Turun Taiteiden yö velloo Aurajoen rannoilla kiihkeänä ja levottomana. Kun kääntyy Hämeenkadulta ja Tuomiokirkon kulmalta kohti Piispankatua, joutuu outoon historian ja nykyhetken törmäyskurssiin. Åbo Akademin ja Juridicumin valot loistavat, ja ravintola Gräddan pihalta kantautuu ruotsinkielisen väen iloinen puheensorina, kotoisa ruotsin kieli ja lasien kilinä – elävä, juhliva Turku, joka tuntuu elävän täysin omassa rytmissään. Ja sitten on Agricolan katu. Se on hämmästyttävän lyhyt ja kapea kuja, aivan kuten on käynyt sille perinnöllekin, jota se nimeään kantamalla edustaa.
Tämän lyhyen kadun varrella seisoo arkkipiispan palatsi, mysteerinen ja yksinäinen erakkolinnake taiteiden yön humussa. Se tuntuu juhlivan kaupungin keskellä täysin irrationaaliselta saarekkeelta. Taloon tehtiin jo parikymmentä vuotta sitten valtava, monimutkainen ja kallis remontti. Se piti paaluttaa kellarista alkaen, jotta vuosisatainen kivimassa ei vajoaisi Turun mutaiseen maaperään. Se on osuva kuva koko laitoksesta: rakenteet on paalutettu kalliisti pystyyn jo vuosikymmeniä sitten, mutta talo itsessään eristäytyy yksinäiseksi linnakkeeksi, kun muu maailma ympärillä juhlii ja velloo omassa tahdissaan.
Palatsin itäisen puolen parvekkeelle asti kantautuu mekastavan nuorison huuto, pussikaljatölkkien rusahdukset ja katuesiintyjien sirpaleinen musiikki – sekulaarin kaupungin levoton syke, joka tuntuu tunkeutuvan väkisin iholle. Sisällä työhuoneessa, norsunluunvärisen lampun valokeilassa, pöydällä makaa neljä erillistä pamflettitekstiä. Arkkipiispa on juuri lukenut ne kaikki, ja niiden jättämä viileä diagnoosi kiertää hänen sisuksissaan kuin fyysinen kipu. Ne ovat lukuja tulevasta, diagnooseja tästä uudesta dynastiasta – Agricolan perikunnasta – jonka korkeimmaksi valvojaksi kohtalo on hänet asettanut.
Arkkipiispa hieroo väsyneitä silmiään ja astuu parvekkeelle, jo hieman pimentuvään elokuiseen iltaa ja viileyteen jossa on jo hieman syksyn elementtejä. Ensimmäinen pamfletti, Konservatiivien vastaisku, on jättänyt hänet mieteliääksi. Hän tietää, että marraskuun vaaleissa kulissien takana pelataan kylmää peliä. Väitteet siitä, että herätysliikkeet ovat oppineet ajamaan kaksilla rattailla – istumaan luottamushenkilöpaikoilla päättämässä yhteisistä rahoista mutta vetäytymään kokonaan yhteisestä hengellisestä elämästä – kirvelevät. Ajatus siitä, että Lähetyshiippakunta on luonut heille suojatun tilan, jossa vain sakramentin toimittajan sukupuolella on väliä, tekee kirkon omista alttareista pelkkiä taksijonoja. Nyt hän joutuu kysymään itseltään, millaisen hajoavan valtakunnan hän saa vaalien jälkeen johdettavakseen, jos kirkko muuttuu pelkäksi tekniseksi hallintorungoksi ilman yhteistä sydäntä.
Katse hakeutuu joen rannassa parveileviin ihmismassoihin. Pamfletti nuorten miesten uusoikeistolaisuudesta herättää syvimmän sielunhoidollisen murheen. Brändityöryhmät ja kirkon notkeat viestintätoimistot olivat vuosia yrittäneet miellyttää moderneja urbaaneja liberaaleja, mutta olivatkin tuottaneet hengellisen tyhjiön. Moni kirkon johtohenkilö pohtii ahdistuneena, miten näiden sosiaalisen media algoritmien marinoimien nuorten miesten sielut voisi enää pelastaa ja palauttaa vanhan, turvallisen kansankirkon helmaan. Nämä uudet tulijat eivät halua perinteistä herätyskristillisyyden nöyryyttä; he etsivät kristinuskosta kovaa, patriarkaalista vastavoimaa, ja arkkipiispa vaistoaa alitajunnan pelolla sen jumalattoman pimeyden ja Atlantin takaisen polarisaation, joka tulee vallitsemaan tulevissa kirkolliskokouksissa. Kun nämä uudet taistelijat nousevat vaatimaan ehdotonta dogmaattista paluuta, kirkolliskokouksen salista tulee heidän oma Valhallansa.
Älypuhelin soi soi, mutta arkkipiispa ei hievahda. Taiteiden yön valot välkkyvät joen pinnassa, ja hän vetää piispanristiään sormien välissä. Hän tietää, että nämä neljä pamflettia – jotka esitellään tämän kirjoitussarjan seuraavissa luvuissa – ovat se todellisuus, jonka keskellä hän seisoo. Ilmassa on syksyn elementtien lisäksi murtuman tuntua, uuden dynastian tulikoe, ehkä totaalinen tappio. Tässä ollaan, eikä muuta voida.
Kirjoituksen Soundtrack: W. A. Mozart – Requiem: Confutatis.
YouTubesta esitys löytyy hakemalla Mozart Requiem Confutatis. Roo. Tämän tekstin draaman ja pimenevän elokuun illan syventäjäksi liittyy Wolfgang Amadeus Mozartin sielunmessun, Requiemin, osa Confutatis, joka sitoo luvun sisäisen reaalipoliittisen paineen yhteen harvinaisen osuvasti. Osa alkaa rajun synkkänä, kurinalaisena ja iskevänä miesten kuorokohtauksena, joka ilmentää pöydällä makaavien pamflettien julmaa diagnoosia ja uusoikeistolaisten nuorten miesten taistelevaa henkeä. Heti tämän jälkeen musiikki kuitenkin muuttuu naisäänten herkäksi, miltei anovaksi ja hauraaksi kuvioksi, aivan kuten teksti kuvaa kirkon kielellistä ja henkistä pehmenemistä sekä emotionaalista terapiapuhetta.
Kuoron laulamat sanat Confutatis maledictis, flammis acribus addictis eli tuomitut vaiennettuina ja heitettyinä liekkien ruoaksi maalaavat esiin juuri sen institutionaalisen ja teologisen murtuman, jonka keskellä yksinäinen arkkipiispa parvekkeellaan seisoo. Teoksen loppuosa hiipuu lopulta alistuneen hiljaiseksi huokaukseksi, joka vastaa täydellisesti luvun viimeisiä sanoja siitä, kuinka tässä ollaan eikä muuta voida. John Rommereinin johtaman esityksen säälimätön tempo ja jylhä kurinalaisuus tekevät tästä tekstin tunnelmasta viiltävän fyysisen kokemuksen. Siispä Confutatis.
Julkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.
Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.
Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.
Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.
Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.
Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.
Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.
Osa 1. Jukka Paarman testamentti
