Agricolan perikunta, Vol 5: Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan. Kuinka mandaatti menetettiin.

                           

Suomen kirkko elää parhaillaan  dynastisen siirtymän sekasortoista välivaihetta, jolle löytyy hätkähdyttävä vertauskohta Kiinan poliittisesta historiasta. Kiinassa on kautta aikojen uskottu "Taivaan mandaattiin" (Tianming): hallitsijasuvulla on oikeus absoluuttiseen valtaan vain niin kauan kuin se kykenee pitämään valtakunnan järjestyksessä, takaamaan rauhan ja ruokkimaan kansan. Jos hallitsija korruptoituu, heikkenee tai ajaa maan kaaokseen, Taivaan mandaatti siirtyy pois, ja valtakunta luhistuu kapinoihin ja luonnonmullistuksiin.

 

Tämä perintö on niin voimakas, että jopa Kiinan moderni kommunistinen puoluedynastia – aina puhemies Maosta ja Deng Xiaopingista nykyiseen puoluejohtajaan asti – joutuu edelleen jatkuvasti puhumaan ja nojaamaan tähän samaan myyttiseen oikeutukseen. Heillekin se on se perimmäinen oikeutus vallalle, joka on ikään kuin saatu jostain merkillisestä, historian yläpuolella olevasta paikasta. Hekään eivät pysty hallitsemaan ilman tuota myyttiä vallan oikeutuksesta.

 

Suomen historian vanhin, vakain ja painavin instituutio ei ole eduskunta eikä tasavallan presidentin kanslia vaan Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli. Länsimaisessa historiankirjoituksessa ja kirkollisessa itsepohdiskelussa Turun linja on totuttu jakamaan siistittyihin oppikirjalokeroihin: katoliseen aikaan, uskonpuhdistukseen, puhädasoppisuuteen ja autonomian kauteen ja itsenäisyyden aikaan. Tämän laitoksen syvistä ja juurista kertoo paljas hallinnollinen fakta: vuonna 1276 perustettu Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli on Suomen vanhin edelleen toimiva virasto. Se ei ole vain kirkollinen elin, vaan koko suomalaisen julkisen hallinnon, byrokratian ja organisoidun oikeuslaitoksen historiallinen alkupiste. Kun Suomessa ei ollut vielä tietoakaan valtiosta, itsenäisyydestä tai omasta lainsäädännöstä, Turusta käsin johdettiin jo kurinalaista ja kansainvälisesti verkostoitunutta virkakoneistoa.

 

Jos tätä vuosisataista kirkollista valtarakennetta tarkastellaan historianfilosofisesti, Turun istuimella on tähän päivään mennessä nähty vain kaksi täydellistä, vakaata ja vakiintunutta dynastiaa. Me elämme parhaillaan kolmannen, raunioille nousseen dynastian kivuliaita ja sekasortoisia synnytystuskia. Ensimmäinen dynastia oli katolisen kirkon aika, joka alkoi myyttisestä Pyhästä Henrikistä j-a päättyi raskaaseen kansalliseen tragediaan, piispa Arvid Kurjen hukkumiseen haaksirikossa vuonna 1522. Se oli universaalin Rooman, paavin auktoriteetin, latinan kielen ja pyhän sakraalioikeuden aikakausi, jolloin Turun piispa oli maallisen itämaan todellinen valtias.

 

Toinen dynastia alkoi Mikael Agricolasta. Se oli kansallisen luterilaisuuden, murtumattoman valtiollisen statuksen ja vakaan institutionaalisen vallan perimyslinja. Tämän dynastian myötä kirkko sitoutui osaksi pohjoismaista valtiorakennetta, antoi kansalle sen oman kielen ja muuttui moraaliseksi selkärangaksi, joka kesti sodat, kriisit ja hallitsijoiden vaihdokset. Tämä toinen dynastia kesti uskomattomat vuosisadat, ja se päättyi, kenties kenenkään täysin huomaamatta, vasta arkkipiispa Jukka Paarmaan. Paarma oli tämän vanhan, vakaan, hierarkkisen ja autoritaarisen luterilaisen maailman viimeinen suuri dynaaminen hallitsija – mies, joka kykeni vielä johtamaan kirkkoa kokonaisuutena.

 

Dynastian loppunäytös oli reaalipoliittinen oppitunti siitä, miten vankat ja ikuisilta näyttävät valtarakenneketjut voivat murtua sisältäpäin. Vuonna 1998 kirkon hallintoa uudistettiin ja luotiin erillinen Turun piispan virka helpottamaan hallinnallista taakkaa. Tätä virkaa ei pidä sekoittaa koko Suomen kirkon primaksena toimivaan arkkipiispaan, vaikka he molemmat Turussa istuvatkin. Uuden viran olemuksesta näki heti, että siitä tuli enemmän kuin hallinnollinen apuri. Siitä näytti tulevan automaattinen kruununperillisen istuin, varma esikoulu ja astinlauta arkkipiispan istuimelle. Automaatio petti kuitenkin heti alussa. Ensimmäinen tähän muottiin valettu perillinen, Turun piispaksi valittu Ilkka Kantola, joutui jättämään virkansa inhimillisen tragedian ja henkilökohtaisen kriisin vuoksi vuonna 2005. Se oli ensimmäinen vakava, mekaaninen särö dynastian koneistossa.

 

Jo vuoden 2026 perspektiivistä katsottuna voidaan sanoa, että Kari Mäkistä ei enää voida lukea Agricolan dynastiaan. Hänen kaudestaan muodostui moraalinen ja toiminnallinen itsemurha, murtumakohta jonka aiheuttama sekasorto jatkuu edelleen. Mäkinen vei kirkon repivään ideologiseen ja teologiseen sekasortoon. Hän lakkasi olemasta vuosisataisen instituution varjelija, perinteiden suojelija ja koko kansan yhdistäjä. Hänestä tuli hallitsija, joka menetti kykynsä pitää valtakunta järjestyksessä.

 

Tästä historian murtumispisteestä ja hajaannuksen kaudesta sai alkunsa kirkon kolmas dynastia. Kutsutaan tätä haurasta, suuntaansa etsivää laitosta nimellä Agricolan perikunta. Se on stilanteessa, joka ei enää rakenna mitään uutta tyhjästä, eikä anna kansalle uutta suuntaa. Se on perikunta, joka on saanut perinnöksi vuosisatojen aikana kertyneen valtavan institutionaalisen, taloudellisen ja moraalisen pääoman – ja istuu nyt tuon perinnön rippeiden päällä riitelemässä perintöhopeiden jaosta.

 

Kaarlo Kalliala toimi Turun arkkihiippakunnan piispana tasan kymmenen vuotta Kari Mäkisen jälkeen vuosina 2011–2021. Hänet vihittiin virkaansa loppiaisena 6. tammikuuta 2011, ja hän piti lähtömessunsa jäädessään eläkkeelle 31. tammikuuta 2021.Tilanne sai uuden käänteen vuonna 2018, kun arkkipiispa Kari Mäkinen jäi eläkkeelle. Seuraajaksi valittiin Tapio Luoma, joka siirtyi Turkuun Espoon piispanistuimelta. Kalliala jatkoi kuitenkin Turun piispana vielä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun Luomasta tuli arkkipiispa kesäkuussa 2018. Tänä aikana kulisseissa tehtiin järjestelyjä, jotka näkyivät arkkihiippakunnan papistossa voimakkaanakin närkästyksenä. 

 

Voidaan ihan rehellisesti sanoa, että kulisseissa pelattiin aikaa, jotta Mari Leppänen saattoi rauhassa valmistautua ehdokkaaksi ja lopulta nousta Turun piispaksi – kuten sitten tapahtuikin.Tämän taustapelin seurauksena nykyinen Turun piispa Mari Leppänen hallitsee nyt istuinta, joka ei ole enää mikään itsestäänselvä ja turvallinen ponnahduslauta ylöspäin.

Mäkisen kaudella kirkon myyttinen mandaatti haihtui taivaan tuuliin, ja nyt Agricolan perikunta etsii epätoivoisesti uutta oikeutustaan olla olemassa. Sitä vaivaavat syvät sisäiset ristiriidat, hallinnolliset hajoamisskenaariot ja vääjäämätön taloudellinen perikato verotulojen vähentyessä ja jäsenkadon kiihtyessä. Samaan aikaan ihmisten elävä uskonnollisuus etsii kokonaan uusia muotoja instituution ulkopuolelta. Kirkkaimpana esimerkkinä on nuorten miesten keskuudessa nouseva, amerikkalaispohjainen ja konservatiivinen podcaster-kristillisyys, joka ohittaa perinteiset kansankirkolliset rakenteet kokonaan. Kun tähän kaikkeen lisätään jatkuva repivä kiistely virkakäsityksestä sekä kirkon uskottavuutta ja inhimillisyyttä hitaasti syövä jatkuva prosessi – loputon kirkolliskokouksen homokäräjöinti ja sateenkaarivihkimisistä jankkaaminen puolin ja toisin – nähdään tilanteen epätoivoisuus. Kaikkein pahinta päätöksenteko on halvaantuminen.

 

Julkaisu on osa sarjasta "Agricolan perikunta—Kirjoituksisa kansankirkon arjesta." Se käsittää kaikkiaan 70 kirjoitusta ja ilmestyy vuosina 2026-2028.

Musiikillisesti ja tunnelmallisesti tähän loppuun sopii täydellisesti Wolfgang Amadeus Mozartin Requiemin (KV 626) osa "Lacrimosa".

Julkaisun artikkelikuva tehty teoäluyn avulla. Sovellus Picsart.

Rousseaun ajatuskoe - taustat ja seuraukset. vol. 2. I ja II potenssi.

Kun Jean-Jacques Rousseaun luoma myytti ”jalosta villistä” oli saanut otteen eurooppalaisesta sivistyneistöstä tapahtui jotain peruuttamatonta. Kyse ei ollut enää vain siitä, että Amerikan alkuperäiskansoilta riisuttiin heidän poliittinen älynsä. Seuraavassa vaiheessa heidän esittämänsä elävä sivilisaatio- ja uskontokritiikki häivytettiin. Tämä vääristymä näkyy vielä tänäkin päivänä ja sitä on hyvin vaikea enää oikaista.

Älyllisen murroksen ja suuren harhan polttopisteessä seisoo paroni Lahontan, jonka vuonna 1703 julkaistun kolmiosaisen teoksen (Nouveaux Voyages de Mr. le Baron de Lahontan dans l’Amérique Septentrionale) aitoudesta aatehistorioitsijat ovat kiistelleet vuosisatoja. Perinteinen länsimainen akateeminen tulkinta on yrittänyt kuitata tämän massiivisen, monisataasivuisen raportin puhtaana eurooppalaisena fiktiona – satiirisena kabinettileikkinä, jossa wendat-päällikkö Kondiaronk (kirjassa esiintyvä Adario) oli vain keksitty hahmo ja turvallinen maski, jonka suulla Lahontan sai arvostella Ranskan itsevaltiutta ja katolista kirkkoa.

Meille tuttu länsimainen selitysmalli kuitenkin murenee aikalaislähteiden edessä. Uuden maailman jesuiittojen omat viralliset raportit ja kirjoitukset nimittäin tukevat ja todistavat Kondiaronkin poikkeuksellista älyä. Jesuiitat, jotka olivat aikansa parhaiten koulutettuja eurooppalaisia väittelijöitä, joutuivat omissa teksteissään hämmentyneinä myöntämään, että Kondiaronk oli häikäisevä ja pelottavan looginen puhuja. Hänen puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa eurooppalaista lakiviidakkoa, rahanvaltaa ja moraalista rappeutumista vastaan jättivät oppineet jesuiitat kerta toisensa jälkeen sanattomiksi.

Tätä empiiristä pohjaa korostaa se tosiasia, ettei paroni Lahontan ollut mikään Pariisin salongeissa istunut nojatuolifilosofi. Hän vietti Pohjo-Amerikan rajaseuduilla kokonaisen vuosikymmenen (1683–1693) toimien ranskalaisten merijalkaväen joukkojen upseerina sekä strategisen Fort St. Josephin linnoituksen komendanttina. Hän eli, neuvotteli ja sotki kätensä uuden maailman reaalipolitiikkaan kymmenen vuoden ajan, mikä antoi hänelle poikkeuksellisen vahvan kokemuspohjan alkuperäiskansojen tapojen ja poliittisen ajattelun ymmärtämiseen.

Vieläkin ontommaksi länsimainen selittely muuttuu, kun tarkastellaan Lahontanin kirjojen historiallista suosiota. Kyseessä ei ollut mikään unohdettu siirtomaaraportti, vaan 1700-luvun alun suurin kansainvälinen bestseller. Teos painettiin uudelleen peräti 11 kertaa vain 14 vuoden sisällä, ja sen niteet käännettiin viipymättä kaikille Euroopan viidelle pääkielelle: ranskaksi, englanniksi, saksaksi, hollanniksi ja italiaksi. Kirjat olivat kaikkien huulilla, ja ne inspiroivat teatterinäytelmiä ja suosittuja romaaneja vuosikymmenten ajan. Ranskalaisessa kulttuuripiirissä kasvaneen Rousseaun on ollut aivan pakko tuntea nämä tekstit – ne olivat osa sitä älyllistä ilmaa, jota hän hengitti.

Nyt tässä kohdassa astuukin voimaan Rousseaun luoman harhan ensimmäinen potenssi. Hän otti tämän aikalaislähteiden todistaman ja koko Euroopan tunteman uuden maailman purevan, elävän ja loogisen sivilisaatiokritiikin, mutta riisui sen esittäjiltä kaiken poliittisen älyn. Rousseau kesytti Kondiaronkin kirkkaan viisauden luomalla myytin ”jalosta villistä” ja muuttamalla poliittisesti tietoisen, eurooppalaista elämänmenoa arvostelleen vapaan ajattelijan lapsenomaiseksi luonnonlapseksi. Hänen ajatuskokeessaan alkuperäiskansat eivät eläneet tasa-arvossa siksi, että he olisivat olleet taitavia poliittisia strategeja, jotka tietoisesti välttivät vallan keskittymistä ja suojelivat vapauttaan. 

Rousseaun mukaan he elivät niin vain siksi, etteivät he osanneet ajatella muuta – he olivat viattomia ja tietämättömiä luonnonlapsia ilman kykyä monimutkaiseen poliittiseen argumentaatioon. Tämä ”älyllinen rikos” ihmisyyttä vastaan muutti purevan poliittisen haasteen pelkäksi sentimentaaliseksi näyttämölavasteeksi.

Seuraavaksi astuu esiin Rousseaun luoman harhan toinen potenssi. Hän otti tämän kaikkien tunteman, aikalaislähteiden todistaman elävän poliittisen haasteen ja käänsi sen päälaelleen. Rousseau ei kiistänyt uuden maailman vapautta, vaan hän muutti sen tietoisen poliittisen vastarinnan vääjäämättömäksi historian kehitysvaiheeksi.

Rousseaun ajatuskokeessa eriarvoisuus, yksityisomistus ja valtion väkivaltakoneisto eivät olleet korjattavissa olevia poliittisia virheitä tai valintoja, vaan sivilisaation koon ja monimutkaistumisen vääjäämättömiä seurauksia. Luomalla tarinan inhimillisestä lankeemuksesta maatalouden myötä Rousseau teki historiasta yksisuuntaisen liukuhihnan. Radikaali sivilisaatiokritiikki, joka oli uuden maailman suunnasta huutanut Euroopalle todellisia poliittisia vaihtoehtoja, kesytettiin länsimaisen historianfilosofian sisäiseksi, surulliseksi saduksi menetetystä viattomuudesta.

Eurooppalaiset siis opetettiin lukemaan Kondiaronkin viisautta vain nostalgisena kaipauksena sellaiseen menneeseen luonnon tilaan, jonne ei voitu enää palata. Elävä haaste muutettiin teoreettiseksi vääjäämättömyydeksi. Näin valistusajan eliitti sai jatkaa elämäänsä hierarkioidensa keskellä, huokaillen vapauden perään mutta hyväksyen omat kahleensa sivilisaation pakollisena hintana.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi päällikkö Kondiaronk ei ole ollut tunnettu Suomessa juuri lainkaan näihin päiviin saakka. Koska Lahontanin teoksia ei ankarasta luterilaisesta sensuurista ja säätyläisten ranskan kielen suosinnasta johtuen koskaan käännetty ruotsiksi, meidän kulttuuripiirimme jäi täysin osattomaksi tästä ideoiden varhaisesta kolumbiaanisesta vaihdosta. Kun Rousseaun dogmit myöhemmin saapuivat Pohjolaan, ne nieltiin täällä täysin kritiikittä ilman vertailupohjaa.

Lopuksi voisi tehdä ranskalaisille ystävällismielisen, mutta sitäkin asiallisemman aatehistoriallisen ehdotuksen. Jos Ranskan valtio haluaa todella osoittaa sivistystä ja palauttaa historian valon sinne, minne se kuuluu, päällikkö Kondiaronkin rintakuva tulisi asettaa kunniapaikalle jonnekin Pariisin keskeisimmistä instituutioista – vaikkapa suoraan Panthéonin eteisaulaan muistuttamaan siitä, kenen älylliselle perustalle moderni eurooppalainen vapauskäsitys todellisuudessa muurattiin.

Tähän sopii François Couperinin teos "Les Barricades Mystérieuses"

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Ääni pois ja pallo peliin — Vanha analyytikko suivaantuu.

Jalkapallon MM-kisat 2026 ovat etenemässä huipennukseensa, ja kotikatsomoissa seurataan maailman parasta urheiludraamaa. Tai seurattaisiinpa sitä pelkkää draamaa. Nykyään katsojan ja pelin väliin tunkee nimittäin rynnäkköjoukko, joka uhkaa pilata koko kokemuksen: tv-studiot ja heidän palkatut ylianalysoijansa. Tämä jalkapallostudioiden nykytyyli on vain jäävuoren huippu paljon laajemmassa, suomalaisessa selostuskulttuurin alamäessä.

 

Itselen seurannut jalkapallon MM-turnauksia hyvin pitkään. Muistan hämärästi itse vuoden 1970 turnauksen, jo paremmin Länsi-Saksan kisat 1974 ja erittäin hyvin Argentiinan kisat 1978. Niitä Argentiinan kisoja seurasin itse todella innokkaasti. Ne olivat eräänlainen nuoren ihmisen syvä kesällinen urheilukokemus, joka jäi todella hyvin mieleen. Muistan elävästi Argentiinan valmentajan, entisaikojen legendaarisen röökimiehen César Luis Menottin ja hänen maanisen tapansa tupakoida. 

 

Menotti oli tunnettu urheilullisuudestaan ja valtavan hyvästä kunnostaan, mutta silti hänellä oli valtava imu päällä koko 90 minuutin ajan. Hän kertoi polttaneensa kaksi askia röökiä yhden ottelun aikana – eli yhden tupakan polttamiseen meni häneltä keskimäärin 2 minuuttia 15 sekuntia. Valitettavasti myöhemmin on vähän harmittanut, kun en nähnyt, millä tavalla Menotti aina sytytti uuden röökin. Saatiinko tulta suoraan vanhemmasta, jo sammuvasta tupakasta, vai oliko hänellä kunnon bensiinikäyttöinen Zippo? Sitä en tiedä, pääsikö Menotti lopulta tuosta kauheasta röökausvimmastaan eroon, mutta ainakin hän eli 85 vuoden kunnioitettavan iän. Myöhempinä aikoina Saksan päävalmentaja Joachim Löwin omakohtainen ”aromiterapia” herätti kameroiden edessä hilpeyttä, mutta se ei missään tapauksussa vedä vertoja Menottin maaniselle röökaukselle. Se on siihen verrattuna jotain varsin olematonta ja huvittavaa.

 

Muistan myös Itävallan valmentajan Ernst Happelin. Happel viittoili pelaajilleen yksinkertaisilla merkeillä ja tuijottavalla katseellaan. Hän viittoili vastustajan maalin suuntaan. Se tarkoitti, että kaikki peli sinne maalille, ja tulostakin tuli. Mario Kempesin hirmuiset kaukaa 35 metristä ammutut kanuunalaukaukset ovat piirtyneet ikuisesti tajunnan kalvoille – siinä sai Adidaksen ensimmäinen tyyppijalkapallo Adidas Tango hirmuista kyytiä. Ja kummallinen Argentiinan 6–0-murskavoitto-perusta, joka oli sovittu ja maksettu ottelu. Sanomalehtisilppu ja se paperisateen hetki loppuottelussa oli jotain aivan maagista. Otteluiden jälkeen kirjoittelin analyysejani  ja saatoinpa esitellä niitä joillekin lukio-opintojen alettua Ivalossa syksyllä 1978.

 

Olen nähnyt pelin evoluution, taktiikoiden muuttumisen ja suurten legendojen nousun ja laskun yli viiden vuosikymmenen ajalta. En tarvitse ketään kädestä pitäen selittämään minulle, mitä kentällä tapahtuu. Nykyään olenkin ottanut käyttöön parhaan mahdollisen taktisen neronleimauksen: kun peli alkaa, kaukosäätimestä painetaan mute-nappia. Selostus ja studioäänet lähtevät pois. Entisaikojen suuret selostajat ovat nimittäin poistuneet ikuisesti vihreämmille veroille ja kentille. Nykyään meillä on selostajien sijaan pelkkiä selittäjiä.

 

Suomalainen analysointikulttuuri

Mutta niin ihanaa kuin nostalgoiniti onkin niin jätämme sen nyt ja menemme varsinaiseen asiaan. Nimittäin on todettava että suomalainen selityskulttuuri on mennyt monesti absurdiuteen saakka, ja se vaivaa nykyään aivan kaikkea. Tuntuu siitä, että kaikki mitä maailmalla tapahtuu – oli se sitten urheilua, kulttuuria tai perinteitä – koetaan suomalaisille jotenkin "vaaralliseksi", jos sitä ei heti joku asiantuntija selitä meille parhain päin.

 

Tämän saman ilmiön näkee aina esimerkiksi ennen suuria juhlapyhiä, oli kyseessä sitten joulu tai pääsiäinen. Radioon ja televisioon raahataan aina erikseen Raamatun tutkimuksen asiantuntijoita selittämään kansalle, että joulu tai pääsiäinen ei ole ollenkaan vaarallinen asia. Sitten siellä jankutetaan vuodesta toiseen joulutähdestä tai historiallisesta Jeesuksesta. Kun ohjelma-aika loppuu, "vaara" on ilmeisesti taas ohi ja kansa voi huokaista helpotuksesta.

 

Aivan samalla tavalla – holhoavasti ja ylipureskellen – toimitaan monessa muussakin asiassa. Jalkapallostudiot ovat tästä täydellinen esimerkki.

 

Kotikatsomoissa istuvat todelliset asiantuntijat

Urheilulähetykset on täytetty kaiken maailman vanhoilla pallisteilla, jotka luulevat omistavansa totuuden lajista. Peliä pilkotaan mikroskooppisiin osiin, tilastoja luetellaan konemaisesti ja ilmaa täytetään tyhjällä jargonilla. Peliä puhkianalysoidaan niin paljon, että itse pelin luonnollinen virta, rytmi ja tunnelma hukkuvat sen alle. Katsojalle ei jätetä tilaa ajatella tai kokea mitään itse.

 

Samaan aikaan todelliset asiantuntijat istuvat kotikatsomoissa. Suomessa on valtava määrä pitkän linjan penkiurheilijoita, jotka tekevät sekunneissa oikeita johtopäätöksiä ja tarkkoja arvioita pelkästään kuvaa katsomalla. Olisikin virkistävää, jos näiden television vakiokasvojen ja vanhojen pallistien tilalle kutsuttaisiin studioon näitä kotisohvien kokeneita analyytikoita. Itse en ole sinne hinkumassa ja myönnän rehellisesti, että minua parempia asiantuntijoita on olemassa – puran tässä vain vähän suivaantuneisuuttani tähän nykytyyliin. Näillä kotisohvien miehillä ja naisilla olisi varmasti huomattavasti enemmän tervettä järkeä ja näkemystä jaettavana kuin näillä nykyisillä tv-kasvoilla.

 

Vanhan analyytikon raportti kesällä 2026 — Espanjalainen oppitunti

Otetaan tuore esimerkki ensimmäisestä välierästä. Jokainen peliä ymmärtävä näki ilman yhtäkään tv-kommentaattoria tai "vaaran" selittäjää, mihin Espanjan 2–0-voitto Ranskasta perustui. Espanjalaiset ovat nimittäin oivaltaneet oikein hyvin, mitä on pelillinen ansaintalogiikka.

Pallo tekee työn: Espanjalla ei ollut mikään kiire. He pitivät palloa, kierrättivät sitä rauhallisesti pelaajalta toiselle lyhyillä syötöillä. Ei juostu kielivyön alla päädystä päätyyn tai turhia kymmenen metrin pyrähdyksiä.

Energian säästäminen: Tämä kävelynsekainen juoksu ja rauhallinen pelitempo säästivät Espanjan jalkoja niin, että toisella puoliajalla he olivat vielä tuoreita. Se on fiksua resurssien sijoittamista, josta kuitataan täysi korko pelin ratkaisuhetkillä.

Puolustaminen hallinnalla: Paras keino estää vastustajan hyökkäykset on pitää pallo itsellä. Kun pallo on omilla, vastustaja juoksee itsensä väsyneeksi ja turhautuu.

Kollektiivin voima: Espanjan joukkueessa ei juuri kukaan noussut toisten yläpuolelle. Siellä ei nähty ranskalaistyyppistä yksilöiden sooloilua tai tähtikulttia. Kaikki pelasivat erinomaisesti ja ennen kaikkea vain omalle joukkueelleen.

 

Tämän näkemiseen ei tarvita tietokonegrafiikkaa, fläppitauluja tai entisen liigapelaajan syvää huokausta studiossa. Sen näkee pelkästään katsomalla peliä.

 

Palautetaan rauha ja oma ajattelu

Jalkapallo on hienoimmillaan yksinkertainen ja kaunis peli. Se on draamaa, joka pitäisi saada kokea puhtaasti kuvan kautta, ilman jatkuvaa puhetulvaa ja pakotettuja viisauksia. Me suomalaiset osaamme kyllä tehdä omat johtopäätöksemme ilman, että jokaista asiaa pitää pureskella ja varoa.

 

Kun seuraavan kerran huippupeli pyörähtää käyntiin, suosittelen kokeilemaan samaa: ääni pois. Annetaan pelin puhua puolestaan ja luotetaan siihen, että kotikatsomossa osataan kyllä ajatella aivan omilla aivoilla – ilman virallisten selittäjien armeijaa. Ehkäpä joskus saamme lähetyksiin uuden äänivaihtoehdon: kisapaikan äänimaailma ilman selostusta.

Agricolan perikunta, Vol 4: Kuinka tuleva Arkkipiispanvaali käydään+

Kun kirkon piispanvaaleista ja erityisesti tulevasta arkkipiispanvaalista puhutaan julkisuudessa, keskustelu ajautuu herkästi pelkkään pintapuoliseen ehdokasspekulaatioon, arvoihin ja teologisiin korulauseisiin. Kirkollisen vallan todellinen ydin ei kuitenkaan löydy salonkien puheista, vaan kylmästä lainsäädännöstä ja vaalimatematiikasta. Uusi kirkkolaki ja vaalijärjestelmä ovat muuttaneet Turun arkkipiispanvaalin askelmerkit perustavanlaatuisella tavalla. Jos haluaa ymmärtää, kuka kirkkoa tulevaisuudessa johtaa, on ensin ymmärrettävä, kuka vaalissa saa äänestää – ja miten nuo äänet painotetaan.

Uuden vaalilain mukaan arkkipiispanvaalin matemaattinen perusta ja lähtölaukaus sidotaan yhteen täsmälliseen tekijään: Turun arkkihiippakunnan pappien lukumäärään tiettynä virallisena määräpäivänä. Tämä pappisluettelon summa otetaan koko vaaliyhtälön pohjaksi, ja siitä johdetaan suoraan maallikkovalitsijoiden määrä. Laki nimittäin määrää, että maallikkovalitsijoita (seurakuntien luottamushenkilöitä ja edustajia) on valittava vaaliin täsmälleen yhtä paljon kuin arkkihiippakunnassa on äänioikeutettuja pappeja.

Osviittaa tulevasta mittakaavasta saamme historiasta. Kun Mari Leppänen valittiin syksyllä 2020 Turun arkkihiippakunnan piispaksi, virallinen äänioikeutettujen kokonaismäärä oli 1 191. Tuolloin hiippakunnassa oli noin 595 äänioikeutettua pappia ja lehtoria sekä täsmälleen sama määrä maallikkovalitsijoita.

Edellisen pohjalta pystymme tekemään varsin tarkan arvion tulevasta. Muutama kymmenen pappia on poistunut elävien kirjoista ja jotkut ovat lähteneet papiksi johonkin toiseen hiippakuntaan. Uusia pappeja on toki myös vihitty virkaan. Äänioikeutettuja ovat kaikki kyseisen hiippakunnan papit ja lehtorit – sekä virassa että eläkkeellä olevat.

Turun arkkihiippakunnan pappien määrä asettuu noin 630–640 tietämille. Uuden lain puitteissa tämä tarkoittaa, että vaalissa pelkästään Turun arkkihiippakunnan omasta kiintiöstä äänioikeutta voi käyttää noin yli 1 260–1280 valitsijaa.

Tässä kohdassa astuu voimaan uuden lain merkittävin ja radikaalein muutos. Vanha, historian painolastina kulkenut järjestelmä pikkumaisesti puolitti Turun arkkihiippakunnan omien äänestäjien äänten painoarvon suhteessa muuhun kirkkoon silloin, kun valittiin nimenomaan arkkipiispaa.

Tämä käytäntö on nyt purettu. Uudessa järjestelmässä arkkihiippakunnan omat äänet – ne arviolta 1260–1280 ääntä – ovat täysiä ääniä. Niiden painoarvoa ei enää leikata, mikä palauttaa vaalin todellisen painopisteen takaisin sinne, missä arkkipiispan istuinkin sijaitsee.

Mutta keitä ovat ne muut, jotka astuvat tähän vaaliuurnaan arkkihiippakunnan pappien ja heitä vastaavien maallikkovalitsijoiden rinnalle? Äänioikeutettujen piiri laajenee herkkävireisessä valtapelissä neljään ryhmään:

Kirkolliskokouksen edustajat, mutta sillä tarkalla rajauksella, että tästä joukosta pyyhitään pois ne papit, jotka jo valmiiksi kuuluvat Turun arkkihiippakunnan omaan kiintiöön. Kirkolliskokouksen vahvuus on 109 jäsentä joista 96 voi äänestää.

Hiippakuntavaltuuston jäsenet. Näitä toimielimiä on 9 ja niihin kuuluu 21 jäsentä pl. Porvoon hiippakunta jonka valtuustossa 22 jäsentä. Hiippakuntavaltuustoissa on 14 maallikkojäsentä ja 7 pappia. Luonnollisestikin Arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston pappisjäsenet luetaan pois tästä kiintiöstä. Hiippakuntavaltuustoista tulee äänestäjiä yhteensä 183.

Eri tuomiokapitulien jäsenistä tulee yhteensä 58 äänestäjää. Arkkihiippakunnan tuomiokapitulista luetaan äänioikeutetuiksi tässä kiintiössä vain lakimiesasessori ja maallikkojäsen. Kirkkohallituksessa on sen puheenjohtajan arkkipiispan lisäksi 14 jäsentä. Kirkkohallituksen jäsenet voivat olla äänioikeutettuja myös muissa em. kiintiöissä. He äänestävät kuitenkin kirkkohallituksen kiintiössä ja päällekkäisyysjäsenyyksien vuoksi tämä tilanne pienentää muiden kuin arkkihiippakunnan pappien ja lehtoreiden ja maallikkovalitsijoiden ulkopuolisten äänestäjien lukumäärää todennäköisesti kuudella. Kaiken kaikkiaan arkkihiippakunnan valitsijoiden lisäksi em. elimistä tulee noin 340 äänestäjää. Suhdeluku on siis keskimääräisenä noin arviona 1270–340. Kaikkiaan äänioikeutettuja tulevassa vaalissa ollee noin 1610 plus-miinus 15. Arkkihiippakunnan osuus äänestäjistä on noin 79% ja muiden 21%

Tämä kokonaisuus muodostaa sen pohjan, jonka varaan vaalin voimasuhteet lasketaan. Mutta vaalin todellinen esinäytös ja poliittinen vääntö käydään paljon ennen kuin varsinaiset vaaliuurnat avataan. Tulevan arkkipiispan kohtalo kytkeytyy suoraan vuoden 2028 alun kirkollisiin vaaleihin.

Moni pitää seurakuntavaaleja vain paikallisena hallintona, mutta vuoden 2028 vaaleissa valittavat kirkolliset luottamushenkilöt saavat käsiinsä valtavan valtakunnallisen aseen: juuri he tulevat valitsemaan ne Turun arkkihiippakunnan maallikkovalitsijat, jotka lopulta päättävät arkkipiispan nimen. Valta valita valitsijat on politiikan vanha nyrkkisääntö, ja kirkossa se viedään nyt äärimmilleen.

Kun uutta vaalilakia ja sen matemaattista arkkitehtuuria katsoo kokonaisuutena, huomaa, että pöytä on katettu aivan uudenlaiselle kirkolliselle strategialle. Äänten painotuksen korjaaminen ja valitsijamiesten valintaketju tekevät vaalista tarkan pelilaudan, jossa jokainen pappismäärän muutos ja jokainen luottamushenkilöpaikka vuoden 2028 vaaleissa voi keikauttaa vaa'ankielen suuntaa.

Kuten Agricolan perikunnan edellisessä osassa ”Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin” avattiin, tämä uusi vaalijärjestelmä on pohjimmiltaan kuin brittien vanha sabotaasiase. Se on järjestelmä, joka on suunniteltu tuottamaan vakautta, mutta joka voikin luoda täysin arvaamattomia tilanteita.  

Ennen kuin Turussa astutaan uurnille vuonna 2029 tai hiukan myöhemmin, uusi järjestelmä tullaan testaamaan käytännössä Tampereen ja mahdollisesti Oulun hiippakuntien piispanvaaleissa. Erityisesti Tampereen piispanvaali, joka on aikataulullisesti ratkaistava ennen arkkipiispan valintaa, tulee toimimaan esimerkkinä siitä, miten uudet voimasuhteet ja valitsijamiesketjut käytännössä käyttäytyvät.

Tämä kirkollisen vallan pelilauta on siis valmis aivan uudenlaiselle strategiselle shakinpelille, jossa mikään ei ole varmaa. Kun vanha äänten puolittamisen esto on poistettu ja matemaattinen koodi on kirjoitettu uusiksi, perinteiset kampanjat ja pelkät teologiset korulauseet menettävät merkityksensä. Nyt kyse on puhtaasta matematiikasta, demografiasta ja liittoumien hallinnasta tilanteessa, jossa pienikin heilahdus valitsijamiesvaaleissa voi muuttaa historian suunnan.

Kunhan tulemme syksyyn, niin silloin sarjan yhdessä kirjoituksessa tullaan tekemään jotain sellaista, mitä virallisessa kirkollisessa mediassa ei ole koskaan uskallettu tehdä: tarkastelemme tulevan arkkipiispanvaalin täysimittaista simulaatiota. Otamme käsittelyyn asetelman, jossa piispanistuinta tavoittelee jopa viisi eri ehdokasta – ja tällä kertaa tämä simulaatio tehdään suoraan oikeilla henkilönnimillä, puoluepoliittisilla kytkennöillä ja niillä matemaattisilla muuttujilla, jotka tämän uuden vaalilain myötä tulevat ratkaisemaan Suomen kirkon tulevaisuuden.

Juuba juu. Tähän sopii Eppu Normaalin tahroja paperilla!

 

Rousseaun ajatuskoe - taustat ja seuraukset. vol 1. Mistä oikein oli kyse?

Meidät on opetettu uskomaan kauniiseen filosofiseen satuun. Kun Jean-Jacques Rousseau kirjoitti kuuluisat sanansa – ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa” – me opimme pitämään häntä vapauden ja tasa-arvon suurena puolustajana. Mutta entä jos asia onkin täysin päinvastoin? Entä jos Rousseau olikin modernin poliittisen mielikuvituk-semme suurin vangitsija, joka heitti häkkimme avaimen menemään?

Harva muistaa – tai onko meille koskaan edes kerrottu – että ennen nousuaan filosofien kaanoniin Jean-Jacques Rousseau oli Pariisissa epäonnistunut säveltäjä ja hylätty musiikkiteoreetikko. Kun hänen matemaattinen nuottijärjestelmänsä torjuttiin ja oopperauransa loppui plagiointisyytösten vuoksi, niin Rousseau löysi pelastusrenkaakseen Dijonin akatemian esseekilpailun. Musiikin sijaan hän alkoi "säveltää" historianfilosofiaa. Hän loi teatraalisen, puhtaan mielikuvituksellisen ajatusrakennelman, jonka länsimainen yleisö nieli myöhemmin kritiikittä ja suuren kunnioituksen vallassa.

David Graeberin ja David Wengrow’n teos Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia paljastaa, mitä tässä esseekilpailussa todellisuudessa tapahtui. Euroopan valistusaika ei syntynyt eurooppalaisten kabinettien tyhjiössä. Parhaat ideansa vapaudesta valistusfilosofit saivat nimenomaan uuden maailman ja vanhan Euroopan kohtaamisesta – ideoiden kolumbiaanisesta vaihdosta. Tämän älyllisen murroksen sytykkeenä toimi paroni Lahontanin uraauurtava tuotanto. Hänen teoksensa esittelivät Euroopalle jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut odottaa: irokeesifilosofian ja wendat-kansan sivilisaatio- ja uskontokritiikki, jonka kirkkaimpana äänenä loisti päällikkö Kondiaronk. Heidän puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa jättivät aikansa sivistyneimmät jesuiitat sanattomiksi.

Rousseau kuitenkin otti tämän Kondiaronkin luoman ja Lahontanin välittämän radikaalin, vapaan ja loogisen kritiikin ja vääristi sen kolmanteen potenssiin. Turhautuneen säveltäjän kynästä syntyi tuhoisa älyllinen kerrannaisvaikutus. Kyseessä ei ollut kuitenkaan tietoinen salaliitto, vaan oman katkeruuden ja teatraalisuuden ajama retorinen ansa: Rousseau tuli luoneeksi kumulatiivisen ajatusrakennelman, jossa jokainen uusi väite rakentuu suoraan edellisen päälle – vahvistaen ja moninkertaistaen edeltävän vääristymän voiman. Tämä harha valettiin lopullisesti muotoonsa hänen vuoden 1755 teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperästä ja perusteista (Discours sur l’origine et le fondement de l’inégalité parmi les hommes). Missä Rousseau ei onnistunut musiikin keinoin, siinä hän onnistui ”kaunokirjallisin” keinoin: tuo suppea, mutta räjähdysherkkä essee lumosi koko Euroopan ja lukitsi länsimaisen historianfilosofian näihin päiviin saakka.

Tämä petos eteni seuraavissa loogisissa vaiheissa:

Ensimmäisessä potenssissa Rousseau riisui uuden maailman ajattelijoilta poliittisen älyn. Hän kesytti heidän purevat argumenttinsa luomalla myytin viattomasta ”jalosta villistä” – lapsenomaisesta luonnonlapsesta, joka eli tasa-arvossa vain siksi, ettei osannut ajatella muuta.

Toisessa potenssissa tämä kuvaileva valhe muutettiin vääjäämättömäksi historian ansaksi. Kun alkuperäiskansojen edustajat sanoivat eurooppalaisen sivilisaation, rahanvalon ja kirkon hierarkioiden olevan huono poliittinen valinta, Rousseau käänsi sen muotoon: se on vääjäämätön historian kehitysvaihe. Radikaali sivilisaatio- ja uskontokritiikki kesytettiin osaksi länsimaista historianäkemystä surulliseksi saduksi viattomuuden menetyksestä.

Kolmannessa potenssissa petos sulkeutui meidän häkiksemme. Koska menneisyys oli Rousseaun mukaan vain tietämätöntä viattomuutta ja nykyinen sivilisaatio on pakollinen ansa, me nykyihmiset olemme menettäneet poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen yhteiskunta vaativat aina poliisivaltiota, alistumista, byrokratiaa ja hierarkioita.

Me elämme epäonnistuneen säveltäjän luomassa mielikuvituksen vankilassa, jossa vaihtoehtoja ei ole. Mutta entä jos koko laskelman pohja onkin empiirisesti väärä?

Tässä kirjoitussarjassa tullaan purkamaan tämän petoksen osat. Seuraavissa osissa tarkastelemme, kenen äly Euroopassa todellisuudessa varastettiin, miten radikaali uskontokritiikki haastoi länsimaisen moraalin ja miten moderni tutkimus murentaa Rousseaun dogmit. Lopulta kysymme sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen: millainen voisi olla uusi maailma Rousseaun harhojen jälkeen?

Loppumusiikiksi käy vaikkapa Jean-Philippe Rameaun Danse des Sauvages (oopperasta Les Indes galantes).