Lievästi ilmasto-poliittinen hartauskirjoitus 08.01.2009.

Juuri nyt saamme nauttia oikein vanhanajan talven tunnelmasta, lumisesta maisemasta ja pakkasestakin. Ilmastomuutoksen peikko on ainakin vähäksi aikaa poistunut näköpiiristämme. Koko vuoden sään ennustaminen on kuitenkin yhtä vaikeaa, ellei jopa vaikeampaa kuin kuluvan vuoden tapahtumien ennakoiminen.

12 Jumala sanoi vielä: "Tämä on merkkinä liitosta, jonka minä teen teidän sekä kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa kaikkiin tuleviin sukupolviin asti: 13 minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta. 14 Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, 15 Muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa: vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää. 16 Kaari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa."

1 Moos 9:12-16

Juuri lukemamme kappale on ensi pyhän, eli ensimmäisen sunnuntain loppiaisesta, vaihtoehtoinen Vanhan testamentin lukukappale. Kaikki muutkin päivän tekstit puhuvat liitosta mutta juuri kyseinen Raamatun alkukertomuksiin kuuluva teksti on juuri nyt kaikista ajankohtaisin.

Eilisen sunnuntain aiheena on ”Kasteen lahja.” Jos muita päivän tekstejä ei sitten lukisikaan niin voisi tulla mieleen että kyllä käsikirjakomitealla on varsin kieroutunut huumorintaju tai ainakin erikoinen sellainen. Meinaa vain tässä että jos ei tietäisi mitään kristinuskon tärkeistä ja keskeisistä asioista niin varsin kummallisiin ajatuskulkuihinhan tässä varmasti päätyisi: vedenpaisumus ja kasteen lahja... Ja kun tässä huulta heittämään ryhdymme niin tuleepas tässä mieleen juttu eräästä papista jolla oli vanha merikapteenilta saatu papukaija joskus vähän kauemmin sitten. Papukaijalla oli näet tapana heitellä ”kommentteja” aina sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. Kirkkoherra otti usein papukaijan mukaan kirkkoonkin ja sillä oli tapana istua eräällä orrella. Ja sitten kerran kun pappi luki Vanhan testametin seitsemännen luvun lopussa olevan kappaleen joka päättyi sanoihin: ”Maa oli veden peitossa sataviiskymmentä päivää” tokaisi papukaija varsin oivana merihenkisenä kommenttina ”Pumpatkaa, pumpatkaa, kyllä se pinnalla pysyy...” Kirkkoväellä oli hauskaa ja kaiketi papillakin myös! 

Vähän samanlaista meininkiä siis kuin Carl Barksin mainiossa Akuankkaisessa piirroskertomuksessa ”Joe-Poika Singaporesta.” Siinä vain ei ole näin onnellisia käänteitä eikä hieman poikkeavaa käyttäytymistä niin helpolla ymmärretä. Tuossa sarjassahan papukaija, siis Joe-Poika, möläyttää nurkan takaa mm. maitomiehelle: ”Kaada se litku takaisin lehmään, se ei kelpaa edes kannen pesemiseen.” Ja tietäähän siinä sitten miten asiassa lopulta käy; maitomieshän jysäyttää Aku Ankkaa maitopullolla päähän....

Mutta mennäänpäs nyt varsinaiseen asiaan ja heitetään hieman fundamentalista raamatuntulkintaa edustavaa mielenlaatua kehiin! Eli miten siis selittää tuota ensi pyhän VT:n lukukappaletta pitäen kiinni Raamatun erehtymättömyydestä? Vedenpaisumus ei siis enää uhkaa ihmiskuntaa mutta ilmastonmuutos olisi kuitenkin edessä! Tämä tulkinta ei sulje pois sitä mahdollisuutta etteikö ainakin osittaista vedenpaisumusta tulisi. Nimittäin jakeen 15 jälkimmäinen puolisko ja sen sanat: ”:vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää” voitaisiin tuossa mielenlaadussa tulkita niin että osittainen vedenpaisumus on kuitenkin mahdollinen ja jos pidämme kiinni siitä että Jumalalla on sittenkin jollain tapaa sormensa mukana maailman menossa ja kohtaloissa niin ei tarvitsisi todellakaan tehdä edes minkäänlaista älyllistä itsemurhaa tai ampua omaan jalkaansa tekstin tulkinnan kanssa. Tulkintakeskiöön nostettaisiin siis sanat “kaikkea elävää.” Tästä voitaisiin päätellä sitten että osittainen tuhoaminen olisi kuitenkin mahdollista, ja se olisi omalla hivuttavalla tavallaan jo menossakin…

Edellinen järjenjuoksumme on jopa hauskaa ja ihan pätevääkin raamatuntulkintaa mutta sillä seikalla, että juuri tuo kappale Nooa-kertomuksista aloittaa ensi pyhän päivän tekstien sarjan on kuitenkin aivan eri tarkoitus. Päivän aiheena on kasteen lahja ja kolmannen vuosikerran teksteissä tulee esiin hyvin voimakkaasti Jumalan hyvät teot ihmiskuntaa kohtaan ja se, että hän ei ole hylännyt luomaansa maailmaa. Jokainen voi nyt tykönänsä miettiä mitä vaikkapa sanat: ”Muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa” viidennetoista jakeen ensimmäisessä osassa oikein haluavat meille sanoa. Juuri näinä aikoina pitää meidän myös muistaa muiden elollisten oikeuksia ja ennenkaikeka luonnon monimuotoisuutta. Jumalan luomassa maailmassa ihminen ei ole pelkkä tilanhoitaja perinteisessä mielessä. Tämän pehtoorin tulee myös vaalia nimenomaan luonnon monimuotoisuutta.

Mietteitä mmix-vuoden alkaessa.

Tänään on uudenvuodenpäivä ja siviilitöissäni lämmittelin vanhaa saarnaa ja löysinkin siihen monta uutta näkökulmaa, ainakin omasta mielestäni. Tuosta psalmista kahdeksan totean että nyt on kirkas talvipäivä ja tätä kirjoittaessani huoneet pappilassani ovat täynnä talven valoa. 

Se tarkoittaa myös sitä että tämmöisen päivän päättyessä nouseva tähtitaivas on vallan komea. Juuri nyt on Sohair-tähti (Musulmaanit käyttävät kaiketi vieläkin Venus-planeetasta tuota nimeä, ainakin beduiinit.) eli Venus kaikista kirkkaim-millaan. Sen lähellä on näinä päivinä kasvava kuu. Näky on vallan komea, tulee itselläkin mieleen Vanhan testamentin psalmin 8 kirjoittaja. 

Kohti monien kysymysten vuotta...

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,

kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

– mikä on ihminen!

Kuitenkin sinä häntä muistat.

Mikä on ihmislapsi!

Kuitenkin pidät hänestä huolen.

Ps. 8:4-5

Joka käyttää roomalaisia numeroita löytää tänään mielenkiintoisen jutun uuden vuoden, tämän vuoden 2009, roomalaisesta numerosarjasta. Ememvee-ii-ii-ii on ohitse ja nyt on ememiiex, tai jos sen lukee kiireemmän vilkkaa niin saattaa sanoa nuo kirjaimet vaikkapa puhuntona mmiks. Sitten pysähtyykin miettimään sitä mitä tuli sanottua, tuliko sanottua miksi ja vieläpä kahdella m-kirjaimella. 

Ei loppujen lopuksi niin kummallistakaan järjenjuoksua laisinkaan. Saamme todellakin kysyä mmiks, mmiks ja vielä kerran mmiks, siis miksi. Saamme kysyä monia asioita. Miten meidän oikein käy? Miten maailman käy ja Suomi siinä sivussa? Miten käy ihmisten työpaikkojen ja hyvinvoinnin? Onko tuntemamme elämäntapa enää mahdollinen. 

Vanha roomalainen tammikuun nimi kuvaa jotain sisällämme ja syvällä miessä olevaa arkkityyppistä ajattelutapaa ja lähtökohtaa. Janushan kuvattiin usein kaksikasvoisena, kasvot katsomassa eri suuntaan, toinen menneisyyteen, toinen tulevaisuuteen. Januksen oikeassa kädessä oli avain. Kaikki on niin arvoituksellista näin vuoden alussa. Kaikki on mahdollista ja kaikkeen pitää varautua.

Yksi vuosi on siis jälleen päätöksessään, vai onko niin että sen joutuu vain aloittamaan uudelleen, kaikki nähdään vielä kuvastimien kautta, lopullista varmuutta ei koskaan tule, mutta on olemassa varma lupaus, rauha vallitsee ihmisen ja Jumalan välillä, ylösnoussut on siitä varma merkki...

Mutta edelleen, pääsiäisuskonkin jälkeen ihminen kokee asiat kuten Saarnaajakin, jokin määrittelemätön toivo, hieman epätoivon sukuisella mausteella maustettu. Haaveet eivät aina kasva korkoa. Jos olet itsepäinen makselet haaveistasi kalliita lunnaita ja joudut maanpakolaiseksi omalla maallasi... Sitten pääset tuon Vanhan testamentin Saarnaajan jäljielle kysymään; mitä hyötyä on kaikesta työstä ja haaveiluistasi. Ja silti voi hän olla kaikista suurin realisti, kaikista totuudentajuisiin, ei murehtimalla ja kiirehtimällä, ei alistumisella mutta oloihinsa tyytymisellä, maan pinnalle pakotettuna mutta kuin siipiä vailla, aina valmiina käymään mahdottomaan kiinni, aina eläen kaiken mahdollisen ja mahdottoman välissä...


Ja vaikka kalleimmat toiveet särkyvätkin tänään, tai jopa usko kokee hetkeksi vararikon, aina on aika koota haaveet uudelleen toiveiksi, aina voi etsiä lapsenuskoa. Entistä toiveikkaampana, vahvempana uskossakin, epävarmuudesta voittoa kerta kerran jälkeen saavana, hetki hetkeltä usvaista kuvaa kirkastavana. Aina olemme matkalla uuteen maailmaan ja tänään aivan erityisesti matkalla uuteen vuoteen. Mutta vaikka kuinka olemme ihmeellisiä ja kallisarvoisia Luojamme käsissä tulee meidän muistaa rajallisuutemme.

Uusille asioille tulee määrähetkensä. 

Se mikä kuolee, 

on jotain muuta kuin se, 

mikä saa haudan maassa ja tilastoissa

Henki palaa lähettäjänsä luo, 

kaikki oli vain lainatavaraa 

Kasvojemme takana tyhjyys

hetkien kyllästämä uurteiden naamio 

Emme näe muuta kuin vuosia ja tunteita
joskus määrähetkiä 

Vain ihminen voi kuolla,
mutta ainoastaan tyhjyys, 

vain ikävystyneisyys, joka on surua,
puhuu tästä selkeästi 

Haaveilija hakee suojaa sanoista, 

mutta lopullinen ei ole sanoja...

ja vaikka niistä suojaa hetkeksi löytyisikin,

ovat nekin vain lainatavaraa...

Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut... Ja kaikkien määrähetkienkin jälkeen ei ihmisen ole helppo käsittää Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua, mutta alun ja lopun välistä ehkä kuitenkin suurella vaivalla muutaman määrähetken. Kun kaikki käydään läpi ei jää jäljelle muuta kuin Jumalan hyvyys ei muuta kuin se suuri ihmettelyn aihe jonka psalmin kahdeksan kirjoittaja kerran sanoiksi puki.

Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra, sanoivat menneet sukupolvet ennen meitä. Näin saamme sanoa mekin taas uuden vuoden alkaessa. Raamatun ihmiset ilmaisivat saman ajatuksen sanoin: ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä: ”Minun Isäni tekee taukoamatta työtään, ja niin teen myös minä”. Eilinen, huominen ja tämäkin päivä ovat kaikki Herran päiviä. Jumala ei ole jättänyt maailmaa ja luomansa ihmistä oman onnensa nojaan. Hän tekee taukoamatta työtään sen puolesta, jakaa siunaustaan, lahjojaan ja tehtäviään joka päivä ja on lähettänyt oman ainokaisen Poikansa ihmiseksi tekemään työtä ihmisen ja koko luomakunnan pelastamiseksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten vapauteen ja iloon.

Eräs näköala Luukkaan jouluevankeliumiin.

                                 

Luukas gonzoilee

“Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano”

Luukkaan jouluevankeliumi on merkillinen luomus! Se kertoo paljon sen kirjoittajasta eli evankelista Luukkaasta. Luukas on nimittäin loppujen lopuksi varsinainen gonzo-journalisti, mutta hyväntahtoinen sellainen. Ja jos ollaan rehellisiä luterilaisille ajatuksille siitä että raamatussa on inhimillinen ja jumalallinen puolensa aivan kuten Kristuksessakin on inhimillinen ja jumalallinen puolensa niin rohkeampi väittää että sittenhän Pyhä Henkikin on vallan gonzo. Näin voidaan sanoa eikä tässä missään tapauksessa sorruta edes Jumalanpilkkaan. Me emme enää elä Martti Simojoen aikakautta. 

Ja tämä kaikki tapahtui juuri niinä aikoinana, noin 1900 vuotta ennen miestä jota pidetään kaiken gonzo-journalismin isänä, ja tässähän amerikkalaista tarkoitetaan Hunter S. Thompsonia. Gonzojournalismihan on faktaa ja fiktiota yhdistävä omakohtaista kokemusta korostava journalismin ja kertomisen muoto. Gonzossa tekstin kirjoittajan ja jutun päähenkilön sekä faktan ja fiction, siis tosiasioiden ja sepitteiden rajat tietoisesti hämärretään. Gonzoilulle on ominaista kertojan omien havaintojen ja tunneelämysten korostaminen ja näennäisten pikkuseikkojen esille tuominen. Meillä Suomessa Gonzoilua harjoitti paljolti Hunter S. Thompsonista mitään tietämättä HYMY-lehden erikoistoimittaja Veikko Ennala. Nyt toivoisi ajan jo tehneen tehtävänsä ja mahdollisimman monen tutustuvan Veikko Ennalan kirjoituksiin; niistä nimittäin ilmestyi vuosi sitten mainio kokoomakirja… Olisipa meidän kirkkomme papeilla hieman sitä gonzomaista henekä mitä Ennalalla oli; jopas muuttuisivat saarnatkin kiinnostaviksi.

Niin… Duoda, duoda… Jos apostoli Luukkaan jouluevankeliumia tarkastellaan viemällä loppuun kaikki raamatuntutkimuksen mahdollisuudet ja tehdään joitain johtopäätöksiä niin gonzoahan tuo on kaikki tyynni. Tekstistähän ei jää loppujen lopuksi jäljelle mitään muuta kuin Keisari Augustus ja se aasi jonka kyydissä Maria matkasi Nasraretista Betlehemin. Ja tietysti Quirinius ja nippa nappa myös kuningas Daavid…

Kysymys jouluevankeliumin historiallisuudesta nousee esiin joka vuosi. Lopulta kuitenkin joku asiantuntija ison päivälehden tai vaikkapa aamu-television lähetyksessä tekee asian vaarattomaksi selittämällä sen olemuksen. 

Tosiasia on, että raamatuntutkimuksen jälkeen tekstistä ei paljoa jää jäljelle; varmat faktat ovat aasin ja Augustuksen tasolla. Jos kriittinen raamatuntutkimus olisi väline jolla raamatun ja sen sisällön arvovalta haluttaisiin tehdä tyhjäksi olisi jouluevankeliumi paras välinen tällaiseen reposteluun. Antiikin monitoimimiehen ja matemaatikon Arkhimedeen sana: ”Antakaa minulle kiinteä piste, niin minä vipuan maan paikaltaan!,” olisi käynyt tässä toteen. Toisaalta voidaan sanoa; vipua vain maa pois paikaltaan mutta korjaa jäljetkin. Raamatuntutkimus on aiheellista ja tarpeellista, mutta kaiken “tihutyönkin” jälkeen pitää pystyä tkemään jotain rakentavaa eikä jäädä riekkumaan…

Mutta sitä tärkeämmäksi ja merkityksellisemmäksi Luukkaan jouluevankeliumi nousee kun vain ajattelemme tätä gonzoilua, ja varsinkin sitä mitä tekstissä väitetään. Tekstiin uudelleen ja uudelleen syventyvä lukija löytää siitä kerta kerralta yhä enemmän ja enemmän ja lopulta hänen suupielensä venyvät levolliseen virnistykseen ja päätäkin hän alkaa nyökkäilemään. Sillä asioissahan on vissi perä ja niinhän niiden kuuluu ollakin.

Niin! Kuinka tästä jatkamme? Jouluevankeliumi on pitkälti Jeesuksen inhimillisen puolen arviointia. Suurmies tarvitsi hienot puitteet elämälleen, ja jouluevankeliumin yksityiskohdat kaikessa gonzomaisuudessaan palvelevat tätä pyrkimystä. Suomen kirkossa olemme saaneet nähdä ensimmäisen suuren opettajamme Paavalin kunnianpalautuksen kiitos Kari Kuulan ansiokkaan Paavali-kirjan. Hän ei ole enää naistenvihaaja eikä muutenkaan ole niin kielteinen henkilö; enää... Ja kaiken lisäksi Paavalillakin on oma jouluevankeliuminsa. 

Paavalin jouluevankeliumi on matka aasin ja Augustuksen taakse. Se on kappale alkuperäisintä Jeesus-uskoa:

”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta rikastuisitte hänen köyhyydestään. (2. Kor. 8:9)”

Tietysti voi herättää kysymyksen siitä onko Paavali vielä suurempi gonzoilija kuin Luukas; saattaa muuten ollakin. Oli asia sitten miten oli, mutta tuo toisen korinttilaiskirjeen katkelma auttaa meitä suhteuttamaan jouluevankeliumien kertomuksen muuhun Jeesusta koskevaan tietoon. Ylösnousemususko selittää lopulta myös joulukertomuksen syntymisen. Pääsiäistä voi verrata aurinkoon, joulu on kuin kuu. Jos valon lähde sammuu, muuttuu jälkimmäinen pimeäksi, mutta edellisen loistaessa kirkkaana, riittää jälkimmäisellekin lainavaloa heijastettavaksi. Kaikki tapahtumat avautuvat siis pääsiäisestä käsin, jouluaamu katsoo Golgatan ristille ja tyhjään hautaan. Ja se Golgatan meininki ei sitten olekaan enää mitään gonzoilua…

Tänäinen hartauskirjoitus.

                                       

Ehkä 2000 merkittävin protestanttinen teologi, Paul Tillich, on kuvannut hyvin koskettavasti armoa ja sen vaikutusta näin: ”Armo kohtaa meidät, kun olemme suuressa tuskassa ja levottomuudessa. 

Tliichin mukaan armo kohtaa meidät, kun kuljemme tyhjän tarkoituksettoman elämän pimeässä laaksossa. Se kohtaa meidät, kun tunnemme eron tavallista syvempänä, koska olemme loukanneet toista elämää, jota rakastimme tai josta olimme vieraantuneet. Se kohtaa meidät, kun inhomme omaa olemistamme, välinpitämättömyyttämme, heikkouttamme, vihamielisyyttämme, levottomuuttamme ja päämäärättö-myyttämme kohtaan on käynyt meille sietämättömäksi. Se kohtaa meidät, kun vuodesta toiseen kaipaamaamme elämän täydellisyys ei ilmesty, kun vanhat voimat hallitsevat meissä niin kuin jo kymmeniä vuosia, kun epätoivo tuhoaa kaiken ilon ja rohkeuden. Joskus tuollaisina hetkinä valo murtautuu aaltona pimeyteemme ja on kuin ääni sanoisi: Sinut hyväksytään. Kaikesta huolimatta sinut hyväksytään.


Niin! Yleensä armosta puhutaan vain huonoina aikoina. Samoin Raamatun pessimistisimmästä (Lue: realistisimmasta ja totuudenmukaisimmasta.) kirjasta kiinnostutaan laajasti ottaen vain suurina lamakausina. Saman armon alla kuitenkin eletään niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Armosta on myös sanottu että asiana ja käsitteenä se on epäoikeudenmukainen!; se olisi syyn ja seurauksen lain vastainen. Olisi siis väärin, että joku katuu kuin ristin ryöväri viime hetkellä, ja sitten kaikki tuleekin kuitatuksi sillä.


Armo ei kuitenkaan tee tyhjäksi syyn ja seurauksen lakia, vaikka näin joku viisastelisikin. Niin on että mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin, ja tämä elämän laki on voimassa myös armon valtakunnassa. Tekoa ei saa tekemättömäksi vaikka saisikin kaiken anteeksi. Ristin ryövärikään ei saanut takaisin menetettyjä vuosiaan vaikka saikin anteeksi. Ja joskus elämä on niiden seurausten hyvittämistä ja korvaamista jotka on joskus aiheuttanut.


Tuleekin tässä lopuksi mieleen yksi varsin koskettava kohtaus taannoin tehdystä Gandhi-elokuvasta. Intian itsenäistymisen tiimellyksissä hindut ja muslimit teurastivat toisiaan varsin säälimättömästi. Kun pölyt olivat laskeutuneet tuli Gandhin luokse muuan hindumies kovissa omantunnontuskissaan; hän oli surmannut erään muslimiperheen isän. Hän halusi rauhan omalletunnolleen. Gandhi vastasi hänelle että hänen tulee adoptoida nuo perheenisää vaille jääneet lapset. Eikä tässä kaikki. Suuri sielu jatkoi vielä näin. ”Ja kasvata heidät muslimeiksi!” Mitä kylvää sitä niittää...

Hartauskirjoitus karkauspäivänä

Karkauspäivästä olisi paljon porinoitavaa mutta jääköön tällä kertaa, onpahan sitten neljän vuoden päästä vielä enämpi. On myös paaston aika ja koska kierrätys on muotia niin tässä taas hieman kierrätetty hartauskirjoitus. Aluksitten kuitenkin paraneesia toisesta Pietarin kirjeestä.

2. Piet 1:3-10.

3 Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. 4 Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.
5 Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, 6 tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä, kestävyydessä jumalanpelkoa, 7 jumalanpelossa keskinäistä kiintymystä, kiintymyksessä rakkautta. 8 Kun näet teillä on kaikki nämä avut ja ne vielä enenevät, te ette jää toimettomiksi eikä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen jää teissä vaille hedelmää. 9 Se taas, jolta kaikki tämä puuttuu, on likinäköinen, suorastaan sokea. Hän on unohtanut, että hänet on kerran puhdistettu aikaisemmista synneistään.
10 Pyrkikää siis, veljet, yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea, 11 ja niin te saatte avatuista ovista vapaasti astua meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan.

Pelätkää Jumalaa!

Jumalan pelkääminen käsitteenä ei enää aukene niin helposti nuoremmille sukupolville. Toisaalta herää kysymys onko asia koskaan ollutkaan mitenkään selvä. Käsitteen tekee kummalliseksi myös se, että Jeesuksen opetuksen mukaan Jumalaa ei tarvitse pelätä. Taivaallinen Isä on armelias armahtaja.  

Jumalanpelko onkin enemmän vanhatestamentillinen käsite joka kaipaa hieman uutta näkökulmaa. Pääsääntöisesti tuo termi on käytössä viisauskirjallisuudessa, ja nyt otamme tähän mukaan myös apokryfisen Jeesus Siirakin kirjan. Sananlaskujen kirjan alku saa pitkän laajennuksen Jeesus Siirakin kirjassa. Herran pelko on siinä aivan sama asia kuin viisas elämäntapa ja viisaus itsessään. Ja viisaus on käytännössä sama asia kuin toora eli Mooseksen laki eli viisi ensimmäistä Mooseksen kirjaa, jos asia näin lyhyesti oikaistaan. ”Herran pelko on viisaus ja kuri, ja usko ja sävyisyys ovat hänelle mieleen.”

Mutta millaisia ihmisiä ovat jumalaa pelkäävät ihmiset? Ehkä termiä ei enää ole mahdollista tuoda järkevässä yhteydessä käyttöön nykyajan uskonnollisessa kielenkäytössä, se jää teologien, jos heitäkään asia enää kiinnostaa, keskinäiseen kielenkäyttöön kun he miettivät mielekkäitä tapoja ja sanoja puhua Jumalasta.  
Jeesuksen aikaan tultaessa juutalaisuus oli levittäytynyt ympäri koko Välimeren alueen ja synagoogia oli yli 250 Palestiinan ulkopuolella. Monet kääntyivät juutalaisuuteen. Noiden seurakuntien liepeillä oli ryhmä henkilöitä joista käytettiin nimeä ”Jumalaa pelkäävät.” He olivat kiinteästi seurakunnan yhteydessä, kuuntelivat synagoogien opetusta ja antoivat omaisuuttansakin juutalaisten käyttöön. Tämän ryhmän joukosta Paavali sai paljon käännynäisiä tehdessään lähetystyötään. 

Moni jumalaa pelkäävistä olisi kääntynytkin juutalaisuuteen, mutta ympärileikkaus pelotti. Nykyään jumalanpelko voisi olla käytössä sellaisessa yhteydessä jossa puhutaan kristinuskoon myönteisesti suhtautuvista henkilöistä, mutta jotka kuitenkin asettuvat asian kanssa jonkinlaiseen vastahankaan. Paraatiesimerkki tällaisesta henkilöstä on kieltämättä sosiologian emeritus-professori Antti Eskola. Toisaalta hän on kastettu ja kirkon jäseneksi palannut henkilö eli täysiverinen kristitty. Tällaisen ajatuksenjuoksun jatkamisesta varmasti ärähdetään aika helposti. Mutta hyvä että edes Jumalasta puhutaan ja ollaan kiinnostuneita. Mitenhän asia sitten meneenkään: Jumala – Jumalan pelko; Jeesus – Jeesuksen rakastaminen; Pyhä Henki - ?.