Politrukismus eli muutama pakollinen reunahuo-mautus Niccolo Machiavellin teokseen Ruhtinas.
Belgialainen sosiologi Emil Durkheim lähti aikoinaan luomaan uskonnon teoriaa totemismin pohjalta. Hän väitti löytäneensä eräänlaisen “Totemistisen periaatteen”, joka näkyy ja vaikuttaa kaikkialla. Aika on osoittanut Durkheimin kuten muidenkin reduktionistien (Esim. Freud ja Marx) käsitykset varsin yksipuolisiksi. Olenpa myös minä vaarassa sortua turhan teorian luomiseen lähtiessäni näin politrukeista ja politrukismista porisemaan. En väitä, että selittämällä politrukkeja, politrukkimotiiveja tai ilmiön syitä pystyväni kokonaisvaltaisesti valottamaan inhimillisen perusongelmia. Palloa on kuitenkin tarkasteltava monelta eri suunnalta. Ei riitä sen pyörittäminen ja toteaminen, että se on likipitäen yleispyöreä joka suunnalta. Porautuminen edellä mainittuun teemaan on vain yksi, tosin mielestäni tärkeä, lähestymismotiivi. Perusväitteen on seuraava: Huumorintajuttomuus ja pelko liittyvät politrukkimotiiviin olennaisesti ja lähtemättömästi.
Koululaisen uusi tietosanakirja määritteli aikoinaan varsin mukavasti sanan politrukki perusmerkityksen. Lähtekäämme siis siitä liikkeelle:
POLITRUKKI. Ven. Politruk, aikaisemmin Neuvostoliiton asevoimien komppaniaportaassa toimineen poliittisen päällystön nimitys. Suuremmassa yksikössä oli vastaavasti poliittisia komissaareja.
Tässä vielä erään kansalaisen määritelmä: Politrukki, on lyhennys sanoista polititseski rukovoditel, "poliittinen ohjaaja", oli neuvostojärjestelmään kuulunut "poliittisen puhdasoppisuuden" valvontaelin. Alkuperäisestä käytännöstä nimitys on kääntynyt laajenemaan kaikenlaista yleensä negatiiviseksi katsottavaa yksilön vakoilemista ja ajattelun ja toiminnan vapautta sitovaa toimintaa. Niin kauan, kun elämme epätäydellistä yhteiskunnallista elämää, yhteiskunnan rakanteisiin kuuluu välttämättä ilmiöitä, toimintoja ja jopa yksityisiä henkilöitä, joita silmälasien väreistä riippuen voidaan kutsua politrukeiksi. Niin pitkään, kun politrukeista keskustellaan teoreettisella tasolla, käydään keskustelua politrukeista teoreettisella tasolla, eikä muuta. Heti, kun politrukkileimaa aletaan lätkiä milloin mihinkin ja kuhunkin, sanaa aletaan käyttää demagogisena käsikassarana. Politrukismiin liittyy aina ja välttämättä myös vallankäyttö kielteisessä mielessä suhteessa yksilöön. Politrukki ilman valtaa on yhtä satuolento kuin nopea alttoviulunsoittaja.
Glasnostin aikakauden ja perestroikan sarastaessa myös joskus myös Suomennie-mellä, ja muutenkin on mahdollista soveltaa termin politrukki käyttöä laajalti ilmiömaailmaamme. Politrukismin kaltaisia rakenteita oin ilmennyt maailmanhistoriassa aina.
Ja juuri politrukkien tekosia on historia väärällänsä. Politrukit tappoivat mm. Egyptin ja Israelin profeetat, Sokrateen (sinänsä varsinainen mulkero elikkä hankala inehmo) ja Jeesuksen, Giordano Brunon, Thomas Moren, Leo Brondsteinin... Lista on loputon ja vielä täydentyvä pienemmistä sortotoimista nyt sitten puhumattakaan.
Mitkä ovat ilmiön filosofiset ja psykologiset perusteet? Mikä saa ihmisen palvomaan muotoa ja kangistunutta ilmaisua? Onko se pelkästään misoneia, muutoksen ja edistyksen pelko? Luoko yhteisö vai yksilön motiivit “politrugaalisen periaatteen”? Miksi nämä “luokat”, olivatpa ne fariseuksia, pappeja, NKP:n jäseniä tahi STASIN kyylääjiä (esimerkiksi yliopistoissa ja DDR:n mahtaviin saavutuksiin yltäneissä olympia-joukkueissa), pienemmistä poppoista nyt puhumattakaan kiusaamaan keskivertoihmisiä.
Mihin politrukismi-ilmio perustuu?
Edellä hahmoteltiin yleisellä tasolla ilmiötä nimeltä "POLITRUKISMI." Nyt lähdemme hieman yksityiskohtaisemmin pohtimaan ilmiön syntyä. Käytamme taas ns. teesimenetelmää.
I TEESI
Misoneia, uuden pelko, on yksi synnin ilmenemismuoto. Se luo mahdollisuuden peloilla ja tabuilla hallitsemiseen. Toisaalta on kyse vain laumaetiikasta, josta on myöhemmin kehittyvä ns. demokratia ja joskus jopa aidompi edustuksellinen hallintomenetelmä (edustuksellisuus ja alkeellinen demokratia eivät ole sama asia. Säätyvaltiopäivätkö parempi sitten?). Edustuksellisissa järjestelmissä pelko ja kateus eivät ole tyystin voitettuja suureita, politrukkien luokat on syrjäytetty jo aikoja sitten.
II TEESI
Politrukkien "menestyksellinen" toiminta edellyttää massoja tai joukkoja, joilla ei ole kovinkaan kehittynyt maailmakuva, maailmankatsomuksesta nyt puhumattakaan. Politrukkien henkisesti lamaannuttamat yhteisöt osoittavat maailmanvierautta näennäisestä maailmanmissiostaankin huolimatta (esim. ammattivallankumoukselliset ja muut ideologiset työntekijät). Tällöin syntyy sensuuri tyhjine ja kolisevine muotokielineen. Ideologiaa jota politrukit muka saarnaavat eivät he kuitenkaan todellisuudessa tunne, ja jos tuntevatkin niin harvoin se on integroitunutta luovasta kulttuurisynteesistä nyt puhumattakaan. Jos maailmallinen totuus on ristiriidassa politrukin kaposen katsomuksen kanssa, niin silloin maailmallisesta totuudesta tehdään jalostumaton ja vielä kehittymätön. Paras keino tehdä loppu politrukkien toiminnasta on määrätietoinen, jatkuva ja luova valistustoiminta. Muuttuvien epäjohdonmukaisuuksien käyttö on vienyt kuitenkin monta politrukkeja vastaan asettunutta mestauslavalle tai maanpakoon. Tästäpä oivana esimerkkinä toiminee mikä tahansa uskonnollinen yhteisö.
III TEESI
Huomattavan ideologin tai profeetan sana ei voi olla massoille, usein eläimelliseen vitkaisuuteen taipuvaisille, mieleen. Politrukin muodollinen julistus on helpompaa omaksua. Politrukki l. polidrugaalisen motiivin omaava henkilö voi tosin päästä jopa näennäisesti suuren ideologin, jopa mannerkansain-yhteisön johtoon (Esim. juopon suutarin poika Josif Vissarionovits Stalin) ollen edelleenkin säälittävä politrukki. Eittämättä näin on. Eihän kukaan ensinnäkään ole profeetta omalla maallaan ja johan peri-inhimillinen kateuskin on esteenä minkään sortin uudelle ja innokkaalle sanalle. Eihän toisen aatteen/ajattelumallin julistaja saa murentaa minun sosiaalista profiiliani, prkl!
IV TEESI
Alarakennelmako (yhteisön tarpeet) vai yksilön (politrukkikandidaatin) "pyrkyryys ja tunku lopultako sitten luovat politrukkeja", joskus jopa poliittisia komissaareja. MJAAH! Sekäpä että! Pelokkaalle yhteisölle on politrukki jopa henkivakuutus kuin nyrkki silmään. Sellainen lauma kuin johtajakin. Susilaumassakin tunnetusti poikkeava yksilö syödään pois oikein joukolla ja suurella innolla. Jos yksilöllä on pyrkyryyttä ja tunkua + tietysti "suhteita" on menestys taattu. Ehkä kuitenkin "alarakenne" luo mahdollisuuden polidrugaalisen motiivin puhkeamiselle. Valistunut ja suvaitseva yhteisö todella sietää politrukkeja, mutta se jättää ne omaan arvoonsa.
V TEESI
ONKO SEURAAVANLAISESSA YHTEISÖSSÄ TILAA POLITRUKEILLE?
HARVEY COXIN METAYHTEISÖ (POLITRUKITON SYSTEEMI):
1960-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”The Feasts of Fools” amerikkalainen J.Harvey Cox kirjoitti seuraavaa: "Ihmisen ongelma on pitkälti se, että hän yrittää olla Jumala. Hän löytää itsensä alati muuttuvasta maailmasta aina uudelleen, mutta yrittää järjestellä sitä ja hallita sitä jottei hänen tarvitsisi muuttua. Hän ei halua elää kuten kiertelevä pyhiinvaeltaja. Hän haluaa suljetun systeemin suomaa turvallisuutta. Mutta hänellä ei koskaan ole pysyvää kaupunkia. Jumala tulee aina ihmisen luo häiritsemään häntä eikä salli hänen asettua aloilleen. Uskonnollinen kokemus, kuten esteettinenkin, on toisaalta epäjärjestyksen kokemus. Toisaalta se osoittaa toiseen järjestykseen, tulevaan kaupunkiin, joka, vaikka sitä ei koskaan saavuteta, ehkäisee sen etta ihminen ei koskaan ole tyytyväinen nykyiseen."
Metayhteisö on myös yhteisö, jossa on tapahtunut perinpohjainen synteesi. Mystikon ja militantin osat ovat sekoittuneet sen yksilöissä tai ainakin molempia on mukana luomassa dynaamista jännitettä. Metayhteisöllä Cox tarkoittaa joustavaa yhteisöä, jonka tarkoitus on elää ja vaikuttaa luovasti poliittisen maailman kanssa. Sen on oltava instituutio, jolla on tavallisen instituution muoto, mutta se eroaa siitä siksi, että se ole olemassa sen itsensä vuoksi vaan sen tarkoitus on toimia linkkinä faktisen ja fantasian maailman välillä ollen "valtio valtiossa." Metainstituutio vaatii sekä menneen että tulevan yhteisön arvoja, jotta dynaaminen jännite sailyisi. Metayhteisö tarvitsee sisälleen uneksijoita ja näkijöitä, työmyyriä ja palvelijoita sekä hovinarreja ja pilailijoita.
Coxin ajatuksia voisi pitää eräänlaisena ohjelmallisen surrealismin manifestoitumana. Cox käyttääkin itse käsitettä surrealismi kuvatessaan kollasoivaa ideologiaansa. Mitä se sitten käytännössä olisi? Kuinka arvonihilisti ja perinteen vaalija voivat kestävällä tavalla toimia samassa persoonassa?
Metayhteisössä voisi kultainen sääntökin toimia paremmin kuin politrukkien johtamassa laumassa, varmasti toimisi myos muuntuva epäjohdonmmukaisuuskin. Siellä olisi tilaa lannankatkuiselle pääsiäisnaurulle ja mentaalisille falloskulkueille. Siellä pidetään lähimmäisesta huolta, ei hänen tekojaan kyylätä eika ajatuksia. Siellä on todellakin luovaa jännitetta
VI TEESI
Politrukkien tavasta kääntää takkia on myös jotain sanottavaa. Politrukeilla, siis löysillä ideologi-nilkeilla on taipumusta silloin tällöin kääntää takkiansa l. vaihtaa ideologiaa. Ideologiaahan ei tällöin tarvitse edes vaihtaa tai uuteen syventyä. Onhan vanhat toimivat keinot ja käytäntö ja erityisesti "demokratia" hanskassa.
Tietysti olisi mukavaa olla kirkkoherrana vaikkapa seurakunnassa jossa Coxin ideologia toimii. Mutta koska ihmisten kanssa on vaikea asioida niin loppujen lopuksi politrukismi on varsin humaani keino hallita esim. työyhteisöä. On helppoa analysoida politrukismi-ilmiötä mutta helpompaa on olla politrukki, ja kukapa tietää vaikka jossain toimisi hyviäkin politrukkeja. Ei kaikki mikä tuli Neuvostoliitosta ollut mitenkään pahaa. Metayhteisö on ihmisen tavoittamattomissa, nauttikaamme siis politrukismista. On paljon helpompaa voittaa syöpä lääketieteen keinoin, poistaa jopa köyhyys planeetaltamme kuin poistaa politrukismi. Miksi siis puuttua ihmisen perimmäiseen luonteeseen.
Julkaistu ETSIJÄ-lehden numerossa 4/2005. Kirjoitussarja on "Saarnoja saapasnahkatornista."
Julkaisun kuva luotu tekoälyn avulla vuonna 2026. Sovellus Picsart.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti