Kohti monipuolisempaa keihäänheittoa.

XXXII Olympiadin kisat lähenevät loppuaan. Hieman on sellainen olo että ei tämä nyt enää samalta tunnu kuin vaikkapa vuonna 1976 kun urheileva nuoriso kokoontui Montrealiin. Edessä on kuitenkin vielä keihäänheitto, tuo suomalaisten entinen suurlaji! Jo vuonna 2009 pohdiskelin asiaa ja päädyin tämmöiseen. Tänään on aika julkimoida päivitetty versio. Näin siinä voi käydä kun kasvaa ja elää Aku Ankka-, ja Asterix-Suomessa. Otsikkokuvassa Asterix ja Obelix pilumit olallaan matkalla seikkailuihin. Mutta asiaan:

Kohti monipuolisempaa keihäänheittoa 

Yleisurheilu  on  konservatiivinen  urheilumuoto  sillä  miesten  kohdalla  arvokisojen  lajivalikoima  on  todellakin ollut aivan  sama  vuodesta  1956  lähtien.  Ns. sekaviestit ovaat enemmänkin nyansseja. Nyt on kuitenkin luvassa muutos. Parisiumissa järjestettävissä XXXIII Olympiadin kisoissa vuonna 2024 ei kävellä enää 50 kilometrin kisaa vaan ohjelmaan tulee 35 kilometrin matka.

Jos  jotain  yleisurheilussaa on  tapahtunut  125 vuoden aikana lukien Ateenan kisoista 1896 niin  kyse  on  ollut  kasvavan lajivalikoiman myötä paremmista  suorituspaikoista ja  välineistä.  Uusia  lajitekniikoitakin  on  toki  nähty  ja sitä  myötä  on  päästy  korkeammalle  ja  pitemmälle.  Mutta  välillä  yksitoikkoisuus  jäytää,  sitä  ei  käy  kiistäminen.

Otetaanpa  vaikka  meille  fennoille  niin rakas  keihäänheitto  eli  pilumi.  Nimeä  pilumi  käytämme  kunnianosoituksena  suurille  roomalaisille  jotka  eivät  paljoa  pilumin  pituusheiton  päälle  ymmärtäneet. Pilumi on roomalainen sotakeihäs, keskipitkän matkan tarkka heittoase jossa helposti irtoava kärki. Pilumin aseena roomalaiset omaksuivat kelteitä ja sitä tietenkin teknisesti parantelivat.

On  harmi,  että  yleisurheilussa  ei  aina varsinaisesti  mitata  taitoa  vaan  joka  lajissa  on  periaatteena  tuo  “Citius,  altius,  fortius,”  siis  nopeammin,  voimakkaammin  ja  korkeammalle…  Mutta  jos  oikein  asiaa  arimoimme  niin  löydämme  toki  esim.  paljon  mahdollisuuksia  ja  potentiaalia  kehittää  yleisurheilua  monipuolisemmaksi,  leikkisämmäksi  ja  ennenkaikkea  heittäjäystävällisemmäksi.  Kun  nämä  ominaisuudet  löydetään  uudella  tavalla  niin  katsojaystävällisyyskin  on  taattu  ja  pilumi  nousee  uuteen  huikeaan  arvoonsa  todellisena  soturilajina  ja  yleisurheilun  kuninkaana.  Laji  on  nimittäin  ainakin heitolajiesta  näyttävin…  Vuonna  1912  Tukholma  kisoissa  Julius Saaristo  voitti  molempien käsien  yhteistuloskisan  joten  perinteitä löytyy hieman.

Kyseeseen  tulisi  lähinnä  pilumin  viisi-ottelu.  Perinteisen  pituusheiton  lisäksi  variaatioina  oli  tarkuusheitto,  toisen  käden  heitto,  molempien  käsien  yhteistulos  ja  neljän  heiton  yhteistulos.  Tarkkuusheitto  rikkoisi  perinteisen  yleisurheilun  luonnetta  terveellä  tavalla.  Ja  mitä  tuo  haittaisi  jos  tämä  viiden  variaation  erikoislaji  lähtisi  elämään  aivan  omaa  elämäänsä.  Tarkkuusheiton  matka  olisi  vaikkapa  30  metriä  ja  maalitauluna suurempi  olympialaissessa  jousiammunnassa  käytössä  oleva  taulu.  Tuo  taulu  on  halkaisijaltaan  122  senttiä  ja  pistearvot  ovat  1-10.  Pilumin  suhteen  voitaisiin  käyttää  arvoja  1-5  sillä  jousiammuntataulu  on  viisivyöhykkeinen.  Tarkkuuskisa  koostuisi  kymmenstä  heitosta  ja  heittoväline  olisi  tasapainoitettu, lähinnä  harppuunaa  muistuttava  keihäs.  Sen  mitat  olisivat  rajatut  mutta  paino  saisi  vaihdella  tietyissä  rajoissa.  Tämä  siksi  että  heittäjällä  olis  aina  optimaalisen  painoinen  väline.  Tämä  vähentäisi  loukkaantumisriskiä.

Toinen  alalaji  olisi  sitten  normaalin  keihään  heitto  toisella  kädellä,  siis  sillä  kädellä  jolla ei  heitetä  varsinaista  absoluuttista  pituusheittoa.  Se,  että  pilumia  heitettäisiin  molemmilla  käsillä  loisi  pilumistista  sopusuhtaisemman  ja  tällainen  atleetti  ei  olisi  niin  loukkantumisherkkäkään.  Olympialaisissahan  on  juuri  pilumin  kohdalla  kilpailtu  1900-luvun  alkupuoliskolla  molempien  käsien  yhteistuloksessa.  Jos  urheilija  harjoittelee  monipuolisesti  niin  molempikätisyys ei  ole  ongelma.  Ja  ajatellanpas  vaikka  esikuvina  olevia  vanhoja  sotureita  ja  metsästäjiä.  Varsinaisen  piluminkäden  loukkaannuttua  piti  varmaan  ottaa  keihäs  terveeseen  käteen.  Toisen  käden  kisassa  saisi  heittää  kolme  kertaa.

Kolmas  laji  olisi  sitten  molempien  käsien  yhteistulos  ja  tässä  variaatiossa  heittokertoja  olisi  kuusi  ja  heittojen  vähimmäissuhde  heittokäsiin  nähden  olisi  2-4.  Neljäs  variaatio  olisi  sitten  kestävyyskisa  jossa  mitattaisiin  seitsemän  parhaan  heiton  yhteinen  pituus  valinnaisella  eli  tietenkin  paremmalla  kädellä.  Heittokertoja  olisi  yhdeksän  ja  seitsemän  parasta  laskettaisiin  mukaan.  Kisan  luonne  olisi  aivan  eri  kuin  varsinaisessa  kisassa  jossa  hieman  epäonnistunut  heitto  voidaan  ihan  kylmästi  astua  yli.  Viidennen  variaation  me  suomalaiset  sitten  tunnemmekin  hyvin.

Pilumin  viisiottelu  voitaisiin  viedä  läpi  kolmessa  päivässä.  Ensimmäisen  päivänä  ohjelmassa  olisi  tarkkuuskisa  ja  toisen  käden  kisa.  Toisena  päivänä  molempien  käsien  kisa  ja  neljän  heiton  “kestävyyskisa.”  Kolmannen  päivän  iltana  ohjelmassa  olisi  sitten  pituusheitto  ja  loppuseremoniat. Toisaalta  toisen  päivän  ohjelma  on  melkoista  rynkytystä  mutta  pilumin  viisiottelu  käytäisiin  aina  läpi  helleenisessä  ja  lämpimän-kuumassa  ilmanalassa  oliviipipuiden ja  sypressien  mailla.

Ottelun  pisteytys  olisi  sitten  oma  lukunsa.  Tietysti  mitattaisiin  ja  ylöskirjattaisiin  osumaprosentteja  ja  pituuksia,  näinhän  olisi  oikein  ja  kohtuullistakin.  Ongelma  olisi  siinä  miten  sitten  eri  variaatioita  painotettaisiin.  Pelkällä  pituusheitolla  ei  saisi  olla  liian  suurta  arvoa  ja  tarkkusheittokin  pitäisi  olla  luonteva  osa  pilumin  viisiottelua.  Että  kukin  variaatio  olisi  20  prosenttia  kokonaispisteitä  ei  ehkä  ole  paras  lähestymistapa.  Painotus  voisi  olla  vaikkapa  seuraavanlainen:

Tarkkuskisa  10%

Toinen  käsi  15%

Yhteistulos  20%

Kestävyyskisa  25%

Pituusheitto  30%

Jokaisessa  variaatiossa  kymmenen  parasta  saisivat  pisteitä  seuraavasti:

Tarkkuuskisa:  10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2 ja 1

Toinen  käsi:  15, 13, 11, 9, 7, 5, 4, 3, 2 ja 1

Yhteistulos:  20, 17, 14, 11, 8, 5, 4, 3, 2 ja 1

Kestävyyskisa:  25, 21, 17, 13, 9, 5, 4, 3, 2 ja 1

Pituusheitto:  30, 25, 20, 15, 10, 5, 4, 3, 2, 1

Jos  joku  olisi  siis  paras  jokaisessa  variaatiossa  saisi  hän  100  pistettä.  Alalajikohtaiset  tulokset  jäisivät  elämään  omaa  elämäänsä  mutta  ikuiseksi  tavoitteeksi  jäisi  saada  100  pistettä mikä  olisi varmastikin  aika  vaikeaa.  Mutta  tällaisen  kisan  voittaja  olis  monellakin  tapaa  kisojen  ja  kisavuoden  paras  pilumisti  ja  ikuisesti  vertailukelpoinen  tuleviin  voittajiin  verrattuna  sillä  varsinaiset  tulokset  eivät  ratkaisisi  vaan  monipuolisuus,  ja  siitä  olisi  takeena  suuri  pistemäärä.  Itse  asiassa  pilumin  viisiottelu  olisi  mitä  suurimmassa  määrin  kestävyyskisa  ja  mitä  hienommin  englanniksi  hakien  "The pilumi-test"  tai  "The  test  in  pilumi."

Herää  tietysti  kysymys  siitä  sopisiko  tällainen  pilumin  viisiottelu  suomalaiselle  kansanluonteelle?  Ja  miten  tällaisen  kisan  sitten  herättäisi  henkiin?  Rikkailla  ihmisillä  on  tapana  tehdä  hölmöjä  asioita  kuten  vaikkapa  ostaa  turhaa  tavaraa  ja  muutakin. Kutsuupa  joku  jopa  Madonnan  kotiinsa!  Freukkarit  lauloivat  taannoin  laulussaa  “Mystinen  metsätyömies”  notta  “Jos  minä  saan  sata  miljoonaa  sen  pistän  Martelliin  ja  Moneeseen,  tai  johonkin  vaan  mutten  ainakaan  yhteen  hävittäjäkoneeseen…”  Vähempikin  riittäisi;  sanotaanko  vaikka 10  miljoonaa  euroa.  Siis  “Rikas  mies  jos  oisin”  niin  virittäisin  kutsukilpailun  neljän  vuoden  varoitusajalla.  Siis  käyttäisin  500 000  euroa  skaban  järjestämiseksi.  Palkintorahoja  olisi  siitä  puolet  ja  loppu  muuhun…  On  sitä  hullumpaakin  tässä  maailmassa  tehty… Loppumusiikkina aivan itseoikeutetusti Mystinen metsätyömies.

Nopein Homo Sapiens. Olympiapäiväkirja 2021 — 95 päivää XXXII Olympiadin kisojen avajaisiin.

Nopein Homo Sapiens — 95 päivää XXXII Olympiadin kisojen avajaisiin.

XVIII Olympiadin kisoja vuonna 1964 pidetään ikimuistoisena tapahtumana. Yksi noiden kisojen parhaista yksilöistä, ellei peräti paras, oli ilman Yhdysvaltalainen pikajuoksija ja sittemmin amerikkalaisen jalkapallon tähti Bob Hayes.

Kun itse tutustuin yleisurheilun historiaan joskus aivan 1970-luvun alussa oli Hayes jo legenda. Vuoden 1972 kisojen aikaan hän olisi ollut 29-vuotias eli yhtä vanha kuin Usain Bolt Riossa 2016. Hayes lopetti kuitenkin yleis-urheilijan uransa 21-vuotiaana ja Tokion pikaviesti oli hänen viimeinen kisansa.

Internetin YouTube-kanavalta löytää monta videota joissa pohditaan sitä oliko Bob Hayes nopein koskaan tällä planeetalla elänyt ihminen. Usain Boltia ja Hayesia on vaikea verrata keskenään. 1960-luku oli aivan erilainen maailmanaika kuin Boltin huippukausi. Hayes teki parhaat suorituksensa pikaviestissä ja hän juoksi sadan metrin matkan lentävällä lähdöllä kaksi kertaa aikaan 8,560 ja 8,571. Usain Bolt juoksi ankkuriosuuden parhaimmillaan 8,650. Hayesin ajat on voitu mitata digitaalisesti vanhoilta filminauhoilta. Tokion satasen finaalia katsoessa näyttää siltä että Hayes ei saa itsestään kaikkea irti tuossa henkilökohtaisessa kilpailussa. Viestissä Yhdysvallat on nelisen metriä jäljessä semi-finaalissa ja finaalissa ennen Hayesin ankkuriosuutta, mutta maalissa voittomarginaali on 4 metriä. 

Hayes ja Bolt olisivat siis käytännössä yhtä nopeita. Vuonna 1964 juostiin kuitenkin vielä vanhanakaisella radalla. Nykyajan urheilijoille sana ”tiilimurska” ei oikein sano mitään. Tiilimurska oli paras juoksuradan pinnoite aikanansa, mutta se jää jälkeen nykyisistä pinnotteista. Juoksutossuteknologiakin on aivan eri tasolla nykyään. Jos Hayesilla olisi ollut nykyaikaiset tossut vuonna 1964 ja juoksuradan pinnoite olisi ollut samanlainen kun nykyään Hayes pinkoi sadan metrin matkan lentävällä lähdöllä aikaan 8,35. Bolt olisi hävinnyt hänelle kolme metriä. Hayes oli hidas lähtijä ja tämän vuoksi hän tuskin olisi voittanut Boltia telinelähdössä henkilökohtaisessa kilpailussa. Varmasti hän olisi kuitenkin kellottanut satasen telinelähdöllä parhaimmillaan aikaan 9.65 em. nykyaikaisilla juoksutossuilla ja nykypinnoitteisilla juoksualustoilla.

200 metriä ei ollut Hayesin vahva matka vaikka hän sijoittuikin vuoden 1964 Yhdysvaltain olympiakarsinnoissa kolmanneksi. Hänellä oli varaa antaa paikkansa karsinnoissa neljänneksi sijoittuneelle Henry Carrille joka voittikin sitten kultaa Tokiossa. Näin jaloa käytöstä on harvempi urheilija koskaan osoittanut joukkuetoverilleen.

Yksi asia on kuitenkin varma. XXXII Olympiadin kisoissa emme näe yhtä nopeaa ihmistä kuin XVIII olympiadin kisoissa 57 vuotta aiemmin. Bob Hayes on nopein koskaan elänyt Homo Sapiens.

https://www.youtube.com/watch?v=J5OhpzFZ0ys

Kuinka raitis hevonen pelasti Ranskan Olympiamaineen nousevan auringon mailla 1964. Olympiapäiväkirja 2021 — 96 päivää XXXII Olympiadin kisojen alkuun.

Kuinka raitis hevonen pelasti Ranskan Olympia-maineen nousevan auringon mailla 1964.

 

Aika usein tulee mieleen Ranskan olympia-joukkueen toilailut Tokion kisoissa vuonna 1964. Ranskanhan piti saada todella iso tukku kultamitaleja, mutta noissa lokakuussa kyseisenä vuonna pidetyissä kisoissa kaikki Ranskan urheilusankarit ja ennakkosuosikit pettivät toisensa jälkeen. Miesten pikaviestijoukkuekin – Genevay, Laidebeur, Piquemal ja Delecour - jonka vaihto pelasi kuin roomalainen extraordinarii koki Waterloonsa. Porukka  sai  toki pronssia  ja  jotain  sen  ylivertaisesta  vaihtotekniikasta  kuvasi  se,  että  se  tuon  joukkueen  jäsenistä  ei  kukaan  yltänyt  satasen  finaaliin.  He  olivat  joukkueena Ranskan  urheilun  supertähtiä, mutta pieleen meni sekin.   Miekkailusta odotettiin Tokiossa varsinaista jättipotia mutta tuloksena oli kaksi häpeähopeaa ja kolme pronssia.

Tuli kisojen viimeinen päivä ja kaikki näytti jo menetetyltä. Ranskan maineen pelasti kuitenkin vanha sankari Pierre Jonquers d’Oriola raivoisalla ratsullaan Lutteur B. Sama heppu oli voittanut esteratsastuksen Grand Prixin jo Helsingissä 1952. Noissa olympialaisissa hänen ratsunaan oli tosin Ali Baba. Kisojen jälkeen vaadittiin selitystä surkealle menestykselle ja totuus oli karmea. Ranskalainen huippu-urheilija vietti varsin kosteaa elämää, viiniä vedettiin kiduksiin ainakin pullo ellei jopa puolitoista päivässä... Ja sehän vastaa suomalaisen  laskuopin  mukaan  noin puolikasta kolmekasi-volttista kansantislepulloa  eli koskenkorvaa. Ne  olivat  eurooppalaisten  juomatapojen  kulta-aikaa.

Erityisesti leireillä ja isoissa kisoissa fransmannit villiintyivät varsinaisiin bakkanaaleihin, ja naisurheilijatkaan eivät kuulemma totisesti jääneet kakkosiksi. Jälkipyykki  oli  likainen  ja  samalla  havahduttiin  ranskalaista  elämänmuotoa  jäytävään  alkoholismiin.  d' Oriola  pelasti  Ranskan  urheilumaineen  mutta  hänenkään  ilmeensä  palkintopallilla  ei  ollut  mitenkään  riemuitseva. Toisaalta ei ole varmaa sekään etteikö tuo mainio ratsu Lutteur B ollut Ranskan joukkueen ainoa raitis ”henkilö” Tokion kisoissa. Ranskalaiset menivät itseensä ja menestys Mexico Cityn kisoissa vuonna 1968 olikin jo vallan erinomainen, kuudes sija mitalitaulukossa ja seitsemän kultaa.

Ranskalaiset,  tuo  sivistyneesti  ryypiskelevä  kansakunta,  oli  kunnostautunut  jo  32  vuotta  aikaisemmin  Los  Angelesin  kisoissa.  Nuo  kisat  pidetiin  keskellä  syvintä  lamaa  ja  Suomen  kisajoukkueen  vahvuus  oli  43  miestä  joukkueenjohtaja  Urho  Kekkonen  mukaanluettuna.  Englantikaan  ei  saanut  matkaan  kuin  vain  73  urheilijaa  ja  ranskalaiset  vielä vähemmän.  Ranskan  joukkue  oli  kuitenkin  varustautunut  reissuunsa  erinomaisen hyvin.  Matkavarustukseen  kuului  näet  tuhansia  pulloja  hienoja  viinejä  ja  shamppanjaa  sekä  tietenkin  ranskanviinaa  eli  konjakkia.  Moinen  varustelu  herätti  luonnollisesti  kovasti  huomiota,  olihan  Jenkkilässä  silloin  vallalla  kieltolaki.  Fransmannit  perustelivat  tuon  juomamäärän  tulevan  heidän  oman  joukkueensa  tarpeisiin.  Ranskalaisten  iskuryhmä  sai  ilmeisesti  menestykseen  tarvittavan  lisäponnen  konjakista  ja  samppanjasta  sillä  mitalisaldo  oli  komea:  10  kultaa,  5  hopeaa  ja  4  pronssia.  Kansakuntien  taulukossa  he  olivat  kolmansia.  Tokiossa  ei  sitten  sama  enää  onnistunutkaan,  mutta  onneksi  tuo  raitis  hevonen  pelasti  ranskalaisten  maineen! Niin on joskus sukupolvi toistansa huonompi niin viinapäåän kuin muunkin maallisen suhteen.

Eri  kansoilla  ja  kansakunnilla  on  tietystikin  erilaiset  tavat  ja  tottumukset!  Suomalaiset  valmistautuivat  Losin  kisoihin  omalla  tavalla.  Keihäänheitossa  saimme  kolmoisvoiton  itsensä  Matti  Järvisen  johdolla.  Valmentaja  Armas  Valste  oli  näet jo  keväällä  ottanut  Järvisen  henkilökohtaisen  valvontansa  alaiseksi,  ja  leiritti  häntä  kaukana  pahan  maailman  houkutuksista.  Matti  kun  oli  perso  alkoholijuomille.  Niinhän  se  on!  Yhdysvaltain  ensimmäinen  presidentti  George  Washington  kuulu inhimillisesti  katsoen  ns.  Maalmanhistorian suurhönöttelijöiden  joukkokuntaan  punaisine  nenineen,  mutta  historia  tuntee  hänet  vain  luonehdinnalla:  “Yhdysvaltain  ensimmäinen  presidentti,  kenraali,  amerikkalaisen  kennel-toiminnan  isä.”  Joistain  dokumenteista  saamme  lukea  että  kyseinen  mies  oli perso  alkoholille.  Washington  antoi  koirilleen  mm.  seuraavanlaisia  nimiä  (Washingtonin  kasvattamista  koirista  tunnetaan  23  nimeltä.):  “Tipsy,”  “Tipfler,”  ja  “Drunkherd.”  Siis  tissuttelija,  naukkailija  ja  juopottelija!

Mutta katsotaanpas lopuksi tämä peni pätkä:

https://www.youtube.com/watch?v=bw6l1N9LX_4

Korjataanpas tiedostoja. Hiski Salomaa — vakaumuksellinen republikaani.

Hiski Salomaa — vakaumuksellinen republikaani

Joskus pitää korjata tiedostoja jos siihen on aihetta ja tosiasiat vakuuttavat. Näinä päivinä sanalla ”republikaani” saattaa olla hieman huono kaiku ja ”tasavaltalaisessa” Hiski Salomaassa onkin varmasti monelle sulattelemista. Mutta mitäpä olisi joskus sanonut kavereille noin 300 merkin tiedonannossa miehestä joka parhaiten tunnetaan laulusta Lännen lokari. Katsotaanpas:

Salaperäisyyden varjoon jäänyt amerikansuomalainen joka tunnetaan kupletti-lauluistaan. Oikealta nimetään Hiskias Möttö. Vakaumuksellinen sosialisti ja aseistakieltäytyjä. Varsinaiselta ammatiltaan räätäli, joka toimi myös kotiapu-laisena ja pienravintoloitsijana. Tunnettu laulustaan ”Lännen lokari.” Kangas-niemen toinen suuri poika Otto Mannisen ohella.

Aluksi yksi tosiasia: Hiski Salomaa ja tietokirjailija Markku Salomaa eivät ole sukua keskenään. Tekijä on tutkinut Hiskin arvoitusta 40 vuoden ajan, ja nykyään voidaan rikostutkimuksellisessa mielessä sanoa yhä parempien menetelmien valossa että ”vainajat eivät vaikene". Tässä tapauksessa sitten arkistot  eivät todellakaan vaikene. Vaikka tietokirjailijan tuotokseen jääkin monenlaista pahkaa niin Hiskistä luodaan nyt kuva, joka kaikessa traagisuudessakin ansaitsee julkaisemisen.

Markku Salomaa onnistuu hävittämään kaksi myyttiä Hiskin tiimoilta. Ensimmäinen on käsitys siitä että Hiski olisi ollut sosialisti ja toinen koskee aseistakieltäytymistä. Hiskin vasemmistolaisuus on Suomessa rakennettu kuva joka saa ajattelemaan myös sitä kuinka monesta ihmisestä meillä onkaan perinpohjin väärä käsitys. Hiski etsi omaa amerikkalaista unelmaansa joka ei toteutunut varmastikaan siinä määrin kuin hän olisi halunnut. Hiski paljastuu republikaanisen puolueen kannattajaksi. Yhdys-valtain kansalainen hänestä tulee kuitenkin vasta vuonna 1947. Hiski ehti siis oleskella maassa likipitäen 49 vuotta ennen kuin hän sai kansalaisuuden.

Hiski vältteli asevelvollisuutta mutta syyt eivät olleet millään tavoin johdettavissa pasifismista. Taustalla on enemmänkin republikaaninen aate: republikaanit eivät ole juuri koskaan harrastaneet moraalin ja etiikan kytkemistä ulkopolitiikkaan. Hiskin saama tuomio aseistakieltäymisestä ei johtunut epäisänmaallisesta esiintymisestä kuten on väitetty vaan kutsuntakäskyn noudattamatta jättämisestä ja asevelvolliseksi rekisteröitymisilmoituksen laiminlyönnistä määräaikaan mennessä.

Amerikkalaiset ja Hiski Salomaakin siinä samassa ovat käsittäneet vapauden aika lailla eri merkityksessä kuin suomalaiset. Yksinkertaisesti sanottuna vapaus on olla oman elämänsä ja menestyksensä herra. Jokainen voi menestyä ja liiketaloudellisessa mielessä luoda imperiumin tyhjästä. Tietokirjailija Salomaan Hiski-kirja sisältää ekskursseja eli taustoja valaisevia jaksoja. Nyt amerikkalaisen vapaus-käsitteen, sen taustat ja myös sitä myötä syntyvän yhteiskunnallisen eriarvoisuuden olisi voinut selittää johdonmukaisemmin.

Tietokirjailija on varsin rohkea lähtiessään luomaan Hiski Salomaasta ADHD-henkilöä. Tällainen jokamies-diagnostiikka näyttääkin olevan melko suosittua nykyään. Kuva on kuitenkin uskottava ja kysehän on todellakin ominaisuudesta jonka hallitsemia ihmisiä on ollut keskuudessamme varmasti aikojen alusta saakka. Sen sijaan tässä tapauksessa on kovin rumaa lähteä luomaan toisen ihmisen sisätautien piiriin kuuluvaa diagnoosia ja pohtimaan toisen kuolinsyytä ilman lääkärin tekemää sairaskertomusta.

Toimituksellisesti kirjassa olisi varmasti paljonkin toivomisen varaa. Kaikesta kuitenkin näkee että tämän Hiski-tutkimuksen tekijä on askaroinut hänelle hyvin rakkaan aiheen parissa. Joskus tällaisessa tilanteessa metsää ei näe puilta. Juonipaljastukset loppuvat tähän. Kirjan saa ilmaiseksi kirjastosta. Eniwei tämä on varsin good stoori ja on aika finistää ja sainata.

Torsten Sandberg

Hiski Salomaa. Vapauden kaiho. 190 s. 2020. Lector kustannus Oy. Copyright Markku Salomaa. ISBN: 978-952-7322-34-5. 36,95€.

Hiskin levytetty tuotanto ei ollut niin suuri mutta sitäkin laadukkaampi kun sitä tarkastellaan lähes sadan vuoden pespektiivistä. Talvella oli valkoinen sopii tähän varsin hyvin.