Kondiaronkin uskontokritiikki ja sen perintö. Rousseaun ajatuskoe – taustat ja seuraukset. Vol 5.

Tässä vaiheessa meidän on syytä pysähtyä edellisen neljännen osan jälkeen ja miettiä, mitä Rousseau jätti kertomatta – tai mitä hän ei halunnut eikä pystynyt kertomaan. Kun Rousseau suojeli omaa nahkaansa Pariisin sensuurilta ja muutti uuden maailman todellisuuden pelkäksi vaarattomaksi "ajatuskokeeksi", hän pimitti lukijoiltaan sen kaikkein polttavimman ytimen: wendat-päällikkö Kondiaronkin (1649–1701) raudanlujan, alkuperäisen logiikan.

 

Kun paroni Lahontan julkaisi nämä keskustelut vuonna 1703, Euroopan älyllinen eliitti kokikin shokin. Kyseessä ei ollut mikään eksoottinen "luonnonlapsen" ihmettely, vaan kylmä teologinen hyökkäys eurooppalaisen maailmankuvan ydintä vastaan. Tässä osassa pureudumme niihin Kondiaronkin pääargumentteihin, joista Rousseau vaikeni, ja arvioin, miten nämä uuden maailman radikaalit ajatukset ovat toteutuneet länsimaisessa yhteiskunnassa viimeisen kolmen vuosisadan aikana.

 

1. Pääargumentti: Kirjoitetun ilmoituksen looginen mahdottomuus

Kondiaronk iski suoraan kristinuskon perustaan: väitteeseen siitä, että Jumala olisi antanut ainoan ja ehdottoman totuuden kirjan muodossa yhdelle tietylle kansalle kaukana idässä.

Aate ja argumentti: Jos Jumala olisi kaikkitietävä, kaikkivoipa ja haluaisi kaikkien ihmisten pelastuvan, hän ei jättäisi totuuttaan pelkkien ranskalaisten esi-isien kirjoittamien paperilappujen varaan. Kondiaronk ihmetteli, miksi Jumala ei ilmoittanut tahtoaan suoraan kaikille kansoille, vaan vaati uuden maailman asukkaita uskomaan ulkopuolisten tuomaan kirjaan. Hän osoitti myös empiirisen ristiriidan: jos kirja on Jumalan selkeää sanaa, miksi eurooppalaiset kristityt kiistelevät sen sisällöstä jatkuvasti keskenään, jakautuvat eri kirkkokuntiin ja teurastavat toisianne eri tulkintojen vuoksi?

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Kyllä, erittäin laajasti. Lahontanin kirjojen ilmestymisen jälkeen Euroopassa käynnistyi niin sanottu radikaali valistus ja myöhemmin 1800-luvulla historiallis-kriittinen raamatuntutkimus. Länsimainen yhteiskunta on pitkälti omaksunut Kondiaronkin logiikan: uskontoja kohdellaan nykyään historiallisina ja kulttuurisina tuotoksina, ei absoluuttisina ilmoituksina. Euroopan sekularisaatio (maallistuminen) ja valtion ja kirkon erottaminen ovat suoraa jatkumoa sille, että kirjoitetun dogmin pyhyys mureni.

 

2. Pääargumentti: Lunastusoppi ja perisynti moraalisena järjettömyytenä

Toinen isku kohdistui kristilliseen moraaliteologiaan, erityisesti ajatukseen siitä, että ihmiskunta on synnynnäisesti paha ja tarvitsee verisen uhrin pelastuakseen.

Aate ja argumentti: Kondiaronkin mielestä tarina siitä, että Jumala rankaisee koko ihmiskuntaa ikuisella helvetillä yhden omenan syömisen (syntiinlankeemuksen) vuoksi, oli loogisesti absurdi ja moraalittoman tyrannin merkki. Vielä käsittämättömämpää hänelle oli se, että tämän saman Jumalan täytyi tapattaa oma poikansa kidutuskuolemalla lepyttääkseen itsensä. Wendat-filosofiassa Jumala nähtiin rationaalisena ja hyvänä, ei olentona, joka luo ihmisen heikoksi ja rankaisee häntä sitten siitä, millaiseksi hänet loi.

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Toteutunut lähes täydellisesti. Nykyinen länsimainen ihmiskäsitys ei perustu perisynnille tai ihmisen synnynnäiselle pahuudelle. Moderni psykologia, pedagogiikka ja ihmisoikeusajattelu lähtevät siitä, että ihminen syntyy vapaana ja kykenevänä hyvään, ja ympäristö sekä yhteiskuntarakenteet muovaavat häntä (ironista kyllä, juuri tämän ajatuksen Rousseau varasti Kondiaronkilta). Kristillinen helvetinpelko ja syyllisyyskeskeinen moraalijärjestelmä ovat murtuneet, ja länsimainen ihminen hakee moraalinsa mieluummin humanismista kuin pelkoon perustuvasta teologiasta.

 

3. Pääargumentti: Moraali ilman pakkovaltaa (Rakkaus vs. Pelko)

Kondiaronkin kenties syvällisin oivallus oli se, että eurooppalainen moraalijärjestelmä oli empiirinen epäonnistuminen, koska se toimi ainoastaan ulkopuolisen pakon avulla.

Aate ja argumentti: Kondiaronk sivalsi jesuiittoja huomauttamalla, että eurooppalaiset tekivät hyvää ja noudattivat lakeja vain siksi, että he pelkäsivät kuninkaan pyöveliä, vankiloita tai ikuista kadotusta. Jos nämä kontrollimekanismit otettaisiin pois, eurooppalainen yhteiskunta romahtaisi kaaokseen. Wendat-yhteiskunnassa ei ollut koodeja, poliiseja tai vankiloita, mutta ihmiset pitivät huolta toisistaan, koska he olivat vapaita ja järkeviä olentoja. Kondiaronkin mukaan todellinen moraali vaatii vapaaehtoisuutta; pelkoon perustuva "moraali" on pelkkää alistamista.

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Tämä on Euroopan suurin, edelleen kesken oleva ja ristiriitaisin taistelu. Toisaalta länsimaat ovat omaksuneet Kondiaronkin ihanteen: uskomme yksilönvapauteen, demokratiaan ja siihen, että ihmiset voivat päättää asioistaan vapaaehtoisesti ilman itsevaltaista kuningasta tai kirkon pakkovaltaa. Toisaalta länsi ei koskaan kyennyt toteuttamaan Kondiaronkin anarkistista ja valtiotonta utopiaa. Sen sijaan Eurooppa korvasi kuninkaan ja kirkon pakkovallan modernilla byrokraattisella koneistolla: virastoilla, hienovaraisella juridisella kontrollilla ja kapitalistisella talousjärjestelmällä, joka luo uudenlaista riippuvuutta. Vapaus toteutui paperilla, mutta rakenteellinen pakko jäi.

 

Nykyhetken pohdinta: "Notkea moderni" uskonnollisuus ja teologinen vetäytyminen Suomessa

Tässä kohdassa meidän on kuitenkin kysyttävä: olemmeko todella liikkumassa kohti Kondiaronkin kuvaamaa täysin rationaalista yhteiskuntaa? Nykyään mediassa puhutaan usein siitä, että uskonnollisuus olisi tekemässä paluuta. Mutta onko kyseessä perinteisen opin elpyminen, vai jokin aivan muu ilmiö?

Tämän ilmiön ymmärtämiseksi meidän on otettava käyttöön sosiologi Zygmunt Baumanin käsite notkea moderni (liquid modernity). Elämme ajassa, jossa vanhat, kiinteät ja raskaat instituutiot sekä ehdottomat dogmit ovat sulaneet joustaviksi, virtaaviksi ja yksilökeskeisiksi muodoiksi. Uskonto ei ole välttämättä kadonnut, mutta se on muuttunut "notkeaksi": se ei enää vaadi ihmistä alistumaan valmiille teologiselle paketille, vaan ihminen poimii sieltä itselleen sopivia palasia.

Tämä notkeus näkyy kaikkein dramaattisimmin kirkon sisällä ja siinä, miten se ilmenee meillä täällä Suomessa.Uskovatko suomalaiset papit ja teologitkaan enää itsekään kohdan kaksi sisältöön – eli perisyntiin, kirjaimelliseen lunastusoppiin ja helvetin kadotukseen?

Kun tarkastellaan esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen kirkkobarometreja ja nykyistä suomalaista teologista keskustelua, huomataan, että perinteinen opillinen kiinteys on sulanut. Puhe lankeemuksesta, veriuhrilla lepytettävästä vihaisesta Jumalasta tai ikuisesta kadotuksesta loistaa poissaolollaan lähes kaikissa valtavirran saarnoissa. Suomalainen teologia on joutunut vetäytymään Kondiaronkin esittämän moraalisen haasteen edessä.

Perisynti on suomalaisessa nykyteologiassa muuttunut "rakenteelliseksi puutteellisuudeksi" tai "vieraantumiseksi", helvetti on määritelty pelkäksi vertauskuvalliseksi "eroksi rakkaudesta", ja Jeesuksen ristinkuolema nähdään empaattisena solidaarisuuden osoituksena kärsivää ihmistä kohtaan – ei juridisena lunnashintana, jolla Jumala lepytetään. Kirkko ja sen papisto ovat siis hiljaa ja joustavasti sopeutuneet siihen kritiikkiin, jonka wendat-päällikkö esitti jesuiitoille yli 300 vuotta sitten. Suomessa papisto opettaa nykyään pitkälti sellaista humanistista ja empaattista etiikkaa, jota Kondiaronk edusti – he vain tekevät sen kristillisen sanaston ja valtionkirkon rakenteiden suojissa.

 

Johtopäätös: Kuka voitti väittelyn?

Kun katsomme nykyistä Eurooppaa ja sen notkeaa, maallistunutta kirkkoa, huomaamme, että olemme älyllisesti paljon lähempänä 1700-luvun alun wendat-päällikkö Kondiaronkia kuin häntä käännyttämään tulleita ankaria ranskalaisia jesuiittoja.

Eurooppa ei "keksinyt" näitä ajatuksia kabineteissaan. Se joutui uuden maailman älyllisen hyökkäyksen kohteeksi, nielaisi nämä argumentit Lahontanin kautta, ja Rousseaun kaltaiset ajattelijat pukivat ne eurooppalaiseen asuun suojellakseen itseään. Länsimainen moderniteetti, sen yksilönvapaus ja jopa nykyinen suomalainen teologia ovat suorassa kiitollisuudenvelassa sille "notkealle" logiikalle, jota meidät on opetettu pitämään "alkukantaisena".

 

Kirjoituksen soundtrack: Moraali ilman instituutioita ja mielikuvituksen vapaus. John Lennonin Imagine.

John Lennon: Imagine (Teoksen alkuperäinen vuoden 1971 miksaus). Esittäjinä John Lennon (laulu, piano), Klaus Voormann (basso) ja Alan White (rummut). Tuottajina John Lennon, Yoko Ono ja Phil Spector.

 

Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu pop-historian tunnetuin rauhan ja vapauden hymni, joka äänitettiin Lennonin kotistudiossa Tittenhurst Parkissa kesällä 1971. Kappaleen riisuttu, mutta hienostunut äänimaailma rakentuu Lennonin kaihoisan pianoriffin, Klaus Voormannin joustavan bassolinjan ja Phil Spectorin luoman hienovaraisen jousitaustan ympärille.

Kriitikot ovat luonnehtineet kappaletta vuosisadan merkittävämmäksi utopiaksi – Lennonin laulu nousee instituutioiden yläpuolelle kuin suora ja pelkistetty ihmisyyden ääni, joka riisuu moraalilta rangaistuksen ja kontrollin pelon. Teos sopii tekstisarjamme viidennen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se ilmaisee juuri sitä samaa rationaalista vapautta, josta päällikkö Kondiaronk puhui 300 vuotta sitten: se haastaa meidät kuvittelemaan maailman ilman taivaan tai helvetin pakkovaltaa. Tämä ajaton tulkinta palauttaa uskon yksilön vapaaehtoiseen moraaliin ja antaa äänen sille poliittiselle mielikuvitukselle, jonka rousseaulainen harha meiltä yritti riistää. Siispä John Lennon ja Imagine.

 

Tämän kirjoituksen artikkelikuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Tämän kirjoitussarjan aikaisemmat julkaisut:

Osa 4. Mitä Rousseau ei uskatanut sanoa ääneen?

Osa 3. Modernin yhteiskunnan vankilakoodi.

Osa 2. I ja II potenssi.

Osa I. Rousseaun petos ja kolumbiaanisen vaihdon kolmas potenssi.

Taiteiden yö arkkipiispan talossa. Agricolan perikunta. vol 8.

Kirjoittajan huomautus: Tässä tekstissä on kyse kerronnallisesta fiktiosta ja kehyskertomuksesta. Vaikka Turun ja Suomen arkkipiispan henkilöllisyys on reaalimaailmassa tiedossa, tarinan arkkipiispa ei ole sidottu yksityishenkilöön vaan itse virkaan, sen velvoitteisiin ja symboliseen asemaan. Arkkipiispa edustaa tässä fiktion puitteissa kirkon ylintä johtajuutta, kirkolliskokouksen johtajaa ja instituutioonsa sidottua keulakuvaa niin kotimaassa kuin ulkomailla.

 

Turun Taiteiden yö velloo Aurajoen rannoilla kiihkeänä ja levottomana. Kun kääntyy Hämeenkadulta ja Tuomiokirkon kulmalta kohti Piispankatua, joutuu outoon historian ja nykyhetken törmäyskurssiin. Åbo Akademin ja Juridicumin valot loistavat, ja ravintola Gräddan pihalta kantautuu ruotsinkielisen väen iloinen puheensorina, kotoisa ruotsin kieli ja lasien kilinä – elävä, juhliva Turku, joka tuntuu elävän täysin omassa rytmissään. Ja sitten on Agricolan katu. Se on hämmästyttävän lyhyt ja kapea kuja, aivan kuten on käynyt sille perinnöllekin, jota se nimeään kantamalla edustaa.

 

Tämän lyhyen kadun varrella seisoo arkkipiispan palatsi, mysteerinen ja yksinäinen erakkolinnake taiteiden yön humussa. Se tuntuu juhlivan kaupungin keskellä täysin irrationaaliselta saarekkeelta. Taloon tehtiin jo parikymmentä vuotta sitten valtava, monimutkainen ja kallis remontti. Se piti paaluttaa kellarista alkaen, jotta vuosisatainen kivimassa ei vajoaisi Turun mutaiseen maaperään. Se on osuva kuva koko laitoksesta: rakenteet on paalutettu kalliisti pystyyn jo vuosikymmeniä sitten, mutta talo itsessään eristäytyy yksinäiseksi linnakkeeksi, kun muu maailma ympärillä juhlii ja velloo omassa tahdissaan.

 

Palatsin itäisen puolen parvekkeelle asti kantautuu mekastavan nuorison huuto, pussikaljatölkkien rusahdukset ja katuesiintyjien sirpaleinen musiikki – sekulaarin kaupungin levoton syke, joka tuntuu tunkeutuvan väkisin iholle. Sisällä työhuoneessa, norsunluunvärisen lampun valokeilassa, pöydällä makaa neljä erillistä pamflettitekstiä. Arkkipiispa on juuri lukenut ne kaikki, ja niiden jättämä viileä diagnoosi kiertää hänen sisuksissaan kuin fyysinen kipu. Ne ovat lukuja tulevasta, diagnooseja tästä uudesta dynastiasta – Agricolan perikunnasta – jonka korkeimmaksi valvojaksi kohtalo on hänet asettanut.

 

Arkkipiispa hieroo väsyneitä silmiään ja astuu parvekkeelle, jo hieman pimentuvään elokuiseen iltaa ja viileyteen jossa on jo hieman syksyn elementtejä. Ensimmäinen pamfletti, Konservatiivien vastaisku, on jättänyt hänet mieteliääksi. Hän tietää, että marraskuun vaaleissa kulissien takana pelataan kylmää peliä. Väitteet siitä, että herätysliikkeet ovat oppineet ajamaan kaksilla rattailla – istumaan luottamushenkilöpaikoilla päättämässä yhteisistä rahoista mutta vetäytymään kokonaan yhteisestä hengellisestä elämästä – kirvelevät. Ajatus siitä, että Lähetyshiippakunta on luonut heille suojatun tilan, jossa vain sakramentin toimittajan sukupuolella on väliä, tekee kirkon omista alttareista pelkkiä taksijonoja. Nyt hän joutuu kysymään itseltään, millaisen hajoavan valtakunnan hän saa vaalien jälkeen johdettavakseen, jos kirkko muuttuu pelkäksi tekniseksi hallintorungoksi ilman yhteistä sydäntä.

 

Katse hakeutuu joen rannassa parveileviin ihmismassoihin. Pamfletti nuorten miesten uusoikeistolaisuudesta herättää syvimmän sielunhoidollisen murheen. Brändityöryhmät ja kirkon notkeat viestintätoimistot olivat vuosia yrittäneet miellyttää moderneja urbaaneja liberaaleja, mutta olivatkin tuottaneet hengellisen tyhjiön. Moni kirkon johtohenkilö pohtii ahdistuneena, miten näiden sosiaalisen media algoritmien marinoimien nuorten miesten sielut voisi enää pelastaa ja palauttaa vanhan, turvallisen kansankirkon helmaan. Nämä uudet tulijat eivät halua perinteistä herätyskristillisyyden nöyryyttä; he etsivät kristinuskosta kovaa, patriarkaalista vastavoimaa, ja arkkipiispa vaistoaa alitajunnan pelolla sen jumalattoman pimeyden ja Atlantin takaisen polarisaation, joka tulee vallitsemaan tulevissa kirkolliskokouksissa. Kun nämä uudet taistelijat nousevat vaatimaan ehdotonta dogmaattista paluuta, kirkolliskokouksen salista tulee heidän oma Valhallansa.

 

Älypuhelin soi soi, mutta arkkipiispa ei hievahda. Taiteiden yön valot välkkyvät joen pinnassa, ja hän vetää piispanristiään sormien välissä. Hän tietää, että nämä neljä pamflettia – jotka esitellään tämän kirjoitussarjan seuraavissa luvuissa – ovat se todellisuus, jonka keskellä hän seisoo. Ilmassa on syksyn elementtien lisäksi murtuman tuntua, uuden dynastian tulikoe, ehkä totaalinen tappio. Tässä ollaan, eikä muuta voida.

 

Kirjoituksen Soundtrack: W. A. Mozart – Requiem: Confutatis.

YouTubesta esitys löytyy hakemalla Mozart Requiem Confutatis. Roo. Tämän tekstin draaman ja pimenevän elokuun illan syventäjäksi liittyy Wolfgang Amadeus Mozartin sielunmessun, Requiemin, osa Confutatis, joka sitoo luvun sisäisen reaalipoliittisen paineen yhteen harvinaisen osuvasti. Osa alkaa rajun synkkänä, kurinalaisena ja iskevänä miesten kuorokohtauksena, joka ilmentää pöydällä makaavien pamflettien julmaa diagnoosia ja uusoikeistolaisten nuorten miesten taistelevaa henkeä. Heti tämän jälkeen musiikki kuitenkin muuttuu naisäänten herkäksi, miltei anovaksi ja hauraaksi kuvioksi, aivan kuten teksti kuvaa kirkon kielellistä ja henkistä pehmenemistä sekä emotionaalista terapiapuhetta.

Kuoron laulamat sanat Confutatis maledictis, flammis acribus addictis eli tuomitut vaiennettuina ja heitettyinä liekkien ruoaksi maalaavat esiin juuri sen institutionaalisen ja teologisen murtuman, jonka keskellä yksinäinen arkkipiispa parvekkeellaan seisoo. Teoksen loppuosa hiipuu lopulta alistuneen hiljaiseksi huokaukseksi, joka vastaa täydellisesti luvun viimeisiä sanoja siitä, kuinka tässä ollaan eikä muuta voida. John Rommereinin johtaman esityksen säälimätön tempo ja jylhä kurinalaisuus tekevät tästä tekstin tunnelmasta viiltävän fyysisen kokemuksen. Siispä Confutatis.

 

Julkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti

Agricolan perikunta, Vol 7: Kari Mäkinen. sattumakorpraali.

 

Keijo Korhosen kirjassa sattumakorpraali on hyvä määritelmä siitä mitä käsitteellä tarkoitetaan. On kuitenkin hyvä kerrata alkuun ja vähän perusteellisemmin mitä Korhonen teki. Sanotaan asia vaikka seuraavasti. Suomen armeijassa kuten armeijoissa yleensäkin tarvitaan päällysmiehiä, isompia ja pienempiä. 

Pieni osa jokaisesta ikäluokasta on aina koulutettu upseereiksi ja vähän suurempi joukko aliupseereiksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä että noin kolmeakymmentä sotilasta kohden tarvitaan yksi upseeri ja kahdeksaa sotilasta kohden aliupseeri. Aliupseerit on koulutettu samassa joukko-osastossa johon on tultu palvelusta suorittamaan ja upseerit ovat jo pitkään saaneet koulutusta Haminan reservi-upseerikoulussa. Varusmiesten johtajaominaisuuksia kartoitetaan ja arvioidaan jo alusta alkaen. 

Legenda sattumakorpraalista syntyi jo kauan sitten, mahdollisesti ennen suuria sotia vuosina 1939-1945. Yksinkertaisesti sanottuna väitettiin että joissain joukko-osastoissa reservinaliupseerikouluun määrättiin hyviä johtamis-ominaisuuksia omaavien lisäksi yksi henkilö pilan päiten ja jopa arpomalla. Hän tuli sitten takaisin koulutuksesta korpraalina ja saattoi saada alikessun jämätkin ja joskus yletä jo varusmiesaikana kersantiksi. Eli jotkut pilanpäiten koulutukseen joutuneet osoittivatkin oikein hyviä pomotusominaisuuksia elleivät jopa parempia kuin ne jotka olivat natsoja hinkumalla hinkuneet. Keijo Korhonen katsoi joutuneensa ulkoministeriksi lähinnä vahingossa kun oli oikea mies oikeaan aikaan väärässä paikassa ja nimittää itseään sen vuoksi sattumakorpraaliksi. Korhonen sai olla ulkoministerinä 229 päivää. Mutta voiko piispaksi joutua tavallaan sattumalta ja olla sitten kirkollinen sattumakorpraali?

Suomen kirkon historian piispoista voidaan yhtä henkilöä pitää lähinnä sattuma-korpraalina. Kyseessä on Turun piispana ja arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen. Sattumaa Mäkisen osalta oli lähinnä hänen tulonsa Turun piispaksi. Toinen näytös  eli arkkipiispanvaali oli sitten pakollinen ratkaisu. 

Vuoden 2005 Turun piispan vaali käytiin Ilkka Kantolan eron jälkitunnelmissa. Arkkihiippakuntaan ei ollut ulkopuolelta kovin innokkaita hakijoita. Ulvilan kirkkoherra Mäkisen kanssa tiukimmin kilpaillut Seppo Rissanen oli sentään arkkihiippakunnan miehiä ja vieläpä Åbo akademin suomi-poikia ja oli toiminut Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1995-2001. Monien hämmästykseksi Mäkinen pystyi voittamaan Rissasen toisella kierroksella äänin 403-372. Mäkinen herätti vastustusta ja muutama kirkkoherranvaaleissa pettynyt viranhakija ja joku viran lopulta saanutkin oli tuohtunut ikihyviksi Mäkisen lausunnoista hänen toimiessaan tuomiokapitulin pappisasessorina. Mäkinen jakoi mielipiteitä jo tuolloin.

Mäkisen hengellisyyden laadusta puhuttiin negatiiviseen sävyyn. Rissanen herätti myös vastustusta omalla tavallaan. Joidenkin oli vaikea sulattaa miehen olemusta. Kaikki on tietysti kiinni tulkitsijan näkökulmasta mutta monen mielestä hän oli pöyhkeä ja liian mahtipontinen, eikä ymmärrä kirkkoherran elämää vaikka oli itse ollut kirkkoherrana. Kirkkoherrojen mielipiteet vaikuttivat vielä takavuosi-kymmeninä paljon muiden pappien äänestyskäyttätymiseen. Ensimmäisellä kierroksella oli peräti 7 ehdokasta ja ääniä annettiin 804. Toisella kierroksella äänesti vain 775. Yhteensä äänioikeutettuja oli 840. Vaalin tulos oli tiukka ja moni valitteli hyvän ehdokkaan puutetta ja tuloksen sanottiin olevan arpapeliä ja äänestykseen saatettiin lähteä lantinheittoperiaatteella.  

Mäkisestä tuli siis piispa. Jotkun hänen rovastikuntakolleegoistaan Porin ja Ulvilan seuduilta varoittelivat eteläisempiä kolleegoitaan Mäkisestä: ”Varautukaa sitten siihen että se mies ei pidä mielellään hartauksia tullessaan seurakuntiinne vierailulle.” Mitään varsinaisia tilastoja asiasta ei koskaan tehty joten yksittäiset havainnot eivät tietenkään anna asiasta riittävää kuvaa.

Turun piispana Mäkinen joutui hankaliin tilanteisiin. Milloin piti selvitellä jonkin seurakunnan tulehtunutta tilannetta. Naispappeuskysymyksen suhteen käytiin yksi tiukka ottelu. Vuonna 2007 Vammalan seurakunnassa kiisteltiin asiasta. Seurakunnassa oli kahdeksan pappia joista kaksi oli naisia. Kuudesta miehestä naispapin kanssa yhteistyöstä kieltäytyviä pappeja oli kaksi. Mäkisen sanottiin tulleen Vammalaan määrätietoisena ja entistä määrätietoisempana hän sieltä lähti.   Kieltäytyjille ei ollut sijaa seurakunnassa.

Mäkistä nimiteltiin myös lahtariksi mutta ei suinkaan siksi että hän otti luulot pois naispappeutta vastustavilta. Kirjallisuusmies ja esteetikko Mäkinen oli aikoinaan tehnyt kirkkohistorian alaan liittyvän väitöskirjan kirjailijaryhmä Tulenkantajiin liittyen. Tutkimus kantoi nimeä ”Unelma jälkikristillisestä kulttuurista ja uskon-nosta: Tulenkantajien oppositio kansankirkollista arvomaailmaa vastaan 1924–1930.” Ennen piispaksi tuloaan Mäkinen oli kuitenkin perehtynyt arkkihiippa-kunnan tuomiokapitulin työntekijänä seurakuntien historiaan ja hänellä oli selkeä näkemys siitä mitä piti tehdä. Hänen johdollaan alettiin yhdistelemään pieniä seurakuntia isompiin ja nimitys ”lahtari” juonsi alkunsa juuri tästä. Arkkipiispa-kautenaan Mäkinen yritti sitten mahdotonta eli Turun ja Kaarinan seurakunta-yhtymän seurakuntajakojen muuttamista. Kaksi vuotta ja lukemattomia kokouksia istuttiin asian tiimoilta mutta lopulta arkkipiispa joutui pettymään taistelussaan. Turun kirkkoherrat asettuivat kovaan vastahankaan. 

Jos Mäkisen kautta Turun piispana arvioidaan niin hän selviytyi siitä kohtuul-lisesti ja jos hän joutui olemaan kova naispappeuden vastustajia kohtaan niin hän toimi vain kuten pitikin. Joku ratkaisu asiassa piti saada ja paluuta vanhaan ei enää ollut. Seurakuntaliitosten suhteen Mäkinen oli jopa aikaansa edellä. Mäkistä pidettiin jopa hyvänä kuuntelijana ja hänellä oli vastaanotto määräajoin myös hiippakunnan toisessa isossa kaupungissa eli Porissa. Hän oli onnistunut voitta-maan monen epäilijän ja vähättelijän luottamuksen. 

Kun Jukka Paarman kausi arkkipiispana kääntyi lopuilleen kiinnittivät monet jo katseensa Kari Mäkiseen. Turun arkkihiippakunnan pappien pitäessä kokoustaan Ruissalossa lokakuussa 2009 pyysi joukko kirkkoherroja ja luottamushenkilöitä Mäkistää juhlallisesti ehdokkaaksi arkkipiispan vaaliin Turun Mikaelin kirkon käytävällä jonne hänet oli pyydetty tulemaan. Mäkinen oli hämmentynyt ja hänen ensimmäiset sanat olivat: ”Mutta kun tarkoitukseni on puolustaa vähemmistöjä parisuhdekysymyksessä.” Sitten hän oli tovin hiljaa ja jatkoi valitellen huonoa kielitaitoaan todeten ”I do not speak english very well.” Kuitenkin hän lupasi harkita asiaa ja ilmaisi myöhemmin suostumuksensa. Saiko kirkko arkkipiispan joka puhui tankero-englantia vai vähättelikö mies itseään? Mäkinen otti itseään niskasta kiinni ja aloitti kielitaitonsa parantamisen kunhan oli ensi voittanut vaalin.

Mäkinen sai ensimmäisellä kierroksella enimmät äänet ja voitti lopulta Miikka Ruokasen kahden miehen taistossa toisella kierroksella äänin 593–582. Toisella kierroksella annettiin 27 ääntä enemmän kuin ensimmäisellä. Kirkon pää-äänenkannattajana esiintyvä KOTIMAA-lehti saattoi vaalin jälkeen puhua juttunsa otsikossa yhdentoista äänen arkkipiispasta.

Peli ratkesi jo ensimmäisen kierroksen tulosten tullessa julki. Ruokasen kannattajaryhmän ydinhahmojen ollessa ruokailemassa Miikan kanssa eräässä turkulaisessa ravintolassa, pöytään alkoi virrata tietoja kulissien takaisista ryhmittymisistä. Sosiaalidemokraatit olivat asettumassa toisella kierroksella Mäkisen taakse. Käytännössä tämä tarkoitti Ilkka Kantolan vaaliorganisaatiota ja tukihenkilöitä, jotka olivat aiemmin vieneet Kantolan eduskuntaan. Tähän verkostoon kuului runsaasti kirkollisia vaikuttajia kirkkoneuvostoissa ja -valtuustoissa, ja merkittävä osa heistä oli myös arkkipiispan vaalin virallisia valitsijoita. Samaan aikaan ravintolaan kiiri kuitenkin tieto siitä, että vapaamuurarit olivat puolestaan asettumassa toisella kierroksella Ruokasen puolelle.

Tuo iltapäivä paljasti varsin raadollisesti sen, millaista peliä ja mitä poliittisia sekä yhteiskunnallisia vaikuttajavoimia arkkipiispan vaaleissa todellisuudessa käytetään. Ilkka Kantolan vaaliorganisaatio kävi toisella kierroksella valtavaa, laajaa ja aggressiivista loppukampanjaa, jonka aikana Ruokasta mustamaalattiin todella pahasti. Torjuntataistelu Miikka Ruokasta vastaan oli kuitenkin lopulta voitettu tämän verkoston ahkeralla ja säälimättömällä työllä kaikkialla hiippakunnassa.

Olisi tietysti ollut mielenkiintoista nähdä millaiset kotipaikkaoikeudet ja reservaatit dogmatiikan professori olisi onnistunut järjestämään konservatiiveille Suomen kirkossa ja arkkihiippakunnassa. Ruokanen oli itsenäisyyden aikana kolmas dogmatiikan professori, joka yritti arkkipiispaksi, ja hän pääsi hyvään seuraan Pietilän ja Tiililän kanssa. Voitto oli Mäkiselle hetken lohtu, sillä tämän jälkeen alkoivat vaikeudet.

Mäkinen tuli tunnetuksi arkkipiispakaudellaan irtiotoistaan jotka koskivat tasa-arvoista avioliittokäsitystä ja siitä käytävää keskustelua. Mäkinen piti sen mitä oli luvannut häntä ehdolle pyytämään tulleelle joukolle. Tätä kirjoitettaessa Mäkisen aika on jo ohitse ja hän ei esiinny julkisuudessa mutta hänet muistetaan. Mäkisen aika muokkasi mielipiteitä ja ne jyrkkenivät puoleen jos toiseen. Herääkin lopulta kysymys mistä on kyse. 

Kirkon muodostavat lopulta siihen kuuluvat ihmiset ja he voivat muuttaa järjestyksen perinpohjaisesti jos vain haluavat. Lause kirkon avioliittokäsitteen määritteleminen tapahtuu kirkon omista perusteista käsin on kummallinen. Kirkon perusteet arvioida omaa avioliittokäsitystään nähdään yhä enenevämmässä määrin muinoin keksittynä jäykkänä ja yksipuolisena oppirakennelma. Nykyinen avioliittoinstituutiokaan ei ole kovin vanha. Avioliittoon vihkiminen nähdään  ensisijaisesti yhteiskunnallisena ja juridisena toimenpiteenä. Pappi hoitaa siinä yhteiskunnan antamaa tehtävää, jonka tuloksena syntyy mitä syntyy onnellinen tai vähemmän onnellinen yhteiselämä. Monen mielestä kirkollinen vihkiminen on hassu ja epämääräinen ilmaus. Kirkon monopolivaatimusta ei myöskään nähdä enää tähän aikaan kuuluvana. Internetistä löytyy paljon aivan tavallisten ihmisten tähän liittyvää pohdintaa vaikka seuraavaan tyyliin: ”Kirkollista ja hengellistä toimituksessa ovat rukoukset, raamatunluvut, virret (jos niitä ylipäätään veisataan) ja siunaukset. No, onhan kysymyksessä se ”Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa”, mutta eivätkö ihmiset ole aina Jumalan edessä, myös maistraatissa naimisiin mennessä?”

Lausunnoillaan Mäkinen sai aikaan hämmennystä kirkon ulkomaansuhteissa ja hän ei ollut kovin kiinnostunut oppikeskusteluista Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Venäläiset vetivät niinsanotusti herneet nenäänsä ja kysyivät jossain vaiheessa yksikantaan onko Suomen kirkon avioliittonäkemys muuttunut. Lopulta toiset joutuivat vakuuttamaan Moskovan patriarkaatille että muutosta ei ole tapahtunut ja kautta rantain antamaan ymmärtää että kyse on Mäkisen omasta henkilökohtaisesta kannanotosta.

Viimeistään Mäkisen kauden alussa olisi pitänyt puuttua kirkon rakenteisiin ja sen mammuttitautiin. Sattumakorpraalin arvo tullaan ymmärtämään paremmin vasta tulevaisuudessa. Mahdottoman edessä ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Jotain kertoo miehen vetäytyminen heti kun se oli mahdollista. Mäkinen jäi eläkkeelle olleessaan 63 vuoden, neljän kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Eläkepäivillä Mäkinen on ollut mukana mm. mukana saamelaisten totuus-, ja sovintokomissiossa. 

Vuonna 2010 nähtiin miten jonotusjärjestelmä toimii. Sehän syntyi siis silloin, kun Turun arkkihiippakuntaan tehtiin toinen piispan virka. Turussa oli 2010 tilanne, jossa oli kaksi piispaa, arkkipiispa ja Turun piispa. Turun arkkihiippakunnan vallitsi jo Kantolan lähdön jälkeen tietynlainen kykypula. Kaikki odottivat Kantolasta uutta arkkipiispaa, ja tuossa tilanteessa tuskin kukaan Turun arkkihiippakunnan pappi tai kirkkoherra olisi lähtenyt haastamaan Kantolaa, haastaja olisi tullut muualta. Oltiin tilanteessa, jossa ei ollut ketään vahvaa kirkkoherraa tai sen sellaisen kaliiperin kirkkoherraa, joka olisi ollut Kantolan veroinen. 

Mäkinen oli vuonna 2010 ihan looginen valinta. Hän oli ollut aikanaan hyvän kirkkoherran maineessa. Hän oli ollut Turun tuomiokapitulin asessorina ja piispana. Tämä kaikki vaikka myönnettiin, että teologiselta painoarvoltaan Mäkinen oli kovin kevyt henkilö.

Kantolan jälkeen oli syntynyt tyhjiö. Tyhjiö, jossa Mäkinenkin näytti piispakandidaatilta. Kuvaannollista tuossa Turun piispanvaalissa Kantolan jälkeen oli se, että haastaja tuli ulkopuolelta. Rissasta monet kirkkoherrat ja papit eivät todellakaan ottaneet vakavasti hänen persoonaansa vuoksi. Vuoden 2010 arkkipiispanvaalissa hän oli henkilö, joka pystyi vetoamaan konservatiiviseen siipeen oikein hyvin. Mutta sitten tuo häntä vastaan tehty torjuntataistelu ja se, että toisella kierroksella annettiin enemmän ääniä kuin ensimmäisellä kierroksella, kuvaa jotain. 

Historia ei antanut näyttää, mitä Ruokanen olisi voinut arkkipiispana tehdä ja miten hän olisi viihtynyt Turussa. Hallinnolliselta kannalta Ruokasen tilannetta katsellen voidaanpa sanoa, että arkkipiispaksi tulon jälkeen hänellä olisi ollut kyllä melkoinen kuuria kesytettävänään Turussa ja myöskin kirkkohallituksen kokouksissa. Kuurialla tässä viittaamme ylipäätänsä organisaatioon tai joukkoon, joka johtaa jotain organisaatiota kirkossa, oli sitten kysymys Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulista tai evankelisluterilaisen kirkon kirkkohallituksesta. Kun käytämme tässä termiä kuuria, niin sillä viittaamme tietysti katolisen kirkon ylimpään johtoryhmään neuvostoon, jota johtaa paavi. Ja paaveillahan on joskus todella ollut hankalaa itsepäisten kuurioiden kanssa.

Julkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Agricolan perikunta, Vol 6: Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

 

Vuonna 2005 tapahtunut Arkkihiippakunnan kruununperimys-järjestelmän rikkoutuminen määrittää kirkon ylintä johtoa ja vaaliasetelmia vielä tänäkin päivänä. Mutta mitä oikein tapahtui? Turun arkkihiippakunan synodaalikokous vuonna 2004 on päässyt vauhtiin ja Turun piispa Ilkka Kantola pitää Naantalin kirkossa viikkomessussa saarnan joka antaa leimansa tuon kokouksen työskentelylle. Synodaalikokoukset ovat pappien kokouksia joita on järjestetty säännöllisesti kaikissa hiippakunnissa ja niissä papit ovat perinteisesti puhuneet kirkon kannalta keskeisistä asioista piispojensa johdolla. 

 

Vuonna 2005 tapahtunut Arkkihiippakunnan kruununperimysjärjestelmän rikkoutuminen määrittää kirkon ylintä johtoa ja vaaliasetelmia vielä tänäkin päivänä. Mutta mitä oikein tapahtui? Turun arkkihiippakunan synodaalikokous vuonna 2004 on päässyt vauhtiin ja Turun piispa Ilkka Kantola pitää Naantalin kirkossa viikkomessussa saarnan joka antaa leimansa tuon kokouksen työskentelylle. Synodaalikokoukset ovat pappien kokouksia joita on järjestetty säännöllisesti kaikissa hiippakunnissa ja niissä papit ovat perinteisesti puhuneet kirkon kannalta keskeisistä asioista piispojensa johdolla. 

 

Nyt oli ollut tarkoitus että Arkkihiippakunassakin olisi puhuttu kirkon olemuksen kannalta keskeisestä asiasta eli Raamatusta. Kirkon tutkimuskeskus oli julkaissut kirjan ”Raamattu ja kirkon usko tänään” jossa oli monta ansiokasta kirjoitusta. Mutta arkkihiippakunnassa tuo kirja jäi Kantolan nostattaman ryöpyn varjoon. Arkkipiispa Jukka Paarma istui hiljaa omissa mietteissään keskustelun velloessa. Hän suorastaan painoi päänsä alas. Mitä oli siis tapahtunut? Kantola oli antanut omalla panoksellaan lähtölaukauksen keskustelulle joka edelleen käy kiivaana Suomen kirkossa. Suomen kirkon homokäräjät olivat käynnistyneet toden teolla.

 

Kantola lähti liikkeelle Luukkaan evankeliumin kuvauksesta jossa Jeesus ajautuu fariseusten kanssa riitaan sapattikäskyn tulkinnasta kysyen: ”Mitä te itse teette silloin, kun uskonnon omasta perinteestä nouseva moraalinen näkemys joutuu ristiriitaan tämän hetken akuutissa tilanteessa syntyvän omantunnon vaatimuksen kanssa?”

 

Kantola havainnollisti kysymyksenasettelua uudelleen: ”Kumpi on tärkeämpää, tukea kristittyjä, jotka haluavat sitoutua samaa sukupuolta olevaan kumppaniinsa, vai varmistaa se, ettei Jumalan tahto vain tule loukatuksi?” Että Kantola antoi ymmärtää että lähimmäinen on tärkeämpi kuin Jumala oli monelle liikaa. Tämän jälkeen kuultiin vielä johtopäätös siitä että paljon puhuttu vapaus Jeesuksessa Kristuksessa tarkoittaisi sitä että jumalasuhde ei enää olisikaan moraalinen asia. Ja koska se ei olisi moraalinen asia, niin lähimmäisen hyvän voisi asettaa Jumalan edelle.

 

Kokouksessa nähtiin sitten monta vanhoillisten homofobian läpitunkemaa todistuspuheenvuoroa. Harvoin näkee sellaisia ilmeitä. Kantola kuunteli kaikki puheenvuorot ja päätti sitten keskustelun kovin oudolla heitolla kertoessaan onnettomuudesta jossa hänen lähisukulaisensa putosi kirkon katolta kesken paanujen tervausurakan kuolettavien seurauksin. Keskustelu päättyi siltä erää siihen.  

 

Tämä siis syksyllä 2004 ja nyt voi jäädä miettimään miksi mies oli noin rohkea ja näytti käyttäytyvän kuin olisi menettänyt itsesuojeluvaistonsa? Jotain oli jo tekeillä ja jollain tavalla hänen käytöksensä on ymmärrettävää kun ajattelee millaisessa kiirastulessa hän tuolloin eli ja oli. Kantola eli omaa syvää kriisiään ja ei ainoastaan aavistanut vaan myös tiesi kohtalonsa. Arkkipiispa Jukka Paarman vaikenemiselle oli syynsä. Hänen rohkea esiintymisensä olisi jäänyt historiaan avauksena joka olisi antanut uutta suuntaa keskustelulle ja hänellä olisi riittänyt varmastikin eväitä puolustaa näkemyksiään. Tukea hän olisi saanut vihervasemmistolaiselta medialta jonka vaikutusvalta oli kasvussa. Kirkko olisi myös saanut positiivista julkisuutta ellei seuraavan vuoden keväällä olisi paljastunut jotain joka murskasi Kantolan piispanuran ja vei pohjan erään kysymyksen hallitulta käsittelyltä Suomen kirkossa. Paljastui nimittäin että Kantolalla oli avioliiton ulkopuolinen suhde toisaalla naimisissa olevan naisen kanssa joka oli vielä pappi. 

 

Aika ei ollut kypsä piispan avioerolle ja sille että hän olisi voinut viedä uuden rakkautensa kunniallisesti alttarille. Asiasta ei käyty samanlaista vääntöä joka käytiin Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaan Edward kahdeksannen halutessa solmia avioliiton kahdesti eronneen Wallis Simpsonin kanssa mutta irvokkaalla tavalla Kantolan tapaus muistuttaa tätä. Pian alettiin puhua pettäjäpiispasta ja Kantolan kiirastuli kävi yhä kovemmilla lämmöillä. Kantola erosi piispanvirasta saaden kuitenkin pitää arvonimen piispa ja oikeuden kantaa violettia papinpaitaa loppuikänsä. Myöhemmin Kantola on vielä saanut emerituspiispanristin eli hänet on rehabilisoitu.  Ilman erokohua Kantola olisi voinut jatkaa virassaan vielä siihen saakka kunnes Jukka Parma jäisi eläkkeelle vuonna 2010 ja ottaa läpihuutojuttuna Turun ja Suomen arkkipiispan tehtävät. Vuonna 2022 hän olisi silloin 65-vuotias ja pakollinen eroamisikä olisi tullut vastaan vasta vuonna 2026. Vasta nyt 1960-luvulla syntynyt henkilö voisi nousta arkkipiispaksi. Kari Mäkisestä ei olisi koskaan tullut arkkipiispaa eikä tietenkään myös Tapio Luomasta. Erotessaan virasta Ilkka Kantolasta tuli Suomen kirkon Windsorin herttua. 

 

Mutta oppineelle ja julkisuudessa näkyvälle miehelle oli käyttöä. Eipä aikaakaan kun Kantilasta oltiin puuhaamassa jo Suomen sosialidemokraat-tisen puolueen eduskuntavaaliehdokasta. Ja kyllähän Ilkka tuollaisen pikkujutun selvitti mennen tullen. Vuoden 2007 vaaleissaa äänisaaalis oli 5091 mikä oli toki alle puolet puolueen ykkösnimen Heli Paasion saamasta äänimäärästä Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Mutta läpi mentiin myös vuoden 2011 Suomen poliittista karttaa muuttaneissa vaaleissa ja vielä 2015 kunnes poliittinen löpö loppui vuonna 2019 Kantolan saadessa vain 3205 ääntä. Kantolan ollessa kansanedustajan vuosina 2007-2019 SDP oli hallituspuolueen vain Kataisen ja Stubbin ollessa pääministereinä vuosina 2011-2015 ja Kantolalla ei ollut mitään asiaa ministeriksi vaikka hän varmasti olisi hoitanut pestinsä moitteettomasti monessakin ministeriössä. Kantolan poliittista uraa rasitti se, että häntä ei oikein pidetty ”oikeana demarina.” Väärä demari oli kuitenkin kahdentoista edustajavuoden aikana viiden valiokunnan täysjäsen ja Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja vuosina 2011-2015 mikä ei ole mitenkään vähäinen virka eikä lohdutus-palkinto. Kantola ansaitsi kuitenkin täyden kansanedustajan eläkkeen. Vuonna 2018 hän asettui kuitenkin ehdolle arkkipiispanvaalissa mutta jäi viimeiseksi viiden ehdokkaan kisan ensimmäisellä kierroksella.

 

Kantolan ero Turun piispan virasta vuonna 2005 muutti kirkollisia kuvioita arkkihiippakunassa perusteellisesti. Turkuun oli siis saatu toinen piispa koska katsottiin että arkkipiispan tehtäväkuorma oli liian suuri. Asetelma oli ongelmallinen sillä se tavallaan loi jonotusjärjestelmän jossa Turun piispa, siis hiippakunnan toinen piispa, oli saava etulyöntiaseman arkkipiispan vaihtuessa. Kantolan ollessa Turun arkkipiispa ja Jukka Paarman tultua valituksi arkkipiispaksi John Vikströmin jälkeen vuonna 1999 asetelma oli selvä. Kantola olisi ollut perintöprinssinä vuoteen 2010 saakka ja vasta silloin olisi valittu järjestyksessään toinen Turun piispa Kantolan mitä varmimmin tultua valituksi arkkipiispaksi. Kantolan jälkeen Turun piispaksi tuli Kari Mäkinen, sattumakorpraali, josta tuli sitten myös arkkipiispa. 

 

Arkkihiippakunnasta tuli täysin sisäsiittoinen kun Mäkisen jälkeen Turun piispaksi valittiin pitkään hiippakunnan tuomiokapitulissa  työskennellyt Kaarlo Kalliala joka ei kuitenkaan halunnut arkkipiispaksi. Kallialan jälkeen Turun piispaksi tuli sitten hiippakuntadekaani Mari Leppänen. Ja sitten joku vielä väittää ettei Suomessa ole kuninkaallisia! Onhan niitä kun asia oikein oivaltaa. Kysymys siitä tarvitaanko Turun arkkihiippakunnassa kahta piispaa nousee varmasti keskustelun alaiseksi kun resurssit lähivuosina kiristyvät.

 

Aina voi tietysti kysyä sitä miten olisi käynyt jos Kantola olisi välttänyt ne tapahtumat jotka johtivat hänen eroonsa. Järkevä ihminen ei kadu teke-misiään vaan ottaa niistä opikseen. Vuonna 2002 valmistuneessa amerik-kalaisessa elokuvassa ”The Time Machine” joka pohjautuu samannimisen H.G.Wellsin kirjaan on hyvin opettavainen romanttinen taustatarina. Siinä keksijä, tohtori Alexander Hartdegen, yrittää palata ajassa taaksepäin pelastaakseen väkivaltaisen kuoleman kokeneen rakkaanssa Emman epäonnistuen kuitenkin useampaan kertaan. Kohtalo oli määrännyt Emman kuolemaan ja hän vain kokee tuon tapahtuman kerta toisensa jälkeen palatessaan tiettyyn hetkeen. Tällä logiikalla ajateltuna Kantola palatessaan aikakoneella takavuosiin ei välttäisi kohtaloaan. Ehkä ajatus on jopa sielunhoidollinen. Jos et hyväksy menneisyyttäsi ja jotain valintaa siellä kiroat samalla nykyhetken ja mahdollisesti omat lapsesikin. Tapahtunut pitää vain hyväksyä ja nähdä kaikki parhaat puolet ja mahdollisuudet. Ilkka Kantolan tehtävänä ei ollut tulla Turun ja Suomen arkkipiispaksi, ja tuskin hän olisi voinut pelastaa Suomen kirkkoa siltä sekasorrolta johon se ajautui.

 

Windsorin herttua Edward kyllä tiesi mitä oli menettänyt ja ikävöi todelli-suutta jossa olisi voinut elää. Kerrotaan että hän joskus joutui odottelemaan tuntitolkulla oikuttelevaa vaimoaan. Hän oli painanut päänsä alas ja laittanut kätensä ohimoilleen ja itkenyt katkerasti. Oikeaa kuningasta muut odottavat mutta kruunusta luopuneen kuninkaan osa ei ole varmastikaan aina niin ylevä ja kadehtittava. Sen saattoi vain Edward tietää. Tietysti on hyvä noudattaa sydämensä ääntä ja onnellinen se jonka valinta oli oikea. Niin, ja joskus amerikkalainenkin elokuva voi opettaa meitä tavalla jota ensi katse-lemalta emme osaisi odottaa. 

 

Tähän sopii Electric Light Orchestran kappaleen Hold on Tight ja ranskankielinen kertosäe saa mielen kovin kaihoisaksi, ja nuoruuden tunteet pursuavat pintaan omankin ehkä kovin kyynistyneen ja kalttaantuneen miehen rinnasta. Ehkä Ilkka Kantolakin on laittanut tämän joskus soimaan.

 

Accroche-toi à ton rêve // Accroche-toi à ton rêve
Quand tu vois ton bateau partir
Quand tu sens ton coeur se briser // Accroche-toi à ton rêve

Pidä kiinni unelmastasi // Pidä kiinni unelmastasi
Kun näet veneesi lähtevän
Kun tunnet sydämesi särkyvän // Pidä kiinni unelmastasi

Ja tästä linkistä kuuntelmaan tätä ”Jeff Lynne Bandin” upeaa raitaa.

Julkaisun kuva tehyt tekoälyn avaulla. Sovellus Picsart.