“Ranskalainen kana.”

                                      

Monet muistavat sen jouluisen mainoksen takavuosina kauan sitten jossa kaksi possuparkaa vetosivat siihen että “syökää jouluna kanaa.” Oliko se peräti Hesburgerin mainos vai mikä, kaikkea ei jaksa muistaa. Saattoipa ollakin.

Viime vuonna paiston vielä velvollisuudentunnosta kinkun josta jäi kyllä syömättä aika tavalla. Mielessä oli jo vuosia ollut se että pitääpäs tehdä ranskalaista kanaa. Kanaksi ostin Turun Stokkalta viljabroilerin, ison ja mehevän näköisen. Valmistin sen joulupäivänä 2010 ranskalaistyylisesti elikkä paljon astioita ja muuta sotkien… Hyvältähän tuo maistui joten uskaltanen antaa reseptin ja teko-ohjeet muillekin.

Tarvitaan hyvälihainen ja eettisesti hvyin tuotettu broileri. Valmistaminen aloitetaan kuumentamalla uuni noin reiluun 200 asteeseen celssiusta. Kanasta poistetaan sitten siipipalat ja sen pintaan hierotaan suolaa, yrttejä ja vaikka mitä mausteita. Myös siipipalat käsitellään samoin ja kanan sisällä oleva onkalo käsitellään pinnoiltaan myös mausteilla. Mausteiksi käy paprika, chili ja eritysesti Välimeren mausteet. 

Meikällä on ollut kaapissa jo pitkään ystävieni kreikasta tuoma mausteseospussi, ja siinä on mausteita jauhettuna mutta mitä ilmeisimmin myös basilikaa ja oreganoa. Sitten valmistetaan täyte joka laitetaan kanan sisälle. Se tuo ryhtiä paistamiseen ja pitää lihan mehenvänä kun sen sisällä on kosteutta. Täytteeseen tarvitaan seuraavaa:

-noin yksi puolikas banaani

-yksi pilkottu pienehkö omena

-keskikokoinen sipuli pilkottuna

-pari pientä porkkanaa raastettuna

-ruokalusikallinen rusinoita

-kahvikupillinen ruisnäkkileivänmurusia

-puolitoista desilitra ranskalaista chardonnay-viiniä, sauvignon blanc käy myös, jos kyseessä on chardonnay niin ei haittaa vaikka viiniä on ns. maderisoitu viikon verran eli pidetty jääkaapissa korkki auki

Täytteen voi tehdä jo edellisenä iltana. Se maustetaan kanelilla, kardemummalla, inkiväärillä, sitruunapippurilla ja puolikkaan sitruunan mehulla. Kanan nahkaa voi hieman kuoria auki ja mausteita voi laittaa myös lihan ja nahan väliin. Lopuksi täyte tungetaan kanan sisään ja koivet sitodaan yhteen ettei täyte tursoa sisältä ulos. Siipipalat laitetaan koipien vällin jäävään tilaan. Lopuksi koko komeus voidellaan oliiviölyllä ja kanan läpi tungetaan rautavarras imaginäärisistä syistä. Kanan voi paistaa vaikka lasisen paistovuoan kannessa, mutta uunin pohjalle on hyvä laittaa vuoka johon ylimääräinen neste saa valua. Paiston reilussa puolivälissä on kana hyvä kääntää ylösalaisin jotta sen mehevyys säilyy kauttaaltaan samanlaisena. Samalla lämpötilaa laksetaan lukemaan 125 celssiusta. 

Kana paistuu näillä opeilla noin tunnissa. Itse söin kanaa paistettujen perunoiden ja lanttulaatikon kera. Teollisen lanttulaatikon päälle lorautin tänä vuonna puolitoista ruokalusikallista aitoa kanadalaista vaahterasiirappia. Luonnollisestikin lanttulaatikon pintaan on hyvä tehdä reilusti viiltoja jotta siirappi imeytyy hyvin sisään. Hyvää oli sekin. Kanan sisällä olevaa täyte se vasta hyvää olikin. Sitä kannattaa tosin syödä vasta toisena päivänä jos vain mahdollista. Se vaatii nimittäin aikansa tekeytyäkseen ja on todellakin parhaimmillaan vasta toisena päivänä. Koko atrian kustannukset ovat vain noin 12 euroa ja siitä olisi hyvin syönyt kaksi ihmistä, tai jopa nelihenkinen perhe enemmillä lisukkeilla. Ruokajuomaksi käy mikä vain mutta oikeuksiinsa tällainen ruoka pääsee parhaiten vaikappa espanjalaisen Merlotin kera.

Lähiruuasta tillilihaan

                                       

Niin  paljon  kuin   idioottisen  standardisoimisvimman  riivaamia  ranskalaisia  on jopa oikeutettua parjata, niin täytyy  heille  antaa  tunnustusta  heidän  ruoka-politiikassaan.  

Ranskassa  ei  tulisi  kuuloonkaan  syöttää  koululaisille  Puolasta  tuotettua  potaattia.  Lähiruoka  on  ollut  kovasti  tapeetilla  viime  aikoina  ja  ollee  vastaisuudessakin.  Asia  tuskin  kuitenkaan  etenee  nykymenolla.  Ruuan  hintahan  tässä  on  se  oleellinen  asia  ja  taitaa  tuo  ruuan  arvonlisäveron  rumsteeraus  olla  vain  kosmeettista.  Väliportaat  ottavat  omansa  vastaisuudessakin  ja  jos  ruokaa  mielii  saada  halvemmalla  täytyy  se  hankkia  suoraan  tuottajalta  ja  maalaisserkuilta.  Lähiruuasta  esim.  kouluissa  on  turha  puhua  ellei  asialle  tehdä  jotain.  Mutta  mitäpäs  se  sitten  mahtaisi  olla…

Asiaa  voitaisiin  tietysti  lähestyä  pakko / porkkanakeinoin.  Voitaisiin  tietysti  tehdä  laki  joka  velvoittaisi  hankkimaan  ns.  lähiruuan  raaka-aineet  mahdollisimman  läheltä  valmistuspaikkaa.  Tästä  voitaisiin  tietysti  käyttää  nimeä  “lähiruoka-velvoite.”  Se  tarkoittaisi  sitä  että  vaikkapa  tällainen  keskuskeittiö  velvoitettaisiin  hankkimaan  tietty  prosenttiosuus  ruuan  raaka-aineesta  tietyltä  aluuelta.  Tiedä  sitten  miten  tämä  sotii  vapaata  kilpailua  vastaan.  Mutta  toisaalta  on  vaikea  uskoa  että  kauniista  puheista  huolimatta  vielä  kauniinpaan  lähiruoka-ideologiaan  tuskin  koskaan  päästään.  .

Ongelmaa  mutkistaa  vielä  ennestään  muuttuneet  ruokailutottumukset.  Vanhan  ajan  hätäruuasta  eli  makaroonista  on  tullut  meikäkansan  suosikkiruokaa.  Mutta  niin  kai  se  sitten  on!  Ennen  pommerin  sotaa  meillä  oli  nauris,  sitten  papinketa-leet  opettivat  meidät  fennot  syömään  perunaa,  ja  nyt  on  musertava  maailma-neetos  tuonut  lautasillemme  makaroonin  ja  pastan  ylipäänsä.  Ja  joka  askeleella  on  menty  huonopaan  suuntaan…

Makaroonihan  ei  ole  mitään  muuta  kuin  tuota  valkoisen  miehen  sivilisaatio-muonaa  eli  vehnää,  tuota  saatanan  kirottua  vehnää  joka  pistää  ihmisen  levottomaksi  ja  menee  lopulta  geeneihin  asti.  Vaan  mitäs  tässä  itse  vaahtoa  kun  vehnäleipä  ja  pasta  maistuu  ja  välillä  ollaan  niin  italialaista,  niin  italialaista…  Aate  ja  aikomus  on  välillä  hurja  mutta  liha  on  heikko!

Vielä  ei  kuitenkaan  ole  liian  myöhäistä.  Sinänsä  hyvä  ja  kotimaassa  tuotettava  peruna,  nauris  ja  ruisleipä  on  vielä  mahdollista  nostaa  ruokavaliomme  keskiöön  ja  sitä  kautta  monen  keskivartalo  kavenee  ja  mieli  käy  seesteisemmäksi.  Vähä  vähältä  on  katseemmekin  taas  viileän  tyyni  kuten  taivaanrantaa  tähyävällä  vanhalla  ja  viisaalla  intiaanilla.  Moneen  kuntaan  on  rakennettu  keskuskeittiö  mutta  mitä  siellä  oikein  valmistetaan!  Keskuskeittiötä  voi  verrata  vaikapa  kaukolämopölaitokseen…

Keskuskeittiö  ei  kuitenkaan  ole yhtikäs  mitään  ilman  isoa  “seitsemän  leivän  puu-uunia”  jossa  paistetaan  tuoretta  ruisleipää  joka  arkiaamu.  Ja  kaiken  tämän  voimme  sanoa  ilman  pienintäkään  pelkoa  pakkokollektiivisoinnista.  Niin  tietyllä  tavalla  juuri  sana  keskuskeittiö  tuo  mieleen  reaali-sosialismin  arjen…  Mutta  jonain  päivänä  koittaa  se  aika  jolloin  uudensisältöinen  kansalaistaito  on  taas  koulujen  opinto-ohjelmassa,  ja  myös  uudentyyppiset  terveystarkastajat  käyvät  valistamassa  kansaa  aivan  pienimmistä  koululaisista  lähtien  potaatin,  nauriin  ja  ruisleviän  siunauksellisuudesta.

Arvoon  pitäisi  myös  nostaa  monta  vanhan  ajan  ruokaa  kuten  läskisoossi  ja  tilli-liha.  Tilliliha  oli  muuten  varsinaista  lähiruokaa  joka  tehtiin  sellaisesta  naudanlihasta  joka  ei  enää  juuri  edes  kevannut  huonompaankaan  lihakeittoon,  yleensä  se  tehtiin  lehmän  ylärinta,-  ja  kaulapaloista.  Voimakas  tilli  peitti  sitten  sen  mauttoman  maun  joka  muuten  ruuassa  olisi  ollut.  Olisi  mielenkiinotista  tietää  koska viimeksi  Suomenniemellä  on  suurella pieteetillä valmistettu  tuota  vanhan  ajan  “kauhuruokaa.”  Itse  söisin  sitä  vaikka  huomenna  jos  joku  vanha  ja  ammattitatioinen  keittäjä  sitä  valmistaisi.  Ehkä  sitä  tarjottiin  viimeksi  silloin  kun  Italian  pääministeri  Berlusconi  kävi  Suomessa.  Jos  näin  tapahtui  niin  siinä  kyllä  aktualisoitui  korkeamman  tason  keljuilu.  Italian  keittiö  ei  nimittäin  tunne  sellaista  maustetta  kuin  tilli…

Suavetaurlia

Liimalihaliha on ollut myynnissä Suomessa jo jonkin aikaa. Liimalihalihaan liittyy joidenkin mielestä jotain epäilyttävää, mutta se on avannut aivan uusia näkö-aloja ja myös merkityksiä ja arvoja.

Eräs  gourmet-kulttuuria  vierastava  maanmiehemme  sanoi  kerran:  “Ihan  sama  miltä  ruoka  näyttää,  samaa  paskaa  se  on  lopulta. Mitäs tuohon on sanomista, totta joka sana.  Toisaalta  jos  moisen  totuuden  sanoo  vaikka  naiselle  treffeillä  tai  kynttiläillallisella,  niin  voipi  olla  että  suhde  ei  välttämättä  kehity  haluttuun  suuntaan,  tai  sitten  voi  kehittyäkin  ja  vieläpä  varsin  nopeasti  kehittyykin…

Jokunen vuosi sitten  kuulin  rundraadiostamme  mielenkiintoisen  kuulo-uutimen  joka  puhui  lihaliimalihan  tulosta  markkinoille  ja  kaupaan  Suomessakin.  Asiahan  on  tietysti  niin  että  moinen  liha  maistuu  vain  sellaisille  ihmisille  joilla  ei  ole  varaa  ostaa  kunnon  kokolihaa  tai  sitten  makunystyrät  ovat  pilalla.  Kyse  on  siitä,  että  possunliha  maistuu  aina  samalta  otit  sen  mistä  osasta  possua  tahansa,  mutta  naudanlihan  suhteen  asia  on  toinen.  Asian  tekee  järjettömäksi  myös  se,  että  halutaan  vain  pihviä.  Kehitys  kielii  myös  kunnollisen  ruokakulttuurin  rappiosta.  Naudan  kaula-,  ja  rintapalat  ovat  oivaa  kamaa  lihasopan  valmistamiseen  ja  tillilihaakaan  ei  saisi  unohtaa.

Mutta  asiassa  on  jotain  hauskaakin.  Harvalle  sanoo  mitään  sellainen  asia  kuin  SUOVETAURILIA!  Kysehän  olis  roomalaisten  suuresta  eläinuhrista  jonka  jokainen  itseään  kunnioittava  roomalainen,  tai  sanotaan  vähän  parempi  itaalinen  Rooman  kansalainen,  halusi  kerran  järjestää.  Sana  suavetaurilia  tulee  sanoista  suus  eli  sika,  ovis  eli  lammas  ja  taurus  eli  härkä.  Siis  että  olisi  varaa  hankkia  nuo  kolme  teuraseläintä,  antaa  papin  ne  teurastaa  maan  puhdistamiseksi  ja  pyhittämiseksi,  ja  sitten  järjestää  kunnon  grilli-paartit.  

Lihaliima  mahdollistaisi  nyt  nimittäin  sen,  että  markkinoille  voisi  tuoda  ns.  SUOVETAURILIA-pihvin.  Siis  pihvin  jossa  olisi  tuolla  ihmeellisellä  liimalla  yhdistettynä  possua,  lammasta  ja  nautaa.  Mjaah!  Pihvin  paistaminen  voi  olla  kyllä  varsin  vaativa  juttu...  Ehkä  on  kuitenkin  järkevämpää  valmistaa  kunnon  karjalais-roomalaista  karjalanpaistia.  Kotomaista  possu  porsnaakelia,  häräksi  muuttunutta  hiehoa  ja  melkein  kuusta  tuotua  anzaz - lammasta  (Australia  ja  Uusi-Seelanti).

Itse asiassa karjalan-paistille voisi antaa uuden yleiseuroopplaisen ja uusia arvoja ja yhteyksiä avaavan nimen. Suovetaurilia. Suo viittaisi tietenkin Suomeen ja Taurilia olisi joku mystinen maakunta. Taurilia menee siinä missä Kareliakain. Uusi nimi vanhalle ruokalajille helpottaa myös niitä joita närästää nimitys "karjalanpaisti."

 

Suomalainen härkäpapurokka.

                                  

Vähenevä auringonvalo ja lyhenevä päivä suorastaan pistävät kehon ja mielen huutamaan perinteistä härkäpapurokkaa!  Pääosassa ovat sika (Sus scrofa domestica), härkäpapu ja ihminen.

Härkäpapu eli ficia faba on yksi vanhimpia viljelykasveja mitä maapalleroisemmme päällänsä kantaa. Suomessa sitä on viljelty paljon aikaisemmin kuin hernettä ja juuri perinteinen papurokka täytyykin tehdä juuri härkäpapupohjaan. Härkäpapua on viljelty perinteisesti paljon Itä-Suomessa ja Karjalassa sitä kasvoi joka talossa. Härkäpapu viihtyy joutomaalla eikä sitä tarvitse paljoa edes lannoittaa. Se on nopeakasvuisempi jva viljelyvarmepi kuin herne. Viimeksi kasvatin itse härkäpapua vuonna 2009. Niitä peruja onkin varastossa seitsemisen litraa papuja. Tosin on jäljellä vielä puolisen litraa vuoden 2006 satoa jolloin lajikkeena oli itässuomalainen maatiaskanta "Joutseno." Mutta kyllä eurooppalainen Witkeim-lajikekin käy paremman puutteessa.

Härkäpausopan valmistaminen on pitkäjänteistä hommaa ja otollinen ajankohta on syytä miettiä ajoissa. Parhaat ajankohdat ovat eittämättä Pyhäinpäivän seutu ja laskiaisen jälkeinen aika. Jos härkäpapuja on itse viljelty tai niitä muuten hankittu niin seuraava vaihe on hyvän savupotkan hankinta. Tässä kannattaa suosia päätään nostavia paikallisia lihakuppoja tai kauppahallin kauppiaita. Ellei sitten kasvata sikaa itse ja teurasta sitä perinteisin menoin sekä valmista samalla koko sikaa talven varoille makkaraksi, pylliksi, kinkuksi ja moneksi muuksi herkulliseksi hyödykkeeksi. Onhan siinäkin oma viehätyksensä, ääni-, ja elämysmaailmoineen. 

Reseptihän on loppujen lopuksi vallan yksinkertainen. Keittoon tarvitaan seuraavat ainekset ja välineet:

-uuni joka lämpiää suomalaisvenäläisruotsalaisnorjalaisella uraani/koskienergiapitoisella sähköllä tai puulämmitteinen liesi

-isohko kattila
-keskikokoinen kattila
-yksi  pienehkö  potka 
-kolme  kourallista  kuivattuja  härkäpapuja
-4  keskikokoista  sipulia
-puoli  kourallista  tuoreita  tai  puolituoreita  salvialehtiä  silputtuna
-puoli  tl  timjamia
-puoli  tl  rakuunaa
-teelusikallinen  meiramia
-teelusikallinen  sitruunapippuria
-suolaa  vähintään  ruokalusikallinen
-vettä  noin  6  litraa  (ota  huomioon  haihtumistekijä  pitkäkestoisen  keittoprosessin  vuoksi)

Papuja on liotetava kuten herneitä yön yli. Keiton valmistamiseen kannattaa varata kokonainen joutopäivä sillä mitä pitempään tämä soppa valmistuu, niin sen parempi. Liotetut pavut laitetaan kiehumaan veteen ykköselle pienempään kattilaan. Samaan aikaan isompaan kattilaan laitetaan pari litraa kylmää vettä johon laitetaan pieniksi palasiksi hakatut potkan luut.  Pavut saavat kiehua pari tuntia pienellä lämmöllä ja potkan luille riittää tunti kun kattilaan lisätään vettä keittämisen aikana. Potkan luita keitetään kovalla lämmöllä.

Kun pavut ovat kiehuneet parisen tuntia niin pienemmän kattilan liemi luupaloista siilattuna lisätään isompaan ja lisätään jomkin verran lämpöä. Kun liemi papuineen on kiehunut tunnin verran niin sitten lisätää vettä ja pienehköiksi paloiksi piluttu potkan liha. Annetaan taas kiehua kakkosella tunnin verran ja lisätään hieman vettä kattilaan.

Keitto alkaa nyt pikku hiljaa valmistumaan. Lopuksi lisätää hieniksi silputtu sipuli, salvia ja muut mausteet ja suola. Kattilan voi nyt ottaa liedeltä ja laittaa kannen päälle. Keitto saa tekeytyä itsekseen ilman puolisen tuntia.

Ja mitäpä sitten juomaksi ja muuten… Kirnupiimä on hyvä vaihtoehto, samoin kottari tai muu mallasjuoma. Kunnon rapeakuorinen ruisleipä täydentää tunnelman hyvin. Voita ei pidä unohtaa. Sitten vain viljelemään härkäpapua ja tekemään potkaoptioita paikallisen lihakollektiivin kanssa.

Kun keitto valmistaan kokonaisesta potkasta niin sitä myös riittää viikon varrelle. Ja kun kerran näin juhlavan suomalaisen ruuan kerran valmistaa niin kannattaa toki kutusua vieraitakin. Talkoopäivän tarjoiluna keitto on vallan mainio. Ruuan tarjoilussa pitää muistaa uskonto-, ja kulttuurirajat. Keittoa ei pidä tarjoilla mooseksenuskoville eikä musulmaaneille. Poliittisia rajoja ei pidä asettaa sillä periaatteessa tämä ruokalaji sopii siis melkein kaikille sekaravintoa syöville suomalaisille.

Olen julkaissut tämän reseptin erään version jo muutama vuosi sitten vanhassa INDUSTRIUS-blogissani. Siinä on oiva kuva keitosta. Tietysti reseptiä saa vapaasti muunnella ja kehittää. Resepti jonka tässä esitin on aika mausteinen ja perinteiselle hernekeiton ystävävälle maku voi olla hieman mannermainen. Korostan sitä, että tuore salvia on tärkeä asia keiton onnistumisen kannalta.

Jos jotain lisukkeita haluaa vielä tehdä vieraiden varalle niin salvianlehditä saa todella mielenkintoisen ja uskomattoman herkullisen yllärin joka vie kielen suusta. Nimittäin ihan perinteisessä löysässä taikinassa friteeratut salvianlehdet ovat vallan "vanhojen jumalten" ruokaa..."

Tällä kirjoituksellani olen halunnut esitää perinteistä suomalaista ruokakulttuuria ja härkäpavun viljelyä. Härkäpau sopii mainiosti sianrehuksi, mutta kanojen ravinnoksi se ei käy sillä tietty aminohappo-koostumus on soijarehussa parempi kanan. Kanat tarvitsevat rikkipitoisempaa rehua, siinä se. Mutta jos härkäpapua viljeltäisiin kymmenkertainen määrä nykyiseen verrattuna niin emme olisi niin riippuvaisia soijasta. Enemmänkin saa toki viljellä... Kirjoitukseni on siis myös kanannotto järkevän ja monipuolisen suomalaisen maatalouden puolesta.

19 päivää Beijingiin – Kiinalainen juttu I.

Nyt onkin aika miettiä joitakin ulkoisia tekijöitä, joilla voimme valmistautua 29. olympiadin kisojen täysipainoiseen seuraamiseen. Eli siis miten tulla elämäntapa-kiinalaiseksi? Keinoja on monia. Esimerkiksi ruokavalion tilapäinen muuttaminen, kiinanpommien ja pikkupapattien paukuttelu, salaperäisen virneen virittäminen kasvoille ja niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, kohteliaittein tapojen, huomaavaisten eleiden ja kumartelujen harjoittaminen.

Yksi hyvin tärkeä tekijä on kiinalaisen teen juominen. Tietystikin Earl Grey –teestä on pitkä matka Lapsang Souchongiin. Lapsang Souchonghan on mustaa kiinalaista lehtiteetä. Earl Greyhyn verrattuna sen maku on hyvin tervainen. Sehän on ihan tavallista teetä, joka on vain käsitelty kivihiilisavulla. Maku ei välttämättä istu suomalaiseen suuhun ilman perusteellista totuttelua.

Onpahan aika myöskin aloittaa wokkailu, jos ei sitä aikaisemmin ole jo tehnyt. Yksi helppo resepti on käristää 300 grammaa possun kinkkusuikaletta. Vihanneksiksi voi laittaa herkkusieniä, suikaloitua paprikaa, tietenkin sipulia ja koko komeuden sekaan vielä purkillinen soijapavun versoja ja jotain wokkikastiketta mieltymyksestä riippuen. Tämä nautitaan tietysti puuroutuvan riisin kanssa ja aidoilla tikuilla. Vaan mitäpä on sopiva juoma? Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, tämän komeuden kanssa sopiva ruokajuoma on laimea, haalea vihreä, kiinalainen tee. Sehän on samassa asemassa Kiinassa kuin länsimaissa kuohuviini tai shampanja. Niitähän esimerkiksi saksalaiset käyttävät ruoan kuin ruoan kanssa.

Teetä ja wokkiruokaa tärkeämpi on kuitenkin sisäinen asenne. Kiinalaisuuteen kuuluu, ja on aina kuulunut tietynlainen salaperäisyys. Salaperäisyyshän voi olla merkki harkintakyvystä ja usein jopa syvästä tyyneydestä ja mielenrauhasta. Salaperäistä olemustaan Kiina ei ole koskaan onnistunut karistamaan pois. Ehkäpä sen nykyisen harjoittama valtiopolitrukismi internet-sensuureineen on enemmänkin kiinalaisen salaperäisyyden ilmentymää kuin kommunistista kieroutumaa. Mitäs me olemme kiinalaisia neuvomaan?

Herää vain kysymys: saako nykyään elokuussa mistään pieniä kiinanpommeja ja paukkumattoja? Täytynee varmaan kääntyä kiinalaisten puoleen ja yrittää hankkia moisia karkotteita sitten pimeästi, jos niitä ei muuten kovin helposti saa. Voisihan siinä nimismiehellä olla ihmettelemistä: “Vai että olympialaisia juhlistamaan?” Asiahan on kuitenkin niin, että maassa maan tavalla, tai maahan ei asiaa. Kohta meissä kaikissa asuu pieni kiinalainen.

Mutta mennäänpä lopuksi vielä oikeaan mielenrauhaan, kiinalaiseen mielenrauhaan. Edellä luetellut jotkut ulkoiset tekijät, johin päästään jäljittelemällä tietysti edesauttavat tätä yritystä. Oikea mielenrauha ja pohjaton ilo eivät ole toinen toisensa poissulkevia tekijöitä. Parhaimmillaan olympiakisojen aikana, kun katse on kiinnittynyt yhteen paikkaan maailmassa, voi vallita todellinen jumalten rauha, joka ei voi olla tarttumatta ihmisiin. Tietystikin jokainen järjestävä maa ja kaupunki on tuottanut omanlaisensa version tästä olympialaisesta rauhasta. Vaikka kiinalaiset ovat hillittyä kansaa, on tässä tämänkertaisessa olympiarauhassa kuitenkin jotain riehakkuutta: paukkupommeja, ilotulitteita, lohikäärmekulkueita, villejä ajatuksia kohteliaan hymyn takana. Elikä varsin kiinalainen juttu!

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Viidennen paastoviikon tiistain tunnelmia.

 

Nyt pitäisi paaston syventyä ja jopa sapuskoinnin suhteen tulisi laskeutua yksinkertaisempaan ja karumpaan. Näin on valtaosassa kristikuntaa meininki, vaan kuinkas teköö luterilainen? Kevääntulo vie muutenkin voimia jos varsinkin tekee pientä metsänhoitotyötä. Vomistuva kevätarska ja pitenevä päivä suorastaan pistävät kehon ja mielen huutamaan perinteistä härkäpapurokkaa!

Härkäpapu eli ficia faba on yksi vanhimpia viljelykasveja mitä maapalleroisemmme päällänsä kantaa. Suomessa sitä on viljelty paljon aikaisermmin kuin hernettä ja juuri perinteinen papurokka täytyy tehdä juuri härkäpapupohjaan. Viimeksi kasvatin härkäpapua vuonna 2006 ja niitä peruja onkin varastossa kolmisen litraa papuja. Laitoin eilisellä likoamaan reilut kolme kourallista noita ruskeita kultajyväsiä. Potka oli hankittu jo viimä viikolla paikallisesta lihakaupasta joten on hyvä kokeilla vieläkö vanhan ajan soppa oikein onnistuu? Soppaa on hyvä valmistaa reilummalti kun leikkiin kerran ryhtyy.  

Reseptihän on vallan yksinkertainen. Pakko tässäkin blogissa on ruuasta porinoida kun kerran blogilistalla on ilmoitettu tuotoksen sisältävän myös ruokaan liittyviä juttuja. Keittoon tarvitaan seuraavat emneet ja välineet:

uuni joka lämpiää suomalaisvenäläisruotsalaisnorjalaisella uraani/koskienergiapitoisella sähköllä tai puulämmitteinen liesi
isohko kattila

yksi pienehkö potka 
kolme kourallista kuivattuja härkäpapuja
4 keskikokoista sipulia
puoli kourallista tuoreita tai puolituoreita salvialehtiä silputtuna
puoli tl timjamia
puoli tl rakuunaa
teelusikallinen meiramia
teelusikallinen sitruunapippuria
suolaa vähintään ruokalusikallinen
vettä noin 6 litraa (ota huomioon haihtumistekijä pitkäkestoisen keittoprosessin vuoksi)

Papuja on liotetava kuten herneitä yön yli. Keiton valmistamiseen kannattaa varata kokonainen joutopäivä sillä mitä pitempää tämä soppa valmistuu, niin sen parempi. Liotetut pavut laitetaan kiehumaa veteen ykköselle. Tunin kiehumisen jälkeen lisätään pieniksi kimpaleiksi hakattu potkan luu. Pavut ja potkat luut saavat kiehua kolmesta neljään tuntiin ykkösellä.

Kun keiton valmistus on kestänyt nelisen tuntia niin luut otetaan pois ja keitos laitetaan isompaan kattilaan. Tässä vaiheessa lisätään reilusti vettä ja pieniksi paloiksi pilputtu potkan liha. Annetaan kiehua kakkosella noin tunnin verran.

Keitto alkaa nyt pikku hiljaa valmistua… Lopuksi lisätään hienoksi silputtu sipuli, salvia ja muut mausteet ja suola. Annetaan vielä tekeytyä puolisen tuntia.

Ja mitäpä sitten juomaksi ja muuten… Kirnupiimä on hyvä vaihtoehto, samoin kottari tai muu mallasjuoma. Kunnon rapeakuorinen ruisleipä täydentää tunnelman hyvin. Sitten vain viljelemään härkäpapua ja tekemään potkaoptioita paikallisen lihakollektiivin kanssa jos mielii ensi vuonna viidennellä paastoviikolla papurokkaa syömän…

Kaikki joukolla silakkalaatikkoa rehabilitoimaan.

                               

Näin pitäisi tehdä, ja todella laajassa mittakaavassa. Ja silakkalaatikko onkin niitä ruokia joita ei mieluisana saa ellei sitä itse valmista. Mutta mitä siihen sitten tarvitaan. Lyhyesti sanottuna, ei tärkeysjärjestyksessä: kiinteämaltoista potaitsukkia, suolasilakkaa, porsnaagelia joko pekonina tai savukylkenä, maitoa pari kananmunaa, tuoretta salviaa, valkopippuria, sitruunapippuria, timjamia, rosmariinia ja inkivääriä. Vuoan voiteluun margariinia.

Ja koska silakkalaatikko on talviruokaa ja tänään pyhäpänä on oikea talvikeli niin on todellakin oiva aika valmistaa silakkalaatikkoa. Vai väittääkö joku että juhannusaatto on sitten parempi päivä? Nyt on ulkona hieman alle nollan ja kasvva myötätalviaurinko kiipeää korkeammalla. Runollis-eeppisesti ja värimaailmaltaan tulee mielee Eino Leinon Helkavirsi Kimmon kosto.  

Salvia on ehkä tärkein mauste silakkalaatikossa, eikä kyllä ehkäkään vaan tärkein. Salvia jonka istuin ruusupekin laidalle kesällä 2006 on talvehtinut hyvin ja tuoretta satoa on taas luvassa kesän tultua. Se kesti hyvin viime talven kaksikymppiset joten nouhätä. Talvella poimittu salvia on aromikista ja hieman konsentroitunutta. Tarvitaan puolentusinaa isoja salvianlehtiä jotka silputaan. Mausteenkäytössä meillä on vielä paljon opittavaa. Toisaalta intialaiset tavat jääköön vielä omaan kategoriaansa. Heillä kun on tapana aivan alkutekijöiksi paistaa öljyssä pari kiloa tuoreita mausteita kun valmistetaan juhla-ateriaa koko perheelle. Mutta silakkalaatikkoon tarvitaan puolisen tusinaa tuoreita salvianlehtiä.

Silakat on myös olennainen asia valmistettaessa silakkalaatikkoa. Suolasilakkaa sen on oltava. Jos ei tullut käytyä silakkamarkkinoilla niin jytysuolaiset silakat voi valmistaa parissa vuorokaudessa. Tarvitaan puolisen kiloa hyviä hopeakylkisiä, suolaa ja tarvittava astia. Silakat ladotaan tiiviisti pieneen astiaan ja puolta kiloa varten tarivtaan noin kaksi desilitraa merisuolaa. Silakat siis tungetaan astiaan suolineen ja suoloineen kaikkineen ja annetaan olla näin. Aina jääkaapilla käydessä on kuitenkin hyvä kaataa astiasta sinne kertyvä neste ja jos on siinä tiivis kansi niin hyvä on muutaman kerran tuikeasti hyrskäyttää ja hekumoida jo muutaman päivän päästä koittavaa silakkalaatikkonautintoa. Toisena päivänä silakat otetaan pois purkista, huuhdellaa kylmässä vedessä ja suolestetaan. Tämä siksi jos haluaa saada silakanmädin talteen kiinteinä palkoina. Sitten jo kummasti muumioituneet silakat laitetaan purkkiin uudelleen uuden suolan kanssa. Edelleen on hyvä poistaa purkin pohjalle kertyvä neste aina jääkaapilla käydessä.

Perunoita on syytä keittää jonkin aikaa jotta varsinainen paistoaika saadaan sopivan pituiseksi. Perunat tietysti kuoritaa ja leikataan ohuiksi siivuiksi. Silakan määrä on tietysti mieltymys-kysymys mutta pihdata ei kannata. Hyvä silakkalaatikko kaipaa possu-tekijää ja tähän tarkoitukseen käy oikein hyvin pekoni tai uunikylki. Possua on toki käytettävä pannulla hetki ja tovi. Laatikko rakennetaan tasaisesti ja maustaminen suoritetaan kerroksittain. Possu-tekijä laitetaan tietty pinnalle. Lopuksi kaadetaan munamaito vuokaa ja päälle vielä muutama hyppysellinen salviaa ja sitruunapippuria sekä kolme neljä nokaretta margariinia. Paistoaika on noin 50 min reilussa parissasadassa.


Ja koska on kyse harvinaisesta ja keskivertoa isotöisemmestä ruuasta niin on syytä kutsua paikalle vieraitakin. Silakkalaatikon kanssa tarjoillaa jälkiuunileipää, voita/looraa, puolukkasurvosta ja juomapuolella käy mikä tahansa. Akvatiitti-siivukin käy.

Jotta ruuasta saisi parhaan hyödyn irti on se nautittava hieman ennen pimeän tuloa, mahdollisesti hyvän saunan päälle.

Ja nyt kaikki joukolla rehabilitoimaan silakkalaatikkoa; palauttamaan mainetta ja arvoa joka sille kuuluu…