Pesäpallo 2.0 – Suojeluskuntien sota-algoritmi droonien aikakaudella

Suomalaisella urheilulla on poikkeuksellisen pragmaattinen, kurinalainen ja sotilaallinen historia. Kun Lauri ”Tahko” Pihkala 1920-luvulla kehitti pesäpallon, kyseessä ei ollut mikään kevyt, viihdyttävä kesäpeli, vaan suojeluskuntien virallinen urheilumuoto. 

Pesäpallon perimmäisenä tarkoituksena oli tukea ja simuloida jalkaväen silloista taistelutaktiikkaa: pallonheitto oli kranaatinkantamaa, pesältä toiselle syöksyminen rintamahyökkäystä suojaisesta montusta toiseen, ja pelinjohtajan viuhka toimi salattuna linjakomennusten välityksenä ennen kenttäpuhelimien ja radiolaitteiden aikaa. Kentillä haavoituttiin, pelaaja poltettiin ja palattiin takaisin kotiin. Se oli sota-algoritmi naamioituna urheiluksi, jonka jokainen liike palveli rintaman tarpeita.

Tätä Pihkalan sota-oppia voi tietenkin arvioida hyvässäkin mielessä: se vauhditti nuoren kansakunnan fyysistä kuntoa, opetti yhteistyötä ja loi strategista kurinalaisuutta, mutta rintaman todellisessa tulikasteessa asiat muuttuivat monimutkaisemmiksi ja traagisemmiksi.

Voi olla, että urheilukentiltä tuttu etenemisen palo johti synkkiin tilastoihin. rohkeimmat pesäpallosankarit ja nuoret reservinupseerit hakeutuivat vaistoillaan aina kaikkein vaarallisimmille paikoille etulinjaan. He halusivat olla ensimmäisinä etenemässä, aivan kuten olivat oppineet pesäväleillä tekemään, minkä vuoksi heitä myös kaatui suhteettoman paljon.

Sota ei myöskään ollut pelkkää urheilullista sankaruutta tai Pihkalan ihannoivaa kollektiivista kuria. Sotapsykologia on näyttänyt toteen, että suuri osa rivimiehistä ampui kriisissä vaistomaisesti ohi tai suoraan ilmaan. Se kaikkein raskain, synkin ja raa’an työn tekeminen jäi aina muutamien säälimättömien spesialistien harteille, jotka kykenivät siihen ilman lamaannuttavia omantunnontuskia. Urheilukentän sankarit juoksivat, mutta historian verisen työn tekivät toiset miehet.

Herääkin kysymys, miksi me suomalaiset valmistaudumme edelleen joka ikinen kesä sotiin, joita käytiin 1930-luvulla jalkaväen taktiikoilla? Nykyinen maanpuolustus, geopoliittinen tilanne ja maailmanpolitiikka ovat muuttuneet täysin, joten eikö myös kansallispelimme olisi jo korkea aika käydä läpi elektroninen ja strateginen päivitys?

Modernissa Pesäpallo 2.0 -versiossa suojeluskuntien vanha taistelumalli korvattaisiin droonisodankäynnin ja kyberstrategian vaatimuksilla. Lukkari ei enää vain syöttäisi palloa, vaan hän toimisi kuin elektronisen sodankäynnin häirintäjärjestelmä, joka yrittää sekoittaa vastustajan signaalin ja sensorit ilmatilassa. Lyöjät olisivat lennokkien ohjaajia, ja itse pallo kuvattaisiin autonomisena droonina, joka yrittää iskeä maassa etenevät yksiköt eli juoksijat kuoliaaksi ennen kuin he ehtivät turvaan elektroniselle latausasemalle eli pesälle. Pelinjohtajan viuhka puolestaan edustaisi salattua satelliittiyhteyttä, jolla ohjataan kentällä liikkuvia autonomisia robotteja ohi vastustajan linjojen.

Absurdiahan tämä kaikki loppujen lopuksi on. Mutta niin, mikäpä tässä maailmassa ei olisi absurdia? Vanhan viisauden mukaan kaikki mikä vahvistaa, ei tapa – mutta mitä tekee se kaikki, mikä ei tapa vaan pelkästään absurdisoi meitä? Kaikki absurdi ei tapa, eikä kaikki absurdi ole edes pahasta. On tietenkin olemassa absurdia, joka on pahasta, mutta pesäpallo on absurdia, joka on pelkästään suomalaista.

Monenlainen asia tässä maailmassa on tietenkin turhaa ja vanhentunutta, mutta kun suomalaista järjestelmää oikein ruoditaan, ei pesäpallokaan sitä ole. Vaikka sen taktiikka nojaa menneisiin menneisiin sodankäyntitaitoihin, peli ansaitsee ehkä lopulta synninpäästön.

Tähän julkaisuun sopii tämä kappale: Sotilaan viimeinen näky Tapani kansan esittämänä.

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avaulla, Sovellus Picsart.

Lähidemokratiasta suojeluskuntaan ja sheriffiin.

Poliisi-ylijohtaja Paateron ehdotus on nostanut jo joitain innokkaimpia kansalaisia ideoimaan uudenlaista suojelukuntaa. Kaikkea on toki koeteltava ja onhan tässä kieltämättä keskustelun paikka. 

Historiasta kehotetaan oppimaan ja luonnollisestikaan uutta suojelukuntaa ei voida rakentaa vanhan tasavallan ajan ihanteille ja periaatteille ennen toista maailmansotaa. Niin, "ennen toista maailmansotaa," ellei joku sitten aseta sen historiallisuutta kyseenalaiseksi kuten joku asetti täällä holokaustinkin kyseenalaiseksi.

Jos suojeluskunnat perustetaan uudelleen niin ilman muuta niiden tulee olla demokraattisesti johdettuja. Ja koska meillä on monipuolisia vaihtoehtoja tarjoava poliittinen järjestelmä ja jonkin sortin lähidemokratiakin niin on aivan luonollista että suojelukunnat ovat osa lähidemokraattista järjestelmää. Niinpä suojeluskuntia johdettaisiin poliittiten voimasuhteiden mukaan, ja jokaisella suojeluskunnalla olisi oma hallitus ja johtokunta sukupuolikiintiöineen. Vain tällainen menettely takaisi sen, että uusista suojeluskunnista ei tulis terrorin välineitä. Aihepiiri on laaja ja siksi on jälleen roomalaisten aika.

I Suojeluskunnalla olisi hallinnollinen ja toiminnallinen jaosto. Hallinnollista työtä johtaisi suojeluskunnan hallituksen/johtokunnan koko olisi paikkakunnasta riippuen 7-13 henkilöä em. sukupuolikiintiöineen.

II Hallinnollisella puolella pohdittaisiin paikallisen ylleisen suojelun tarpeita ja eritysen suojelun tarpeessa olevien asemaa.

III Hallinnolliset henkilöt suojeluskunnan hallitukseen valittaisiin kuntavaalien yhteydessä.

IV Suojeluskunnan toiminnallisen osaston johdossa olisi yleisillä poliittisilla vaaleilla valittu "sheriffi." Hänen tehtävänään olisi organisoida paikallinen toiminta. Sheriffi olisi kunnan palkkalistoilla ja työ olisi kokopäivätoiminen. Sheriffillä voisi olla apunaan määriteltävä joukko apulaisia. Sheriffi saisi kantaa asetta.

V Suojeluskunta toimisi yhteistyössä poliisin kanssa, mutta varsinaisia poliisin tehtäviä suojeluskunnan toiminnallinen osasto ei tekisi omatoimisesti. Yhteistoimintaa edeltäisi konsultatiivnen virka-apupyyntö.

Nykyinen lainsäädäntäntö ei mahdollistaisi tällaista uutta suojeluskuntaa, mutta kaikkihan on mahdollista. Tulisi yhteiskuntaamme eloa ja uutta väriä näiden uusien suojeluskuntien myötä.

Pidän tätä bagatelloani vaatimattoman avauksena ja nytpä odotan kannanottoja ja mielipiteitä asian tiimoilta. Kyllähän tässä paikallisia sheriffejä tarvitaan. Eri asia onkin sitten se onko aika jo kulkenut tällaisten järjestelmien ohi. Suomalainen sheriffi jää varmaan haaveeksi.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.