Tuli se päivä vuodesta jolloin on aika käydä opintomatkalla katolisessa messussa ja paikkana oli tietenkin Ursininkadun kirkko Turussa. Siellähän sitä ennenkin ja miksikäs sitä vaihtamaan. Tällä kertaa kokemuksesta sai paljon enemmän irti ja itsekin pystyi olemaan paljon avoimempi kaikelle. Jotain jäi päällimmäiseksi ja jotain vähän vähemmälle. Jotta pystyisi fokusoimaan havaintoja riittävästi niin tehtäköön roomalaiset.
I Katolisen messun virret lauletaan joka paikassa samalla temmolla joka on oikein hyvä ja ripeä. Ei laahata eikä kanttori tee turhia loppuvenytyksiä. Säkeistöjen välillä ei lorvailla. Puhdas ihmisääni on etusijalla ja urut oikeasti siinä asemassa kuin kuuluu ollakin eli säestyssoitttimena. Jotain kertoo myös se että tänään hankitun Helsingin katolisen hiippakunan laulukirjan nimi on yksinkertaisesti ”CANTEMUS.” Ja sehän tarkoittaa lyhytkäisyydessään ”Laulamme.” Juuri tämä kirja on otsikkokuvassa.
II Kirkkotila on Nuutinpäivänä ja tietenkin sen liepeillä vielä jouluisessa asussaan. Päivän messun aloitusvirtenä oli laulu 43 ”On ruusu Iisain juuren.” Luterilaiset eivät tuota virttä juuri laula joulupäivän jälkeen mikä tietysti suuri ja surkea asia. Mistä he tiesivät että se on sattumalta erään luterlaisen suosikkivirsi jota on harjoiteltu yksikseen ja kissojen kanssa kauan ja hartaasti. Tunsin hyvänsuopia katseita takaa ja sivulta veisatessani sitä seisaaltaan kuten on tapana tuossa tilanteessa kun alkuvirsi on prosessiomusiikkina. Ei nyt ihan Lukkaan kuvaamaalla tavalla ”kai pantoon hoi opthalmoi en tee sunagoogee eesan aterizontes autoo (Luukas 4:20b),” mutta ehkä aavistuksen verran. Kyllä messun toimittaneet papit olivat ainakin laittaneet asian merkille. Kova harjoittelu palkitaan joskus… Mutta mikäs oli laulaa kun tempo oli kerrankin se oikea. Niin siinä kävi että luterilainen sai kutsun tulla mukaan turkulaisten katolisten miesten lauluryhmään jossa harjoitetaan gregoriaanista kirkkolaulua.
III Messu soljuu eteenpäin rauhallisesti ei tunne ole nykivä. Juuriko kyse on luterilaisen messun osien numeroinnista joka tuo touhuun valtavan suorittamisen maun. Tuo numerointi on virsikirjassamme ja siihen tuijotetaan suorastaan luterilaisen derkkumaisella idioottisuudella. Jumalanpalvelus ei solju eteenpäin rauhallisesti vaan se todellakin nykii ja tempoaa. Kun menet katoliseen messuun missä päin maailmaa tahansa voit olla varma että tulet osalliseksi samanlaisesta tuotteesta. On kuin menisi judosalille missä päin maailmaa tahansa; voi olla varma siitä että kaikkialla harjoitetaan samaa lajia. Täällä voi olla ihan eri meno naapurikylien kirkoissa. Tilannetta voitaisiin vähän verrata siihen että kun karaten harastaja menee salille ja luulee tulleensa shootookan-suunnan dojoon niin löytääkin itsensä shoorinji-ryu väen joukosta.
IV Nuutinpäivän messuun joka kylläkin on katolisen kirkon järjestyksessä Herran kasteen juhla kuului vihmonta aivan alkuseremoniana. Toimituksella on hieno nimikin: asperges-riitti. Kaikki juontaa Vanhan testamentin psalmin 51 jakeesta 9 jonka kuuluu Hieronymoksen Vulgata-käännöksen mukaan: ”Asperges me, Domine, hyssopo…” Suomeksi tuo kulkee näin: ”Vihmo minut puhtaaksi iisopilla…” Toimitusta varten oma on välineensä jonka nimi on ”aspergillum.” Asperges-riitistä enemmän tässä Wiki-artikkelissa. Nyt herääkin kysymys tuliko paikalle eksyneeseen luterilaiseen kenties osumia? Aspergillum osoitti tehonsa kuin neuvostoliittolainen 23-millin it-kanuuna konsanaan joka tekee taivaalle melkoisen peiton puolentoista kilometrin päähän kahdellakymmenellä pari-laukauksella koska putkien ylä-kiinnitys falskaa ihan tarkoituksella. Seisoin asperges-riitin aikana neljän metrin päässä kirkon keskikäytävältä katsottuna ja todennäköisesti sain 7-8 pisaraosuntaa. Toinen niistä tuntui oikean käden etusormessa ja toinen vasemman käden peukalohangassa. Oikeanpuoleisen osuman vein ihan kuin kokenutkin vanha katolinen tekijä otsalleni johon tein ristin ja toisen osuman vein sydämeni kohdalle. Tuli mieleen jopa sellainen ajatus että kun kaikki kiertää niin ehkä atomi tai kaksi siitä vedestä jossa Jeesus aikoinaan kastettiin saattoi olla tuossa vedessä. Oikea ympäristö saa hyvin rationaalisen luterilaisenkin etsimään tosiasioiden sijaan symboleja ja merkityksiä.
V Herran rauhan merkki ja rauhantervehdys ovat niin luontevia katolisten keskuudessa. Luterilaista kirkkokansaa saa todella nohitella toivottamaan Herran rauhaa toisilleen messun aikana. Ei puhuta nyt kirkossa pieremisestä koska se on todellakin kulunut ilmaisu kuvaamaan jotain epäsovinnaiseksi koettua toimintaa, mutta sanotaan että toimittajalla on vähän sellainen olo kuin päästäisi Tarzan-huudon helsinkiläisessä täyteen tungektuneessa aamuratikassa. Tulikin mieleen että kyllä Tarzan-huudotkin ovat aivan liturgseen osaan verrattava asia. Eroa on nimittäin paljon oli kyseessä sitten transsilvaanialais-syntyinen Johnny Weissmuller, Gordon Scott taikka terässeipään viimeinen maailmanennätysmies Don Bragg. Weissmullerin huuto on kieltämättä varsin jouluinen.
VI Ja päätettäkööt tähän kuudenteen roomalaiseen; täytyy sanoa että matkailu avartaa. Asiasta voisi tietysti kirjoittaa gonzo-tyylisen kirjoituksen joka olisi tämän kirjoituksen eräänlainen hyvin vetelehtivä largo, yksityiskohdilla mässäilevä ja erikoisia mielleyhtymiä tahallaan etsivä paaruste. Mutta otetaanpas vielä yksi pieni huomio. Messun toimitti Helsingissä toimiva Opus Dei-sääntökunnan pappi Isä Oskari joka osoittautui varsin miellyttäväksi herraksi, kuten kaikki muutkin messun toimittajat joiden kanssa vaihdoin paljon ajatuksia kirkkokahveilla joista puuttui niistäkin kaikki luterilainen virallisuus juomanlaskijoineen. Isä Oskari toimi messun liturgina ja tietenkin piti saarnan joka oli rakenteeltaan ja toteutustavaltaan varsin luterilainen. Siinä oli yksi asia joka tietenkin kiinnitti huomion. Isä Oskari väitti nimittäin että kyllä Jeesus on maininnut Suomenkin nimeltä sanoessaan ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Maailman lopulla Isä Oskari oli tarkoittavinaan Suomea joka on maailman lopussa eli hyvin pohjoisessa. Ruijan suomalaisten jälkeläisenä isän puolelta ja vähän äidinkin voi tietysti sanoa että oikeassahan Isä Oskari todellakin oli. Tällä perusteella Suomi voi ihan hyvin vaatia Finnmarkenin lääniä omakseen. Taitaa olla kansalaisaloitteen paikka.
Jos lähtisi yksityiskohtaisesti kertomaan kaikista havainnoista ja asioista jotka jäivät mieleen niin siihen ei tämä ilta taitaisi riittää.
Snowball tales-blogi on taas herännyt henkiin. Kaikissa blogeissani on aina ollut jokin loppumusiikki tai vaikkapa Youtube-pätkä. Tirolilaiset hevoset eivät ainakaan mitään aspergillumeja tarvitse: Asperges me, Domine, hysoppo, et mundabor: lavabis me, et super nivem dealbabor. Miserere mei, Deus, secundum magnam misericordiam tuam. ("Puhdista minut, oi Herra, iisopilla, ja minä puhdistun; pese minut, niin tulen lunta valkeammaksi. Armahda minua, oi Jumala, sinun suuren laupeutesi mukaan."(Ps. 51:9) Hevosilla on omat asperges-riittinsä ja he eivät kyllä aikaile kun tsenssejä siunaantuu. Kas tässä!
