Kirja ”Jääkiekkoilumme tähtiä ja tähtihetkiä.” Muutama ajatus.

Kyseessä on vuonna 1969 ilmestynyt kirja jonka luin nyt uudelleen 50 vuoden tauon jälkeen. Tuo poikavuosien lukukokemuksen on täytynyt olla intensiivinen koska monet kirja kuvista ovat piirtyneet mieleen puolen vuosisadan ajaksi. Kirjan tekijöinä olivat Antero Raevuori ja Jyrki Otila. Vuonna 1937 Viipurissa syntynyt Raevuori on edelleen elossa, Europarlamenttiinkin ehtineen Otilan vei syöpä vuonna 2003 61-vuotiaana.

Kirja kertoo tuokiokuvittain suomalaisen jääkiekkoilun historiaa 1940-luvun lopusta 20 vuotta eteenpäin. Ensimmäinen Suomen mestari oli vuonna 1928 Viipurin Reipas ja MM-kisoihinkin osallistuttiin jo vuonna 1939. Valtaosan lyhyistä jääkiekkotarinoista on kirjoittanut Raevuori. Että kirjoitetaan kahden vuosikymmen tarinaa sen kohokohdista käsin on ymmärrettävää senkin vuoksi että kirjoittajat kertovat siitä minkä he myös itse ovat nähneet. Ratkaisu tuntuu 55 vuoden jälkeen oikein perustellulta. Ajan hammas ei ole kirjan tenhovoimaa vienyt. Se on tänä päivänä suomalaisen jääkiekon ystävän kirjakokoelman paalupaikalla.

Kirja tuo mieleen perspektiivejä ja sen miten nopeasti suomalainen jääkiekkoilu nousi eurooppalalaisen kiekkoilun  huipun tuntumaan. Henkilöhahmot muuttuvat kerronnan myötä eläviksi. Harva kirjassa mainituista pelaajista on enää elossa, poissa ovat Aarne Honkavaara, Lalli Partinen, Matti Keinonen, Juhani Lahtinen ja moni muu. Todella vanhoista staroista, 1930-luvulla syntyneistä ja maajoukkueessa merkittävän uran tehneistä, on elossa enää Raimo Kilpiö.

Aina yhtä liikuttavaa on lukea Jarmo Wasaman tarina. Mies pysyy jääkiekkoilumme historiassa ikuisesti nuorena ja suurimpana lupauksena. Wasama kuoli 02.02.1966 22-vuotiaana ikävässä auto-onnettomuudessa. Hän ehti pelata jo tuohon ikään mennessä yksissä olympialaisissa talvikisoissa ja kolmissa MM-kisoissa. Elettiin aikaa jolloin MM-kisoja ei pelattu olympia-vuonna. Maaotteluja kertyi 74. 

Sukupolvesta toiseen voidaan mietttiä montaakin asiaa. Wasamahan edusti aivan uutta pelaajatyyppiä jota Euroopassa manifestoivat sellaiset nimet kuin Lennart Svedberg, Jan Suchy ja myöhemmin Börje Salming ennen NHL-uransa alkua. Kyse oli luisteluvoimaisesta ja hyökkäyspeliin osallistuvasta puolustajasta. Wasama jätti aukon jota ei pystytty paikkaamaan koskaan. Hänellä olisi voinut olla ratkaiseva merkitys Suomen menestykselle vuoden 1967 Wienin MM-kisoissa ja erityisesti Grenoblen olympiaturnauksessa 1968. Vartuttuaan muutaman vuoden hän olisi ollut pelaaja joka olisi yksin voinut muuttaa pelin kulun monessa ottelussa.  

Suomen kiekkoilu on sankaritarina ja siihen kuuluu nuorena kuolleen sankarin hahmo. Jouko Vuolle ja Antero Teronen ovat tehneet Wasamasta ohjelman ikimainioon Kiveen hakatut sarjaansa. Ohjelma julkaistiin 10.01.2007 ja se löytyy YLE:n areenasta.

Mutta olisiko Jarmo Wasama ollut NHL-tason pelaaja ja saanut paikan jostain joukkueesta. NHL laajeni kahdentoista joukkueen sarjaksi ennen kautta 1967-68. Kahdessatoista joukkueessa oli tarjolla tuolloin periaatteessa vain 72 puolustajan paikkaa. Ensimmäinen eurooppalainen täyden kauden NHL-liigassa pelannut oli ruotsalainen puolustaja Thommie Bergman kaudella 1972-73. Wasama olisi eläessään ollut vuoden 1968 olympiaturnauksen jälkeen kuumaa tavaraa mutta hänen elämäntarinansa olisi voinut olla pitkälti samanlainen Lasse Oksasen,  toisen Ilves-pelaajan. Sanotaan että Lasse Osasella olisi ollut valmiina sopimus  uuden NHL-joukkueen Vancouver Canucksin kanssa mutta miksi lähteä kun oma huoltoasema-bisnes tuotti enemmän. Lisäksi Oksanen varmasti tiesi siellä kokeiltuaan miten tolkuttoman raakaa oli peli rapakon takana. Wasama oli samanlainen amatööri kuin Oksanenkin.

Wasaman suku oli varakasta kauppiassukua ja varmasti Jarmo sai toteuttaa ns. amatööri-ihannetta kaikessa puhtaudessaan. Vanhemmille sukupolville on tuttu sanonta ”Työlki ellää mut kaupal rikastuu.” Ehkä emme spekuloi Wasaman uralla ja sillä mitä olisi tapahtunut arvokisoissa vuodesta 1966 lähtien. Se sanottakoot että Wasama olisi ollut vuoden 1974 Helsingin MM-turnauksessa 30-vuotias. Suomi ei ehkä enää olisikaan tavoitellut  noissa kisoissa ensimmäistä arvokisamitalia. Punakonekin olisi voinut törmätä pakkikalustoomme jota johti Wasama. Mukana olisi ollut Juha  Rantasila, Heikki Riihiranta, Seppo Lindström ja Pekka Marjamäki. Ehkä myös Ilpo Koskela joka oli tuolloin parisen vuotta nuorempi kuin Wasama. 

Lopuksi vielä vähän ns. amatööriurheilusta kun siitä kerran tuli puhe. Amatööristä puhutaan yleensä urheilun yhteydessä, mutta ranskalaisperäinen käsite amateur ”rakastaja” voitiin ennen liittää mihin tahansa jonkin asian intohimoiseen harrasta-jaan tai syvälliseen paneutujaan. Tietysti on olemassa myös konnossöörit, käsite joka on myös samaa perua kuin amatööri. Amatööri saattoi periaatteessa olla kuka tahansa, mutta konnössöörit olivat amatöörien" ammattilaisia.” Urheilun saralla amatööri sai kummallisen merkityksen. Siitä saamme osviittaa moneen asiaan tänäkin päivänä. Viime aikoihin asti amatööri on mielletty urheilijaksi joka ei saa varsinaista palkkaa ammattiurheilijoista poiketen. Saatoit olla amatööri-urheilija jos olit syntynyt riittävän varakkaiden vanhempien lapseksi tai olit aatelinen. 

Edellytykset amatööri-urheilulle syntyivät myös jos sinulla oli jokin tukija, joka järjesti sinut suojatyöpaikkaan jossa saatoit käyttää suurimman osan ajasta harjoitteluun. Innokkaimmat amatööriurheilun puoltajat olivat ylimysmäisiä ja vakaasta toimeentulosta nauttivia henkilöitä jotka katselivat lähinnä halveksivaan sävyyn alemmista yhteiskuntaluokista nousseita urheilun avulla eteenpäin päässeitä palkkaa ja palkkioita saavia urheilijoita.

Amatööriurheilun historian kipukohtaa kuvaa omalla tavallaan parhaiten elokuva ”Tulivaunut”, joka kertoo kahdesta vuoden 1924 VIII olympiadin kisojen kulta-mitalistista Harrold Abrahamista ja Eric Liddellistä. Se on kiintoisa elokuva katseltavaksi kun Pariisi isännöi tänä vuonna jälleen urheilevan nuorison ja myös niitä seuraavien vanhempien ikäluokkien suurta juhlaa kun XXXIII olympiadin kisat lähestyvät.