30 vuotta sitten ensimmäinen arvokisamitali jääkiekkoilijoille.

Kanadan Calgaryssä vietettiin vuoden 1988 helmikuussa olympialaisia talvikisoja ja oli karkausvuoden toiseksi viimeinen päivä. Talviksat tahdistettaisiin vasta vuonna 1994 nykyiseen rytmiinsä. Suomi oli kulkenut sitten pitkän tien jääkiekon saralla ja esnimmäinen arvokisamitali antoi vain odottaa itseään. 1970-luvulta lähtien Neukkulakin voitettiin silloin tällöin, mutta väärissä yhteyksissä. Lähellä suurta ylläriä oltiin vuoden 1980 Olympia-turnauksessa Lake Placidissa mutta miehet loppuivat kesken. NHL-jäillä oli luistellut jo pitkään muuan Jari Kurri. Suomi oli voittanut myös nuorten pelaajien arvoturnauksia, mutta isojellojen arvoturnausmitali puuttui edelleen.

Calgaryn turnaus alkoi perinteiseen tapaan nihkeästi. Sveitsi voitti Suomen 2-1, mutta lopulta voitimme oman alkulohkomme. Joukkueen tasokkain osasto oi puolustuspää, vai mitä pitää sanoa seuraavista miehistä: Timo Blomqvist, Kari Eloranta, Jyrki Lumme, Reijo Ruotsalainen, Simo Saarinen ja Teppo Numminen. Nuo ukkelit olivat lopulta laittava kasaan peräti 3316 NHL-ottelua. Saarisen NHL-ura jäi tosin vain kahdeksaan otteluun vakavan loukkantuisen vuoksi. Pelillisesti vahva puolustus oli se joka toi kaivatun mitalin Suomelle. 

Paljon tuosta hopeamitalista on laitettava kuitenkin asiallisen ja rauhallisen Pentti Matikaisen tilille. Hänen tavaramerkkejä olivat hänen huolitellut viiksensä, takatukka ja alituinen purukumin jauhaminen. Matikainen on valmensi Suomen jääkiekkomaajoukkuetta 186 ottelussa; suurin ottelumäärä Suomen valmentajana. Hän luotsasi Suomen maan historian ensimmäisiin arvokisamitaleihin. Suomihan voitti Matikaisen valmennusaikana todellakin hopeaa Calgaryn olympialaisista ja vuoden 1992 MM-kilpailuista sekä pronssia vuoden 1991 Kanada Cupista. Matikainen sai potkut vuoden 1993 MM-kisojen seitsemännen sijan jälkeen. Sijoitus oli Suomen huonoin sitten vuoden 1983. Matikaisen korvasi muuan Curt Lindström. Matikainen toi menestystä mutta hänellä oli toki vihollisiakin…

Suuria pelaajia kaikki, tähtiä (Reijo Ruotsalainen) ja vähemmän ylistettyjä korvaamattomia miehiä (Pekka Tuomisto ja Timo Blomqvist), likaisen työn tekijöitä (Kai Suikkanen) iloisia huuliveikkoja (Arto Ruotanen ja Jukka Tammi) ja taviksia (Jukka Virtanen). Armoitettuja tsemppaajia ja puurtajia kaikki mutta suurin ja tyykikkäinen heistä oli Erkki Lehtonen.

Lopulta oli Suomen ensimäinen arvokisamitali varmistunut. Vastassa oli suuri ja mahtava Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto vallan vaatimattoman joukkueensa kanssa. Edellisessä ottelussa tsekit olivat voittaneet Suomen 5-2 ja Matikainen vaihtoi viimeiseen peliin maalivahdin. Nyt sitten Neukkula voitettiin aivan oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa maalein 2-1 ja ratkaisun teki Erkki Lehtonen.

Ruotsi oli pelannut jälleen hyvät kisat ja hävinnyt vain Tihonovin miehistölle 7-1. Ennen kisojen viimeistä peliä jossa Suomi ja Sovjetuniooni mittelivät olivat Swedut varmoja hopeastaan ja voitonmaljoja oli kohoteltu aito-viikingisellä pöyhkeydellä ja metelillä... Kolmannen erän loppuhetkillä kamera kiersi pariin otteeseen jossain Olympic Saddledomen lämpiössä jossa sliipattu mutta vakavailmeinen Ruotsin miehistö odotti ottelun loppumista, tuskallista, tuskallista... Kehtasivat pistää ottelun tuloksen peräti YYA-sopimuksen artiklojen piikkiin... Mutta joka ymmärtää Neukkulan lätkäjoukkueen ja Tihonovin sielunelämän perään niin se oli aito voitto. Neuvostoliitto oli mukana parhaalla joukkueellaan.

Suomen suuren voiton päivänä oli Kalevalanpäivä ja silloin ennen vanhaan nimipäivät tekivät outoja siirtymistemppuja karkausvuoden kyseessä ollen. Karkauspäivää vietettiin ennen helmikuun 24. päivä ja vasta vuodesta 2000 lähtien se on ollut nykyisellä paikallaan 29. helmikuuta karkausvuonna. Loppuun vielä juutuupista pieni kooste ottelusta. Kohdassa 4:40 näytetään vallan suuren hämmennyksen vallassa olevia ruotsalaisia.

Togo ja Leonhard — kaikkien aikojen parhaat talviurheilijat

Suomi sai viimä lauantaina uuden nimen joka joskus hakataan kiveen. Ehkäpä Iivo Niskanen on ensimmäinen hiihtäjä joka voittaa 50 kilometrin hiihdon kaksissa perättäisissä kisoissa. Koreassa pidettyjen vuoden 2018 olympialaisten talvikisojen jäädessä väkisinkin muistojen joukkoon valtaa mielen tietenkin haikeus. Päättäjäispäivän iltana kun tuli tarve selvittää mikä lopulta on Siperianhuskyn ja Alaskanmalamuutin ero johti ajatusten ja muistelusten tie Alaskaan ja yhteen suurimpaan eläimen ja ihmisen yhteiseen sankari-tarinaan. Mitä enemmän asiaa pohti kirkastui myös johtopäätös; Siperianhusky Togo ja Leonhard Seppala ovat kaikkien aikojen suurimmat talviurheilijat joiden rinnalla kaikki Pyeongchangin kisojen sankarit osoittautuvat varsin itsekkäiksi, peri-inhimillisiksi maineen ja rahan perässä juokseviksi olennoiksi.

Togon ja Leonhardin uroteko oli osa vuonna 1925 Nomessa puhjenneen kurkkumätä-epidemian vuoksi järjestettyä hätä-ajoa. 20 valjakkoa, 150 veto-koiraa matkasivat viiden ja puolen vuorokauden aikana 674 mailia (1085) kilometriä viheliäisissä olosuhteissa Nenonasta Nomeen lastinaan seerumia joka tehosi kurkkumätään. Kyse ei ollut henkilökohtaisen kunnian ja palkintorahojen hankkimisesta vaan lasten henkien pelastamisesta. Kyse oli lopulta tunneista. Tässä uroteossa Leonhard Seppalan valjakko ajoi 91 (146 kilometriä) mailia vuorokauden aikana ja osuus oli kaikista vaarallisin. Seppalan valjakko ylitti Nortonin lahden hirvittävässä 30 asteen pakkasessa ja tuulessa joka puhalsi hirmumyrskyn lailla. Välillä jään pinta petti koirien tassujen alla. Seppala kuvaili myöhemmin miten valjakko oli vajoamaisillaan hyiseen veteen ja kuinka se meni eteenpäin käytännössä jään reunalla. Lunta tuiskutti vastaan ja Seppala luotti johtajakoiraansa Togoon joka hoiti navigoinnin. Lumimyrsky oli käytännössä sokaissut Seppalan. Luovuttaessaan seerumi-laatikon seuraavalle valjakolle olivat koirat totaalisen uupuneita. Nortonin lahden ylitys lyhensi ajomatkaa puolella vuorokaudella ja pelasti Nomen lasten hengen. Seppalan ainoa lapsi Sigrid oli myös hengenvaarassa olleiden Nomen lasten joukossa.

Togon ja Seppalan uroteon arvoa lisää se, että he olivat tulleet jo 170 mailia (270 kilometriä) Nomesta vastaan seerumi-kuljetusta kun he saivat laatikon kuljetettavakseen ja edenneet 84 mailia (135 kilometriä) lauantaina 31 tammikuuta 1925. Seppala syötti koirat ja piti kahden tunnin tauon ja lähti sitten ylittämään vaarojen merta eli Nortonin lahtea. Varsinaisen 91 mailin pituisen etapin aikana Seppalan valjakko piti kuuden tunnin lepotauon. Neljän ja puolen vuorokauden aikana lähdettyään liikkeelle Nomesta he matkasivat hämmästyttävät 261 mailia eli 416 kilometriä.

Leonhard Seppala syntyi Pohjois-Norjassa Skibotnin kylässä. Hänen sukunimensä on suomalaista perua. Norjan kansalainen hän luonnollisestikin oli ja hänen äitinsä oli Jäämeren suomalaisia. Ystävänsä Jafet Lindebergin houkuttelemana hän lähti Alaskaan suuren Alaskan kultaryntäyksen jälkimaingeissa kun sinne oli syntynyt kaivosyhtiöitä. Seppala oli karaistunut arktisten olosuhteiden mies jolle armoton jäämeri tuli tutuksi jo poikavuosina. Seppälästä kuoritui Alaskassa monien vaiheiden jälkeen kaikkien aikojen kuuluisin koiravaljakkomies. Valjakko-urheilusta tuli 1900-luvun alussa suosittua viihdettä ja vedonlyönti kukoisti kullankaivajajien ja kaivosyhtiöiden työmiesten keskuudessa. Seppalasta tuli legenda ja edelleenkin monet hänet ennätyksistään ovat lyömättömiä. Hän kohteli koiriaan tavalla joka oli täysin uutta. Kuri oli johdonmukaisen kovaa kuten palveluskoiralle kuuluu olla, mutta hänen ansioistaan vetokoirien kohtelu muuttui kaikialla paremmaksi. Seppala harjoitutti koiriaan myös kesällä.

Togon tarina on oma lukunsa ja jolle ennglannin kieli luonnistuu voi aloittaa vaikka tästä suurenmoisesta Wiki-artikkelista. Joka haluaa sitäkin tuhdimpaa tietoa voi hankkia maailmalta Togosta kertovan kirjan. Togo oli erilainen nuori joka annettiin lemmikkikoiraksi. Uudessa paikassaan Togo ei viihtynyt vaan karkasi näyttävästi takaisin isäntänsä luokse. Monien värikkäiden vaiheiden jälkeen siitä tuli kaikkien aikojen paras johtajakoira. Nuorempana Togolla oli taipumus nahistella muiden valjakoiden johtajakoirien kanssa kunnes eräs isokoinen Alaskanmalamuutti rökitti sen henkihieveriin. Tämä kokemus kasvatti Togoa jonka jälkeen siitä tuli hyvin kurinalainen johtajakoira. Suuren urotyön vuonna 1925 Togo oli jo kaiken kokenut 12-vuotias johtajakoiraja hänen isäntänsäkin oli kolmea vuotta vaille 50. Togo eli sankaritekonsa jälkeen vielä 4 vuotta ja itse Leonhard saavutti 89 vuoden iän ja kuoli Seattlessa tullen haudatuksi vaimonsa kanssa Nomeen. Togo on palannut Alaskaan ja se on nyt täytettynä Wasillan koiravaljakkomuseossa.  Seppala oli mies joka teki Siperianhuskyt tunnetuksi Pohjois-Amerikassa ja hänen koiriensa perimä virtaa tänä päivänä monien Siperianhuskujen suonissa. Vanhoilla päivillä Jäämeren poika Leonhard muisteli aina parasta koiraansa Togoa. Hän vietti vaatimatonta elämää omissa oloissaan, mutta oli kovin onnessaan jos joku muisti häntä.

Ihmiset etsivät kunniaa ja mainetta ja Olympian kentillä. Seppalan nimi löytyy kylläkin olympia-historian kuriositeeteista. Vuoden 1932 Lake Placidin olympialaisissa talvikisoissa oli mukana koirvaljakkoajo näytöslajina. Kisa pidettiin kaksi viikkoa ennen varsinaisia kisoja. Togo oli kuollut jo vuonna 1929 ja Seppälä oli mukana uusien koirien kanssa saavuttaen kahdenkymmenenkuuden valjakon kisassa kakkossijan. Varsinaisessa olympiavoittajien ja mitalistien luettelossa ei Togoa ja Leonhardia mainita. Ihminen puhuu aina koiranvirasta ja koiran kurjasta kohtalosta. Hevoset ovat voineet osallistua olympian kenttien taistoihin jo vuodesta 1900 saakka, mutta ihmisen uskolliset ja monikäyttöiset palvelijat saavat vieläkin odottaa vuoroansa. No pienenä lohdutuksena sanottakoot että tämän kaikkien aikojen urheimman talvi-urheilijatiimin johtajaeläin on saanut todella juhlavan Wiki-sivun. Eipäs ole kaksinkertaisen esteratsastuksen Grand Prix-voittajan Pierre Jonquères d’Oriolan hevosista (Ali Baba 1952 ja Lutteur B 1964) Wiki-artikkelia. Lutteur B ansaitsi kyllä eritysimaininnan olympiahistoriassa sillä tämä ”raitis hevonen” pelasti Ranskan olympiamaineen Tokiossa 1964. Palaamme Lutteur B:n urotekoon joskus kun XXXII Olympiadin kisat vuonna 2020 Tokiossa ovat ovella. Tällä kertaa emme kuuntele Tapio Rautavaaran tulkintaa kappaleesta Alaska vaan on Maggie Rogersin uudenlaisen Alaska-laulun aika.

Kiveen hakattu

Yksi hienommmista suomalaisista radio-ohjelmista on Kiveen hakatut josta on ilmestynyt jo 150 jaksoa. Siinä käydään läpi suomalaisia urheilukohtaloita. Tosin ohjelman tulevaisuus on hieman vaakalaudalla koska olympiavoittajia ja menestyneitä urheilijoita on meillä ollut vähenevämmässä määrin 1960-luvun jälkeen. kaikki kuolleet suomalaiset olympiavoittajat ovat saaneet jo oman ohjelmansa. Jos tänään olympiavoiton saavuttanut Iivo Niskanen elää kuten nykyään on odotettavissa saadaan häntä koskevaa ohjelmaa odottaa hyvinkin 50-60 vuotta ja ehkä pitempäänkin.

Suomalainen olympiavoitto on nykyään kovin harvinainen asia ja vielä harvinaisempaa se on perinteisellä hiihdon kuninkuusmatkalla eli miesten viidelläkympillä. Edellisestä kultamitalista tällä matkalla oli todellakin aikaa jo 58 vuotta. Niskasesta kirjoitetaan vielä paljon ja nyt voimme keskittyä tässä kaikkiin niihin suomalasiiin jotka ovat tällä matkalla vuodesta 1924 menestystä meille tuoneet.

Tänäisellä voitollaan Niskanen nosti suomalaiset 50 kilometrin hiihdon maratontaulukon jaeteulle kolmannelle sijalle yhdessä venäläisten kanssa. Matka on aina ollut olympialaisten talvikisojen ohjelmassa ja mitalit on jaettu 23 kertaa. Pitää muistaa että talvikisojen rytmiä tahdistettiin vuonna 1994. Sitä ennen samana vuonna aina vuodesta 1924 oli sekä varsinaiset olympiadin kisat ja olympialaiset talvikisat. Nuoremmat suomalaiset urheilutoimittajat eivät ole enää oikein sisäistäneet mistä on kyse. I olympidi kun puhutaan nykyaikaisesta olympia-aatteesta alkoi 01.01.1896 ja Ateenan vuoden 1896 kisat olivat I olympiadin kisat. Kuudennen, kolmannentoista ja neljännentoista olympiadin kisoja ei järjestetty 1900-luvun suursotien vuoksi.

Alusta alkaen talvikisoista on käytetty nimeä ”olympialaiset talvikisat.” Vuoden 1994 tahdistuksen vuoksi varsinaiset kunkin olympiadin kisat ja olympialaiset talvikisat on nykyään eri vuosina. Mutta olympavoittaja on aina olympiavoittaja oli voitto sitten saatu kunkin olympiadin kisoissa tai olympialaisissa talvkisoissa. Suomalainen WIKI-artikkeli puhuu esimerkiksi vuoden 2016 Rion kisoista  termillä järjestyksessään 28. kesäolympialaiset kun taas englanninkielinen WIKI lukee klassisen puhtaasti ”Games of the XXXI Olympiad.” Jolle olympialaiset ovat tietyllä tavalla pyhä asia elää nyt kolmattakymmenettäensimmäistä olympiadia ja odottaa tietenkin vuoden 2020 XXXII olympiadin kisoja.

Mutta palattaan olympialaisten talvikisojen hiihdon kuninkuusmatkaan.Norjalla ja Ruotsilla on kummallakin 7 voittoa ja kultamitali on mennyt vain yhden kerran muille kuin Norjalle, Ruotsille, Suomelle ja venäläisille. Tuon tempun on onnistunut tekemään Italian Giorgio di Centa. Vain kaksi hiihtäjää on onnistunut voittamaan matkan kahteen otteeseen; Sixten Jernberg vuosina 1956 ja 1964 ja Björn Daehlie vuosina 1992 ja 1998. Vain yksi hiihtäjä on ollut mitaleilla kolmissa peräkkäisissä kisoissa ja hän on suomalainen Veikko Hakulinen; kultaa vuonna 1952; hopeaa vuonna 1956 ja hopeaa 1960. Hakulinen osallistui vielä vuoden 1964 talvikisoihin ampumahiihdossa ollen tietysti nopein hiihtäjä. Hakulinen oli mukana vielä vuoden 1962 hiihdon MM-kisoissa ja oli viidenkympin hiihdossa yhdeksäs tosin häviten 4 vuotta nuoremalle Sixten Jernbergille kuutisen minuuttia. Puheet siitä että Hakulinen olisi jotenkin pakotettu lopettamaan uransa hiihtomaajoukkueessa eivät ole kovin totuudenmukaisia. Aika oli vain ajanut ikääntyvän mestarin ohitse.

Vanhin elossa oleva oleva kuninkuusmatka voittaja on Norjan Ole Ellefsaeter joka täytti viime viikolla 79 vuotta. Nuorin on tietenkin Iivo Niskanen. Ensimmäinen viidenkympin voittaja oli Thorleif Haug ajalla 3:44.32 ja tänään Niskanen kellotti ajan 2:08:22:1.

Yhteensä suomalaiset ovat saaneet tältä matkalta mitaleja seuraavasti:

4 kultaa

6 hopeaa

4 pronssia

Kaksoisvoitto on tullut vuosina 1932 ja 1960. Vaikka Suomi pääsi mitalikantaa vasta kolmansissa olympialaisissa talvkisoissa vuonna 1932 Saarisen ja Liikkasen kaksoisvoiton myötä ei pidä unohtaa vuosien 1924 ja 1928 sankareita  Matti Raiviota, Tapani Nikua, Erkki Kämäräistä, Anton Collinia, Lappalaoisen veljeksiä Taunoa ja Marttia eikä tietenkään Adiel Paanasta. Matti Raivio oli Vuoden 1924 kisoissa seitsemäs ja neljä vuotta myöhemmin Sankt Moritzissa Lappalaisen veljekset saavuttivat sijat 6 ja 9. Matkaa noista ajoista on tehty jonkin verran tähän Iivo Niskasen suureen päivään. On aika katsella vanhoja videoita ja selailla myös ikivanhoja Urheilun kuva-aitta-lehtiä. Palaamme vuoteen 1960 Kalifornian vuorille ja edelliseen kultamitaliimme. Vuoden 1960 kisojen pohjoismaisten lajien ratametarina oli muuan Mannerheim-ristin ritari Olavi Alakulppi komennuskuntansa kanssa. Eniwei hyvää jälkeä kaikin puolin kuten tästä pätkästä näemme. Kannattaa jättää Youtube pyörimään sillä seuraava video kertoo samasta kisasta. Porilaisten marssi on jo soitettu, mutta kyllä Iivo vielä tämän ansaitsee elikkä Savolaisen laulu.

Sotsin kisat menivät ja Etelä-Korean kisatkin lopuillaan...

Tulipas nukahdettua muutama vuosi… Nyt on kuitenkin aika käynnistää uomo industrius-blogi uudelleen. Vanha blogi on kuitenkin nyt visusti lukkojen takana ja näillä näkymillä se avataan tutkijoiden ja muiden kiinnostuneiden käyttöön aikaisintaan vuonna 2037. Siemeneksi tähän otetaan kuitenkin tuon blogin viimeinen julkaisu vuodelta 2013. Se näkyy tämän uuden uomo industriuksen arkistossa ja sehän käsitteli ilmiötä nimeltä 43-vuotias Teemu Selänne Sotsin kisoja odotellessa.
Ne kisat menivät ja huomio on nyt Etelä-Korean kisojen jälkimmäisellä viikolla. Kisoissa on tapahtunut paljon ja moni asia lämmittää mieltä. Suomen talvi-urheilun alennustilasta voisi kirjoittaa paljonkin mutta antaapas olla. Toisten menestys voi myös olla ilonaihe ja urheilukansana olemme saaneet vaikka mitä viimeisen kuluneen vuosisadan aikana. Tai sanotaanko reilun sadan vuoden aikana. Varsinainen urheilumenestyksemmehän alkaa jo vuodesta 1906 eli Ateenan ns. välikisoista.

Mieltä lämmitti kovin viikolla Jenkkilän naisten voitto parisprintissä. Mainitsin asiasta, siis siitä että Randall ja Diggins voittavat parisprintin, jo viimä vuoden marraskuulla. Heidän valmistautumistaan saattoi seurata Instagramin kautta. Tosin lähes olemattomiin rasvaansa menettävä Digginsin olemus antoi aihetta huoleen muutama päivä ennen kisoja. Kunto oli kuitenkin huipussaan keskiviikkona ja he todellakin ansaitsivat voittonsa. Kaikki oli heidän puolellaan. Suksi pelasi parhaiten ja kun Ruotsin ja Norjan ankkurit vielä tyrivät homman ylimäärisellä adrealiini-latauksellaan, niin Jessiellä oli varsin helppo tehtävä hoitaa homma kotiin. Sprinteissä ei oikein passaa koheltaa. Yksi läheltä piti-tilanne nostaa adrealiinit huippuunsa ja vintti voi siitä pimetä kohtalokkain seurauksin.

Edellisestä Yhdysvaltain murtsikka-mitalista olikin jo aikaa 42 vuotta. Harvapa muistaa enää heppulin nimeltä Bill Koch. Jenkkilä sprintti-duosta Randall (35 vuotta) edusti kokemusta ja Diggins (26 vuotta) parasta urheilija-ikää. Tämä pari voitti kylläkin kultaa jo vuonna 2013 Italian MM-kisoissa. Jenkkien joukkuehenki on vallan mahtava ja toverillisuus paistaa läpi jokaisesta Insta-päivityksestä. Pari vuotta sitten äidiksi tullut alaskalainen Randall kutsui Digginsiä ”meidän kaikkien ihanksi maaoravaksi (Chipmunk)” johon voimme toivomme asettaa taannoisessa päivityksessään. Diggins ehkä jatkaa vielä seuraaviin kisoihin vaikka eräs päivitys antaa hieman vihiä siitä että nämä kisat ovat viimeiset. Sen verran kova saavutus tiistainen kuitenkin oli että Diggins voi hymyillä kuuluisaa hymyään loppu-ikänsä, ja hän tienaisi kyllä hammastahna-teollisuuden mannekiinina sievoiset summat niin päättäessään ja haluetessaan.

Tänään nähtiin myös olympia-historian yksi suurimmista yllätyksistä kun saksan jääkiekkojoukkue meni finaaliin. Saksan edellisestä lätkä-mitalista on kulunut nyt aikaa 42 vuotta. Etelä-Korean kisojen miesten lätkä-tapahtuma on kyllä rospuutto-turnaus jos totta puhutaan, mutta tänäinen temppu kyllä hakataan kiveen ja jos loppu-ottelussa tapahtuu vielä suurempi ihme niin se on olympialaisten talvikisojen historian suurin yllätys. Germaanit ovat raivanneet tieltään jo Ruotsin ja Kanada. Alkulohkossa muuan Suomi voitti Saksan selvästi maalein 5-2.

Lopuksi voi vielä miettiä kaikkien aikojen suurinta yllätystä joka on nähty olympialaisten talvikisojen historiassa. Yhdysvaltain olympia-kulta jääkiekossa ei ollut niin suuri yllätys kuin jälkeenpäin on uskoteltu. Joukkueessa oli talenttia ja sen pakisto sai kasaan kisojen jälkeisenä vuosikymmenenä 3161 NHL-peliä. Steven Bradburyn kulta lyhyen radan pikaluistelussa vuonna 2002 oli toki onnekas tapahtuma, mutta se pitänee jättää vain ihmeelliseksi kuriositeetiksi. Kun vuosikymmenet kuluvat niin Sapporon kisojen miesten pujottelun voittaja Espanjan Francisco Fernández Ochoa nousee yhä suurempaan arvoon. Ehkä hyvänä kakkosena tulee miesten 30 kilometrin hiihdon voittaja vuodelta 1968 eli Italian Franco Nones. Nones tosin oli kuudes samalla matkalla jo vuoden 1966 MM-kisoissa ja mukana pronssia saavuttaneessa joukkueessa, mutta Ochoa oli tottunut kovin vaatimattomiin sijoituksiin. Samoissa kisoissa tosin puolalainen mäkihyppääjä voitti kaikkien yllätykseksi erikoismäenlaskun kultaa. Pikkumäessä Fortuna oli toki jo kuudes. Fortuna voitti kultaa kiitos ensimmäisen kierroksen jättihyppynsä. Toisella kierroksella hän oli varsin vaatimaton. Ochoa oli kova molemmissa laskuissa voittaen ensimmäisen ja ollen toisessa toinen. Urheilullinen näkökulma ratkaiskoot. Bradburyn voitto on kuitenkin varsin hauskaa katsottavaa.