Milläpä antiikin ajan teoksella olisi eniten sanottavaa nykypäivän ihmisille? Puhtaasti kirkonmies puhuisi varmaan evankeliumeista ja Paavalin Roomalaiskir-jeestä. Evankeliumit ja Paavalin kirjeet voidaan nähdä antiikin henkisen kulttuuriperinnön osana, mutta niiden suhde antiikin muuhun kulttuuriin on moni-muotoinen ja kerroksellinen. Ne eivät ole suoravii-vaisia antiikin kreikkalais-roomalaisen ajattelun tuotteita, vaan ne yhdistävät juutalaista uskonnollista perinnettä, hellenististä kulttuuriympäristöä ja varhaiskristillistä teologiaa. Antiikin klassiseen perintöön ne eivät siis suoranaisesti liity.
Entäpä sitten vaikka jokin Platonin tai Aristoteleen teos, vaikkapa Valtio-dialogi tai Nikomakhoksen etiikka? Klassisten poikalukioiden ikilaikaisella lukemistolla, Julius Caesari. Gallian sodalla, on aina ollut vankka ihalijakuntansa. Ehkä unohduksissa oleva Plinius vanhemman Naturalis Historia nousee vielä suureen arvostukseen. Italo Calvino ja Umberto Eco halusivat kovasti kohottaa tuon teoksen arvoa puhtaasti inhmillisen mielen suurena ja inspiroivana luomuksena.
Yksi hyvä vastaus kysymykseen löytyy suurelle yleisölle tuntemattomalta taholta. Yksi helposti perusteltava teos on Rooman kansallisrunoilijan Vergiliuksen maanviljelyä, karjanhoitoa ja mehiläistenkasvatusta koskeva ylistys-runoelma Georgica — Maanviljelijän työt. Kenties paremmin kuin mikään toinen teos, ajattelun ilmentymä yleensä, se osoittaa ihmisen ja maan ainaisen riippuvuussuhteen. Ihmiskunnan olemassaolo on aina kiinni kestävällä pohjalla olevasta maataloudesta.
Toisaalta 1960-luvulta saakka on korostettu esim kristillisen ajattelun piirissä tietyillä tahoilla ihmisen tehtävää Jumalan tilanhoitajana, viljelijänä ja varjelijana. Em. ajattelun motivointi kyllä nousee raamatullisista ja lähinnä Vanhan testamentin teksteistä. Perustelut, missä ei sinänsä ole mitään väärää, ovat kuitenkin useimmiten tehty taka-oven kautta. Alkuperäisessä yhteydessään ne ovat vahvasti uskonnollisesti motivoituja ja selkeän myyttistä puhetta. Tietyllä tavalla Vanahn testamentin teologiassa maanviljely on enemmänkin rangaistus. Maanviljelyä sen itsensä vuoksi ne eivät ylistä. Pikemminkin VT:n vihreys johtuu lukijan, ja pääasiassa ekoteologien silmälaseista. Mutta onko siinäkään toisaalta mitään väärää.
Publius Vergilius Maro (70-19 e.a.a) kirjoitti kolme varsinaista pääteosta. Bucolica oli perinteinen paimenrunoelma, Georgica maanviljelyksen ylistys, ja viimeistelemättömäksi jäänyt Aenis Rooman suvun kantaisän tarina. Vergilius syntyi Andesissa Mantuan (Mantova) luona maalaisperheeseen ja hänestä piti tulla asianajaja ja poliitikko. Hän oli kuitenkin arka ja unelmointiin taipuva luonne, joka viihtyi parhaiten maalla. Taloudellisesti riippumaton tilanne mahdollisti joutenolon ja runoilemisen. Hänen koko toimintansa nivoutuu Caesarin murhan ja Rooman kansalaissodan pyörteisiin ja jälkimaininkeihin. Kaikessa Vergilius oli Octavianuksen, tuon jouluevankeliumin keisari Augustuksen mies.
Kristitty maailma ja kirkko on noteerannut hänen tuotantonsa poikkeuksellisen korkealle sen korkean moraalisen sisällön ja joidenkin profeetallisena pidettyjen säkeiden vuoksi. Laatiessaan suurta runoelmaansa La Divina Comedia eli Jumalainen näytelmä kelpasi Vergilius Dante Alighierille turvalliseksi matkaoppaaksi. Kukapa ei suosisi kotimaakuntansa poikaa. Dantelle Varsinais-Italian poika Vergilius oli kaikki kaikessa. Hänen sanansa Jumalaisen näytelmän toisessa laulussa ovatkin kuvaavat: ”Mun mestarini oot, mun tekijäni: sinulta yksin oppinut ma olen sen tyylin kauniin, jok’ on kunniani.”
Kansalaissodan jälkeisessä tilanteessa oli tärkeää ylistää maaseudun rauhaa ja maanviljelyn itsenäisyyttä, sekä tietysti omavaraisuutta. Teoksen tarkoitus olikin lähinnä ideologinen kuin käytännöllinen. Se ei missään tapauksessa anna oikeaa kuvaa Octavianus Augustuksen, Julius Caesarin sisarentyttären pojan, ajan maanviljelijän elämästä ja yleensä maanviljelyn luonteesta tuon ajan Italiassa.
Georgican vanhemman suomenkielisen käännös-laitoksen esipuheen laatija Teivas Oksala puhuu teoksen ansioista seuraavin sanoin:
"Nerokkainta ja ajattominta Georgicassa on Vergiliuksen luoma synteesi, joka luo tasapainon vakaumuksen ja runon, maanviljelystiedon ja filosofisten aatteiden välille. Kyseessä on eläytyvä synteesi; se tarttuu teosta lukiessa. Vaikka Georgiaa sisältää meidän näkökulmastamme luonnontieteellisiä erheitä, ne eivät häiritse, koska teoksen tarjoama elämyskokonaisuus on yhä tuore. Teos ei ole opetusrunoelma, vaan kuin opetusrunoelma: sitä ei ole kirjoitettu maanviljelijän käsikirjaksi, vaan runoutta rakastavan lukijan käsiin."
Georgicaa on käytettiin kuitenkin laajalti maanviljelyn oppikirjana aina valistuksen aikaan asti. Paikka paikoin Vergiliuksen ideat tuntuvat hyvin tuoreilta. Esimerkiksi ajatus maanparannuksesta vuoroviljelyn avulla on ikivanha ja edelleenkin kestävin menetelmä. Georgica on myös pienviljelyn korkea veisu. Pienistä tiloista suuriin tiloihin siirtyminen ei ole uusi ilmiö, eikä myöskään sen tuottama rakennemuutos ja siitä seuraava juurettomuus. City-kulttuuri ei juuri tarjoa mahdollisuuksia virkistävään maalaiselämään, ja suomalainen kesämökkikulttuurikin on varsin irvokas ilmiö.
Koko eepos huokuu vanhaa roomalaista hyve-mentaliteettia. Työtä on tehtävä hellittämättömästi, ja lopulta suunnaton työ kantaa hedelmää. Vergiliuksen viljelijä on tilansa sotapäällikkö. Vai mitä sanotaan seuraavasta: ”Jos viljelet kumpuilevaa maastoa ja loivia rinteitä, levitä rivien välejä. Pää- ja sivukäytä-vät olkoot istutuksen jälkeen ojennuksessa kuin legioona, joka on sodassa levittänyt kohorttinsa ja seisoo avoimella kentällä taistelujärjestyksessä: rivit on ojennettu, maa aaltoilee kauttaaltaan vasken välkkeestä, hirvittävä taistelu ei vielä ole alkanut.”
Georgican äärellä, ja eeposhan tulisi lukea aina keväällä, toivoisi kunnon pula-ajan vielä koittavan! Tiukka aika pakottaisi useamman työhön josta hän on vieraantunut, viljelemään elintarvikkeita itselleen. Ajatellaanpa vaikka Tuiliersin puistoa Pariisissa toisen maailmansodan aikana. Rauhanajan ylellinen nurmikko oli vaihtunut kaali- ja porkkanaviljelmiin.
Tehomaatalous ei enää ole sellainen suuri kokonaisuus, joka toimii tarkoituksenmukaisesti. Mutta ei uutta auringon alla tämänkään suhteen. Georgican kolmannen osan huipentaa kerrassaan karmea karjasairauksien kuvaus. Vergiliuksen ajattelussa luonnonvoimien tasapainotila on kaiken harmonian ihanteena. Vihreillä aatteilla on siis omat edeltäjänsä. Voisipa muuten väittää, että kukaan meidän suomalaisten vihreän eduskuntaryhmän jäsenistä ei ole lukenut Georgicaa! Vallankumous on syönyt tässäkin suhteessa lapsensa. Monet vihreät ovat, jos eivät nyt täysin vieraantuneet luonnosta, niin ainakin city-mukavoituneet. Mitäpä he leipäjonoistakaan viime kädessä ymmärtävät; ”Heillä ei ole leipää; no mikseivät sitten syö luomupastaa?”
Roomalaisille merkitsi paljon maanviljelyn kauneusarvollinen tekijä. Maanviljely muokkasi maisemaa, ja kaiken takana oli hyöty. Voidaan ehkä sanoa, että kaikki maanviljely on puutarhanhoitoa, mutta kaikki puutarhanhoito ei ole maanviljelyä. Roomalaiset olisivat katselleet todennäköisesti varsin hitaasti esimerkiksi japanilaista puutarhaa. Maan luomisvoimaa syvimmällä tavalla ylistävät ne säkeet, joissa Vergilius intoutuu ylistämään puiden oksastamisen ihmettä.
Roomalaiset olivat varsinaisia kaalinsyöjiä. Onpa jälkipolville säilynyt Marcus Porcius Caton (234-149 e.a.a.) kaaliruokareseptejäkin hänen De Agricultura-teoksessaan. Puhuttaessa roomalaisista ja maanviljelystä pitää muistaa aina muutama asia. Niin erinomaisia kuin he olivatkaan, puuttui heiltä kuitenkin monta asiaa. Ei heillä ollut perunaa, eikä myöskään tomaattia. Niin! Jos roomalaisilla olisi ollut peruna? Siinäpä olisi oiva ja antava aihe vaikkapa hieman kieli poskella tehtyyn tutkielmaan! Olisiko peruna rauhoittanut pohjoisen villit kansat jo 1500 vuotta aikaisemmin? Olisiko perunan ansiosta myös pystytty välttämään keski-aika, pysähdyksen aika?
Georgican ensimmäinen proosakäännös ilmestyi vuonna 1976. Sen yhteydessä julkaisiin myös osan IV heksametrikäännös. Käännökset laati Teivas Oksala. Runoteokselle oikeutta tekevä kokonainen heksametrikäännös antoi pitkään odottaa itseään. Vuonna 2020 teos oli vihdoin heksametrimuodossa suomen kielellä. Gaudeamus julkaisi laitoksen nimellä Vergilius. Georgica — Laulu maanviljelijän töistä. Suomentaneet Teivas Oksala&Päivö Oksala. Johdantonja selitykset Teivas oksala & Maija-Leena Kallela.
Georgicaan tutustuminen antaa taatusti puhtia kynsilaukankin viljelijöille. Sen lukeminen vaatii kylläkin meille jokaiselle kommentaarin, mutta sellainen löytyy em. käännöksen selituksistä. Ja mitä itse omakohtaiseen ruuan viljelyyn tulee jota jokaisen pitäisi harjoittaa Vergiliuksen Georgican hengessä, niin sen aloittamiseen kynsilaukka sopii parhaiten. Sitähän voi kasvattaa ympäri vuoden. Se antaa todellakin viisi eri satoa jos on perillä siitä miten sitä viljellään.
Roomalaiset ja kynsilaukka on kiehtoava kysymys. Rooman armeijan sotureille syötettiin kynsilaukkaa jotta heidän rohkeutensa ja kutsumuksensa kasvaisi. Mitä ilmeisimmin kynsilaukka oli tehokasta kun Rooman armeija sitten kerran marssi voitosta voittoon. Plinius vanhempi (Kuoli vuonna 79 ollessaan seuraamassa Vesuviuksen suurta purkausta.) onkin sitten kirjoittanut enemmän kynsilaukasta. Hän luetteli paljon vaivoja joihin kynsilaukka auttaa massivisessa teoksessaan Naturalis Historia. Hän jopa väitti, että kynsilaukalla on lempeä nostattava vaikutus kun sitä käytetään viinin ja korianterin kanssa.
Tässä ”tilapäiskäännökset” Plinius vanhemman teoksen kynsilaukkaa koskevista teksteistä. Virallisluontoiset ja varsinaisten yliopistolatinistien tekemät käännökset tulevat julki aikanaan.
Plinius vanhemman yleiskuvaus kynsilaukasta.
Plinius vanhemman käsityksiä kynsilaukan lääkinnällisestä käytöstä.
