Marcus Tullius Ciceron De senectute — Vanhuudesta.

Marcus Tullius Ciceron De senectute — Vanhuudesta.

Kyseinen kirja oli aikoinaan pitkään ns. pikaisesti luettavien kirjojen joukossa. Välillä se oli näennäisesti kadoksissa, välillä taas jopa hetken aikaa unohduksissa. Nykyään se tärkeiden kirjojen hyllymetrissä. Tänään tammikuun neljäntenä MMXXVI-vuonna maailman menoa ja laittomuutta ihmetellessä oli taas aika lukea se käytännössä yhdeltä istumalta. Kirjan lukee reilussa puolessa tunnissa. Ehkäpä palaan sen pariin taas vuoden kuluttua.

Vähäinen se ei ole kirjojen joukossa, vaatimaton autorikaan. Teoksen koko nimi on Gato maior de senectute ja kirjoittajana itse Marcus Tullius Cicero. Siis kirja käsittelee vanhuutta.

Kirjan kirjoittaja oli suuri puhuja ja asianajaja, roomalainen valtiomies. Cato maior de senectute on kirjoitettu joskus vuoden 45 e.a.a tietämillä. Siinä kolme henkilöä on sijoitettu noin sata vuotta aiemmin, noin vuonna 150 e.a.a tietämillä, puhumaan vanhuudesta ja sen syvääkin syvemmästä olemuksesta. Sommitelma ei ole erikoinen eikä mitenkään ainutlaatuinenkaan antiikin kirjallisuudessa. Näin saa Cicero, joka itse on nousukas eli Homo Novus, arvovaltaa yhdeltä hyveellisimmäksi tunnetulta roomalaiselta eli vanhemmalta Catolta. Cato kuvataan keskutelun aikana 84 vuoden ikäiseksi. Keskustelukumppanina ovat vähän nuoremmat Publius Cornelius Scipio Aemiliananus Africanus Minor (35 vuotta) ja Gaius Laelisus Sapiens. 

Kirjanen sai pian ilmestymisensä jälkeen huomiota ja suosiota osakseen ja sittemmin sillä on aina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita kaikkina aikoina, ja on varmasti vastakin oleva. Kirjan kuvaus on eloisaa ja on aivan turhaa väittää että se mitä on lähinnä Norman Vincent Pealen lanseeraaman positiivisen ajatelun takana olisi mitään uutta auringon alla. Tiedä sitten lukiko suomalainen runoilijamme Eino Leino tämän teoksen ja masentui niin, että kirjoitti vastausmusiikikseen runon nimeltä "Lapin kesä." De senectute sisältää nimittäin paljon kuvauksia "tulta syöksevistä harmaahapsista." De senectute ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1918 ja Lapin kesä on kirjoitettu vuonna 1902. Mutta Leinohan syöksi tulta miten tahtoi ja teos saattoi tulla tutuksi muutenkin elikkä aiemmin.

Jokaisessa kirjassa on ns. kohokohtia ja niin on tässäkin kirjassa. Innostavimmillaan Cicero on ylistäessään maanviljelijän huvituksia. Runollisimmillan hän on tässä puhuessaan viininviljelystä. Cicero on tiivistänyt muutamaan sivuun niin paljon tuossa ylistyksessään, että jopa hyvinkin kokenut lukija luulee jo hänen lukeneen Vergiliuksen Georgican. Järjestys on kuitenkin toinen ja varmasti Mantuan suuri poika tunsi Ciceron teoksen. Rooman kansalliskirjailija Vergilius tarvitsi löpöä ja innoitusta muilta ennen häntä eläneiltä. Jalosteun viiniköynnöksen menestyessä jo meilläkin ovat nämä sanat aina innoittavia:

"Kuten jo ensin sanoin niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys; tukipylväitten rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, käynnösten sitominen ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja toisten jättäminen koskematta."

De senectute on yksi Ciceron filosofisista teoksista, jotka hän kirjoittaa noin kuusikymppisenä rakkaan tyttärensä Tullian kuoleman jälkeen. Syntynä ja kuolema ovat voimista väkevimpiä, mutta niin on kuolemakin jos sen oikein oivaltaa. De senectute on pieni, vaivaton ja johdannolla varustettuna oiva lukukokemus. Meillä sen tulisi ilman muuta kuulua alemman opetusasteen kuudennelle luokalle suuntaavan pienen ihmisen kesälukemistoon.

Somerjoki ja Valot.

Elämästä ja jääkiekosta

Helmikuu alkaa olemaan puolivälissä ja NHL etenee kohti pelaajakauppojen viimeistä mahdollista ajankohtaa joka on 26 päivä kuluvaa. Teemu on nyt sitten pelannut viisi ottelua ja saldona on 1+2! 

Se ei liene tärkeintä vaan se, että Anaheim on ollut voittamaton sitten Teemun paluun maalierolla 14-5. Jokainen tietää, että tuollaista joukkuetta on mahdotonta voittaa. Sen sai tuta viime yönnä Colorado ja ennen sitä Detroit. Totisesti on Anaheim vahvempi kuin vuosi sitten, ja mitten vielä vahvistuukaan ennen helmikuun loppua.

Elämä on täynnä mielenkiintoisia asioita, niin mielenkiintoisia ettei välillä ole uskoa silmiään ja korviaankaan. Enhooellässä on havaittu mielenkiintoinen ilmiö ja varmaan se kohta rantautuu kotimaiseen liigaankin. Nimittäin kun ruma kahvakiekko ja ronkkiminen on nyt saatu juurittua pois uuden peliajatuksen kyllästämästä liigasta niin luulisi puhtaan pelin nousevan arvoon hyvään ja korvaamattomaan. Nimittäin puhtaaseen jääkiekkoon kuuluu kova peli, jääkiekko on todellakin fyysinen laji. Siihen ei kuulu polvitaklaukset, ei kyynärpään käyttö eikä mikään muukaan sääntöjen vastainen. Hyvään jääkiekkoon kuulluu kuitenkin puhdas ja joskus kovakin taklauspeli. Puhdas vartalotaklaus tai vielä harvinaisempi lonkka - eli persettä eteen taklaus sytyttää yleisönkin seuraamaan peliä entistä suuremmalla innolla. Näin kyllä tapahtuukin mutta…

Ai mitä mutta… Sellaista vaan että tällä kaudella puhtaan taklauksen jälkipelinä on hyvin usein ollut tappelunnujakka. Ja tämä on asia joka ei todellakaan kuulu jääkiekkoon. Sen saattoi takavuosikymeneniä ymmärtää että tähtipelaajia suojeltiin sikamaisuuksilta. Esim. herra Gretzkyä ei saanut edes kunnolla taklata. Näin oli ammattilaisliigassa mutta olympiakaukalossa 1998 tilanne oli aivan toinen. Kun Kanada hävisi pronssipelin Suomelle niin Gretzky uikutti tuon tuostakin tuomarille kun meidän Janne Niinimaa aivan puhtain ottein rokotti Wäinöä. Uransa loppupuolella Gretzky näet pelasi sellaisia kavereita vastaan jotka olivat häntä paljon nuorempia. Sellaisia kavereita joiden huoneen seinällä oli pikkupoikavuosina ollut hänen kuvansa. No, tällaisen asetelman kyllä ymmärtää oikein hyvin.

Mutta sitä ei oikein voi ymmärtää miksi puhtaan taklauksen jälkeen palaa pinna, ei sitten millään. Tällaiseen pitäisi puuttua kovalla kädellä ja takalausesta purnaajalle ja tappelun aloittajalle pitäisi viheltää ilman muuta 2+2. Nykyenhooellässä ylivoimapelillä nimittäin ratkaistaan niin paljon että uskoisipa tuollaisen menettelyn lopettavan tämän uuden taudin alkuunsa. Sääntöäuudistukset eli se, että tuomarit todellakin viheltävät sääntökirjan mukaan muuttivat pelin luonnetta työtaistelukiistan vuoksi peruutetun kauden jälkeen. Nyt olisi pienen tarkistuksen paikka jälleen…

Mutta löydämmekö sitten tästä koherenssia työelämään ja elämään yleensäkin? Varmasti löydämme. Nimittäin saman ilmiön näemme monella työpaikalla. Nykyään on niin paljon huonoa alaisuutta. Kyllähän tässä on monta vuotta jauhettu huonoista ja hyvistä pomoista. Tämän asian suhteen seurakunnat ovat hyvä tutkimuspaikka. Monessa seurakunnassa on näet se ongelma että hyvä alaisena olemisen kulttuuri puuttuu kokonaan. Esimies eli kirkkoherra ei saisi puuttua töiden tekemiseen eikä varsinkaan antaa niitä “muita esimiehen antamia tehtäviä.” Ollaanpa heti langat kuumina työsuojelupiireihin. Monesti ns. viestintä- ja kommunikaatio-ongelmat jotuvatkin siitä, että kuuntelu ei yksinkertaisesti toimi alaisen puolelta.

Tiedän sellaisenkin tapauksen takavuosilta jossa kirkkoherra yritti aivan oikeutettua kurinpalautusta erään hyvin omavaltaisen papin suhteen. Mitäs tuosta olikaan sitten seurauksena? Jopa oltiinkin sitten seuraavassa kirkkovaltuuston kokouksessa puhumassa työilmapiiri-ongelmista ja taisipa jollakin olla jo hyvä konsulttikin valmiina. Ja tässähän ei ole todellakaan kyse mistään muusta ilmiöstä kuin siitä mistä puhuttiin aivan porinamme ensimmäisen puoliskon aikana…  

Jos meillä vain olisi paremmat välineet evaluoida seurakuntien toimintaa voisimme havaita jotain seuraavanlaista…  

I Missä on hyvä työilmapiiri niin siellä on enemmän ns. kansankirkollinen seurakuntakäsitys.

II Missä on työilmapiiri-ongelmia niin siellä ei ole yhtenäistä käsitystä seurakunnan hengellisestä perustehtävästä

III Seurakunta on kuollut jos kohdat I ja II eivät ole ajankohtaisia…


Että eikun kova ja puhdas peli kunniaan niin jääkiekossa kuin elämässäkin!

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.