Murtuman jälkeinen marttyyrisyndrooma – tuhlaajapoika-protokolla

Suomalaisen politiikan kliininen päätepiste saavutettiin, kun Timo Soini soluttautui Keskustan puoluekokoukseen Tampereella kesäkuussa 2026. Ilmiö on niin hämmentävä, että kannatuslukujen sijaan sitä on tarkasteltava ICD-tautiluokitusta parodioiden. Ja muistakaamme vanha sanonta: ei niin paljon pilaa, ettei totta toinen puoli.

Kyseessähän näyttäisi olevan aivan ilmiselvästi diagnoosikoodi PRMS-II eli Post-Rupture Martyrdom Syndrome – The Prodigal Son Protocol (murtuman jälkeinen marttyyrisyndrooma – tuhlaajapoika-protokolla). Tämä kroonisen populismin terminaalivaihe määritellään tilaksi, jossa poliittinen toimija kokee vastustamatonta vetoa palata rengiksi juuri sille vihatulle naapuritilalle, jota vastaan se on koko tietoisen elämänsä taistellut ja jota se on aina pilkannut.

Historiallisessa jatkumossa perisyntinä oli se, että Soini rakensi koko uransa Suomen Maaseudun Puolueen raunioille Keskustan iltalypsyjä armottomasti vihaten, kunnes vuonna 2017 suoritetun kvanttihypyn ja puhdistautumisriitin myötä puolueen radikaalein siipi jätettiin halla-aholaisille tulille perustajan itsensä noustessa ulkoasiainministeriksi. Nyt tämä sama mies kävelee Keskustan puoluekokouksen käytävillä itsevarmana, flirttailee puolueen jäsenkirjalla ja pohtii paluuta naapuritilan tallille. Hän on kuin suomenhevonen, joka on potkinut kaikki kotitilan aidat pirstaleiksi ja juossut villinä maailmalla, mutta haluaa nyt palata syömään samaa apilaa, jota se nuorena piti myrkyllisenä.

Vastaus kysymykseen Keskustan valinnasta löytyy Soinin omasta lempitieteestä eli katekismuksesta sekoitettuna suomalaiseen ravitieteeseen. Tämän mukaan Soini ei etsi jo kertaalleen saavuttamaansa ja menettämäänsä poliittista valtaa, vaan hän etsii poliittista synninpäästöä. Synnit saadaan anteeksi vain nöyrtymisen ja julkisen katumusharjoituksen kautta.

Kutsuttuaan keskustalaisia vuosikymmenten ajan ties millä nimillä, paluu Keskustaan on eräänlainen tuhlaajapoika-protokollan mukainen nöyryytys. Nyt kuitenkin entinen kuningas ilmoittautuu rengiksi naapurin taloon. Tämän siirron takana toimii salainen lehmänkauppa-algoritmi. Parhaillaan identiteettiään ja kadonnutta kannatustaan Uudellamaalla etsivä Keskusta kärsii kroonisesta retorisesta verihukasta. Kansa kaipaa verta ja sirkushuveja. Soini tarjoaa puolueelle kieltä, joka iskee suomalaisen perusmiehen tajuntaan. Vastineena hän saa puolueen virallisen suojan.

Tässä kohtaa asettuu se kaikkein tärkein kysymys siitä, miten paljon sisäistä ristiriitaa suomalainen yhteiskuntajärjestelmä pystyy absorboimaan ilman järjestelmävirhettä. Immunologista järjestelmää testaamaan ryhtyivät Keskustanuoret ja Keskustaopiskelijat. Nuoriso huusi moraalista närkästystä ihmetellen, miten mies, joka rakensi uransa heidän tuhoamiselleen, voisi nyt olla heidän ehdokkaansa.

Reaktio todistaa Soinin kokeen onnistuneen täydellisesti, sillä hän ei mennyt Tampereelle pyytämään lupaa, vaan mittaamaan puolueen sisäistä allergiareaktiota. Kun keskustanuoret huutavat punaisina, Soini istuu katsomossa leveästi hymyillen ja merkitsee blogiinsa reaktion olleen optimaalinen puoluekoneiston immuniteetin ollessa heikko. Jos Soini päätyy Kepun listalle, se on lopullinen todiste politiikan muuttumisesta puhtaaksi teatteriksi, jossa esiintyjät vaihtavat asuja lennosta kesken näytöksen katsojan jäädessä pitelemään kädessään tyhjää pääsylippua.

Viimeistään nyt politiikka on menettänyt asiasisältönsä ja muuttunut absurdiksi sosiologiseksi laboratorioksi, jossa yleisöä siedätetään sietämään mahdotonta. Tiedon ja fiktion rajan ollessa solmussa jäämme odottamaan elonkorjuuta ja jos kohta kekriäkin.

Maalaisliitto — Keskustapuolue — Suomen keskusta — ???

Olen lueskellut päivän mittaan kirjaa jossa kuvaillaan  Johanne Virolaista poliitikkona. Kirja  on  jo yli 20 vuotta vanha mutta se ei menoa haittaa.  Onpahan ilmassa ainakin nostalgiaa.  Ei ollut Vironperän Jussilla mitenkään helppoa kun Vennamo painoi päälle minkä kerkesi eikä omatkaan joukot olleet aina mitenkään suosiollisia. 

Virolaisen aikana ja hänen päättäväisen toimintansa tuloksena puolue muutti nimensä Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi. Nyttemminhän puolueen nimi on Suomen Keskusta jota voidaan hyvällä syyllä nimittää nyt ja vielä varsin pitkäänkin Kansalliseksi Kepuumukseksi. Nimittäin on juuri Kansallisen Kepuumuksen ansiota että poliittinen järjestelmämme on ajautunut syvään kriisiin.

Mutta asiaan! On sanottu että ei nimi miestä pahenna. Maalaisliitto etsi kuitenkin uutta nimeä aikoinaan suuren rakennemuutoksen jo ollessa käynnissä. Että Kepuumus on halunnut kaupunkeihin ei ole uusi ilmiö. Kun puolue oli vielä nimeltään Maalaisliitto niin sillä oli 53 kansanedustajaa ja kun vuoden 1970 shokkivaaleissa uusi uljas Keskustapuolue oli aallonpohjassa 36:lla edustajallaan. Kaikki tämä tapahtui Virolaisen otettua puolueen puheenjohtajan tehtävät ja puolueen vaihdettua nimensä. Keskustaa odottaa vuoden 2011 akselivaaleissa suuri romahdus ja on aivan mahdollista että sen kannatus on samoissa lukemissa kuin vuonna 1970. Olisiko paikallaan kasvojen kohotus ja nimenmuutos?

Niin, on sanottu että nimi ei miestä pahenna… Mutta nimi on kyllä parantaa miehen asemia. Kun nykyinen Kansallinen Kepuumus vaihtoi kunniakkaan Maalaisliitto-nimensä Keskustapuolueeksi niin se tavoitteli puolueen kannatus-pohjan laajentamista ja myös uudenlaista ideologista profiloitumista. Virolaisen oppi oli ns. kolmas tie eli jotain mikä ei olisi täyttä vasemmistolaisuutta, mutta ei myöskään puhdasveristä kapitalismia. Hänen projektinsa oli kunnianhimoinen ja huolimatta kovasta ryöpytyksestä minkä hän osaksensa sai niin on aivan mahdollista että puolue säilytti asemansa juuri uuden ideologian ansiosta. Tosin työ kantoi hedelmää vasta vuodesta 1991 lähtien. Sen jälkeen kannatus ei ole ollut huonompi kuin 19.85 prosenttia, ja viisissä viimeissä eduskuntavaaleissa se on ollut neljä kertaa yli kahdenkymmenen.

Maailma on aivan erilainen nyt kuin 1960-luvun puolivälissä. Perinteisten vasemmistopuolueiden yhteinen kannatus on romahtanut.  Toisaalta jos siihen lisätään vihreiden lukemat niin ollaan jokseenkin samassa vaihteluvälissä. Keskustalla on kuitenkin paljon hankalampaa pitää kannatuslukemansa korkealla kun takavuosikymmeninä. Voi olla että kiinnostavuutta ja kasvua ei enää saada pelkästään nimenmuutoksella. Ehkäpä mitään varteenotettavaa uutta nimeä ei olisi olemassakaan… On piirejä joissa haikallaan takaisin aikaan jolloin puolue oli sivistysliike. Puolueen oppimestarin Santeri Alkion aikaan on kovakin kaipuu mutta jos puolue muuttaisi nimensä vaikkapa muotoon ALKIOLAINEN KANSAN-PUOLUE, niin tuskinpa se kovinkaan suuria intohimoja herättäisi.

Tietyllä tavalla Kansalliselle Kepuumukselle on nostettava hattua kohteliaasti sillä on harvinaista että tuollainen agraaripuolue on missään päin maailmaa säilyttänyt asemansa muuttuvina aikoina. Mutta olisihan toki muitakin vaihtoehtoja kuin tuo komea “Alkiolainen kansanpuolue.” Päästetäänpä hieman hanoja auki: Suomen Jyvä & City; Agraari-Veikot ja Kumppanit; Suomen Tulevaisuus, ja niin etiäppäin...