismus ”.

Politrukismus eli muutama pakollinen reunahuo-mautus Niccolo Machiavellin teokseen Ruhtinas.

Belgialainen sosiologi Emil Durkheim lähti aikoinaan luomaan uskonnon teoriaa totemismin pohjalta. Hän väitti löytäneensä eräänlaisen “Totemistisen periaatteen”, joka näkyy ja vaikuttaa kaikkialla. Aika on osoittanut Durkheimin kuten muidenkin reduktionistien (Esim. Freud ja Marx) käsitykset varsin yksipuolisiksi. Olenpa myös minä vaarassa sortua turhan teorian luomiseen lähtiessäni näin politrukeista ja politrukismista porisemaan. En väitä, että selittämällä politrukkeja, politrukkimotiiveja tai ilmiön syitä pystyväni kokonaisvaltaisesti valottamaan inhimillisen perusongelmia. Palloa on kuitenkin tarkasteltava monelta eri suunnalta. Ei riitä sen pyörittäminen ja toteaminen, että se on likipitäen yleispyöreä joka suunnalta. Porautuminen edellä mainittuun teemaan on vain yksi, tosin mielestäni tärkeä, lähestymismotiivi. Perusväitteen on seuraava: Huumorintajuttomuus ja pelko liittyvät politrukkimotiiviin olennaisesti ja lähtemättömästi.

Koululaisen uusi tietosanakirja määritteli aikoinaan varsin mukavasti sanan politrukki perusmerkityksen. Lähtekäämme siis siitä liikkeelle:

POLITRUKKI. Ven. Politruk, aikaisemmin Neuvostoliiton asevoimien komppaniaportaassa toimineen poliittisen päällystön nimitys. Suuremmassa yksikössä oli vastaavasti poliittisia komissaareja.

Tässä vielä erään kansalaisen määritelmä: Politrukki, on lyhennys sanoista polititseski rukovoditel, "poliittinen ohjaaja", oli neuvostojärjestelmään kuulunut "poliittisen puhdasoppisuuden" valvontaelin. Alkuperäisestä käytännöstä nimitys on kääntynyt laajenemaan kaikenlaista yleensä negatiiviseksi katsottavaa yksilön vakoilemista ja ajattelun ja toiminnan vapautta sitovaa toimintaa. Niin kauan, kun elämme epätäydellistä yhteiskunnallista elämää, yhteiskunnan rakanteisiin kuuluu välttämättä ilmiöitä, toimintoja ja jopa yksityisiä henkilöitä, joita silmälasien väreistä riippuen voidaan kutsua politrukeiksi. Niin pitkään, kun politrukeista keskustellaan teoreettisella tasolla, käydään keskustelua politrukeista teoreettisella tasolla, eikä muuta. Heti, kun politrukkileimaa aletaan lätkiä milloin mihinkin ja kuhunkin, sanaa aletaan käyttää demagogisena käsikassarana. Politrukismiin liittyy aina ja välttämättä myös vallankäyttö kielteisessä mielessä suhteessa yksilöön. Politrukki ilman valtaa on yhtä satuolento kuin nopea alttoviulunsoittaja.

Glasnostin aikakauden ja perestroikan sarastaessa myös joskus myös Suomennie-mellä, ja muutenkin on mahdollista soveltaa termin politrukki käyttöä laajalti ilmiömaailmaamme. Politrukismin kaltaisia rakenteita oin ilmennyt maailmanhistoriassa aina.

Ja juuri politrukkien tekosia on historia väärällänsä. Politrukit tappoivat mm. Egyptin ja Israelin profeetat, Sokrateen (sinänsä varsinainen mulkero elikkä hankala inehmo) ja Jeesuksen, Giordano Brunon, Thomas Moren, Leo Brondsteinin...  Lista on loputon ja vielä täydentyvä pienemmistä sortotoimista nyt sitten puhumattakaan.

Mitkä ovat ilmiön filosofiset ja psykologiset perusteet? Mikä saa ihmisen palvomaan muotoa ja kangistunutta ilmaisua? Onko se pelkästään misoneia, muutoksen ja edistyksen pelko? Luoko yhteisö vai yksilön motiivit “politrugaalisen periaatteen”? Miksi nämä “luokat”, olivatpa ne fariseuksia, pappeja, NKP:n jäseniä tahi STASIN kyylääjiä (esimerkiksi yliopistoissa ja DDR:n mahtaviin saavutuksiin yltäneissä olympia-joukkueissa), pienemmistä poppoista nyt puhumattakaan kiusaamaan keskivertoihmisiä.

Mihin politrukismi-ilmio perustuu?

Edellä hahmoteltiin yleisellä tasolla ilmiötä nimeltä "POLITRUKISMI." Nyt lähdemme hieman yksityiskohtaisemmin pohtimaan ilmiön syntyä. Käytamme taas ns. teesimenetelmää.

I TEESI

Misoneia, uuden pelko, on yksi synnin ilmenemismuoto. Se luo mahdollisuuden peloilla ja tabuilla hallitsemiseen. Toisaalta on kyse vain laumaetiikasta, josta on myöhemmin kehittyvä ns. demokratia ja joskus jopa aidompi edustuksellinen hallintomenetelmä (edustuksellisuus ja alkeellinen demokratia eivät ole sama asia. Säätyvaltiopäivätkö parempi sitten?). Edustuksellisissa järjestelmissä pelko ja kateus eivät ole tyystin voitettuja suureita, politrukkien luokat on syrjäytetty jo aikoja sitten. 

II TEESI

Politrukkien "menestyksellinen" toiminta edellyttää massoja tai joukkoja, joilla ei ole kovinkaan kehittynyt maailmakuva, maailmankatsomuksesta nyt puhumattakaan. Politrukkien henkisesti lamaannuttamat yhteisöt osoittavat maailmanvierautta näennäisestä maailmanmissiostaankin huolimatta (esim. ammattivallankumoukselliset ja muut ideologiset työntekijät). Tällöin syntyy sensuuri tyhjine ja kolisevine muotokielineen. Ideologiaa jota politrukit muka saarnaavat eivät he kuitenkaan todellisuudessa tunne, ja jos tuntevatkin niin harvoin se on integroitunutta luovasta kulttuurisynteesistä nyt puhumattakaan. Jos maailmallinen totuus on ristiriidassa politrukin kaposen katsomuksen kanssa, niin silloin maailmallisesta totuudesta tehdään jalostumaton ja vielä kehittymätön. Paras keino tehdä loppu politrukkien toiminnasta on määrätietoinen, jatkuva ja luova valistustoiminta. Muuttuvien epäjohdonmukaisuuksien käyttö on vienyt kuitenkin monta politrukkeja vastaan asettunutta mestauslavalle tai maanpakoon. Tästäpä oivana esimerkkinä toiminee mikä tahansa uskonnollinen yhteisö. 

III TEESI

Huomattavan ideologin tai profeetan sana ei voi olla massoille, usein eläimelliseen vitkaisuuteen taipuvaisille, mieleen. Politrukin muodollinen julistus on helpompaa omaksua. Politrukki l. polidrugaalisen motiivin omaava henkilö voi tosin päästä jopa näennäisesti suuren ideologin, jopa mannerkansain-yhteisön johtoon (Esim. juopon suutarin poika Josif Vissarionovits Stalin) ollen edelleenkin säälittävä politrukki. Eittämättä näin on. Eihän kukaan ensinnäkään ole profeetta omalla maallaan ja johan peri-inhimillinen kateuskin on esteenä minkään sortin uudelle ja innokkaalle sanalle. Eihän toisen aatteen/ajattelumallin julistaja saa murentaa minun sosiaalista profiiliani, prkl! 

IV TEESI

Alarakennelmako (yhteisön tarpeet) vai yksilön (politrukkikandidaatin) "pyrkyryys ja tunku lopultako sitten luovat politrukkeja", joskus jopa poliittisia komissaareja. MJAAH! Sekäpä että! Pelokkaalle yhteisölle on politrukki jopa henkivakuutus kuin nyrkki silmään. Sellainen lauma kuin johtajakin. Susilaumassakin tunnetusti poikkeava yksilö syödään pois oikein joukolla ja suurella innolla. Jos yksilöllä on pyrkyryyttä ja tunkua + tietysti "suhteita" on menestys taattu. Ehkä kuitenkin "alarakenne" luo mahdollisuuden polidrugaalisen motiivin puhkeamiselle. Valistunut ja suvaitseva yhteisö todella sietää politrukkeja, mutta se jättää ne omaan arvoonsa.

V TEESI

ONKO SEURAAVANLAISESSA YHTEISÖSSÄ TILAA POLITRUKEILLE?

HARVEY COXIN METAYHTEISÖ (POLITRUKITON SYSTEEMI):

1960-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”The Feasts of Fools” amerikkalainen J.Harvey Cox kirjoitti seuraavaa: "Ihmisen ongelma on pitkälti se, että hän yrittää olla Jumala. Hän löytää itsensä alati muuttuvasta maailmasta aina uudelleen, mutta yrittää järjestellä sitä ja hallita sitä jottei hänen tarvitsisi muuttua. Hän ei halua elää kuten kiertelevä pyhiinvaeltaja. Hän haluaa suljetun systeemin suomaa turvallisuutta. Mutta hänellä ei koskaan ole pysyvää kaupunkia. Jumala tulee aina ihmisen luo häiritsemään häntä eikä salli hänen asettua aloilleen. Uskonnollinen kokemus, kuten esteettinenkin, on toisaalta epäjärjestyksen kokemus. Toisaalta se osoittaa toiseen järjestykseen, tulevaan kaupunkiin, joka, vaikka sitä ei koskaan saavuteta, ehkäisee sen etta ihminen ei koskaan ole tyytyväinen nykyiseen." 

Metayhteisö on myös yhteisö, jossa on tapahtunut perinpohjainen synteesi. Mystikon ja militantin osat ovat sekoittuneet sen yksilöissä tai ainakin molempia on mukana luomassa dynaamista jännitettä. Metayhteisöllä Cox tarkoittaa joustavaa yhteisöä, jonka tarkoitus on elää ja vaikuttaa luovasti poliittisen maailman kanssa. Sen on oltava instituutio, jolla on tavallisen instituution muoto, mutta se eroaa siitä siksi, että se ole olemassa sen itsensä vuoksi  vaan sen tarkoitus on toimia linkkinä faktisen ja fantasian maailman välillä ollen "valtio valtiossa." Metainstituutio vaatii sekä menneen että tulevan yhteisön arvoja, jotta dynaaminen jännite sailyisi. Metayhteisö tarvitsee sisälleen uneksijoita ja näkijöitä, työmyyriä ja palvelijoita sekä hovinarreja ja pilailijoita.

Coxin ajatuksia voisi pitää eräänlaisena ohjelmallisen surrealismin manifestoitumana. Cox käyttääkin itse käsitettä surrealismi kuvatessaan kollasoivaa ideologiaansa. Mitä se sitten käytännössä olisi? Kuinka arvonihilisti ja perinteen vaalija voivat kestävällä tavalla toimia samassa persoonassa?

Metayhteisössä voisi kultainen sääntökin toimia paremmin kuin politrukkien johtamassa laumassa, varmasti toimisi myos muuntuva epäjohdonmmukaisuuskin. Siellä olisi tilaa lannankatkuiselle pääsiäisnaurulle ja mentaalisille falloskulkueille. Siellä pidetään lähimmäisesta huolta, ei hänen tekojaan kyylätä eika ajatuksia. Siellä on todellakin luovaa jännitetta

VI TEESI

Politrukkien tavasta kääntää takkia on myös jotain sanottavaa. Politrukeilla, siis löysillä ideologi-nilkeilla on taipumusta silloin tällöin kääntää takkiansa l. vaihtaa ideologiaa. Ideologiaahan ei tällöin tarvitse edes vaihtaa tai uuteen syventyä. Onhan vanhat toimivat keinot ja käytäntö ja erityisesti "demokratia" hanskassa.

Tietysti olisi mukavaa olla kirkkoherrana vaikkapa seurakunnassa jossa Coxin ideologia toimii. Mutta koska ihmisten kanssa on  vaikea asioida niin loppujen lopuksi politrukismi on varsin humaani keino hallita esim. työyhteisöä. On helppoa analysoida politrukismi-ilmiötä mutta helpompaa on olla politrukki, ja kukapa tietää vaikka jossain toimisi hyviäkin politrukkeja. Ei kaikki mikä tuli Neuvostoliitosta ollut mitenkään pahaa. Metayhteisö on ihmisen tavoittamattomissa, nauttikaamme siis politrukismista. On paljon helpompaa voittaa syöpä lääketieteen keinoin, poistaa jopa köyhyys planeetaltamme kuin poistaa politrukismi. Miksi siis puuttua ihmisen perimmäiseen luonteeseen.

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 4/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Tähän sopii hyvin vaikka tällainen vanha musiikki.

Radikalismus - I osa mietelmätrilogiasta ”radikalismus — pietismus — politrukismus”.

Monen vanhan rovastin kirjahyllyssä pölyttyvä Suomalainen saarnakirja, kolmiosainen jättiläinen, sisältää monta kuolematonta saarnaa ja kappaletta jotka ajanmukaistettuna sopivat hyvin tähänkin päivään. Eräs saarna  otsikolla ”Väärät profeetat” lukee seuraavan, ehkä varttuneemmalle kirkkokansalle tutunkin lyhyen kertomuksen.

Joskus 1800-luvun lopulla, Pohjanmaan suurten herätysaikojen loppuvaiheilla kaksi pappia intoutuivat puhumaan vakavia. Toinen heistä oli siirtymässä uuteen seurakuntaan kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Nuo kaksi sopivat siitä, että se joka ensimmäisenä heistä siirtyy tästä ajasta pois koettaisi tulla sanomaan ystävälleen miten kävi. Vuodet vierivät. Ystävykset olivat kirjeenvaihdossa, mutta pitkienkin matkojen takia eivät päässeet toistensa luona käymään. Eräänä päivänä, kun Pohjanmaalle jäänyt pappi oli käynyt päivälevolle, hän sai unenhorroksessa ollessaan nähdä vanhan ystävänsä tulevan luokseen. Ja hän kuuli tämän puhuvan: ”Minä olen nyt sitten kuollut. Olen saanut tuomionkin. Se oli kadotustuomio. En ole saanut sitä sen takia että olisin julistanut väärää oppia. Kyllä minä oli koettanut pitäytyä Jumalan puhtaaseen sanaan. Enkä saanut sitä sen takia, että olisin ollut laiska Herran palvelija. Liikuin ahkerasti seurakunnassani ja valmistin saarnani tunnollisesti. Enkä saanut kadotustuomiota sen takia, että elämässäni olisi ollut tahallisia syntejä. Kyllä minä koetin niitä vastaan taistella ja pitää lihani kurissa. Mutta sain kadotustuomion sen takia, että kaikki mitä olin tehnyt Jumalan valtakunnan viinitarhassa, olin tehnyt omaksi kunniakseni.

Autuaimmille löylymaillehan siitä tuli papille lähtö, kuinkas muuten. Muunnetaanpas tarina vastaamaan kahta 1960-luvulla opiskellutta radikaalia teologia. Niin, kaksi 1960-luvulla opiskellutta kaverusta pitivät yhteyttä kaikki ne vuodet. Eläkkeelle jäätiin 1990-luvun lopussa ikäluokalle ominaiselle varhennetulle. Hyvissä viroissa oli oltu, toinen oli ylitarkastajan ministeriössä, toinen oli ollut kirkkoherrana keskisuuressa seurakunnassa. He tapasivat opiskelutoverinsa hautajaisissa, ja mieleen tuli, sairasteltuakin kun oli tullut, että sieltä toiselta puolelta voisi yrittää ottaa yhteyttä, jos siellä mitään olisi. Meni muutama vuosi ja toinen sai lukea toverinsa kuolinilmoituksen ja nekrologin Kotimaa-lehdestä. Yhteiskunnallisesti aktiiviseksi siinä kovasti kehuttiin, olipa tullut oltua Lions-velikin. Solidaarisuusmatkojakin oli tehty kolmanteen maailmaan. Kului muutama päivä. Elossa ollut kaveri oli päiväunilla kun hän unenhorroksessa sai nähdä vanhan opiskelutoverinsa. Ja tämä puhui: Johanneslainen eskatologia on sittenkin pitävä ja oikea oppi”. Minä sain tuomioni ja olin sitä kärsinyt jo kaikki ne vuosikymmenet, mutta sitä en koskaan edes voinut kuvitellakaan, että on olemassa design-kadotus. Seuraavat tuhat vuotta saan pitää rippikoulua pikkupirulaisille, ja kaikki tämä sen vuoksi että olin ollut tyly kaikkein pienimmille ja varmistellut ja maksimoinut eläkepottiani. Ja ne tuhat vuotta ovat aivan eri kuin ne tuhat vuotta joihin me totuimme.

Mitenhän tuossa noin pääsi käymään? Oletteko koskaan miettineet millainen on radikaali henkilö tai millaista on radikaali toiminta? Radikaaliksi on käsitetty aina uudistaja, repijä ja arvojen polkija, joitain ominaisuuksia vai mainitaksemme. Tällainen kuva useimmilla radikalismista on.

1960-luvusta on jo tovi aikaa, mutta vanhemmat muistavat tuon ajan. Tuntuu näin jälkeenpäin, että aika olisi käynyt nopeammilla kierroksilla. Se oi yliopistomellakoiden aikaa, Yhdysvalloissa kyti ja melkein leimahti sodanvastainen kapina.. Tehtiin paljon uudistuksia, vanhoja arvohuonekaluja korvattiin muovilla, vanhoille opettajille sanottiin päin naamaa mitä sattuu, ja kaikkea siltä väliltä. Kiinan kulttuurivallankumous tästä kaikkein rajuimpana osoituksena.

Mistä oli loppujen lopuksi kyse? On sanottu, että kyse oli loppujen lopuksi sodan käyneen sukupolven lasten kapinasta. Oli paljon uudistusvaatimuksia, tapahtuiko liian paljon ja liian nopeasti? On puhuttu myös ns. lyhyestä vuosisadasta; 1914-1992. Ajatus lyhyestä vuosisadasta on pohtimisen arvoinen. Se radikaali liikehdintä, joka oli ominaista juuri 1960-luvulle, ei ollut pelkästään länsimaiden ilmiö. Miten jo niin merkittävä globalisaation aikakausi kuin I ja II maailmansota ja niiden välivuosikymmenet vaikuttivat tulevaan. Maailma koki paljon tultaessa 1960-luvun alkuun. Valtava teknologinen kehitys ja tieteen harppausmaiset askeleet olivat ominaisia tuolle ajalle. Vanhat imperiumit sortuivat ja monarkian aikakausi koki loppunsa. Kuka enää osaa ajatellakaan suurten monarkioiden viimeistä kukoistusaikaa 1800 luvulla ja 1900-luvun alkuun tultaessa. Seurasi, jo 1800-luvulta alkaen, lukuisia ideologioiden nousuja. 1900-luvun totalitääriset valtiot olivat vain kauhunomainen jatke vanhoille valtioille. Kristinusko menetti otteensa ja sekularisaatio oli tosiasia. Onko koskaan mikään uusi sukupolvi joutunut astumaan samanlaiseen arvotyhjiöön ja sekasorron tuntemattomaan maaperään kuin 1960-luvun radikaaliksi tuomittu sukupolvi. Ehkä puhe x-sukupolvesta onkin oikeutettua.

Olisi helppoa, liian helppoa, selittää tämän päivän ongelmat 1960-luvun radikaalien toiminnalla... Syytelista olisi pitkä: ongelmat koululaitoksen sisällä, huono talouspolitiikka, epäonnistunut kriminaalipolitiikka, kansan jo horjunut luottamus oikeuslaitokseen ja kaiken huippuna tietysti pienet kävijämäärät evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa.

Kun puhutaan radikalismista ollaan aina kielellisen paradoksin äärellä: Juuri radikaalihan tarkoittaa juurevaa...

Mistä tässä kaikessa on kyse? Radikalismissa on aina kyse puolitiehen kulkemisesta. Tämä tulee ilmi kun tarkastellaan 1960-luvun radikaaleja. Aatteestaanhan he luopuivat, yksi toisensa jälkeen. Jotkut tekivät niin sanotusti parannuksen; palasivat perinteisempiin arvoihin, joistakin tuli äärikonservatiiveja. Mutta lopulta moni istui korkeilla paikoilla yhteiskunnassamme: kuka korkeana virkamiehenä, kuka tuomarina, kuka tarkastajan kouluhallituksessa, ketkä piispoina ja kirkkoherroina.

Mihin oli jäänyt uudistusmieli ja ihanteet. Valtakunnan salaisuus, radikalismin valtakunnan salaisuus, oli jäänyt syrjään. Virren 55 sanat: ”se heille salatuksi jää, vain valta heitä viehättää,” oli käynyt toteen. Työtä he tekivät tunnollisesti vailla suurta hengen paloa ja intoa, ja omaisuutta kertyi.

Se, että etsitään turvaa perinteestä, oli kyse vanhan ajan yhteiskuntahyveistä tai meillä kirkossa vaikkapa, ja juuri sanan selittämisestä, ei se tarkoita että olisimme vanhanaikaisia. Aina välillä on tehtävä terveellinen puhdistus jotta olennainen voitaisiin nähdä. Oikealla tavalla radikaali katsoo aina juuriinsa, väärällä tavalla radikaali ei mihinkään.

Mutta ihmisen keskeneräisyys, ihmiselle niin luontaisena asiana, ei suinkaan ole radikalismia, jos aina tämän muistamme. Se, että tunnumme jäävän puolitiehen on ainoa sallittu väärän radikalismin muoto.

Ehkä kuitenkin lopulta ymmärrämme jotain syvällisempää radikalismista muutaman väitelauseen avulla.

I Mikä tahansa huonosti perusteltu toiminta on radikaalia.

II Hyvin perusteltu on yleensä yksinkertaisin ja perinteisin tapa.

III Useimmat, lähes kaikki ihmiset ovat radikaaleja. Ihminen ei ole leikkivä ihminen, eikä viisas ihminen vaan radikaali ihminen.

IV Tietyssä tilanteessa on konservatismi suurinta radikalismia.

V Konservatiivista ei voi tulla radikaalia, mutta radikaalista voi tulla konservatiivi. 

Keskeneräistä työtä ei pitäisi koskaan arvostella. 1960-luvun radikalismi vaikka sen vaikutukset näkyvät vielä pitkään, on varsin lyhyt aikakausi kirkkomme 850-vuotisessa historiassa. ”Kun vallat vaipuu, kirkko yhä elää ja kohti täyttä päivää vaeltaa”. Te olette kuulleet sanottavan: ”Kaikki mikä ei tapa, se vahvistaa.” Mutta minä sanon teille: ”Kaikki mikä ravistaa, se kasvattaa.” Mutta voi juuretonta radikaalia. He tulivat, rikkoivat ja repivät. Juuret kasvoivat kohti taivasta, kukat syvällä mullassa. 

Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 3/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."

Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Olisikohan tässä tarpeeksi radikaali laulu.