Ribbentropko olympijäillä?

                                    

Urheiluhistoria, Jääkiekkohistoria, Olympiahistoria, Joachim von Ribbentrop, Schwarzwald 1916 Berliini 1916, Ottawa Silver Seven, Stanley Cup, LIHG, myytit

Moderni tiedonvälitys ja sosiaalisen median uutisvirta osaavat toisinaan rakentaa odottamattomia siltoja historian ja nykypäivän välille. Ajatuksenjuoksu tämän artikkelin takana sai alkunsa viime sunnuntaina Facebookissa, kun vastaan tuli ryhmäjulkaisu, jossa jaettiin Waffen-SS-upseerina ja Suomessakin Lapin rintamalla palvelleen Rudolf von Ribbentropin kuolinilmoitus. Rudolf seurasi sodan jälkeen urallaan isänsä jalanjälkiä päätyen johtotehtäviin tunnettuun Henkell-kuohuviiniyhtiöön. Vain hetkeä aikaisemmin seurantaan olivat tarttuneet tuoreimmat uutiset NHL-draftin kuumimmista puheenaiheista ja vellovista spekulaatioista pelaajakaupoista, kuten Elias Petterssonin mahdollisesta siirrosta ulos Vancouver Canucksista.

Kun nämä kaksi maailmaa – natsijohtajan pojan kuohuviiniperintö ja Pohjois-Amerikkalaisen jääkiekon lumo – kohtasivat ajatuksissa, mieleeni tuli heti eräs erittäin itsepintainen huhu, joka kiertää yhä edelleen tietyissä piireissä. Se liittyy Rudolfin isään, Joachimiin: olisiko nuori Joachim von Ribbentrop voinut olla mukana ja pelata vuoden 1916 olympiakisoissa? Nuori Ribbentrophan oli itsekin ennen ensimmäistä maailmansotaa Kanadassa nimenomaan saksalaisen viini- ja kuohuviiniteollisuuden asioita edistämässä – ja samalla luistelemassa paikallisilla jäillä.

Rideau-hallin loisto ja olympiahuhu

Talvella 1914 Ottawan Rideau-hallin ulkojää kimmelsi iltapäivän matalassa auringossa. Luistimen terät viiltivät jäätä, ja luitelijoiden nauru kaikui kuulaassa pakkasilmassa. Joukon keskellä viiletti pitkä, urheilullinen ja moitteettomasti käyttäytyvä nuori saksalaismies. Hän oli Joachim von Ribbentrop – paikallisten tuttujen kesken pelkkä ”Rib,” viininmaahantuoja, jonka elegantti taitoluistelu Minto Skating Clubilla oli jo tehnyt vaikutuksen kaupungin seurapiireihin. Hän pelaili myös jääkiekkoa, tuota kanadalaisten kansallista intohimoa, sulautuakseen osaksi uutta ympäristöään. Myöhemmin, historian hämärtyessä ja toisen maailmansodan jälkipyykissä, näistä Ottawan talvista syntyi sitkeä urheilumyytti. Erilaisissa piireissä alkoi kiertää kiehtova huhu: olisiko tämä historian synkkä hahmo voinut pelata vuoden 1916 Berliinin olympialaisissa?

Väitteelle oli olemassa todellinen historiallinen tausta, sillä vuoden 1916 Berliinin kesäolympialaisten yhteyteen oli virallisesti suunniteltu erillistä Schwarzwaldin talviurheiluviikkoa (Winter Sport Woche). Helmikuulle kaavaillun viikon ohjelmaan oli valittu myös jääkiekko. Vaikka suursota peruutti kisat, tästä Schwarzwaldin konseptista tuli suora esikuva ja perusta sille, että historian ensimmäiset viralliset talviolympialaiset järjestettiin lopulta vuonna 1924 Ranskan Chamonix’ssa.

Jos maailmanpalo ei olisi syttynyt, olisiko Ribbentrop voinut luistella olympiajäille?

Teoreettinen silta tälle olisi voinut rakentua ainoastaan hänen saksalaisen passinsa kautta, sillä Kanadan joukkueeseen ulkomaalaisella ei ollut mitään asiaa. Jos Nykyperskektiivistä katsoen Saksan keisarikunta olisi isäntämaana halunnut laajentaa pelaajarinkiään ja etsinyt riveihinsä ”pohjoisamerikkalaisen pelityylin” tuntevia miehiä, katseet olisivat periaatteessa voineet kääntyä Atlantin taakse.

Tarkastelu on lähtökohdiltaa todella koominen ja sen olettamateoreettinen silta kuitenkin sortuu Saksan oman jääkiekon todellisuuteen. Keisarikunnassa pelattiin 1910-luvun alussa jo yllättävän edistynyttä ja organisoitua jääkiekkoa, jota hallitsivat Berliinin loisteliaat seurat. Lajia hallitsi suvereenisti Berliner Schlittschuhclub (BSC), joka voitti Saksan mestaruudet vuosina 1912–1914. Kovimman vastuksen sille tarjosi paikalliskilpailija SC Charlottenburg. Nämä joukkueet pelasivat säännöllisesti kansainvälisiä otteluita ja muodostivat Saksan maajoukkueen rungon. Kanadassa ulkojäillä viilettävä harrastelija oli Berliinin tiukoille urheilupiireille täysin tuntematon suuruus, eikä Ribbentropin pelitaso olisi riittänyt haastamaan kotimaansa todellisia huippupelaajia.

Pohjois-Amerikan etumatka ja Euroopan ensiaskeleet

Vaikka Euroopassa otettiin 1910-luvun alussa ensimmäisiä organisoituja askeleita – järjestettiinhän maanosan ensimmäinen kansainvälinen jääkiekkoturnaus, LIHG:n EM-kisat, Sveitsin Les Avantsissa jo tammikuussa 1910 – oli pohjoisamerikkalainen jääkiekko silti valovuosia edellä. Kanadassa peli oli jo ammattimaistunut ja synnyttänyt legendaarisia dynastioita, kuten Ottawa Silver Seven (virallisesti Ottawa Hockey Club). Joukkue hallitsi ja puolusti herruuttaan useissa haasteotteluissa vieden historian havinoissa Stanley Cupin nimiinsä peräti neljänä peräkkäisenä kautena vuosina 1903–1906].

Tämä arvostettu mestaruuspokaali, Stanley Cup, oli lahjoitettu kenraalikuvernööri Lordi Stanleyn toimesta jo vuosina 1892–1893 edistämään Kanadan amatööri-jääkiekkoa. Kehitys Atlantin takana eteni muutenkin hurjaa vauhtia juuri noina vuosina, sillä Pohjois-Amerikan nykyinen pääsarja, NHL (National Hockey League), perustettiin loppuvuodesta 1917. Se syntyi siis vain vuosi sen jälkeen, kun kuudennen olympiadin kisat Berliinissä oli alun perin ollut tarkoitus järjestää.

Kahden eri planeetan välistä matkustusta

Myytti Kanadan tai kanadalaisten pelaajien osallistumisesta Schwarzwaldin turnaukseen kaatuu myös virallisiin ja logistisiin faktoihin. Kanada ei ollut tuolloin edes kansainvälisen jääkiekkoliiton edeltäjän LIHG:n jäsen, eikä maata oltu siksi edes kutsuttu näille talviviikoille. Vaikka kutsu olisikin tullut, matkustaminen Atlantin yli oli tuon ajan puitteissa käytännössä kuin kahden eri planeetan välillä liikkumista.

Jos kuu olisi nykypäivänä asutettu, sinne matkustaisi moderneilla huippulaitteilla nopeammin kuin 1910-luvulla matkustettiin Lontoosta New Yorkiin (tuon ajan nopeimmilla höyrylaivoilla matka kesti ennätysvauhdillakin lähes 5 päivää, tavallisilla aluksilla reilun viikon). Kokonaisen joukkueen laivaaminen viikoiksi valtameren yli pelkän lyhyen näytösturnauksen vuoksi oli taloudellisesti ja ajallisesti täysin mahdoton yhtälö. Ribbentrop ei siis olisi voinut luistella olympiajäillä siksikään, että kanadalainen kiekkokulttuuri pysyi tiukasti omalla mantereellaan.

Miksi myytti jäi elämään?

Tämän myytin synty on oppikirjaesimerkki siitä, miten ihmismieli kaipaa tarinoita ja draamaa historian kuivien faktojen rinnalle. Ensinnäkin myytti rakentui todellisten palasten varaan: Ribbentrop asui todistetusti Kanadassa, luisteli ja pelaili siellä jääkiekkoa ja Berliinin kisoihin oli todella tulossa jääkiekko. Kun nämä itsessään todet palaset yhdistettiin, syntyi houkutteleva mutta virheellinen olettamus suorasta olympiahaaveesta.

Toiseksi tarinaa ruokki vahvasti populaarihistorian taipumus "jossitteluun" ja haluun inhimillistää historian suurimpia konnia. On psykologisesti kiehtovaa etsiä käännekohtia, joissa maailmanhistoria olisi voinut ottaa toisen suunnan – aivan kuten pohditaan Adolf Hitlerin hylättyjä taideakatemiahakemuksia tai Reinhard Heydrichin viulunsoittoa. Ajatus siitä, että Ribbentropista olisi voinut tulla natsidiplomaatin sijaan olympiaurheilija, tarjoaa lohdullisen "mitä jos" -skenaarion.

Myytin leviämistä auttoi myös brittiläisen ja kanadalaisen median värikynä sodan aikana ja sen jälkeen. Paikallislehdissä muisteltiin kaiholla sitä "mukavaa saksalaista nuorukaista", joka oli tanssinut kaupungin tyttärien kanssa ja luistellut Ottawan jäillä. Vuosikymmenten saatossa nämä anekdootit paisuivat suusta suuhun kulkiessaan harrastelupeleistä "olympiatason valmiudeksi". 

Lopulta tarinaa tuki Ribbentropin oma, läpikorruptoitunut imago: hän oli äärimmäisen turhamainen snobi, joka korosti aina kosmopoliittisuuttaan ja urheilullisuuttaan. Tällainen profiili veti puoleensa legendoja, jotka nostivat hänen kykynsä myyttisiin mittasuhteisiin.

Lopulta spekulaatiolta loppui aika. Elokuussa 1914 maailma suistui raiteiltaan. Olympiaunelmat ja talviurheiluviikot pyyhkiytyivät pois, kun ensimmäinen maailmansota syttyi. Jääkiekkokaukaloiden sijaan Ribbentrop pakkasi laukkunsa, pakeni Kanadasta New Yorkin kautta takaisin Eurooppaan ja puki ylleen husaarin univormun.

Vuoden 1916 olympialaisia ei koskaan järjestetty. Jääkiekko ei saanut Berliinin tai Schwarzwaldin jäitään, eikä nuoresta saksalaisesta kuohuviinikauppiaasta tullut olympiaurheilijaa. Hänen nimensä kirjoitettiin historiankirjoihin suurin ja synkin kirjaimin aivan muilla areenoilla kuin urheilukentillä. Myytti Ribbentropista olympiajäillä jäi elämään vain haaveelliseksi jossitteluksi.

Ja tämä kappale lienee ainoa oikea valinta tähän yhteyteen: Les Patineurs.

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Lakeuden valkoinen Oktoberfest.

                     

Mitä tapahtuu, kun suomalaisen suurtapahtuman osallistuvien jano sammutetaan alkoholivapaasti. Siinä missä maallinen festarikansa kokoontuu pienpanimo-oluiden ja viinilasillisten äärelle, herätysliikkeen sydämessä todellinen luksus on paksun kermakerroksen peittämässä aidossa laidunmaidossa. Tämä raportti vie lukijan suoraan Pohjanmaan helteisen, keinotekoisen  kesäkaupungin ytimeen, jossa erikoisvalmisteisten meijeriautojen armada pitää huolen siitä, ettei kenenkään kurkkua kuivaa. Lopulta kotiin palaava matkaaja joutuu itsekin toteamaan, että reissussa tarttunut maitohuuma muuttaa tavan katsoa maailmaa ja sen kylmiä juomia.

 

Lauantai-illan hämärtyessä Pohjanmaan lakeuksilla sauna on kuumana. Kiukaan rätistessä miehet istuvat vilvoittelemassa kuistilla, mutta kenenkään kädessä ei sihahda kylmä oluttölkki. Tässä maailmassa viikonlopun kruunu ja se kaikkein rumin, raskain nautintoaine löytyy keittiön jääkaapista – omassa lasipullossaan, suoraan tilalta haettuna. Se on aitolaidunmaitoa. Käsittelemätöntä, pastoroimatonta ja homogenoimatonta. Se on lestadiolaisten omaa portteria, porukan kovinta hifi-kamaa.

 

Kaupan siniset ja ykkösmaidot kuitataan täällä halveksuvasti "tiskivedeksi" tai "siniseksi maidoksi". Niillä vain sammutetaan lasten jano arkena. Mutta kun viikonloppu koittaa ja työmies haluaa rentoutua, pöytään nostetaan paksun kermakerroksen peittämä, täyteläinen aito maito. Se kaatuu lasiin raskaana ja jähmeänä, jättäen lasin reunoihin valkoisen, rasvaisen kalvon. Aivan kuten laadukas imperial stout jättää jälkensä tuopin kylkeen.

 

Tämän juoman äärellä hifistellään hartaudella. Miehet pyöräyttävät lasia, maistavat ja nyökkäävät painokkaasti. ”Tämä on kesäkuun alun erää. Lehmät päässeet tuoreelle apilalle, sen huomaa heti makeudesta”, joku analysoi, ja muut myötäilevät kuin parhaatkin viinisommelierit. Seuraavaksi vertailun kohteeksi nousevat paikalliset tuottajat: kenen tankista saa pitäjän kylmimmän ja rasvaisimman satsin, ja kenen luo kannattaa ajaa tonkan kanssa pidempikin matka.

 

Sama intohimo ja mittakaava moninkertaistuu, kun sydänkesän aurinko alkaa paahtaa peltikattoja ja tuhansia asuntovaunuja lestadiolaisten suviseuroissa. Jumalan lapset kokoontuvat täydellisen järjestyksen keinotekoisessa kesäkaupungissa. Pöly nousee harmaana pilvenä kentän ylle, kun leppeä tuuli käy lakeudelta. Se tuo välillä muassaan hieman niitetyn heinän toffemaista tuoksua, joka sekoittuu hernekeiton ja paistettujen räiskäleiden tuoksuun. Keskellä tätä valtavaa ihmisvaltamerta seisoo suviseurojen ruokahuollon hermokeskus – tuo erikoisvalmisteisten valkoisten maitorekkojen armada.

 

Täällä ei ole hanoja, baarijakkaroita tai hämyistä pubitunnelmaa. Täällä kaikki tapahtuu suorassa auringonvalossa ja mittakaavassa, joka vetää hiljaiseksi. Oktoberfest ei tälle pärjää.

 

Perheenisät tallustavat myymäläteltasta hikikarpalot otsalla, vetäen perässään maitokärryjä. Kärryjen pohja ei petä, vaikka kyydissä on kymmeniä litroja valkoista kultaa – ei pienissä purkeissa, vaan järeissä laatikoissa ja pönkissä, jotka riittävät ruokkimaan puolijoukkueen teltan suojissa. Maitokärryjen muovisten pyörien tasainen kolina ja ryminä sora-alustalla on kuin tämän kerran kesässä syntyvän väliaikaisen kaupungin puolivirallinen hymni.

 

Suuressa ravintolakatoksessa pitkien puupöytien ääressä käy kuhina. Aurinko siivilöityy valkoisen kankaan läpi ja värjää kaiken kalpeaksi. Miehet istuvat vierekkäin, pyyhkivät pölyä kasvoiltaan ja nostavat huulilleen muovimukin. Muki on kevyt ja arkinen, mutta sen sisällä oleva juoma on jäätävän kylmää, suoraan meijeriauton tankista pumpattua nestettä. Kun se valuu kurkusta alas maailman helteen polttaessa, miesten silmiin syttyy sama tuttu ilme. Se on seurojen oma hiljainen rituaali. Ei puheita, ei maljanostoja – vain tyytyväinen huokaus, muovimukin kopsahdus pöytään ja huulille jäänyt valkoinen viiva, joka kertoo, että täällä suviseurojen terasseilla on onnellisia ihmisiä.

 

Ajoin eilen itsekin Kauhavalle katsomaan tuota menoa. Halusin nähdä sen viimeinkin omin silmin, ja tuo hikinen matka kannatti. Iltayöstä kotiin saavuttuani join kotona tuopin Arlan Onnellisten lehmien maitoa. Pitkään arastelin ottaa kylmän Pilsner Urquellin.

Matkailu avartaa.

 

Tähän sopii kyllä loppumusiikiksi Beatlesin Rubber Soulin ajaton helmi In my Life.

 

Juklkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Tulevan Arkkipiispanvaalin askelmerkit — Agricolan perikunta. vol 2.

                                       

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat kautta historian pyrkineet sopimaan eläköitymis-järjestelmästä suljettujen ovien takana välttääkseen suurten vaalien päällekkäisyyden ja hallitsemattomat tilanteet. Tällainen herrasmiessovinta joutuu nyt historiansa kovimpaan testiin, kun eläkekellot raksuttavat ja etsitään sopivia henkilöitä. Kirkon ylimmässä johdossa kyse ei ole koskaan vain teologiasta, vaan pitkän aikavälin strategisesta logistiikasta, jossa ikä, virkavuodet ja oikea-aikainen väistyminen määrittävät vallan painopisteet.

Pelijärjestys on jo sovittu kirkon sisäisessä keskustelussa: Tampereen tilanteen on ratkettava ensin. Vuonna 1959 syntynyt Tampereen piispa Matti Repo jatkaa eroamisikäänsä vuonna 2028. Tämä on tietoinen siirto, jolla varmistetaan, että Tampereen uusi piispa saadaan valittua rauhassa ennen kuin suuri peli Turussa käynnistyy. Vasta tämän jälkeen katse siirtyy arkkipiispanistuimen äärelle.

Istuvan arkkipiispa Tapio Luoman (synt. 15.6.1962) lakisääteinen takaraja eroamiselle kirkollisesta virasta on muiden tavoin täydet 70 vuotta eli vuosi 2032. Kirkolliseen hyvään tapaan ja vakiintuneeseen käytäntöön perustuva oletus asettaa hänen vetäytymisensä 68 vuoden ikään. Historian valossa John Vikström jätti virkansa 67-vuotiaana vuonna 1998 ja Jukka Paarma samoin kesäkuussa 2010. Kari Mäkinen oli modernin kirkkohistorian suurin poikkeus poistuttuaan jo 63-vuotiaana vuonna 2018. Luoman kohdalla vakiintunut käytäntö tarkoittaa, että uusi arkkipiispanvaali sijoittuu loppuvuoteen 2029 tai kevättalveen 2030, ja uusi kirkonjohtaja asetetaan virkaansa helluntaina 2030. Vai käykö näin sittenkään? Nimittäin Oulun piispa Jukka Keskitalo on syntynyt myös vuonna 1962. Mutta ehkäpä Keskitalo vetäytyy ruodusta vasta arkkipiispanvaalin jälkeen.

Tässä risteyskohdassa kirkon jatkuvuuden kannalta ratkaisevaksi nousee kysymys siitä, kuka kykenee tekemään pitkän, yli kymmenen vuoden linjakkaan rupeaman arkkipiispana ennen pakollista eläkeikäänsä. Kun muut istuvat piispat – kuten Jukka Keskitalo (synt. 1962), Bo-Göran Åstrand (synt. 1964), Kaisamari Hintikka (synt. 1967) ja Matti Salomäki (synt. 1968) – putoavat iän puolesta pois pitkän linjan skenaarioista, katseet kääntyvät nuorempaan sukupolveen. Vain harvalla on mahdollisuus täyttää tämä kymmenen vuoden vaatimus.

Turun piispa Mari Leppäsellä (synt. 1978) on puolellaan huikea etu, joka sallisi peräti 18 vuoden yhtenäisen virka-ajan. Liberaalille siivelle Leppänen onkin hyvä vaihtoehto. Hänen painoarvonsa nojaa vahvaan yhteiskunnalliseen viestintään ja nykyiseen kirkolliseen puhetyyliin, ja heillä on puolellaan merkittävä kotikenttäetu Turun arkkihiippakunnan vaaleissa. Liberaali koneisto ja urbaanit verkostot tulevat keskittämään voimansa hänen taakseen varsin selkeästi.

Kuopion piispa Jari Jolkkonen (synt. 1970) puolestaan edustaa piispakunnan raskainta akateemista ja opillista asiantuntemusta, ja hänen ikänsä riittäisi kymmenen vuoden rupeamaan arkkipiispana. Jolkkonen on pyrkinyt profiloitumaan klassisen teologian puolustajana, mutta hän on suututtanut kirkon oikean laidan porukkaa ehkä liiaksi, mikä muodostuu rasitteeksi. Jolkkonen voi korjata profiiliaan ottamalla selkeän asiantuntijan roolin ja pehmentää kantaansa ja suhtautumistaan.

Tähän asetelmaan voi Mikkelin piispa Mari Parkkinen (synt. 1971) nousta strategiseksi mustaksi hevoseksi. Parkkisella on iän puolesta mahdollisuus yhdentoista vuoden yhtenäiseen rupeamaan ennen pakollista vuoden 2041 eläkeikäänsä. Hänen suurin etunsa voisi olla riittävä välimatka kirkon repivimpiin konflikteihin. Hän edustaa maakuntien ja elävän kansankirkon käytännön arkea.

Vaalien ensimmäisellä kierroksella konservatiivinen kenttä ja herätysliikkeet pyrkivät äänestämään kurinalaisesti. Koska istuvien piispojen joukosta ei löydy ehdokasta, joka nauttisi heidän täyttä luottamustaan, tilanne luo tilauksen piispaniston ulkopuoliselle haastajalle. Tämä haastaja tulee saamaan tukea perinteistä teologiaa kaipaavilta äänestäjiltä. Tätä haastajaa on tässä vaiheessa vielä vaikeaa ennakoida, mutta hänen mukanaolonsa muuttaa istuvien piispojen keskinäisiä vaaliasetelmia.

Jari Jolkkonen joutuu tulevassa vaaliasetelmassa vaikeaan taktiseen ja ideologiseen tilanteeseen. Alun perin Pohjois-Karjalan Ilomantsista kotoisin olevana Jolkkonen edustaa periaatteessa suoraa ja perinteistä puhekulttuuria, mutta piispanistuimella hänen on pitänyt omaksua epämääräisempi ilmaisutapa. Arkkipiispanvaaleissa Jolkkoselle asetettava vaatimus korostuu, sillä menestys edellyttää vaikeaa älyllistä ja poliittista spagaatia. Jolkkosen on kyettävä vetoamaan Turun arkkihiippakunnan liberaaleihin pappisäänestäjiin ja sateenkaariliikkeeseen suuntautuneisiin piireihin, mutta samalla hänen on säilytettävä ainakin siedettävän hyvät suhteet herätysliikkeisiin ja perinteisen virkakäsityksen kannattajiin. This pakollinen tasapainottelu liberaalin ja konservatiivisen laidan välillä tekee hänen profiilistaan herkästi epäuskottavan kummallekin puolelle. Linjan vetäminen vaatii melkoista taktista spagaatia.

Murtuman jälkeinen marttyyrisyndrooma – tuhlaajapoika-protokolla

Suomalaisen politiikan kliininen päätepiste saavutettiin, kun Timo Soini soluttautui Keskustan puoluekokoukseen Tampereella kesäkuussa 2026. Ilmiö on niin hämmentävä, että kannatuslukujen sijaan sitä on tarkasteltava ICD-tautiluokitusta parodioiden. Ja muistakaamme vanha sanonta: ei niin paljon pilaa, ettei totta toinen puoli.

Kyseessähän näyttäisi olevan aivan ilmiselvästi diagnoosikoodi PRMS-II eli Post-Rupture Martyrdom Syndrome – The Prodigal Son Protocol (murtuman jälkeinen marttyyrisyndrooma – tuhlaajapoika-protokolla). Tämä kroonisen populismin terminaalivaihe määritellään tilaksi, jossa poliittinen toimija kokee vastustamatonta vetoa palata rengiksi juuri sille vihatulle naapuritilalle, jota vastaan se on koko tietoisen elämänsä taistellut ja jota se on aina pilkannut.

Historiallisessa jatkumossa perisyntinä oli se, että Soini rakensi koko uransa Suomen Maaseudun Puolueen raunioille Keskustan iltalypsyjä armottomasti vihaten, kunnes vuonna 2017 suoritetun kvanttihypyn ja puhdistautumisriitin myötä puolueen radikaalein siipi jätettiin halla-aholaisille tulille perustajan itsensä noustessa ulkoasiainministeriksi. Nyt tämä sama mies kävelee Keskustan puoluekokouksen käytävillä itsevarmana, flirttailee puolueen jäsenkirjalla ja pohtii paluuta naapuritilan tallille. Hän on kuin suomenhevonen, joka on potkinut kaikki kotitilan aidat pirstaleiksi ja juossut villinä maailmalla, mutta haluaa nyt palata syömään samaa apilaa, jota se nuorena piti myrkyllisenä.

Vastaus kysymykseen Keskustan valinnasta löytyy Soinin omasta lempitieteestä eli katekismuksesta sekoitettuna suomalaiseen ravitieteeseen. Tämän mukaan Soini ei etsi jo kertaalleen saavuttamaansa ja menettämäänsä poliittista valtaa, vaan hän etsii poliittista synninpäästöä. Synnit saadaan anteeksi vain nöyrtymisen ja julkisen katumusharjoituksen kautta.

Kutsuttuaan keskustalaisia vuosikymmenten ajan ties millä nimillä, paluu Keskustaan on eräänlainen tuhlaajapoika-protokollan mukainen nöyryytys. Nyt kuitenkin entinen kuningas ilmoittautuu rengiksi naapurin taloon. Tämän siirron takana toimii salainen lehmänkauppa-algoritmi. Parhaillaan identiteettiään ja kadonnutta kannatustaan Uudellamaalla etsivä Keskusta kärsii kroonisesta retorisesta verihukasta. Kansa kaipaa verta ja sirkushuveja. Soini tarjoaa puolueelle kieltä, joka iskee suomalaisen perusmiehen tajuntaan. Vastineena hän saa puolueen virallisen suojan.

Tässä kohtaa asettuu se kaikkein tärkein kysymys siitä, miten paljon sisäistä ristiriitaa suomalainen yhteiskuntajärjestelmä pystyy absorboimaan ilman järjestelmävirhettä. Immunologista järjestelmää testaamaan ryhtyivät Keskustanuoret ja Keskustaopiskelijat. Nuoriso huusi moraalista närkästystä ihmetellen, miten mies, joka rakensi uransa heidän tuhoamiselleen, voisi nyt olla heidän ehdokkaansa.

Reaktio todistaa Soinin kokeen onnistuneen täydellisesti, sillä hän ei mennyt Tampereelle pyytämään lupaa, vaan mittaamaan puolueen sisäistä allergiareaktiota. Kun keskustanuoret huutavat punaisina, Soini istuu katsomossa leveästi hymyillen ja merkitsee blogiinsa reaktion olleen optimaalinen puoluekoneiston immuniteetin ollessa heikko. Jos Soini päätyy Kepun listalle, se on lopullinen todiste politiikan muuttumisesta puhtaaksi teatteriksi, jossa esiintyjät vaihtavat asuja lennosta kesken näytöksen katsojan jäädessä pitelemään kädessään tyhjää pääsylippua.

Viimeistään nyt politiikka on menettänyt asiasisältönsä ja muuttunut absurdiksi sosiologiseksi laboratorioksi, jossa yleisöä siedätetään sietämään mahdotonta. Tiedon ja fiktion rajan ollessa solmussa jäämme odottamaan elonkorjuuta ja jos kohta kekriäkin.

Barkovin ”harjoitusleiri” ja Leijonaveljet – Kevään 2026 MM-kisat strategisena siltana tulevaisuuteen

Barkovin ”harjoitusleiri” ja Leijonaveljet – Kevään 2026 MM-kisat strategisena siltana tulevaisuuteen

Urheilun romanttinen narratiivi rakentuu usein suurten voittojen, kultasateen ja kansallisen hurmoksen ympärille. Kun Suomi keväällä 2026 juhli viidettä jääkiekon maailmanmestaruuttaan Sveitsissä, kansa täytti torit ja media julisti uuden henkisen aikakauden alkaneen; tällä voitolla Suomi saataisiin jopa uuteen nousuun, taloudelliseenkin. 

Jos kuitenkin raaputetaan pintaa ja katsotaan tilannetta kylmän analyyttisesti, huomataan, että toukokuinen MM-turnaus oli kaikkea muuta kuin tavanomainen arvokisavoitto. Se tulee toimimaan siltana kohti tulevia superturnauksia – vuoden 2027 World Cupia ja vuoden 2028 talviolympialaisia. Tämän mestaruustarinan ytimessä oli kaksi toisiinsa tiukasti kietoutunutta ilmiötä: kapteeni Alexander Barkovin poikkeuksellinen ”kuntoutusleiri” ja uuden sukupolven ”Leijonaveljeyden” synnyttäminen. Nyt oli kyse harjoitusturnauksesta. Suomenkin joukkueesta puuttui 10-12 NHL-pelaajaa, mm. neljä parasta puolustajaamme.

Barkovin kuntoutusleiri – Riskin kääntäminen neroudeksi

Kun Florida Panthersin kapteeni Alexander Barkov loukkaantui vakavasti NHL-kauden alkumetreillä – kärsien polven ACL- ja MCL-siteiden repeämistä – koko suomalainen kiekkoväki pidätti hengitystään. Koko NHL-runkosarjan menettänyt supertähti näytti olevan ulkona kaikista spekulaatioista. Huhtikuussa 2026 lääketiede ja kurinalainen kuntoutus kuitenkin kohtasivat, ja Barkov sai peliluvan. NHL-pudotuspelien ollessa jo käynnissä ilman Floridaa, katseet kääntyivät yllättäen Eurooppaan ja Sveitsin MM-kaukaloihin.

Pohjoisamerikkalaisesta näkökulmasta huippupelaajan lähettäminen MM-kisoihin vakavan polvileikkauksen jälkeen oli riski. Ammattilaispiireissä ymmärrettiin kuitenkin turnauksen todellinen luonne: Sveitsi toimi Barkoville täydellisenä, korkean tason kuntoutusleirinä. Kansainvälisen jääkiekon pelillinen viitekehys tuki tätä ajatusta täydellisesti. MM-kisoissa peli on – NHL:n repivään ja fyysisesti armottomaan tempoon verrattuna – taktisempaa, ja tilaa on hieman enemmän.

Barkoville turnaus tarjosi optimaalisen ympäristön ajaa operoitua polveaan sisään pelitilanteessa ilman NHL:n pelitahtia tai säälimätöntä taklausuhkaa. Kapteenin roolissa hän sai rytmittää peliä, hakea kadonnutta pelituntu-maansa ja rakentaa itseluottamustaan parhaassa mahdollisessa ilmapiirissä – omien maajoukkue-tovereidensa ympäröimänä. Maailmanmestaruus ja turnauksen arvokkaimman pelaajan aura olivat tämän kuntoutusprosessin looginen, mutta toissijainen sivutuote. Suurin onnistuminen oli se, että Barkov palasi maailman huipulle täysin terveenä, valmiina johtamaan maataan tulevissa parhaiden turnauksissa.

Leijonaveljet ja uuden ytimen sisäänajo

Siinä missä Sveitsin kevät oli Barkoville henkilökohtainen paluu, päävalmentaja Antti Pennaselle se oli tulevaisuuden maajoukkueen laboratorio. Lyhyissä superturnauksissa, kuten World Cupissa, joukkueilla ei ole aikaa hitsautua yhteen. Ketjujen on toimittava ensimmäisestä vaihdosta lähtien, ja pelaajien on tunnettava toistensa ajatukset. Tämän vuoksi maajoukkueen rungon rakentaminen NHL-pelaajista MM-tasolla oli korvaamaton etu.

Turnauksessa luotiin uutta ”Leijonaveljeyttä”, jossa veteraanit ja tulevaisuuden vastuunkantajat hitsattiin yhteen tavalla, jota ei voida rahalla ostaa tai taktiikkataululla piirtää. Tämän prosessin suurimpia onnistujia olivat nämä pelaajat kaikkia muita kuitenkaan väheksymättä:

Justus Annunen: Nashville Predadorsissa läpimurtoaan tekevä maalivahti kantoi kisojen torjuntavastuun ja huipensi turnauksensa finaalin 1–0-nollapeliin. Annunen ei ainoastaan voittanut kultaa, vaan hän ilmoittautui virallisesti Suomen tulevaksi ykkösvahdiksi ohi kokeneempien nimien.

Aatu Räty: Räty näytti kypsyyttä, joka sementoi hänen asemansa Leijonien luottopelaajana seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Hänen kykynsä pelata monipuolisesti sekä laidassa että keskellä ja ottaa kriittisiä aloituksia toi joukkueeseen juuri sellaista joustavuutta, jota moderni jääkiekko vaatii.

Konsta Helenius: Vasta 19-vuotias Helenius nousi kansallissankariksi ratkaisemalla maailmanmestaruuden jatkoajalla. Tämä maali teki muutakin kuin toi kultaa; se poisti nuorelta mieheltä kaiken henkisen paineen. Kun Helenius pukee leijonapaidan päälleen seuraavan kerran World Cupissa, hän ei ole enää oppipoika, vaan ratkaisija, joka on jo todistanut tasonsa kovimmassa mahdollisessa paikassa.

Tämä kolmikko ja tietenkin kaikki muutkin imivät itseensä Barkovin rauhallisuutta ja ammattimaisuutta. He oppivat voittamaan yhdessä, mikä loi pukukoppiin syvän luottamuksen ja siteen – veljeyden, joka kantaa hedelmää vuosiksi eteenpäin.

Sentteriarmeija – Suomen suurin valttikortti

Kun käännetään katseet tulevaan World Cupiin ja olympialaisiin, Sveitsin MM-kisojen luoma pohja paljastaa todellisen pelottavuutensa. Suomen jääkiekon suurin akilleen kantapää on perinteisesti ollut laadukkaan keskushyökkääjäosaston kapeus suhteessa Kanadan tai USA:n kaltaisiin jättiläisiin. Tulevaisuudessa tilanne on täysin päinvastainen. Suomi marssittaa jäälle sentterinelikön, joka on taktisesti kenties maailman monipuolisin ja sitkein.

Peluutusstrategia voi parhaimmillaan olla puhdasta shakkia, jossa vastustajalta otetaan tila ja happi pois neljän erilaisen, mutta täydellisesti roolitetun sylinterin voimin:

Aloitus- ja jarrukenttä (Anton Lundell & Aatu Räty): Erityisesti otteluissa, joissa Suomella on kotietu ja vaihto-oikeus, Lundellin johtama ketju voidaan heittää jäälle ensimmäiseen vaihtoon. Tämä älytön ”jarruketju” ottaa aloitusvoiton, nollaa vastustajan kärkijätkät ja imee heistä parhaan energian pois heti ottelun alussa. Kahden sentterin (Lundell ja Räty) peluuttaminen samassa ketjussa takaa sen, että aloitusvoimaa löytyy tilanteessa kuin tilanteessa.

Taitoa ja dominointia (Alexander Barkov & Sebastian Aho): Kun vastustajan ykkösketju oon nollattu, Suomi vyöryttää jäälle peräkkäin Alexander Barkovin ja Sebastian Ahon johtamat tehoketjut. Koska sekä Barkov että Aho ovat maailman parhaita kahden suunnan senttereitä, Patrice Bergeronin parhaita jääkiekollisia perillisiä, he pystyvät sekä tekemään tuhoa hyökkäyspäässä Mikko Rantasen ja Patrik Laineen kaltaisten maalitykkien kanssa että nollaamaan vastustajan supertähdet tasakentällisin.

Puhdas vauhti ja suoraviivaisuus (Roope Hintz): Tämän dynaamisen aallon kruunaa Dallas Starsin Roope Hintz. Hintz tuo sentteristöön sellaista raakaa, repivää luisteluvoimaa ja pystysuunnan uhkaa, jota vastaan on mahdotonta puolustaa puhtaasti.

Tämän sentteristön suurin vahvuus ei kuitenkaan ole heidän NHL-palkkansa tai tehopisteensä, vaan heidän pelillinen luonteensa. Toisin kuin Kanadan  kaltaisissa tähtikulttuureissa, joissa supertähdet vaativat peliaikaa oman imagonsa vuoksi, Suomen sentterit pelaavat leijona-logolle. Barkov, Aho,  Lundell ja Hintz eturintamassa ovat valmiita uhraamaan omat henkilökohtaiset tilastonsa – pelaamaan alivoimaa ja tekemään likaista työtä – jotta joukkue voittaa.

Johtopäätökset

Kevään 2026 maailmanmestaruus oli suomalaiselle kiekkoyleisölle suuri ja kaunis juhla, mutta laajemmin ajateltuna se oli mestarillinen esinäytös. Se oli Alexander Barkovin suuri paluu- ja kuntoutusleiri, jossa loukkaantumisen synnyttämä uhka käännettiin maajoukkueen voimavaraksi. Samalla se oli uuden sukupolven syntymähetki, jossa Annunen, Räty ja Helenius kasvoivat pojista miehiksi ja oppivat voittamaan maailman parhaan pelaajan rinnalla.

Kun tulevissa turnauksissa Kanada tai USA luottavat yksilöidensä tähtitieteellisiin palkkoihin ja paperilla pelottaviin nimilistoihin, Suomi vastaa huolellisesti rakennetulla pelitavalla, pelottavalla sentteriarsenaalilla ja turnauksessa hitsatulla veljeydellään. Tämän vuoksi kevät 2026 ei ollut pelkkä yksittäinen piikki suomalaisessa urheiluhistoriassa – se oli kivijalka, jonka varaan Suomen jääkiekon tuleva kultainen aikakausi muurataan.