Suomalaisella urheilulla on poikkeuksellisen pragmaattinen, kurinalainen ja sotilaallinen historia. Kun Lauri ”Tahko” Pihkala 1920-luvulla kehitti pesäpallon, kyseessä ei ollut mikään kevyt, viihdyttävä kesäpeli, vaan suojeluskuntien virallinen urheilumuoto.
Pesäpallon perimmäisenä tarkoituksena oli tukea ja simuloida jalkaväen silloista taistelutaktiikkaa: pallonheitto oli kranaatinkantamaa, pesältä toiselle syöksyminen rintamahyökkäystä suojaisesta montusta toiseen, ja pelinjohtajan viuhka toimi salattuna linjakomennusten välityksenä ennen kenttäpuhelimien ja radiolaitteiden aikaa. Kentillä haavoituttiin, pelaaja poltettiin ja palattiin takaisin kotiin. Se oli sota-algoritmi naamioituna urheiluksi, jonka jokainen liike palveli rintaman tarpeita.
Tätä Pihkalan sota-oppia voi tietenkin arvioida hyvässäkin mielessä: se vauhditti nuoren kansakunnan fyysistä kuntoa, opetti yhteistyötä ja loi strategista kurinalaisuutta, mutta rintaman todellisessa tulikasteessa asiat muuttuivat monimutkaisemmiksi ja traagisemmiksi.
Voi olla, että urheilukentiltä tuttu etenemisen palo johti synkkiin tilastoihin. rohkeimmat pesäpallosankarit ja nuoret reservinupseerit hakeutuivat vaistoillaan aina kaikkein vaarallisimmille paikoille etulinjaan. He halusivat olla ensimmäisinä etenemässä, aivan kuten olivat oppineet pesäväleillä tekemään, minkä vuoksi heitä myös kaatui suhteettoman paljon.
Sota ei myöskään ollut pelkkää urheilullista sankaruutta tai Pihkalan ihannoivaa kollektiivista kuria. Sotapsykologia on näyttänyt toteen, että suuri osa rivimiehistä ampui kriisissä vaistomaisesti ohi tai suoraan ilmaan. Se kaikkein raskain, synkin ja raa’an työn tekeminen jäi aina muutamien säälimättömien spesialistien harteille, jotka kykenivät siihen ilman lamaannuttavia omantunnontuskia. Urheilukentän sankarit juoksivat, mutta historian verisen työn tekivät toiset miehet.
Herääkin kysymys, miksi me suomalaiset valmistaudumme edelleen joka ikinen kesä sotiin, joita käytiin 1930-luvulla jalkaväen taktiikoilla? Nykyinen maanpuolustus, geopoliittinen tilanne ja maailmanpolitiikka ovat muuttuneet täysin, joten eikö myös kansallispelimme olisi jo korkea aika käydä läpi elektroninen ja strateginen päivitys?
Modernissa Pesäpallo 2.0 -versiossa suojeluskuntien vanha taistelumalli korvattaisiin droonisodankäynnin ja kyberstrategian vaatimuksilla. Lukkari ei enää vain syöttäisi palloa, vaan hän toimisi kuin elektronisen sodankäynnin häirintäjärjestelmä, joka yrittää sekoittaa vastustajan signaalin ja sensorit ilmatilassa. Lyöjät olisivat lennokkien ohjaajia, ja itse pallo kuvattaisiin autonomisena droonina, joka yrittää iskeä maassa etenevät yksiköt eli juoksijat kuoliaaksi ennen kuin he ehtivät turvaan elektroniselle latausasemalle eli pesälle. Pelinjohtajan viuhka puolestaan edustaisi salattua satelliittiyhteyttä, jolla ohjataan kentällä liikkuvia autonomisia robotteja ohi vastustajan linjojen.
Absurdiahan tämä kaikki loppujen lopuksi on. Mutta niin, mikäpä tässä maailmassa ei olisi absurdia? Vanhan viisauden mukaan kaikki mikä vahvistaa, ei tapa – mutta mitä tekee se kaikki, mikä ei tapa vaan pelkästään absurdisoi meitä? Kaikki absurdi ei tapa, eikä kaikki absurdi ole edes pahasta. On tietenkin olemassa absurdia, joka on pahasta, mutta pesäpallo on absurdia, joka on pelkästään suomalaista.
Monenlainen asia tässä maailmassa on tietenkin turhaa ja vanhentunutta, mutta kun suomalaista järjestelmää oikein ruoditaan, ei pesäpallokaan sitä ole. Vaikka sen taktiikka nojaa menneisiin menneisiin sodankäyntitaitoihin, peli ansaitsee ehkä lopulta synninpäästön.
Julkaisun kuva tehty tekoälyn avaulla, Sovellus Picsart.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti