DDR, Suomi ja me - Derkumpi juttu!

Derkkulan  perikadosta  on  jo  kulunut 35 vuotta ja rapiat. Näin olympialaisten talvikisojen ollessa ovella tulee mieleen tuon Saksan Demokraattisen tasavallan urheilu-ihme. Mutta omalla tavallaan tuon erikoisen valtakunna  vaikutukset  näkyvät  yhä.  

Urheilumuistoja

Monelle nuoremman sukupolven edustajalle joka tietää jotain yleisurheilusta ja vanhoista ennätyksistä kirjaimet DDR ovat tulleet tutuksi. Mutta siihen se sitten jääkin. Yksi  DDR:n naisten vanhoista maailmaennätyksistä  yleisurheilun  saralla  on  edelleen  voimassa.  Marita Kochin  tulos 47.60 400 metrin juoksussa kestää edelleen ja se on rikkomalla rikottava. Doping-syytökset eivät nyt auta. Samalla hengenvedolla voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi Florence Griffit-Joynerin ennätykset kahdella lyhyemmällä matkalla. Kochin ennätys voi tulla tiensä päähän lähivuosina. Ikuiseksi ennätykseksi se tavallaan jää sillä nykyiset ratainnoitteet ja tossuteknologia antava nykyjuoksijoille ainakin puolen sekunnin buustin ratakierroksella verrattuna Kochin aikakauden edellytyksiin. Petra  Felken vanhan mallin keihästulosta 80.00 tuskin olisi rikottu koskaan.

Talvikisoista puheenollen derkkujen menestys kelkkailussa oli hämmentävä vuosina 1968-1988 he saivat ratti-, ja ohjaskelkkailussa 18 kultaa, 13 hopeaa ja 11 pronssia. Kaikkihan on lopulta kiinni siitä mihin halutaan satsata. Suomessa olympia-kriteerit täyttävän kelkkailuradan rakentaminen maksaisi ainakin saman verran kuin tulevien talvikisojen uusi kelkkailurata eli noin 120-140 miljoonaa euroa.

Derkkula  oli  todella  kaikesta kauheudestaan huolimatta kiehtova maa  juttu, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa.  Valtiot  tulevat  ja  menevät.  Toisaalta  esim.  Suomessa  Derkkulan  perintö  elää  varsin  yllättävissäkin  paikoissa.  Mitenhän lähivuosikymmenten historiaan saataisiin uusi tulkintoja jos kaikki salaisuudet vihdoin paljastuisivat. Pitää kuitenkin muistaa että tänään voimme olla viisaita kun katsomme menneistyyteen, mutta teemme samalla harkitsemattomia tekoja. Kaikkihan  tapahtui  edellisellä  maailmankaudella  joka  päättyi  jo  vuoden 1991  lopussa. 

Pieni derkkumuseo

Monihan  siitä  puhuu  mutta  harvalla  sitä  on.  Ai  mikä?  No  tietysti  derkku-kamaa  kotimuseossa.  Onnistuin  pelastamaan  aikoinaan  hävitykseltä  eräässä  helsinkiläisessä  viinakaupasta  viisi  kappaletta  derkkulalaisia  käsipyyhkeitä.  Ne  ovat  monipuolisessa  käytössä  edelleen,  aivan  astiapyyheliinojen  kierrossa.  Materiaali on  kestävää  ja  onnellisia  käyttövuosia  on  vielä  monta kymmentä.  Kokoelman  helmi  on  kieltämättä  Radeberger Pilsener-nimisen  oluen  pullo  vuodelta  1989.  Se  oli  yksi  niistä  kuuman  olutkesän  1989  Alkon  uutuuksista.  Yksi  tyhjä  pullo  tuli säästettyä  ja  sain  varjeltua  sen  monelta  keräilijältä,  mm.  eräältä  ”kaivos-insinööriltä.”  Hän  ei  pahemmin  oluesta  ymmärtänyt  mutta  matkusti  ympäri  Eurooppaa  erilaisten  etikettien  perässä.  Kaivosinsinööriksi  miehen  ristin  sen  takia  että  hän  kovin  muistutti  mitoiltaan entistä  Neuvostoliiton  urheilijaa  Vasili  Aleksjeviä.  Aleksjevhän  oli  koulutukseltaan  kaivosinsinööri.  Kyllähän  varmaan  paksu  ja  tukevakin  mies  kaivosinsinöörinä  pärjää,  ei  siinä  mitään.  Vasilihan  oli  tunnettu  sosiaalisuudestaan  ja  hyvin  leppoisasta  luonteestaan.  Etikettien  perässä  juossut  kaivosinsinööri  ei myöskään onneksi  ollut  kovin  agressiivinen  keräilyvietissään...

Urheilumaine

Derkkulan  urheilumaine  oli  omaa  luokkaansa.  Keinot  sen  saavuttamiseksi  vain  olivat  kovin  järkyttävät.  Derkkulassa  oli  aivan  oman  ihmisjoukkonsa  josta  voidaan  käyttää  nimeä  ”melkein  huippu-urheilijat.”  Jokaisessa  ikäluokassa  oli  näet  puolisen  tusinaa  lahjakkuuksia  joita  treenattiin  jokaisessa  lajissa  nuorten  sarjaan  (Alle  20v)  saakka.  Sitten  rannalle  jätettiin  yhtä  tai  kahta  poikkeusta  lukuun  ottamatta  kaikki.  Elämä  oli  pilalla  siinä  vaiheessa  monelta.  Derkkulan  systeemissä  satsattiin  vain  huippuihin,  ja  heikäläisten  ”Kalevan  Kisoissa”  tulostaso  oli  vallan  surkea.  Jos  maaottelu  Suomen  ja  Derkkulan  välillä  olisi  käyty  kymmenmiehisin  joukkuein  olisi  ylivoimainen  voittaja  ollut  Suomi.  Mutta  eipä  Ranskan  muukalaislegioonassa  sitten  ollutkaan  pulaa  hyväkuntoisista  alokkaista  1990-luvulla  rajojen  auettua.  Oli  derkkulassa  muitakin  laitapuolen  kulkijoita  kuin  entiset  melkein  maailmanhuiput.  Paikallinen  kansantisle  ja  olut  oli  näet  melkein  ilmaista,  ja  rappioalkoholistien  lukumäärä  oli  vallan  hirmuinen.  Onneksi  leipäkin  oli  halpaa.  Radebergeristä  en  enää  uneksi  mutta  Derkkulan  kolmoisvoitto  yleisurheilussa  oli  todella  ihana  asia.

Ihmemaa DDR - korkeakoulujärjestelmää ihannoitiin

Suomen  ja  Derkkulan  suhteet  ovatkin  sitten  oma  lukunsa.  Kulttuurivaihtoa  tapahtui  paljon  ja  vaikutteita  saatiin  hyvin  paljon.  Muutkin  kuin  taistolaiset  sinipaidat  ihailivat  Derkkulan  systeemejä.  Mitä  lie  taustalla!?  Ehkäpä  ajateltiin  että  saksalaiset  osaisivat  tehdä  sosialistisen  mallivaltion.  Muuta  motiivia  taustalla  on  vaikea  nähdä.  Suomen  korkeakoululaitos  sai  hyvin  paljon  vaikutteita  Derkkulasta,  samoin  opetusoppi.  Tutkinnonuudistus  jossa  luovuttiin  vanhoista,  isommista  kokonaisuuksista  juontaa  juuresta  Derkkulasta.  Yliopistotutkinnot  pirstottiin  ”pieniksi”  työkaluiksi  jotka  sijoitettiin tutkinnon  ”työkalupakkiin.”  Ja  kaikilla  opintokokonaisuuksilla oli  vallan  derkkulamaiset  koodit.   Asiasta  saisi  vielä  todella  hyvän  väitöskirjatutkimuksenkin,  varmasti  useita.

Rippikoulu

Kaikista  erikoisinta  asiassa  on  se,  että  Jarkko  Seppälän  käsialaa  oleva  rippikoulu-ohjelma  vuodelta  1980  on  niin  derkkulalainen  viritelmä  kuin  vain  voi  olla.  Ko.  mieshän  oli  Helsingin  Yliopiston  Teologisen  tiedekunan  käytännöllisen  teologian uskontopedagogiikan professori  herrojen  Kauko  Tammminen  ja  Juha  Kalevi  Vermasvuori  välillä.  Tullessaan  proffaksi  oli  rippikoulu-uudistus  jo  toki  tehty  ja se  oli  lähtenyt  elämään  omaa  elämäänsä.  Mutta  vanhat  rippikouusuun-nitelmat  ovat  täynnänsä   pieniä  tuntikokonaisuuksia  eli  juuri  noita  derkkulalaisia  työkaluja.  Muutenkin   eri  kokonaisuuksien  sanallisisssa  perusteluissa  lyö  läpi  aikansa  eetos  ja  henki  tavalla  jonka  perusteella  sylttytehtaan  osoitteesta  ei  voi  olla  epäilystä.  En  syytä  omalle erikoisella tavalla mainiota  Jarkko  Seppälää  derkkuilusta,  ajan  henki  vain  oli  se  vallalla  ollut  pedagoginen  suuntaus  vaikutti  myös  kirkon  elämään.  

Mutta  kyllähän  kuusikymppisen  Jarkko  Seppälän  olisi  habitukseltaan toki  voinut  kuvitella  aivan  hyvin  jonkin  Derkku-yliopiston  proffaksi,  mutta  samaa  voidaan  kyllä  sanoa  niin  monesta  muustakin  yliopistomiehestämme  noina  aikoina.  Seppälän  työn  ansiosta  rippikoulut  yhdenmukaistettiin  ja  se  loi  hyvän  kasvualustan vuosituhannen alun  Suomen kirkon rippioulun kukoistavalle monimuotoisuudelle joka on vaipunut nykyään tietyllä tavalla Derkkulaakin kauheampaan totalitäärisyyteen.

EJT  murheen  alhossa

Loppuun  vielä  yksi  anekdootti  lokakuisesta  Helsingistä  viime  maailmankauden  loppuvuosilta.  Oli  04.10.1990  aamupäivä  ja  näin  raitiovaunu  kolme-beessä  itkuisen  ja  murheellisen  näköisen miehen;  Esko-Juhani  Tennilän.  Edellisenä  iltana  oli ollut  Derkkulan  lopettajaispaartit,  ja  EJT  matkasi  kaiketi  kohti  eduskuntaa.   Tiesin  mistä  oli  kyse...  Menin  lohduttamaan  kotimaakuntani  suurta  poika:  taputin  olkapäälle  ja  sanoin:  Esko-Juhani,  Esko-Juhani,  Lapin  mies,  pahaa  tämä  minullekin  tekee  mutta  se  oli  vain  yksi  Saksan  Demokraattinen  tasavalta,  jos  toista  tarvitaan  niin  se  on  korkeemmassa   käressä...  Jotain  sopersi  vastaukseksi  murheellinen  mies.  Taisi  alkaa  ja  loppua  sanoilla  ”Mutta  kun...”

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Kyllä se nyt ovain aika soittaa Aufverstanden aus Ruinen.

Retro: 18.12.2007. Porinaa eläinten oikeuksista ja muuan muisto vankilasaarelta.

                                  

Nyt mennäänkin sitten vuoteen 1987 jolloin oli tarkoitukseni käydä kuussa mutta kun rahat ja suhteet eivät riittäneet niin päädyin sitten Australian-matkaan. Jälkeenpäin on harmittanut kun en suunnannut Kanadaan ja Pohjois-Ameriikkaan... Mutta tarkoituksensa kaikella.

Liikuin pääasiassa Sydneyssä ja sen ympäristössä sekä Melbournessa. Vietin aikaa myös parilla maatilalla. Sellainenkin paikka tuli käytyä kuin Hunter Valley ja sehän on yksi Australian parhaista viinialueista mutta mitäs sitä tuolloin vielä viineistä ymmärsi.

Eräs keskikokoinen lammasfarmi olikin sitten varsin mielenkiintoinen kokemus. Sitä piti eräs lapseton pariskunta ja heidän luonaan oli aina kymmenpäinen ihmisjoukko joka oli kotoisin ympäri mannerta ja maailmaa. Mitä keskikokoinen lammasfarmi sitten tarkoittaakaan niin se onkin sitten aivan toinen juttu? No jos täydennämme yhtälön niin sen mukaan lammasfarmeja olisi Australiassa noin 30 000! Mutta olihan siellä Merinoja aivan riitämiin. 

Kaikkea pientä me siellä teimme aivan ylöspitimiksi. Joskus keräsimme päiväkaudet myrkyllistä kasvia laitumilta joka aiheutti maksavaurioita lampaille jne. Maatilalla oli myös puolikesy Arttu-kenguru; vallan mielenkiintoinen otus kerrassaan.

Mutta se miten Aussi kohtelee vaurautensa lähdettä eli merinolammasta onkin aivan oma juttunsa ja siinä kalpenee Animalian raportit tykkänääns. Merinot tuottavat parhaimmillaan jopa yli 15 kiloa villaa vuodessa ja se elää noin 10 vuotta. Koko ikänsä se kaluaa New South Walesin ja Victorian osavaltioiden ja myös Etelä-Australian laihahkoja laitumia. Kerran vuodessa se keritään aivan paljaaksi ja villat myydään. Lähestyessään kymmenen vuoden ikää sen hampaat alkavat olla leukaluuta myöten ja viimeisessä kerinnässä kylkeen lyödään punainen leima ja sitten ne laitetaan viimeiseen karsinaan. Nämä lampaat ovat myös melkein sokeita koska Australian auringonpaiste on sitä mitä se on..

Merinolampaan lihakin on tullut viime aikoina arvostetummaksi kun villan hinta on tippunut mutta näin ei ehkä vielä ollut vuonna 1987. Näin hyvin mielenkiitoisen näytelmän eräänä päivänä. Farmin alueelle ajoi iso rekantapainen ja pian alkoihin lampaiden ahtaus kahteen jättiläismäistä häkkiä muistuttavaan kuljetusvaunuun. Ensin alin kerros vieri viereen ja sitten toinen kerros päälle. Lampaat siis seisoivat toistensa päällä. Yhteen vaunuun mahtui noin 400 lammasta. Voi sitä pölinää ja määkettä! Farmin lammaskoirat tekivät todella hyvää työtä. Farmilta poistettiin noin kymmenesosa sen lammasvahvuudesta, siis tuottamattomat ja raihnaiset yksilöt... Ja mikä olikaan määränpää? Kyllähän ne käytettiin visusti hyväksi. Tulihan niistä jonkin sortin paistia, lamppurkeria ja elukkeenruokaa. Varmasti niiden aivotkin otettiin talteen ja jonkun jatkeeksi vain ja loput lannoitteeksi... Tokkopa jäi merino-vanhuksesta paljoa käyttämäti.

Mies joka ajoi kuljetusvaunua oli melkoinen näky. Pulska ja komea mieshän se oli. Siis vallan ylen sankia priha joten käytämme hänestä siis nimeä Vanhala. Vanhala oli karvainen mies joka puhui viimeisen päälle aussia, siis nopeasti ja sanoja yhteen liittäen. Kun pölyinen urakka oli ohitse ja merinot tiukasti ojennuksenssa niin sitten vain suihkuun ja syömään. Muistan niin elävästi kuinka miehen paksunruskeat ja kymmentuumaiset rintakarvat pursusivat flanellipaidan sisuksista. Ja mitäs mies muusta olisi puhutkaan kuin lampaista, lampaista ja vielä kerran lampaista. Jos niitä tuolla mantereella noin 170 miljoonaa on niin ehkä joku ottaakin asian vakaissaan. Vanhala lähti ja rohkenin kysyä homman tarkoitusta isännältäni. Kertoi tehneensä hyvät kaupat kun pääsi ”vanhuksista” eroon. Kokonaista kaksi taalaa (Tuon ajan suomenrahhoo noin kuusi markkaa.) päältä ei siis noin 1600 dollaria koko kuormalta! Niin pieni arvo on täysinpalvelleella merinolla...

Miksi tämän jutun kerroin! Well! Aussihan ei juuri lampaanlihaa syö vaan hän lähettää sen pakastettuna vaikkapa pohjolan kristittyjen pääsiäispöytään. Älkää siis enää ihmetelkö kuinka Eteläisen pallonpuoliskon lampaanliha on hinnaltaan niin kilpailukykyistä.

Ja kun alkaa yö ja päättyy työ niin ihminen on sitä mitä hän syö. Jouluna porsnaakelia ja kalkkunaa, pääsiäisenä lammasta... Mutta hyvällä omallatunnolla vain sekaravintoa ja muistakaa harjata hampaanne!

Stadin-Arskan talvimuisto.

 

Tänään  on  Runebergin  päivä  mutta  hänestä  pidetään  niin  paljon  meteliä,  että  nyt  voidaan  hyvällä  omallatunnolla  muistella  erästä  toista  runoniekkaa.  Ikävä  kyllä  hänen  muistonsa  alkaa  hiipumaan  nuorempien  sukupolvien  keskuudessa.

Otsikossa  kyse  on   Stadin-Arskasta!
   Turtsi  oli  ennen  kaikea  työväen  runoilija  ja  hän  eli  vuosina  1904-1980.  Miesi  osallistui  talvisotaan  reservin  upseerina  mutta  jatkosodassa  meni  käpikseen  ja  vietti  suurimman  osan  tuosta  jaksosta  bosessa.

Perehdyin  1980-luvun  loppuvuosina  syvällisesti  Turtiaisen  tuotantoon  ja  elämään,  erityisesti  elämään.  Tein  jopa  roolinottoyrityksiä,  ja  kirjoitin  ystäväni    kanssa  huomattavan  määrän  dekadenssi-runouttakin  malliin  Lennon-McCartney.  Näytteeksi  vaikka  runo  "Antero."

Istuvat  ihmiset  suljetuissa  tiloissaan
harteillaan  seisova  ilma
tunkee  seuraan  mies
 sarkahousu,
pömppömasu, kansanhenkinen
nostaa  jalkaa
taas  yksin  istuu

Mutta  aasiaan  jos  vähäiseen!  Elämänkertamuisteloissaan  Turtiainen  muistelee  tietysti  lapsuuttaan  ja  vanhaa  Helsinkiä.  Talvimuistojakin  Turtsilla  oli.  Hän  kaipasi  kovasti  erään  makunautinnon  perään  kuin  paraskin  marselprousti.  Lapsena  Turtsi  oli  saanut  spittinkiä,  muttei  sitä  ollut  tarjolla  enää  vanhoilla  päivillä.  Liekö  tuo  Brita-avokas  ollut  sitten  sen verran  avuton  köksässä  ettei  vanha  mestari  enää saanut  lapsuutensa  herkkua.  Spittingillä  Turtsi  tarkoitti  talvisaikaan  tarjottua  laakeri-teetä  ja  munkkia.  Sitä  kun  oli  saanut  ennen  vanhaan  aina  Stadissa  ja  halvalla.

Olen valmistanut  useasti  laakeriteetä  Turtiaisen  inspiroimana.  Helppoahan  tuo.  Mieluummin  otat  noin  parikymmentä  tuoretta  Laurus  nobilis-puun  eli  laakeripuun  lehteä.  Leikkelet  ne  kappaleiksi  ja  annat  kuivahtaa  yli  yön  vaikkapa  pienessä  kulhossa.  Sitten ei tarvitakkaan  muuta  kuin  kiehuvaa  vettä  ja  savinen  teepannu.  Juoma  vaatii  pitkän  haudutuksen,  mutta  odotus  on  palkitsevaa.  Talvijuomien  aatelia  ja  taatusti  totikas  toti  ilman  viinaksia.  Munkit  kannattaa  leipoa  edellisnä  pänä.  Kookosrasva  antaa  laakeriteen  kanssa  parhaan säväyksen  jos  puhutaan  munkinpaistorasvasta.

En  tiedä  sisältääkö  laakeripuun  lehti  kumariini-nimistä  ainetta?  Kumariinihan  on  diuretatiivinen  aine  eli  virtsaneritystä  lisäävä  ja  kouristuksia  lieventävä.  Kumariinia  on  erityisesti  Liperin  siemenissä  ja  Väinönputkessa.  Ennen  vanhaa  jytystelivät  esi-isämme  talventörröttäjien  siemeniä  kourakaupalla  moninaisiin  vaivoihin  ja  puutostiloihin.  Kumariini  on  oivaa  lääkettä  myös  sydänsuruihin  ja  sillä  on  tunnetusti  lievitetty  yksipuolisesta  rakkaudesta  kärsivien  tuskia.

Turhaan ei Turtsi  spittinkiä  ylistänyt.  Arvoisa  lukijani!  Mene  äkkiä  vaikkapa  Stokkalle  tai  muuhun  hyvin  varustettuun  tavarataloon ja  osta  tuoreita  laakeripuun  oksia.  Leivo  munkit  ja  kutsu  ystävät  ja  vähän  vieraammatkin  kylään laakeriteelle ja munkeille. Ohessa  voitte  lukea  vaikkapa  Turtiasen  hienon,  mutta  lähes  runoelman  mittoihin  paisuvan,  lyyrisen  palan  "Leivän  mahti."  Kyllä  siinä  bulit  ja  snadit  kummasti  lämpenöö.

Vähän stadia laulettuna.

Missä olit kun Neuvostoliitto järkkyi 25 vuotta sitten?

Näinä päivinä tullaan puhuaan paljon niistä päivistä jotka muuttivat maailmanhistorian kulkua. Saatan itse vastata levollisin mielin kysymykseen "Missä olit kun Neuvostoliitto järkkyi 25 vuotta sitten?" 

Voin vastata että olin Neuvostoliitossa! Noiden kymmenen vuorokauden kunnia ei koskaan himmene. Jotkut kerskuvat etteivät koskaan käyneet Neuvostoliitossa. Noiden vuorokausien kerroin on täydet 100. Kymmenen päivän reisu vastaa siis tuhatta Neuvostoliitto-vuorokautta. Reissu oli rankka ja suloinen muistoiltaan. Maha oli sekaisin Moskovassa, ja Uzbekistanilaisen ravintolan annit jäivät ikävä kyllä nauttimatta.

Matka oli luonnollisesti suunniteltu jo hyvissä ajoin ja kyse ei ollut mistään ryhmämatkasta. Olimme haaneet kutsuviisumin ja ajankohta oli mitä sopivin. Itse elin aika tavalla vapautuneissa tunnelmissa. Olin saanut viimeinkin erään minulle hankalan tentin lävitse ja tie oli auki kohti menestyksekästä syksyä jumaluusopillisessa tiedekunnassa Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa Kaulakoskella. Syksy toisi tullessaan 20 opintoviikkoa ja sen jälkeen voisi osoittaa VOTKILLE että nyt on näyttöä; saisikos takaisin opintotuen. Tarinalla oli oleva vielä onnellinen päätös. Ja sitten oli edessä unelmien matka Neuvostoliittoon, silloiseen Leningradiin ja Moskovaan. Olin ollut siellä toki kaksi kertaa aikaisemminkin. Tosin aikaisemmin olin ollut vain vaatimattomasti muutaman päivän matkalla Leningradissa ja perinteisillä bussikyydeillä ryhmässä.


Mutta sitten alkoikin tapahtua erinäisiä asioita. Maa, tuo suuri maa, alkoi liikehtiä levottomasti ja hämmennys oli suuri kun kuulimme että siellä on menossa vallankaappausyritys. Oma matka oli siis vaakalaudalla. Kai silloinkin kehotettiin olemaan matkustamatta kriisin kourissa oleviin maahin, mene tiedä ja muista näin pitkän ajan jälkeen. Ajattelimme kuitenkin, että eihän niin ystävällisten ihmisten kansoittamassa maassa voi tapahtua mitään epämiellyttävää. Ja pääsisimmehän keskelle historiallisia tapahtumia. Joka tapauksessa olimme onnellisesti Pietarin junassa illalla 20 elokuuta vuonna 1991. Silloin tilanne oli jo rauhoittumaan päin ainakin Leningradissa. Viivähdimme kyseisesä kaupungissa kolme päivää ja ei olisi kyllä voinut uskoa että jotain niinkin vavahduttavaa oli tapahtunut. Mutta Pietarihan elää aian omaa elämäänsä, oli aika ja hallitsijat sitten keitä tahansa. Ja loppujen lopuksi ihmisten oma päivittäinen selviäminen menee aina edelle oman kansakunnankin kriiseistä.

Moskova olikin sitten oma lukunsa. Sillä paikalla jossa oli kuollut ihmisiä oli valtava kukkakeko. Kuolleiden sotilaiden muistoa vaalitiin ja kävimme mekin talettamassa muutaman sata ruplaa sotilaiden muistorahastoon. Patsaita oli kaadettu ja Felix Dzeržinskin pysti etunenässä. Se oli kaiketi jo viety  jonnekin sulatettavaksi. Patsaan jalustassa luki hyvin osoittavasti "DURAK." Muuten ei Mokovassakaan havainnut tuolloin mitään niin ihmeellistä. Kapinayritys oli tukahtunut jo muutamaa päivää aiemmin. Samaan aikaan kauko-idässä pidettiin tulostasoltaan mahtavat yleisurheilun MM-kisat ja niitäkin seurattiin isäntäkodissamme. Muistan elävästi Kimmo Kinnusen voittoheiton. Vähällä oli ettei Seppo Räty saanut toita maailmanmetaruuttansa. Ne olivat aikoja jolloin MM-kisat pidettiinn joka neljäs vuosi. Neuvostoliitto sai noissa kisoissa vielä 9 kultamitalia, joista sen naisurheilijoidenosuus oli peräti 6.

Jotain suurta oli kuitenkin tapahtunut vaikka en hahmottamiseen menikin vielä aikaa. Neuvostoliiton hajoamiseen ei liittynyt loppujen lopuksi niin suurta dramatiikkaa kuin oli vuosikymmenien ajan odotettu. Prosessi olisi voinut olla paljon verisempi. Loppujen lopuksi selvittiin ihan "muutamalla" tilastotapauksella kuolleita. Historiaan tapahtumat olivat kyllä jättävä syvän vaon. Neuvostoliiton hajoamiseen ei liittynyt Jeesuksen uutta tulemista. Antikrituksen aika saattoi alkaa ihan hyvin, sitä emme tiedä. Historian opetus kuitenkin oli siinä, että äärimmäisyydetä on helppo siirtyä äärimmäisyyteen. Mikä onkaan Venäjän nykyinen tila? Neuvostoliiton kyvykkäimmät ja velvollisuudentuntoisimmat kansanlaiset olivat tietenkin KGB:n palveluksessa ja ei ole mikään ihme, että Venäjän nykyinen johtaja Vladimir Putin oli jo tuon organisaation palveluksessa. Voi olla, miten sen ottaa ja miten lopulta arvottaa, että epäonnnistunut vallankaappausyritys loi edellytykset oikeisto-diktatuurin syntymiselle Venäjällä.

25 vuotta sitten Neuvotoliiton lopun myötä päättyi myös n. kylmä sota. Maailmalle yritettiin uskotella että nyt olisi rauhan aika ja jotkut puhuivat vakavissaan ns. PAX AMERICANA-tilasta. Tosiasiassa kylmän sodan loppuminen toi Eurooppaan veristen sisällisotien sarjan ja maailma sai nähdä ns. Amerikkalaisten sodat, jotka jatkuvat edelleenkin. Euroopassa nähtiin EU:n aika. Kun internetin keksimisestä oli tullut kuluneeksi lähes 20 vuotta saatettin jo puhua vihan ja pelon aikakaudesta. Euroopassa nähtiin monellakin tavalla kristinuskon alasajoa ja uskonnottomuutta. Yksi tulevan historiankirjoituken pääväitteitä voi olla vuosia 1992-2012 tarkasteltaessa tila, jolle oli ominaista omasta kulttuuri-traditioista luopuminen. Toinen historioitsija puhunee seurauksista jotka johtuivat tästä.

Kuolleesta ei saa puhua pahaa, ei ainakaan paljoa. Nyt onkin aika viettää nostalgista Neuvostoliitto-hetkeä. Tässäpä muutamia kysymyksiä, vakava ja vähemmän vakavia joita jokainen joka Neuvostoliiton muistaa voi miettiä.

I Oliko Neuvostoliitto niin paha asia kuin väitetään?

II Kuka oli ihanin ja suurenmoisin neuvostoliittolainen ihminen joka eli?

III Mikä oli Neuvostoliiton suurin saavutus?

IV Mikä oli Neuvostoliiton paras anti ihmiskunnalle?

V Oliko Neuvostoliitto ihan turha kokeilu?

VI Olisiko Venäjän tilanne tänään sen kummempi kuin tilanteessa jossa Neuvostoliittoa ei olisi koskaan ollutkaan?

VII Missä sinä olit kun Neuvostoliitossa järkkyi?

Kyllä nyt on aika soittaa YSTÄVÄN LAULU.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol 4.

Ja sitten koitti joulu. Luonnollisestikin olimme jouluaattona töissä, kukin tahoillamme. En nyt jaksa muistaa olimmeko aivan Pardeksella eli hedelmätarhalla mutta kuitenkin. Jouluhan on myös Palestiinassa keskitalvea, pohjoisella pallonpuoliskolla kun näet ollaan. Maa oli aamulla kuurassa ja varsinkin Juudean vuorilla missä Jerusalemikin sijaitsee saattoi sataa lunta välillä reilustikin. Onhan sieläkin joskus ollut puolimetriset kinokset. On muuten autoilijalle melkoinen helvetti liukkailla keleillä. Korkeuserot kaupungissa ovat näet melkoiset.

Olimme viettäneet itsenäisyyspäivää suomalaisten keskuudessa ja saimme sitten isommalla porukalla ja oikein kansainvälisestikin viettää joulua. Kibbutsimmehan oli hyvin suvaitseva monessakin mielessä. Ja sitten koitti aattoilta. Matka Beetlehemiin oli suurta odotusta täynnä. Mitähän paikka toisi tullessaan? Loppujen lopuksi olo oli aika hölmistynyt. 

Niin paljon kuin tuosta matkasta onkin jäänyt mieleen niin juuri Beetlehemin reissusta ei paljoa muista. Juhla-aukiolla jos nyt tuota nimeä voidaan käyttää oli monen amerikkalaisen tv-yhtiön kuvausryhmiä. Ja mitäpä he näyttivät sitten kuvaavan? Mieleeni on jäänyt monta kuoroa jotka seisoivat korokkeilla. Reissusta jäi lähinnä kiiltokuvamainen muisto.

Loppujen lopuksi oli vaikea käsittää mitten lähellä sotatilaa oikeastaan elimme. Reissumme päättyi siihen kun vapaaehtoistemme johtaja joutui vetämään esiin pistoolinsa. Toimenpide oli lähinnä hätävarjelun liioittelua…

Mutta olihan maa vallan veikeä. Varushenkilöillä oli lomallaan rynnäkkökiväärit mukana ja bussibysäkillä saattoi olla liftaamassa joukko sotilaita maastopuvuissa ja ase olalla. Sitä en tiedä oliko kovat piipussa vai ei? Kibbutsillammekin yörauhaa valvoi aina aseistettu mies. Jokainen asekuntoinen mies joutui aina vuorollaan viikon verran näihin yöhommiin. Ja kovat oli piipussa!

Joku on joskus kysellyt mihin vapaaehtoisia kibbutseilla oikein tarvittiin. Sitrusmies Sean väitti että arabit keräisivät hedelmiä viisi kertaa nopeammin kuin me. Pitine paikkansa. Kyse oli lähinnä ideologinen. Kibbutsit olivat ainakin tuolloin vielä oma irrationaalinen saarekkeensa Israelin yhteikunnassa. Ne olivat saaneet alkunsa siionistien ihanteista ja ne olivat hyvin elinvoimaisia ainakin vielä 1980-luvulla.  

Kibbutsi oli sen asukkaille ainoa oikea paikka maailmassa eikä kibbutsiin tuleminen muualta israelilaisesta yhteiskunnasta ollut mitenkään yleistä. Sellaiseen elämään sopeutuminen ei myöskään ollut kovin helppoa. Ja otetaanpas huomioon sellainen asia että harvaa ihmistä saa loppujen lopuksi tekemään töitä “ilmaiseksi.” Israelilaisilla oli kaiken lisäksi eräs ongelma, asia jonka aika moni minullekin ilmaisi: kaikki luulevat olevansa kuin paraskin kuningas Daavid, eivätkä ainoastaan luule vaan ovat näin.”

Olikin hyvin luontevaa, ja kuka lieneekään keksinyt ajatuksen, tuottaa maahan nuoria seikkailunhaluisia ihmisiä ympäri maailmaa. Näin maa sai ilmaista propagandaa ympäri maailmaa… Kibbutsin asukkaat näyttivät päällisin puolin onnellisilta ihmisiltä eikä kibbutsi-elämä ollut enää muutama vuosikymmen sitten sellaista ympärivuotista raadantaa kuin joskus silloin kun Israelin valtiota ei ollut vielä olemassakaan.

Tämäkin pakollinen vielä. Aina pitää olla positiivinen.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol 3.

Joulunalus kibbutsilla oli hauskaa aikaa. Ensimmäinen joulu poissa Suomesta ja vieläpä Välimeren tyypin ilmastossa. Sypressit tuoksuivat ja sääkin oli melkein kuin toukokuun. Kibbutsin hedelmätarhat sijaitsivat noin kahdeksan kilometrin päässä kibbutsimäeltä. Hedelmätarhojen lähellä sijaitsi myös ns. Beit Guvrin- metsä. Se oli niitä peruja kun Israelia metsitettiin oikein urakalla. Monet merkkihenkilöt tekivät lahjoituksia Israeliin. Metsän laidassa oli graniittilattaan hakattuna metsän lahjoittaja, ja tässä tapauksessa siinä luki. ”Ronald Reagan, The Governor of Kalifornia.”

Jos jostain siionisteja ja heidän jälkeläisiään pitää kiittää niin se on kyllä tuon pienen maailmankolkan metsittäminen. Se on tehty hyvin ja suunnitelmallisesti ja kaikkia maailman puulajeja hyväksi käyttäen. Kylä eukalyptus-puut ovat löytäneet aivan uuden kodin Palestiinasta, monta suota on niillä kuivatettu.

Mutta palataanpas noihin sitrustarhoihin. Appelsiineja oli monta lajia, samoin muita. Käsittääkseni sieltä löytyi kaikki mahdolliset sitrukset. Käytännössä kaikki sitruspuut ovat varrennettuja vahvimpaan juurakkoon eli sitruunaan. Kibbutsnikeilla eli alkuperäisillä kibbutsilaisilla oli omat periaattensa. Tarhan hedelmiä ei tuotu kibbutsille eikä kaikki katsoneet sitä hyvällä kun volunteerit pistelivät urakalla poskeensa ykkösluokan appelsiineja ja klementiinejä. Heillä oli tapana tuottaa omiin tarpeisiinsa kakkosluokan hedelmiä sitrusten käsittelylaitokselta. No... Oma osuutensa oli asiaan ehkä sitrustarhan esimiehellä, joka oli välillä kyllä melkoinen sitruuna indeed. Mies oli alunperin kotoisin Yhdysvalloista ja taisi olla irkun ja Nykin juutalaisen jälkeläinen. Miehen käyttäytyminen kyllä muuttui kun hän löysi naisystävän, mutta se on taas aivan eri oma juttunsa.

Kibbutsimme asukkaat olivat pääasiassa jo kolmannen tai neljännen polven sabroja, ei Israelissa syntyneitä. Toki sieltä löytyi vanha lontoolainen venäjänjuutalaista sukuperää oleva taksikuski ja aito brasilerokin. Muuten tuo vanha lontoon suhari oli varsin oppinut mies joka tiesi hyvin paljon raamatun tutkimuksesta ja peräti eksegetiikastakin. Hänpä piti meille kerran luennonkin ja sai yhden hurskaan saksalaisen katolisen tytön vallan itkunsekaiseen olotilaan. Hänpä otti ja selitti meille Jesajan kirjan seitsemännen luvun jakeen 7 syvintä olemusta. Kyllähän se voi vähän ottaa luonnon päälle kun vähän nukkavierun oloinen juutalainen selittää kristityille että ”itse asiassa ja vähän tarkemmin ottaen teitä on oikeastaan petetty!” 

Kaikkinensa Beit Guvrin oli merkillinen paikka ja myös kuuluisa siitä. Tel Avivissa asti paikka tunnettiin hyvin liberaalista seksuaalimoraalista ja erityisesti se oli maankuulu parinvaihdosta. Kibbutsilla saattoi olla naisia joilla oli lapsia neljän viiden miehen kanssa tai sitten demokraattisesti sanottuna jollain miehellä saattoi olla jälkeläinen viiden naisen kanssa. Paljon muutakin voisi kertoa tuon kibbutsin elämänmenosta mutta ehkä joskus muutaman vuosikymmenen päästä. Mutta sen sanon että sabatti-illat eli perjantai-ehtoot olivat aivan oma lukunsa...

Joulun lähestyessä keräsimme klementiinejä me suomalaiset ja katselimme maailmaa noiden puiden latvoista ja kun kerran laulutaitoakin oli niin viritimme kunnon tiernapoika-session noin vain omaksi iloksemme. Voi niitä aikoja. Enää ei ollut kuin muutama päivä luvattuun matkaan jouluyönä Beetlehemin kaupunkiin. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa, mutta vapaaehtoisten johtaja oli luvannut järjestää kyllä asian kuntoon.

Tämmöinenkin juttu löytyy juutuupista. Reagan laulaa.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol. 2

Jotenkin tuntui että vuosina 1984-1985 elettiin rauhallisempia aikoja. PLO oli karkoitettu Libanonista mutta miehitys söi jatkuvasti sotilaita. Jerusalem Post-lehdestä saatiin jatkuvasti lukea uhreista joiden lukumäärä kasvoi päivittäin. Ja itse asiassa ensimmäisen intifadan puhkeamiseenhan ei ollut aikaa kuin reilut kaksi vuotta. Olihan sen merkit toisaalta jo ilmassa. 

Israelissa oloni aikana tapahtui yksi kovasti tunteita nostattanut asia. Joukko äärimmäisyys-juutalaisia (Termi on hieman erikoinen, se myönnettäköön.) oli näet perustanut siirtokunnan Länsirannan Hebronin kaupunkiin. Teko herätti paljon suuttumusta ja raivoa ja pientä joukkoa piti laittaa suojelemaan käytännössä komppanian vahvuinen sotilasosasto. Kävin Hebronisa ja näin tuo mielttömyyden. Sympatiani olivat ja ovat edelleenkin tässä asiassa palestiinojen puolella. Kyseinen joukko joka tuo siirtokunnan oli perustanut oli tietenkin sitä mieltä että Hebron on ikivanhaa juutalaisten maata…

Kibbutsimme vapaaehtoisten johtaja Udi Rahav oli ollut Libanonin sodassa ja kyllä hän niitä sotajuttuja kertoikin. Kenraalin poika ja laskuvarjokommando, reservin ylikersantti. Oli pistänyt kertomansa mukaan PLO:n miehiä kylmäksi plutoonittain ja jos sellainen ei jätä miehen olemukseen traumoja niin ei sitten mikään. Paljon olisi kerrottavaa hänestä. Hän oli luonut läheisiä suhteita palestiinoihin ja hän tunsi erään hebronilaisen taksiautoilijan. Niinpä eräänä päivänä kibbutsin pihaan ajoi kaksi isoa sheerut-taksia (Paljon pitempi malli kuin farkku-mersu). Matkasimme Hebroniin jossa pääsime sellaisiin paikkoihin joihin ei turisteilla takuulla enää ole asiaa. Kävimme suuressa Makpelan moskeijassa jonka alla on luola johon Aabraham ja vaimonsa Saara ja muut patriarkat on haudattu.

Vaikka intifada kytikin niin sellainenkin asia oli mahdollista kuin kibbutsin ja läheisen ”arabikylän” välinen futismatsi. Kibbutsillamme oli ihan mukavan kokoinen jalkapallokenttä jossa pelattiin aina ennen auringonlaskua jalkapalloa kibbutsin tapaan. Jokainen sai olla stara ja matsien ilmapiiri oli vallan mainio ja irtonainen. Meikäläisellä oli vallan hirmuinen juoksukunto ja pelasin mielelläni lempipaikallani eli vasempana laitapuolustajana. Yhtä maalia lukuun ottamatta onnistuinkin pitämään Udin nollilla. Seikka mistä hän ei oikein pitänyt.

Mutta sitten koitti futismatsin päivä. Arabit tarjoilivat katsojille omenoita ja ottelu oli vallan korkeatasoinen. Tietystikään vapaaehtoiset eivät saaneet pelata… Vapaaehtoisten johtaja Udi ratkaisi pelin maalillaan. Melkoinen mies hän urheilunkin saralla oli. Oli pistellyt satasen karvan verran alle 11 sekuntia ja sehän on jo aika tavalla lahjakkuuden merkki. 

Meikähän oli enemmän pitkänmatkan juoksija ja tuolloin kibbutsiaikoinani pistelin tuommoiset 70-80 km viikossa. Joulukuun 17 päivänä vuonna 1984 juoksin Genesaretin-järven maratonin ja aika oli noin 3.32. Vielä kolmenkympin kohdalla olin noin kolmen tunnin vauhdissa... Mutta jalkapallokaan ei ole pelkkää pikajuoksua…

Mutta sen maaottelun aikana erään sveitsiläisen vapaaehtoistytön kamera katosi ja siitäpäs tulikin iso setvys jälkeenpäin. Kyllä kamera sitten palautettiin ja välit arabikylään olivat taas kunnossa. Eipä sitä tarvita kuin yksi kaveri pilaamaan koko joukon maine...

Palestiinassakin tunsi sen miten talvi ihmisten elämänmenoa; ihminen viihtyy kotosalla talviaikaan ja jalkapalloakaan ei pelattu enää joulukuussa. Maa oli usein kuurassa aamuisin ja kristityt vapaaehtoiset ryhtyivät odottelemaan joulua…

Betlehemistä puheenollen. Harry Belafonten en ainoa ja oikea tulkinta.

Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol. 1

On vuosi 2007 ja joulukin lähestyy. Ei ole Juuttaanmaa niin kuin ennen. Se on surullista. Ajatukset vievät lähes kahden vuosikymmenen taakse jolloin tein matkan tuohon maailmankolkaan. Se oli aivan eri paikka silloin ja ainaki tässä suhteessa voi sanoa että “tuo aika entinen ei enää koskaan palaa…” Israeliin en enää mielelläni matkusta. Palestiinan ongelmaan ei ole kuin yksi ratkaisu, toisen on väistyttävä. Mutta kun kumpikaan ei väisty on tilanne mahdoton ja sellaisena se jatkuu.

Mutta miksipä matkustin Israeliin? Ensinäkin; maailma oli aivan toinen noina vuosina. Ja niin oli Palestiinakin. Sitä vain halusi nähdä maailmaa ja kun mielessä siintivät teologian opinnotkin niin eikun vaan matkaan. Lisäksi elämässä oli pienen aikalisän paikka. Suomalaiset olivat kunnostautuneet kibbutsimatkailussa ja olivat edelleenkin suhteellisen hyvässä maineessa. Pian olin joukossa mukana minäkin ja ensimmäinen etappi oli Beit Guvrin Laakiin maakunnassa noin 40 kilometriä Jerusalemista eteläkaakkoon. Olimme itse asiassa aika lähellä länsirantaa ja ellen väärin muista niin lähimpään ”arabikylään” ei ollut matkaa kuin muutama kilometri. Naapurikibbutsi Niram lounaassa kolmen mailin päässä oli jo melkein Gazan alueen rajamailla. Jokin asia pisti heti silmään tuossa maassa... Juutalaisilla oli keltaiset rekisterikilvet, palestiinoilla vaaleansiniset ja gazalaisilla valkoiset. Mutta se ei ollut vielä mikään ongelma silloin... Nykyään se korkea betoninen muuri kulkee varmaan lähellä Beit Guvrinin kibbutsia ja varmaan näkyykin kukkulan korkeimmalle paikalle jossa tuo kylä sijaitsee…

Niin, tuossa maassa kohoaa nykyään suojamuuri joka erottaa Länsirannan Juutalaisvaltiosta. Tuona edellisenä maailmanaikana ulkomaalainen saattoi liikkua hyvin vapaasti länsirannalla. Ei sitä suositeltu mutta ei nyt kiellettykään, suuren vihan päivät olivat vasta edessä. Sanottiin kyllä ettei tyttöjen oikein sopinut liftata yksikseen länsirannalla. Siis liftata yksikseen… Meikä kävi useasti pohjoisessa liftikyydillä ja kuinka ollakaan niin ainoat tyypit jotka huolivat kyytiin olivat noita sinirekkarillisia palestiinalaisia. Siinä sitä käytiin monet ikimuistoiset jos joskus tukalatkin keskustelut. Englanti tuntui olevan keskivertopalestiinonkin hallussa aika hyvin. 

Kun luottamusta oli jonkin verran saavutettu niin kyllä he kertoivat perimmäiset tunteensa ja toivat ilmi katkeruutensa: ”Juutalaiset olivat varastaneet heidän maansa.” Eihän tuossa auttanut kuin olla diplomaattinen ja vähän myötäillä. Sanoin olevani kristitty ja vähän ulkopuolinen tässä tilanteessa ja että uskoin siihen että jonkinlainen sopu oli mahdollinen. Missään tilanteessa en kokenut olevani vaarassa tai edes puolittain uhkaavassa tilanteessa. En edes silloin kun huomasin joutuneeni palestiinalais-voimamiehen kyytiin. Hän kun kaivoi hansikaslokerosta nipun bodauskuvia. En kuitenkaan lähtenyt huomauttelemaan miehen ruumiinrakenteesta ja vähän pulleasta keskivartalosta mitään. Mutta komea mies kaikkinensa ja muhkeine viiksineen vaikkakin pikkuisen ylen sankia priha hän oli.

Tämä laulu ei ole joidenkin mieleen mutta sehän on ihan normaali. Hatikva.