Kun Jean-Jacques Rousseaun luoma myytti ”jalosta villistä” oli saanut otteen eurooppalaisesta sivistyneistöstä tapahtui jotain peruuttamatonta. Kyse ei ollut enää vain siitä, että Amerikan alkuperäiskansoilta riisuttiin heidän poliittinen älynsä. Seuraavassa vaiheessa heidän esittämänsä elävä sivilisaatio- ja uskontokritiikki häivytettiin. Tämä vääristymä näkyy vielä tänäkin päivänä ja sitä on hyvin vaikea enää oikaista.
Älyllisen murroksen ja suuren harhan polttopisteessä seisoo paroni Lahontan, jonka vuonna 1703 julkaistun kolmiosaisen teoksen (Nouveaux Voyages de Mr. le Baron de Lahontan dans l’Amérique Septentrionale) aitoudesta aatehistorioitsijat ovat kiistelleet vuosisatoja. Perinteinen länsimainen akateeminen tulkinta on yrittänyt kuitata tämän massiivisen, monisataasivuisen raportin puhtaana eurooppalaisena fiktiona – satiirisena kabinettileikkinä, jossa wendat-päällikkö Kondiaronk (kirjassa esiintyvä Adario) oli vain keksitty hahmo ja turvallinen maski, jonka suulla Lahontan sai arvostella Ranskan itsevaltiutta ja katolista kirkkoa.
Meille tuttu länsimainen selitysmalli kuitenkin murenee aikalaislähteiden edessä. Uuden maailman jesuiittojen omat viralliset raportit ja kirjoitukset nimittäin tukevat ja todistavat Kondiaronkin poikkeuksellista älyä. Jesuiitat, jotka olivat aikansa parhaiten koulutettuja eurooppalaisia väittelijöitä, joutuivat omissa teksteissään hämmentyneinä myöntämään, että Kondiaronk oli häikäisevä ja pelottavan looginen puhuja. Hänen puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa eurooppalaista lakiviidakkoa, rahanvaltaa ja moraalista rappeutumista vastaan jättivät oppineet jesuiitat kerta toisensa jälkeen sanattomiksi.
Tätä empiiristä pohjaa korostaa se tosiasia, ettei paroni Lahontan ollut mikään Pariisin salongeissa istunut nojatuolifilosofi. Hän vietti Pohjo-Amerikan rajaseuduilla kokonaisen vuosikymmenen (1683–1693) toimien ranskalaisten merijalkaväen joukkojen upseerina sekä strategisen Fort St. Josephin linnoituksen komendanttina. Hän eli, neuvotteli ja sotki kätensä uuden maailman reaalipolitiikkaan kymmenen vuoden ajan, mikä antoi hänelle poikkeuksellisen vahvan kokemuspohjan alkuperäiskansojen tapojen ja poliittisen ajattelun ymmärtämiseen.
Vieläkin ontommaksi länsimainen selittely muuttuu, kun tarkastellaan Lahontanin kirjojen historiallista suosiota. Kyseessä ei ollut mikään unohdettu siirtomaaraportti, vaan 1700-luvun alun suurin kansainvälinen bestseller. Teos painettiin uudelleen peräti 11 kertaa vain 14 vuoden sisällä, ja sen niteet käännettiin viipymättä kaikille Euroopan viidelle pääkielelle: ranskaksi, englanniksi, saksaksi, hollanniksi ja italiaksi. Kirjat olivat kaikkien huulilla, ja ne inspiroivat teatterinäytelmiä ja suosittuja romaaneja vuosikymmenten ajan. Ranskalaisessa kulttuuripiirissä kasvaneen Rousseaun on ollut aivan pakko tuntea nämä tekstit – ne olivat osa sitä älyllistä ilmaa, jota hän hengitti.
Nyt tässä kohdassa astuukin voimaan Rousseaun luoman harhan ensimmäinen potenssi. Hän otti tämän aikalaislähteiden todistaman ja koko Euroopan tunteman uuden maailman purevan, elävän ja loogisen sivilisaatiokritiikin, mutta riisui sen esittäjiltä kaiken poliittisen älyn. Rousseau kesytti Kondiaronkin kirkkaan viisauden luomalla myytin ”jalosta villistä” ja muuttamalla poliittisesti tietoisen, eurooppalaista elämänmenoa arvostelleen vapaan ajattelijan lapsenomaiseksi luonnonlapseksi. Hänen ajatuskokeessaan alkuperäiskansat eivät eläneet tasa-arvossa siksi, että he olisivat olleet taitavia poliittisia strategeja, jotka tietoisesti välttivät vallan keskittymistä ja suojelivat vapauttaan.
Rousseaun mukaan he elivät niin vain siksi, etteivät he osanneet ajatella muuta – he olivat viattomia ja tietämättömiä luonnonlapsia ilman kykyä monimutkaiseen poliittiseen argumentaatioon. Tämä ”älyllinen rikos” ihmisyyttä vastaan muutti purevan poliittisen haasteen pelkäksi sentimentaaliseksi näyttämölavasteeksi.
Seuraavaksi astuu esiin Rousseaun luoman harhan toinen potenssi. Hän otti tämän kaikkien tunteman, aikalaislähteiden todistaman elävän poliittisen haasteen ja käänsi sen päälaelleen. Rousseau ei kiistänyt uuden maailman vapautta, vaan hän muutti sen tietoisen poliittisen vastarinnan vääjäämättömäksi historian kehitysvaiheeksi.
Rousseaun ajatuskokeessa eriarvoisuus, yksityisomistus ja valtion väkivaltakoneisto eivät olleet korjattavissa olevia poliittisia virheitä tai valintoja, vaan sivilisaation koon ja monimutkaistumisen vääjäämättömiä seurauksia. Luomalla tarinan inhimillisestä lankeemuksesta maatalouden myötä Rousseau teki historiasta yksisuuntaisen liukuhihnan. Radikaali sivilisaatiokritiikki, joka oli uuden maailman suunnasta huutanut Euroopalle todellisia poliittisia vaihtoehtoja, kesytettiin länsimaisen historianfilosofian sisäiseksi, surulliseksi saduksi menetetystä viattomuudesta.
Eurooppalaiset siis opetettiin lukemaan Kondiaronkin viisautta vain nostalgisena kaipauksena sellaiseen menneeseen luonnon tilaan, jonne ei voitu enää palata. Elävä haaste muutettiin teoreettiseksi vääjäämättömyydeksi. Näin valistusajan eliitti sai jatkaa elämäänsä hierarkioidensa keskellä, huokaillen vapauden perään mutta hyväksyen omat kahleensa sivilisaation pakollisena hintana.
Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi päällikkö Kondiaronk ei ole ollut tunnettu Suomessa juuri lainkaan näihin päiviin saakka. Koska Lahontanin teoksia ei ankarasta luterilaisesta sensuurista ja säätyläisten ranskan kielen suosinnasta johtuen koskaan käännetty ruotsiksi, meidän kulttuuripiirimme jäi täysin osattomaksi tästä ideoiden varhaisesta kolumbiaanisesta vaihdosta. Kun Rousseaun dogmit myöhemmin saapuivat Pohjolaan, ne nieltiin täällä täysin kritiikittä ilman vertailupohjaa.
Lopuksi voisi tehdä ranskalaisille ystävällismielisen, mutta sitäkin asiallisemman aatehistoriallisen ehdotuksen. Jos Ranskan valtio haluaa todella osoittaa sivistystä ja palauttaa historian valon sinne, minne se kuuluu, päällikkö Kondiaronkin rintakuva tulisi asettaa kunniapaikalle jonnekin Pariisin keskeisimmistä instituutioista – vaikkapa suoraan Panthéonin eteisaulaan muistuttamaan siitä, kenen älylliselle perustalle moderni eurooppalainen vapauskäsitys todellisuudessa muurattiin.
Tähän sopii François Couperinin teos "Les Barricades Mystérieuses"
Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti