Kondiaronkin uskontokritiikki ja sen perintö. Rousseaun ajatuskoe – taustat ja seuraukset. Vol 5.

Tässä vaiheessa meidän on syytä pysähtyä edellisen neljännen osan jälkeen ja miettiä, mitä Rousseau jätti kertomatta – tai mitä hän ei halunnut eikä pystynyt kertomaan. Kun Rousseau suojeli omaa nahkaansa Pariisin sensuurilta ja muutti uuden maailman todellisuuden pelkäksi vaarattomaksi "ajatuskokeeksi", hän pimitti lukijoiltaan sen kaikkein polttavimman ytimen: wendat-päällikkö Kondiaronkin (1649–1701) raudanlujan, alkuperäisen logiikan.

 

Kun paroni Lahontan julkaisi nämä keskustelut vuonna 1703, Euroopan älyllinen eliitti kokikin shokin. Kyseessä ei ollut mikään eksoottinen "luonnonlapsen" ihmettely, vaan kylmä teologinen hyökkäys eurooppalaisen maailmankuvan ydintä vastaan. Tässä osassa pureudumme niihin Kondiaronkin pääargumentteihin, joista Rousseau vaikeni, ja arvioin, miten nämä uuden maailman radikaalit ajatukset ovat toteutuneet länsimaisessa yhteiskunnassa viimeisen kolmen vuosisadan aikana.

 

1. Pääargumentti: Kirjoitetun ilmoituksen looginen mahdottomuus

Kondiaronk iski suoraan kristinuskon perustaan: väitteeseen siitä, että Jumala olisi antanut ainoan ja ehdottoman totuuden kirjan muodossa yhdelle tietylle kansalle kaukana idässä.

Aate ja argumentti: Jos Jumala olisi kaikkitietävä, kaikkivoipa ja haluaisi kaikkien ihmisten pelastuvan, hän ei jättäisi totuuttaan pelkkien ranskalaisten esi-isien kirjoittamien paperilappujen varaan. Kondiaronk ihmetteli, miksi Jumala ei ilmoittanut tahtoaan suoraan kaikille kansoille, vaan vaati uuden maailman asukkaita uskomaan ulkopuolisten tuomaan kirjaan. Hän osoitti myös empiirisen ristiriidan: jos kirja on Jumalan selkeää sanaa, miksi eurooppalaiset kristityt kiistelevät sen sisällöstä jatkuvasti keskenään, jakautuvat eri kirkkokuntiin ja teurastavat toisianne eri tulkintojen vuoksi?

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Kyllä, erittäin laajasti. Lahontanin kirjojen ilmestymisen jälkeen Euroopassa käynnistyi niin sanottu radikaali valistus ja myöhemmin 1800-luvulla historiallis-kriittinen raamatuntutkimus. Länsimainen yhteiskunta on pitkälti omaksunut Kondiaronkin logiikan: uskontoja kohdellaan nykyään historiallisina ja kulttuurisina tuotoksina, ei absoluuttisina ilmoituksina. Euroopan sekularisaatio (maallistuminen) ja valtion ja kirkon erottaminen ovat suoraa jatkumoa sille, että kirjoitetun dogmin pyhyys mureni.

 

2. Pääargumentti: Lunastusoppi ja perisynti moraalisena järjettömyytenä

Toinen isku kohdistui kristilliseen moraaliteologiaan, erityisesti ajatukseen siitä, että ihmiskunta on synnynnäisesti paha ja tarvitsee verisen uhrin pelastuakseen.

Aate ja argumentti: Kondiaronkin mielestä tarina siitä, että Jumala rankaisee koko ihmiskuntaa ikuisella helvetillä yhden omenan syömisen (syntiinlankeemuksen) vuoksi, oli loogisesti absurdi ja moraalittoman tyrannin merkki. Vielä käsittämättömämpää hänelle oli se, että tämän saman Jumalan täytyi tapattaa oma poikansa kidutuskuolemalla lepyttääkseen itsensä. Wendat-filosofiassa Jumala nähtiin rationaalisena ja hyvänä, ei olentona, joka luo ihmisen heikoksi ja rankaisee häntä sitten siitä, millaiseksi hänet loi.

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Toteutunut lähes täydellisesti. Nykyinen länsimainen ihmiskäsitys ei perustu perisynnille tai ihmisen synnynnäiselle pahuudelle. Moderni psykologia, pedagogiikka ja ihmisoikeusajattelu lähtevät siitä, että ihminen syntyy vapaana ja kykenevänä hyvään, ja ympäristö sekä yhteiskuntarakenteet muovaavat häntä (ironista kyllä, juuri tämän ajatuksen Rousseau varasti Kondiaronkilta). Kristillinen helvetinpelko ja syyllisyyskeskeinen moraalijärjestelmä ovat murtuneet, ja länsimainen ihminen hakee moraalinsa mieluummin humanismista kuin pelkoon perustuvasta teologiasta.

 

3. Pääargumentti: Moraali ilman pakkovaltaa (Rakkaus vs. Pelko)

Kondiaronkin kenties syvällisin oivallus oli se, että eurooppalainen moraalijärjestelmä oli empiirinen epäonnistuminen, koska se toimi ainoastaan ulkopuolisen pakon avulla.

Aate ja argumentti: Kondiaronk sivalsi jesuiittoja huomauttamalla, että eurooppalaiset tekivät hyvää ja noudattivat lakeja vain siksi, että he pelkäsivät kuninkaan pyöveliä, vankiloita tai ikuista kadotusta. Jos nämä kontrollimekanismit otettaisiin pois, eurooppalainen yhteiskunta romahtaisi kaaokseen. Wendat-yhteiskunnassa ei ollut koodeja, poliiseja tai vankiloita, mutta ihmiset pitivät huolta toisistaan, koska he olivat vapaita ja järkeviä olentoja. Kondiaronkin mukaan todellinen moraali vaatii vapaaehtoisuutta; pelkoon perustuva "moraali" on pelkkää alistamista.

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Tämä on Euroopan suurin, edelleen kesken oleva ja ristiriitaisin taistelu. Toisaalta länsimaat ovat omaksuneet Kondiaronkin ihanteen: uskomme yksilönvapauteen, demokratiaan ja siihen, että ihmiset voivat päättää asioistaan vapaaehtoisesti ilman itsevaltaista kuningasta tai kirkon pakkovaltaa. Toisaalta länsi ei koskaan kyennyt toteuttamaan Kondiaronkin anarkistista ja valtiotonta utopiaa. Sen sijaan Eurooppa korvasi kuninkaan ja kirkon pakkovallan modernilla byrokraattisella koneistolla: virastoilla, hienovaraisella juridisella kontrollilla ja kapitalistisella talousjärjestelmällä, joka luo uudenlaista riippuvuutta. Vapaus toteutui paperilla, mutta rakenteellinen pakko jäi.

 

Nykyhetken pohdinta: "Notkea moderni" uskonnollisuus ja teologinen vetäytyminen Suomessa

Tässä kohdassa meidän on kuitenkin kysyttävä: olemmeko todella liikkumassa kohti Kondiaronkin kuvaamaa täysin rationaalista yhteiskuntaa? Nykyään mediassa puhutaan usein siitä, että uskonnollisuus olisi tekemässä paluuta. Mutta onko kyseessä perinteisen opin elpyminen, vai jokin aivan muu ilmiö?

Tämän ilmiön ymmärtämiseksi meidän on otettava käyttöön sosiologi Zygmunt Baumanin käsite notkea moderni (liquid modernity). Elämme ajassa, jossa vanhat, kiinteät ja raskaat instituutiot sekä ehdottomat dogmit ovat sulaneet joustaviksi, virtaaviksi ja yksilökeskeisiksi muodoiksi. Uskonto ei ole välttämättä kadonnut, mutta se on muuttunut "notkeaksi": se ei enää vaadi ihmistä alistumaan valmiille teologiselle paketille, vaan ihminen poimii sieltä itselleen sopivia palasia.

Tämä notkeus näkyy kaikkein dramaattisimmin kirkon sisällä ja siinä, miten se ilmenee meillä täällä Suomessa.Uskovatko suomalaiset papit ja teologitkaan enää itsekään kohdan kaksi sisältöön – eli perisyntiin, kirjaimelliseen lunastusoppiin ja helvetin kadotukseen?

Kun tarkastellaan esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen kirkkobarometreja ja nykyistä suomalaista teologista keskustelua, huomataan, että perinteinen opillinen kiinteys on sulanut. Puhe lankeemuksesta, veriuhrilla lepytettävästä vihaisesta Jumalasta tai ikuisesta kadotuksesta loistaa poissaolollaan lähes kaikissa valtavirran saarnoissa. Suomalainen teologia on joutunut vetäytymään Kondiaronkin esittämän moraalisen haasteen edessä.

Perisynti on suomalaisessa nykyteologiassa muuttunut "rakenteelliseksi puutteellisuudeksi" tai "vieraantumiseksi", helvetti on määritelty pelkäksi vertauskuvalliseksi "eroksi rakkaudesta", ja Jeesuksen ristinkuolema nähdään empaattisena solidaarisuuden osoituksena kärsivää ihmistä kohtaan – ei juridisena lunnashintana, jolla Jumala lepytetään. Kirkko ja sen papisto ovat siis hiljaa ja joustavasti sopeutuneet siihen kritiikkiin, jonka wendat-päällikkö esitti jesuiitoille yli 300 vuotta sitten. Suomessa papisto opettaa nykyään pitkälti sellaista humanistista ja empaattista etiikkaa, jota Kondiaronk edusti – he vain tekevät sen kristillisen sanaston ja valtionkirkon rakenteiden suojissa.

 

Johtopäätös: Kuka voitti väittelyn?

Kun katsomme nykyistä Eurooppaa ja sen notkeaa, maallistunutta kirkkoa, huomaamme, että olemme älyllisesti paljon lähempänä 1700-luvun alun wendat-päällikkö Kondiaronkia kuin häntä käännyttämään tulleita ankaria ranskalaisia jesuiittoja.

Eurooppa ei "keksinyt" näitä ajatuksia kabineteissaan. Se joutui uuden maailman älyllisen hyökkäyksen kohteeksi, nielaisi nämä argumentit Lahontanin kautta, ja Rousseaun kaltaiset ajattelijat pukivat ne eurooppalaiseen asuun suojellakseen itseään. Länsimainen moderniteetti, sen yksilönvapaus ja jopa nykyinen suomalainen teologia ovat suorassa kiitollisuudenvelassa sille "notkealle" logiikalle, jota meidät on opetettu pitämään "alkukantaisena".

 

Kirjoituksen soundtrack: Moraali ilman instituutioita ja mielikuvituksen vapaus. John Lennonin Imagine.

John Lennon: Imagine (Teoksen alkuperäinen vuoden 1971 miksaus). Esittäjinä John Lennon (laulu, piano), Klaus Voormann (basso) ja Alan White (rummut). Tuottajina John Lennon, Yoko Ono ja Phil Spector.

 

Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu pop-historian tunnetuin rauhan ja vapauden hymni, joka äänitettiin Lennonin kotistudiossa Tittenhurst Parkissa kesällä 1971. Kappaleen riisuttu, mutta hienostunut äänimaailma rakentuu Lennonin kaihoisan pianoriffin, Klaus Voormannin joustavan bassolinjan ja Phil Spectorin luoman hienovaraisen jousitaustan ympärille.

Kriitikot ovat luonnehtineet kappaletta vuosisadan merkittävämmäksi utopiaksi – Lennonin laulu nousee instituutioiden yläpuolelle kuin suora ja pelkistetty ihmisyyden ääni, joka riisuu moraalilta rangaistuksen ja kontrollin pelon. Teos sopii tekstisarjamme viidennen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se ilmaisee juuri sitä samaa rationaalista vapautta, josta päällikkö Kondiaronk puhui 300 vuotta sitten: se haastaa meidät kuvittelemaan maailman ilman taivaan tai helvetin pakkovaltaa. Tämä ajaton tulkinta palauttaa uskon yksilön vapaaehtoiseen moraaliin ja antaa äänen sille poliittiselle mielikuvitukselle, jonka rousseaulainen harha meiltä yritti riistää. Siispä John Lennon ja Imagine.

 

Tämän kirjoituksen artikkelikuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Tämän kirjoitussarjan aikaisemmat julkaisut:

Osa 4. Mitä Rousseau ei uskatanut sanoa ääneen?

Osa 3. Modernin yhteiskunnan vankilakoodi.

Osa 2. I ja II potenssi.

Osa I. Rousseaun petos ja kolumbiaanisen vaihdon kolmas potenssi.

Rousseaun ajatuskoe - taustat ja seuraukset. vol 1. Mistä oikein oli kyse?

Meidät on opetettu uskomaan kauniiseen filosofiseen satuun. Kun Jean-Jacques Rousseau kirjoitti kuuluisat sanansa – ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa” – me opimme pitämään häntä vapauden ja tasa-arvon suurena puolustajana. Mutta entä jos asia onkin täysin päinvastoin? Entä jos Rousseau olikin modernin poliittisen mielikuvituk-semme suurin vangitsija, joka heitti häkkimme avaimen menemään?

Harva muistaa – tai onko meille koskaan edes kerrottu – että ennen nousuaan filosofien kaanoniin Jean-Jacques Rousseau oli Pariisissa epäonnistunut säveltäjä ja hylätty musiikkiteoreetikko. Kun hänen matemaattinen nuottijärjestelmänsä torjuttiin ja oopperauransa loppui plagiointisyytösten vuoksi, niin Rousseau löysi pelastusrenkaakseen Dijonin akatemian esseekilpailun. Musiikin sijaan hän alkoi "säveltää" historianfilosofiaa. Hän loi teatraalisen, puhtaan mielikuvituksellisen ajatusrakennelman, jonka länsimainen yleisö nieli myöhemmin kritiikittä ja suuren kunnioituksen vallassa.

David Graeberin ja David Wengrow’n teos Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia paljastaa, mitä tässä esseekilpailussa todellisuudessa tapahtui. Euroopan valistusaika ei syntynyt eurooppalaisten kabinettien tyhjiössä. Parhaat ideansa vapaudesta valistusfilosofit saivat nimenomaan uuden maailman ja vanhan Euroopan kohtaamisesta – ideoiden kolumbiaanisesta vaihdosta. Tämän älyllisen murroksen sytykkeenä toimi paroni Lahontanin uraauurtava tuotanto. Hänen teoksensa esittelivät Euroopalle jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut odottaa: irokeesifilosofian ja wendat-kansan sivilisaatio- ja uskontokritiikki, jonka kirkkaimpana äänenä loisti päällikkö Kondiaronk. Heidän puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa jättivät aikansa sivistyneimmät jesuiitat sanattomiksi.

Rousseau kuitenkin otti tämän Kondiaronkin luoman ja Lahontanin välittämän radikaalin, vapaan ja loogisen kritiikin ja vääristi sen kolmanteen potenssiin. Turhautuneen säveltäjän kynästä syntyi tuhoisa älyllinen kerrannaisvaikutus. Kyseessä ei ollut kuitenkaan tietoinen salaliitto, vaan oman katkeruuden ja teatraalisuuden ajama retorinen ansa: Rousseau tuli luoneeksi kumulatiivisen ajatusrakennelman, jossa jokainen uusi väite rakentuu suoraan edellisen päälle – vahvistaen ja moninkertaistaen edeltävän vääristymän voiman. Tämä harha valettiin lopullisesti muotoonsa hänen vuoden 1755 teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperästä ja perusteista (Discours sur l’origine et le fondement de l’inégalité parmi les hommes). Missä Rousseau ei onnistunut musiikin keinoin, siinä hän onnistui ”kaunokirjallisin” keinoin: tuo suppea, mutta räjähdysherkkä essee lumosi koko Euroopan ja lukitsi länsimaisen historianfilosofian näihin päiviin saakka.

Tämä petos eteni seuraavissa loogisissa vaiheissa:

Ensimmäisessä potenssissa Rousseau riisui uuden maailman ajattelijoilta poliittisen älyn. Hän kesytti heidän purevat argumenttinsa luomalla myytin viattomasta ”jalosta villistä” – lapsenomaisesta luonnonlapsesta, joka eli tasa-arvossa vain siksi, ettei osannut ajatella muuta.

Toisessa potenssissa tämä kuvaileva valhe muutettiin vääjäämättömäksi historian ansaksi. Kun alkuperäiskansojen edustajat sanoivat eurooppalaisen sivilisaation, rahanvalon ja kirkon hierarkioiden olevan huono poliittinen valinta, Rousseau käänsi sen muotoon: se on vääjäämätön historian kehitysvaihe. Radikaali sivilisaatio- ja uskontokritiikki kesytettiin osaksi länsimaista historianäkemystä surulliseksi saduksi viattomuuden menetyksestä.

Kolmannessa potenssissa petos sulkeutui meidän häkiksemme. Koska menneisyys oli Rousseaun mukaan vain tietämätöntä viattomuutta ja nykyinen sivilisaatio on pakollinen ansa, me nykyihmiset olemme menettäneet poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen yhteiskunta vaativat aina poliisivaltiota, alistumista, byrokratiaa ja hierarkioita.

Me elämme epäonnistuneen säveltäjän luomassa mielikuvituksen vankilassa, jossa vaihtoehtoja ei ole. Mutta entä jos koko laskelman pohja onkin empiirisesti väärä?

Tässä kirjoitussarjassa tullaan purkamaan tämän petoksen osat. Seuraavissa osissa tarkastelemme, kenen äly Euroopassa todellisuudessa varastettiin, miten radikaali uskontokritiikki haastoi länsimaisen moraalin ja miten moderni tutkimus murentaa Rousseaun dogmit. Lopulta kysymme sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen: millainen voisi olla uusi maailma Rousseaun harhojen jälkeen?

Loppumusiikiksi käy vaikkapa Jean-Philippe Rameaun Danse des Sauvages (oopperasta Les Indes galantes).