Kun Suomi oli nuori. Pikku-porinaa seitsemästä ensimmäisestä tasavallan preisdentistä.

Joulukuun 19. päivään vuonna 1940 oli tilanne jolloin viisi tasavallan presidenttinä toiminutta henkilöä oli elossa muutaman tunnin ajan. Siis siten, että kaikki olivat tuo yhteinen nimittäjä arvonaan yhtä aikaa. Kyösti Kallio oli luopunut tehtäväistään sairauden vuoksi, ja eduskunta oli tehnyt  poikkeuslain jolla vuoden 1937 valitsijamiehet suorittaisivat tasavallan presidentin vaalin. Risto Ryti joutui ottamaan tehtävän vastaan vastahakoiseti.

Tuossa jokunen aika sitten arvuuttelin erästä pientä joukkoa yhdellä kysymyksellä. Kysymys kuului: ”Montako Suomen tasavallan presidenttinä toiminutta henkilöä on parhaimmillaan ollut elossa yhtä aikaa?”  Vastaukseksi kelpasi seuraava lause:

Vain virassa oleva tasavallan presidentti. Muut elossa olevat entiset tasavallan presidentit ovat presidenttejä.

Seitsemän ensimmäistä Tasavaltamme presidenttiä ovat mielenkiintoinen joukko. Järjestyshän oli seuraava virkaanastumisvuosineen: Stålberg 1919, Relander 1925, Svinhuvud 1931, Kallio 1937, Ryti 1940, Mannerheim 1944 ja Paasikivi 1946.

Miesten syntymävuodet olivat  järjestyksessää: Svinhuvud 1861, Stålberg 1865, Mannerheim 1867, Paasikivi 1870, Kallio 1873, Relander 1883 ja Ryti 1889.

Presidenttien järjestys virassa ei vastaa ikäjärjestystä. Luonnollisestikin Stålberg oli itseoikeutettu valinta ensimmäiseksi presidentiksi. Tuolloin  hänellä oli  ikää  54 vuotta ja mies ei suostunut olemaan  ehdolla toiselle kaudelle aidon hyveellisyytensä vuoksi. "Niin vaikutusvaltaista ja vahvaa virkaa ei kenenkään pitäisi  pitää hallussaan kahta kautta."

Mikä tässä on  tämän stoorin pointti on siinä, että vuoden 1925  vaalissa  virasta  kamppaili  kaksi varsin nuorta miestä. Valituksi tullut Relander oli  vain  42-vuotias  ja  hopealle  jäänyt  Risto  Ryti  oli  vain  iältään vain  36! Sittemmin niin nuorta presidentiksi pyrkivää  henkilöä ei ole ollutkaan  kuin  vuonna 1994 jolloin  Pertti Virtanen oli  ehdokkaana. Virtanen oli niin ikään 42 vuotias mutta vaalia käytäessä Relander oli kaksi viikkoa nuorempi kuin Virtanen vastaavaan aikaan.

Relander  ja  Ryti  olivat  nuoria  miehiä, nuoren  tasavallan  miehiä. Tuossa nuoressa tasavallassa  vuonna 1926 presidentti oli 43-vuotias, Suomen  Pankin  johtaja  Risto  Ryti  oli  37  vuotta  kuten  myös  Sotaväen  päällikkö Aarne Sihvo. Ryti  ja Relander  etuilivat  siis  tietyllä  tavalla. Ajatellaanpas  Relanderia  seuraavien  kunnon  presidenttien  virkaanastumisikää,  siis  presidenttien  joilla  oli  vielä  valtaa ja  arvovaltaa:  Svinhuvud  66 vuotta,  Ryti  51  vuotta,  Paasikivi  80  vuotta,  Kekkonen  55  vuotta  ja  Koivisto 58  vuotta.

Relander  ja  Ryti olivat  kyvykkäitä  ja  nuoria  miehiä,  sitä ei  käy  kiistäminen  eikä Sihvossakaan  mitään  vikaa  ollut, periaatteessa ainakaan.  Herääkin  kysymys:  Miksi  kehitys  on  kulkenut  siihen,  että  korkeimpiin  virkoihin  päästään vasta  vanhemmalla  iällä. Onko  se  merkki  siitä,  että  yhteiskunta  kangistuu  ja  siitä  tulee  konservatiivisempi,  vai  oliko  1920-luku  vain  sellaista  aikaa...

Kekkonen  itse  asiassa  aiheutti  melkoisen  tulpan  kansankunnan  vireyden  kannalta. Jos  tilanne  olisi  ollut  toinen  niin  Koivisto  olisi  voinut  nousta  presidentiksi  jo  vuonna  1968  45-vuotiaana.  Kyllä  mies  oli  silloin  jo  niin  suosittu  ja  maa  oli  suorastaan  vasemmistolaisuuden  aallon  huipulla.  Eri  asia  sitten  olisisvatko  kommunistit  lähteneet  Koiviston  kelkkaan.  Ehkäpä  eivät  ja  eivät!

Tasavallasta ja presidenteistä.

Mikä sitten on tasavalta? Tällaista tulee väkisteenkin mieleen kun eilen oli Uudenvuodenpäivä ja tasavaltakunnan presidenttikin puhui. Hänen varsinaisesta puheestaan viis, on tärkeämpää pohtia tasavallan olemusta ja sitä onko meillä enää tasavaltaa tavalla jonka aiemmat sukupolvet ovat kokeneet ja eläneet. 

Kun tasavallasta puhutaan niin silloin puhutaan vain ja ainoastaan K.J. Stålberghin luomasta suomalaisesta tasavallasta. Nimittäin maa ja kansa on edelleenkin sama kuin 1920-luvun alussa, mutta tasavalta ja perustuslaki on eri.

Itse Stålberg oli vanhojen roomalaisten hyveiden kyllästämä mies. Että näin voidaan sanoa käy siitäkin ilmi, että hän ei halunnut toiselle kaudelle presidentiksi heti perään koska mielestään niin mahtavaa virkaa ei kukaan saisi pitää hallussaan kahta kautta peräkkäin. Stålbergh oli viisas mies ja ymmärsi sen, miten pitkä aika 12 vuotta on muutenkin kuin ihmisen elämässä. Suomen ensimmäisen tasavallan, jos käytämme tätä nimeä ja puhumme ajanjaksosta 1919-1948, presidentti oli vahva henkilö ja vallanjako toimi oivallisesti. Hallitukset istuivat lyhyitä kausia, seikka mikä ei välttämättä ole niinkään huono aisa. Voidaanpa puhua tuon ajan hallituksista jopa eräänlaisina projekti-ministeriöinä. Nuori tasavalta oli vakiintumaton kaikessa elinvoimassaan, ja juuri tämän takia piti olla valmius tarvittaessa nopeisiinkin muutoksiin. Varsinkin sota-aika todisti sen, että kokonaisuus toimi hyvin ja valta ei ollut yhden instanssin käsissä.

Kun puhutaan tasavallasta niin puhe siitä, että valtaa on jaettu useamman tahon välille on aivan olennainen asia. Ihanteelliseen Rooman valtakunnan tasavallan aikaan emme enää pääse, mutta ihanteena se voi olla. Heillä oli kaksi toimeenpanijaa eli konsulia ja he vuorottelivat kuukausittain siitä, kumpi oli ylikonsuli ja kumpi alikonsuli. Alikonsulia ei noin vain viety eikä hän vikissyt vaan hänellä oli aina ylikonsulin päätöksen suhteen VETO-oikeus. Tarvittiin siis yksimielisyyttä asioissa elikkä oikeaa roomalaista konsensusta. Älkää ihmetelkö miksi Euroopan Unioninkin päätöksenteossa on haluttu näihin aikoihin saakka pitää kiinni yksimielisyyden vaatimuksesta. Kun nyt meillä pääministerin asemaa on haluttu korostaa ja nostattaa niin perusteluina on ollut parlamentarismi.

Parlamentarismin nousun myötä presidentin valta on pienentynyt ja hänelle on jopa haluttu etsiä uusia tehtäviä ja ns. arvojohtaja on yksi näistä. Parlamentarismi haiskahtaa komealta termiltä ja asialta, mutta aivan hyvin voisi kysyä sitä onko Suomi liian pieni maa parlamentarismille. Sitten on paljon muitakin kysymyksiä joita tällaisen lyhyen aanelos-pohdinnan seurauksena voi hyvin nousta. Merkit ovat jo loppumaan päin joten on aika tiivistää ja pistää ns. roomalaiset kehiin:

I 200 kansanedustajaa on aivan liian suuri määrä, sata riittäisi hyvin ja vaalipiirijako pitäisi olla erilainen.

II Suomeenkin tarvittaisiin senaatti ja senaattoreja. Siis tulisi kyseeseen ylähuone.

III Ministereistä tuntemallamme tavalla voitaisiin luopua, ministeriöistä pitäisi pitää kiinni.

IV Kenellekään ei saisi antaa liikaa valtaa. Konsuli-järjestelmä olisi harkinnan arvoinen asia.

V Tasavalta oli hyvä ratkaisu Suomen oloihin ja sen ensimmäiset presidentit hyvä lääke meidän kruununpääpuutos-oireyhtymäämme.

VII Suomi sai kuninkaansa kun se aika koitti.

VIII Suomen presidenteillä kaikilla on ollut hyviä ominaisuuksia ja heille voitaisiin harkita jopa virallisia lisänimiä. Seuraavassa yksi subjunktiivinen nimilista:

Kaarlo Viisas. Tasavallan Isä.
Lauri. Lähtöruudu mies.
Per Evind. Oikeamielinen.
Kyösti. Talonpoikien Talonpoika.
Risto. Suomen Kärsivä Palvelija.
Mannerheim. Mauri.
Juho-Kusti. Suunnannäyttäjä.
Urho. Suuri.
Mauno. Sheriffi.
Martti. Näkyjen tekijä.
Tarja. Talkkari.

Halosen lisänimi on vielä alustava. Siinä kulminoituu kehityksen tulos kaikessa lopullisuudessaan. Halosen aikana presidentti kävi lautaskiistaa ja hänen valtaoikeuksiansa riisuttiin. Arvojohtajaksikaan Halosesta ei liene ollut. Tavallaan hänen aikanaan tasavaltakunnan instituutiosta tuli suppeiden valtaoikeuksien talonmies, kahden asunnon, Presidentinlinnan ja Mäntynimen loukussa oleva kodinturvaaja. Mutta hommansa hänkin on hoitanut. Ajan hengessä, kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.

obscurum per obscurius