Agricolan perikunta, Vol 7: Kari Mäkinen. sattumakorpraali.

 

Keijo Korhosen kirjassa sattumakorpraali on hyvä määritelmä siitä mitä käsitteellä tarkoitetaan. On kuitenkin hyvä kerrata alkuun ja vähän perusteellisemmin mitä Korhonen teki. Sanotaan asia vaikka seuraavasti. Suomen armeijassa kuten armeijoissa yleensäkin tarvitaan päällysmiehiä, isompia ja pienempiä. 

Pieni osa jokaisesta ikäluokasta on aina koulutettu upseereiksi ja vähän suurempi joukko aliupseereiksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä että noin kolmeakymmentä sotilasta kohden tarvitaan yksi upseeri ja kahdeksaa sotilasta kohden aliupseeri. Aliupseerit on koulutettu samassa joukko-osastossa johon on tultu palvelusta suorittamaan ja upseerit ovat jo pitkään saaneet koulutusta Haminan reservi-upseerikoulussa. Varusmiesten johtajaominaisuuksia kartoitetaan ja arvioidaan jo alusta alkaen. 

Legenda sattumakorpraalista syntyi jo kauan sitten, mahdollisesti ennen suuria sotia vuosina 1939-1945. Yksinkertaisesti sanottuna väitettiin että joissain joukko-osastoissa reservinaliupseerikouluun määrättiin hyviä johtamis-ominaisuuksia omaavien lisäksi yksi henkilö pilan päiten ja jopa arpomalla. Hän tuli sitten takaisin koulutuksesta korpraalina ja saattoi saada alikessun jämätkin ja joskus yletä jo varusmiesaikana kersantiksi. Eli jotkut pilanpäiten koulutukseen joutuneet osoittivatkin oikein hyviä pomotusominaisuuksia elleivät jopa parempia kuin ne jotka olivat natsoja hinkumalla hinkuneet. Keijo Korhonen katsoi joutuneensa ulkoministeriksi lähinnä vahingossa kun oli oikea mies oikeaan aikaan väärässä paikassa ja nimittää itseään sen vuoksi sattumakorpraaliksi. Korhonen sai olla ulkoministerinä 229 päivää. Mutta voiko piispaksi joutua tavallaan sattumalta ja olla sitten kirkollinen sattumakorpraali?

Suomen kirkon historian piispoista voidaan yhtä henkilöä pitää lähinnä sattuma-korpraalina. Kyseessä on Turun piispana ja arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen. Sattumaa Mäkisen osalta oli lähinnä hänen tulonsa Turun piispaksi. Toinen näytös  eli arkkipiispanvaali oli sitten pakollinen ratkaisu. 

Vuoden 2005 Turun piispan vaali käytiin Ilkka Kantolan eron jälkitunnelmissa. Arkkihiippakuntaan ei ollut ulkopuolelta kovin innokkaita hakijoita. Ulvilan kirkkoherra Mäkisen kanssa tiukimmin kilpaillut Seppo Rissanen oli sentään arkkihiippakunnan miehiä ja vieläpä Åbo akademin suomi-poikia ja oli toiminut Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1995-2001. Monien hämmästykseksi Mäkinen pystyi voittamaan Rissasen toisella kierroksella äänin 403-372. Mäkinen herätti vastustusta ja muutama kirkkoherranvaaleissa pettynyt viranhakija ja joku viran lopulta saanutkin oli tuohtunut ikihyviksi Mäkisen lausunnoista hänen toimiessaan tuomiokapitulin pappisasessorina. Mäkinen jakoi mielipiteitä jo tuolloin.

Mäkisen hengellisyyden laadusta puhuttiin negatiiviseen sävyyn. Rissanen herätti myös vastustusta omalla tavallaan. Joidenkin oli vaikea sulattaa miehen olemusta. Kaikki on tietysti kiinni tulkitsijan näkökulmasta mutta monen mielestä hän oli pöyhkeä ja liian mahtipontinen, eikä ymmärrä kirkkoherran elämää vaikka oli itse ollut kirkkoherrana. Kirkkoherrojen mielipiteet vaikuttivat vielä takavuosi-kymmeninä paljon muiden pappien äänestyskäyttätymiseen. Ensimmäisellä kierroksella oli peräti 7 ehdokasta ja ääniä annettiin 804. Toisella kierroksella äänesti vain 775. Yhteensä äänioikeutettuja oli 840. Vaalin tulos oli tiukka ja moni valitteli hyvän ehdokkaan puutetta ja tuloksen sanottiin olevan arpapeliä ja äänestykseen saatettiin lähteä lantinheittoperiaatteella.  

Mäkisestä tuli siis piispa. Jotkun hänen rovastikuntakolleegoistaan Porin ja Ulvilan seuduilta varoittelivat eteläisempiä kolleegoitaan Mäkisestä: ”Varautukaa sitten siihen että se mies ei pidä mielellään hartauksia tullessaan seurakuntiinne vierailulle.” Mitään varsinaisia tilastoja asiasta ei koskaan tehty joten yksittäiset havainnot eivät tietenkään anna asiasta riittävää kuvaa.

Turun piispana Mäkinen joutui hankaliin tilanteisiin. Milloin piti selvitellä jonkin seurakunnan tulehtunutta tilannetta. Naispappeuskysymyksen suhteen käytiin yksi tiukka ottelu. Vuonna 2007 Vammalan seurakunnassa kiisteltiin asiasta. Seurakunnassa oli kahdeksan pappia joista kaksi oli naisia. Kuudesta miehestä naispapin kanssa yhteistyöstä kieltäytyviä pappeja oli kaksi. Mäkisen sanottiin tulleen Vammalaan määrätietoisena ja entistä määrätietoisempana hän sieltä lähti.   Kieltäytyjille ei ollut sijaa seurakunnassa.

Mäkistä nimiteltiin myös lahtariksi mutta ei suinkaan siksi että hän otti luulot pois naispappeutta vastustavilta. Kirjallisuusmies ja esteetikko Mäkinen oli aikoinaan tehnyt kirkkohistorian alaan liittyvän väitöskirjan kirjailijaryhmä Tulenkantajiin liittyen. Tutkimus kantoi nimeä ”Unelma jälkikristillisestä kulttuurista ja uskon-nosta: Tulenkantajien oppositio kansankirkollista arvomaailmaa vastaan 1924–1930.” Ennen piispaksi tuloaan Mäkinen oli kuitenkin perehtynyt arkkihiippa-kunnan tuomiokapitulin työntekijänä seurakuntien historiaan ja hänellä oli selkeä näkemys siitä mitä piti tehdä. Hänen johdollaan alettiin yhdistelemään pieniä seurakuntia isompiin ja nimitys ”lahtari” juonsi alkunsa juuri tästä. Arkkipiispa-kautenaan Mäkinen yritti sitten mahdotonta eli Turun ja Kaarinan seurakunta-yhtymän seurakuntajakojen muuttamista. Kaksi vuotta ja lukemattomia kokouksia istuttiin asian tiimoilta mutta lopulta arkkipiispa joutui pettymään taistelussaan. Turun kirkkoherrat asettuivat kovaan vastahankaan. 

Jos Mäkisen kautta Turun piispana arvioidaan niin hän selviytyi siitä kohtuul-lisesti ja jos hän joutui olemaan kova naispappeuden vastustajia kohtaan niin hän toimi vain kuten pitikin. Joku ratkaisu asiassa piti saada ja paluuta vanhaan ei enää ollut. Seurakuntaliitosten suhteen Mäkinen oli jopa aikaansa edellä. Mäkistä pidettiin jopa hyvänä kuuntelijana ja hänellä oli vastaanotto määräajoin myös hiippakunnan toisessa isossa kaupungissa eli Porissa. Hän oli onnistunut voitta-maan monen epäilijän ja vähättelijän luottamuksen. 

Kun Jukka Paarman kausi arkkipiispana kääntyi lopuilleen kiinnittivät monet jo katseensa Kari Mäkiseen. Turun arkkihiippakunnan pappien pitäessä kokoustaan Ruissalossa lokakuussa 2009 pyysi joukko kirkkoherroja ja luottamushenkilöitä Mäkistää juhlallisesti ehdokkaaksi arkkipiispan vaaliin Turun Mikaelin kirkon käytävällä jonne hänet oli pyydetty tulemaan. Mäkinen oli hämmentynyt ja hänen ensimmäiset sanat olivat: ”Mutta kun tarkoitukseni on puolustaa vähemmistöjä parisuhdekysymyksessä.” Sitten hän oli tovin hiljaa ja jatkoi valitellen huonoa kielitaitoaan todeten ”I do not speak english very well.” Kuitenkin hän lupasi harkita asiaa ja ilmaisi myöhemmin suostumuksensa. Saiko kirkko arkkipiispan joka puhui tankero-englantia vai vähättelikö mies itseään? Mäkinen otti itseään niskasta kiinni ja aloitti kielitaitonsa parantamisen kunhan oli ensi voittanut vaalin.

Mäkinen sai ensimmäisellä kierroksella enimmät äänet ja voitti lopulta Miikka Ruokasen kahden miehen taistossa toisella kierroksella äänin 593–582. Toisella kierroksella annettiin 27 ääntä enemmän kuin ensimmäisellä. Kirkon pää-äänenkannattajana esiintyvä KOTIMAA-lehti saattoi vaalin jälkeen puhua juttunsa otsikossa yhdentoista äänen arkkipiispasta.

Peli ratkesi jo ensimmäisen kierroksen tulosten tullessa julki. Ruokasen kannattajaryhmän ydinhahmojen ollessa ruokailemassa Miikan kanssa eräässä turkulaisessa ravintolassa, pöytään alkoi virrata tietoja kulissien takaisista ryhmittymisistä. Sosiaalidemokraatit olivat asettumassa toisella kierroksella Mäkisen taakse. Käytännössä tämä tarkoitti Ilkka Kantolan vaaliorganisaatiota ja tukihenkilöitä, jotka olivat aiemmin vieneet Kantolan eduskuntaan. Tähän verkostoon kuului runsaasti kirkollisia vaikuttajia kirkkoneuvostoissa ja -valtuustoissa, ja merkittävä osa heistä oli myös arkkipiispan vaalin virallisia valitsijoita. Samaan aikaan ravintolaan kiiri kuitenkin tieto siitä, että vapaamuurarit olivat puolestaan asettumassa toisella kierroksella Ruokasen puolelle.

Tuo iltapäivä paljasti varsin raadollisesti sen, millaista peliä ja mitä poliittisia sekä yhteiskunnallisia vaikuttajavoimia arkkipiispan vaaleissa todellisuudessa käytetään. Ilkka Kantolan vaaliorganisaatio kävi toisella kierroksella valtavaa, laajaa ja aggressiivista loppukampanjaa, jonka aikana Ruokasta mustamaalattiin todella pahasti. Torjuntataistelu Miikka Ruokasta vastaan oli kuitenkin lopulta voitettu tämän verkoston ahkeralla ja säälimättömällä työllä kaikkialla hiippakunnassa.

Olisi tietysti ollut mielenkiintoista nähdä millaiset kotipaikkaoikeudet ja reservaatit dogmatiikan professori olisi onnistunut järjestämään konservatiiveille Suomen kirkossa ja arkkihiippakunnassa. Ruokanen oli itsenäisyyden aikana kolmas dogmatiikan professori, joka yritti arkkipiispaksi, ja hän pääsi hyvään seuraan Pietilän ja Tiililän kanssa. Voitto oli Mäkiselle hetken lohtu, sillä tämän jälkeen alkoivat vaikeudet.

Mäkinen tuli tunnetuksi arkkipiispakaudellaan irtiotoistaan jotka koskivat tasa-arvoista avioliittokäsitystä ja siitä käytävää keskustelua. Mäkinen piti sen mitä oli luvannut häntä ehdolle pyytämään tulleelle joukolle. Tätä kirjoitettaessa Mäkisen aika on jo ohitse ja hän ei esiinny julkisuudessa mutta hänet muistetaan. Mäkisen aika muokkasi mielipiteitä ja ne jyrkkenivät puoleen jos toiseen. Herääkin lopulta kysymys mistä on kyse. 

Kirkon muodostavat lopulta siihen kuuluvat ihmiset ja he voivat muuttaa järjestyksen perinpohjaisesti jos vain haluavat. Lause kirkon avioliittokäsitteen määritteleminen tapahtuu kirkon omista perusteista käsin on kummallinen. Kirkon perusteet arvioida omaa avioliittokäsitystään nähdään yhä enenevämmässä määrin muinoin keksittynä jäykkänä ja yksipuolisena oppirakennelma. Nykyinen avioliittoinstituutiokaan ei ole kovin vanha. Avioliittoon vihkiminen nähdään  ensisijaisesti yhteiskunnallisena ja juridisena toimenpiteenä. Pappi hoitaa siinä yhteiskunnan antamaa tehtävää, jonka tuloksena syntyy mitä syntyy onnellinen tai vähemmän onnellinen yhteiselämä. Monen mielestä kirkollinen vihkiminen on hassu ja epämääräinen ilmaus. Kirkon monopolivaatimusta ei myöskään nähdä enää tähän aikaan kuuluvana. Internetistä löytyy paljon aivan tavallisten ihmisten tähän liittyvää pohdintaa vaikka seuraavaan tyyliin: ”Kirkollista ja hengellistä toimituksessa ovat rukoukset, raamatunluvut, virret (jos niitä ylipäätään veisataan) ja siunaukset. No, onhan kysymyksessä se ”Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa”, mutta eivätkö ihmiset ole aina Jumalan edessä, myös maistraatissa naimisiin mennessä?”

Lausunnoillaan Mäkinen sai aikaan hämmennystä kirkon ulkomaansuhteissa ja hän ei ollut kovin kiinnostunut oppikeskusteluista Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Venäläiset vetivät niinsanotusti herneet nenäänsä ja kysyivät jossain vaiheessa yksikantaan onko Suomen kirkon avioliittonäkemys muuttunut. Lopulta toiset joutuivat vakuuttamaan Moskovan patriarkaatille että muutosta ei ole tapahtunut ja kautta rantain antamaan ymmärtää että kyse on Mäkisen omasta henkilökohtaisesta kannanotosta.

Viimeistään Mäkisen kauden alussa olisi pitänyt puuttua kirkon rakenteisiin ja sen mammuttitautiin. Sattumakorpraalin arvo tullaan ymmärtämään paremmin vasta tulevaisuudessa. Mahdottoman edessä ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Jotain kertoo miehen vetäytyminen heti kun se oli mahdollista. Mäkinen jäi eläkkeelle olleessaan 63 vuoden, neljän kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Eläkepäivillä Mäkinen on ollut mukana mm. mukana saamelaisten totuus-, ja sovintokomissiossa. 

Vuonna 2010 nähtiin miten jonotusjärjestelmä toimii. Sehän syntyi siis silloin, kun Turun arkkihiippakuntaan tehtiin toinen piispan virka. Turussa oli 2010 tilanne, jossa oli kaksi piispaa, arkkipiispa ja Turun piispa. Turun arkkihiippakunnan vallitsi jo Kantolan lähdön jälkeen tietynlainen kykypula. Kaikki odottivat Kantolasta uutta arkkipiispaa, ja tuossa tilanteessa tuskin kukaan Turun arkkihiippakunnan pappi tai kirkkoherra olisi lähtenyt haastamaan Kantolaa, haastaja olisi tullut muualta. Oltiin tilanteessa, jossa ei ollut ketään vahvaa kirkkoherraa tai sen sellaisen kaliiperin kirkkoherraa, joka olisi ollut Kantolan veroinen. 

Mäkinen oli vuonna 2010 ihan looginen valinta. Hän oli ollut aikanaan hyvän kirkkoherran maineessa. Hän oli ollut Turun tuomiokapitulin asessorina ja piispana. Tämä kaikki vaikka myönnettiin, että teologiselta painoarvoltaan Mäkinen oli kovin kevyt henkilö.

Kantolan jälkeen oli syntynyt tyhjiö. Tyhjiö, jossa Mäkinenkin näytti piispakandidaatilta. Kuvaannollista tuossa Turun piispanvaalissa Kantolan jälkeen oli se, että haastaja tuli ulkopuolelta. Rissasta monet kirkkoherrat ja papit eivät todellakaan ottaneet vakavasti hänen persoonaansa vuoksi. Vuoden 2010 arkkipiispanvaalissa hän oli henkilö, joka pystyi vetoamaan konservatiiviseen siipeen oikein hyvin. Mutta sitten tuo häntä vastaan tehty torjuntataistelu ja se, että toisella kierroksella annettiin enemmän ääniä kuin ensimmäisellä kierroksella, kuvaa jotain. 

Historia ei antanut näyttää, mitä Ruokanen olisi voinut arkkipiispana tehdä ja miten hän olisi viihtynyt Turussa. Hallinnolliselta kannalta Ruokasen tilannetta katsellen voidaanpa sanoa, että arkkipiispaksi tulon jälkeen hänellä olisi ollut kyllä melkoinen kuuria kesytettävänään Turussa ja myöskin kirkkohallituksen kokouksissa. Kuurialla tässä viittaamme ylipäätänsä organisaatioon tai joukkoon, joka johtaa jotain organisaatiota kirkossa, oli sitten kysymys Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulista tai evankelisluterilaisen kirkon kirkkohallituksesta. Kun käytämme tässä termiä kuuria, niin sillä viittaamme tietysti katolisen kirkon ylimpään johtoryhmään neuvostoon, jota johtaa paavi. Ja paaveillahan on joskus todella ollut hankalaa itsepäisten kuurioiden kanssa.

Julkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Agricolan perikunta, Vol 6: Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

 

Vuonna 2005 tapahtunut Arkkihiippakunnan kruununperimys-järjestelmän rikkoutuminen määrittää kirkon ylintä johtoa ja vaaliasetelmia vielä tänäkin päivänä. Mutta mitä oikein tapahtui? Turun arkkihiippakunan synodaalikokous vuonna 2004 on päässyt vauhtiin ja Turun piispa Ilkka Kantola pitää Naantalin kirkossa viikkomessussa saarnan joka antaa leimansa tuon kokouksen työskentelylle. Synodaalikokoukset ovat pappien kokouksia joita on järjestetty säännöllisesti kaikissa hiippakunnissa ja niissä papit ovat perinteisesti puhuneet kirkon kannalta keskeisistä asioista piispojensa johdolla. 

 

Vuonna 2005 tapahtunut Arkkihiippakunnan kruununperimysjärjestelmän rikkoutuminen määrittää kirkon ylintä johtoa ja vaaliasetelmia vielä tänäkin päivänä. Mutta mitä oikein tapahtui? Turun arkkihiippakunan synodaalikokous vuonna 2004 on päässyt vauhtiin ja Turun piispa Ilkka Kantola pitää Naantalin kirkossa viikkomessussa saarnan joka antaa leimansa tuon kokouksen työskentelylle. Synodaalikokoukset ovat pappien kokouksia joita on järjestetty säännöllisesti kaikissa hiippakunnissa ja niissä papit ovat perinteisesti puhuneet kirkon kannalta keskeisistä asioista piispojensa johdolla. 

 

Nyt oli ollut tarkoitus että Arkkihiippakunassakin olisi puhuttu kirkon olemuksen kannalta keskeisestä asiasta eli Raamatusta. Kirkon tutkimuskeskus oli julkaissut kirjan ”Raamattu ja kirkon usko tänään” jossa oli monta ansiokasta kirjoitusta. Mutta arkkihiippakunnassa tuo kirja jäi Kantolan nostattaman ryöpyn varjoon. Arkkipiispa Jukka Paarma istui hiljaa omissa mietteissään keskustelun velloessa. Hän suorastaan painoi päänsä alas. Mitä oli siis tapahtunut? Kantola oli antanut omalla panoksellaan lähtölaukauksen keskustelulle joka edelleen käy kiivaana Suomen kirkossa. Suomen kirkon homokäräjät olivat käynnistyneet toden teolla.

 

Kantola lähti liikkeelle Luukkaan evankeliumin kuvauksesta jossa Jeesus ajautuu fariseusten kanssa riitaan sapattikäskyn tulkinnasta kysyen: ”Mitä te itse teette silloin, kun uskonnon omasta perinteestä nouseva moraalinen näkemys joutuu ristiriitaan tämän hetken akuutissa tilanteessa syntyvän omantunnon vaatimuksen kanssa?”

 

Kantola havainnollisti kysymyksenasettelua uudelleen: ”Kumpi on tärkeämpää, tukea kristittyjä, jotka haluavat sitoutua samaa sukupuolta olevaan kumppaniinsa, vai varmistaa se, ettei Jumalan tahto vain tule loukatuksi?” Että Kantola antoi ymmärtää että lähimmäinen on tärkeämpi kuin Jumala oli monelle liikaa. Tämän jälkeen kuultiin vielä johtopäätös siitä että paljon puhuttu vapaus Jeesuksessa Kristuksessa tarkoittaisi sitä että jumalasuhde ei enää olisikaan moraalinen asia. Ja koska se ei olisi moraalinen asia, niin lähimmäisen hyvän voisi asettaa Jumalan edelle.

 

Kokouksessa nähtiin sitten monta vanhoillisten homofobian läpitunkemaa todistuspuheenvuoroa. Harvoin näkee sellaisia ilmeitä. Kantola kuunteli kaikki puheenvuorot ja päätti sitten keskustelun kovin oudolla heitolla kertoessaan onnettomuudesta jossa hänen lähisukulaisensa putosi kirkon katolta kesken paanujen tervausurakan kuolettavien seurauksin. Keskustelu päättyi siltä erää siihen.  

 

Tämä siis syksyllä 2004 ja nyt voi jäädä miettimään miksi mies oli noin rohkea ja näytti käyttäytyvän kuin olisi menettänyt itsesuojeluvaistonsa? Jotain oli jo tekeillä ja jollain tavalla hänen käytöksensä on ymmärrettävää kun ajattelee millaisessa kiirastulessa hän tuolloin eli ja oli. Kantola eli omaa syvää kriisiään ja ei ainoastaan aavistanut vaan myös tiesi kohtalonsa. Arkkipiispa Jukka Paarman vaikenemiselle oli syynsä. Hänen rohkea esiintymisensä olisi jäänyt historiaan avauksena joka olisi antanut uutta suuntaa keskustelulle ja hänellä olisi riittänyt varmastikin eväitä puolustaa näkemyksiään. Tukea hän olisi saanut vihervasemmistolaiselta medialta jonka vaikutusvalta oli kasvussa. Kirkko olisi myös saanut positiivista julkisuutta ellei seuraavan vuoden keväällä olisi paljastunut jotain joka murskasi Kantolan piispanuran ja vei pohjan erään kysymyksen hallitulta käsittelyltä Suomen kirkossa. Paljastui nimittäin että Kantolalla oli avioliiton ulkopuolinen suhde toisaalla naimisissa olevan naisen kanssa joka oli vielä pappi. 

 

Aika ei ollut kypsä piispan avioerolle ja sille että hän olisi voinut viedä uuden rakkautensa kunniallisesti alttarille. Asiasta ei käyty samanlaista vääntöä joka käytiin Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaan Edward kahdeksannen halutessa solmia avioliiton kahdesti eronneen Wallis Simpsonin kanssa mutta irvokkaalla tavalla Kantolan tapaus muistuttaa tätä. Pian alettiin puhua pettäjäpiispasta ja Kantolan kiirastuli kävi yhä kovemmilla lämmöillä. Kantola erosi piispanvirasta saaden kuitenkin pitää arvonimen piispa ja oikeuden kantaa violettia papinpaitaa loppuikänsä. Myöhemmin Kantola on vielä saanut emerituspiispanristin eli hänet on rehabilisoitu.  Ilman erokohua Kantola olisi voinut jatkaa virassaan vielä siihen saakka kunnes Jukka Parma jäisi eläkkeelle vuonna 2010 ja ottaa läpihuutojuttuna Turun ja Suomen arkkipiispan tehtävät. Vuonna 2022 hän olisi silloin 65-vuotias ja pakollinen eroamisikä olisi tullut vastaan vasta vuonna 2026. Vasta nyt 1960-luvulla syntynyt henkilö voisi nousta arkkipiispaksi. Kari Mäkisestä ei olisi koskaan tullut arkkipiispaa eikä tietenkään myös Tapio Luomasta. Erotessaan virasta Ilkka Kantolasta tuli Suomen kirkon Windsorin herttua. 

 

Mutta oppineelle ja julkisuudessa näkyvälle miehelle oli käyttöä. Eipä aikaakaan kun Kantilasta oltiin puuhaamassa jo Suomen sosialidemokraat-tisen puolueen eduskuntavaaliehdokasta. Ja kyllähän Ilkka tuollaisen pikkujutun selvitti mennen tullen. Vuoden 2007 vaaleissaa äänisaaalis oli 5091 mikä oli toki alle puolet puolueen ykkösnimen Heli Paasion saamasta äänimäärästä Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Mutta läpi mentiin myös vuoden 2011 Suomen poliittista karttaa muuttaneissa vaaleissa ja vielä 2015 kunnes poliittinen löpö loppui vuonna 2019 Kantolan saadessa vain 3205 ääntä. Kantolan ollessa kansanedustajan vuosina 2007-2019 SDP oli hallituspuolueen vain Kataisen ja Stubbin ollessa pääministereinä vuosina 2011-2015 ja Kantolalla ei ollut mitään asiaa ministeriksi vaikka hän varmasti olisi hoitanut pestinsä moitteettomasti monessakin ministeriössä. Kantolan poliittista uraa rasitti se, että häntä ei oikein pidetty ”oikeana demarina.” Väärä demari oli kuitenkin kahdentoista edustajavuoden aikana viiden valiokunnan täysjäsen ja Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja vuosina 2011-2015 mikä ei ole mitenkään vähäinen virka eikä lohdutus-palkinto. Kantola ansaitsi kuitenkin täyden kansanedustajan eläkkeen. Vuonna 2018 hän asettui kuitenkin ehdolle arkkipiispanvaalissa mutta jäi viimeiseksi viiden ehdokkaan kisan ensimmäisellä kierroksella.

 

Kantolan ero Turun piispan virasta vuonna 2005 muutti kirkollisia kuvioita arkkihiippakunassa perusteellisesti. Turkuun oli siis saatu toinen piispa koska katsottiin että arkkipiispan tehtäväkuorma oli liian suuri. Asetelma oli ongelmallinen sillä se tavallaan loi jonotusjärjestelmän jossa Turun piispa, siis hiippakunnan toinen piispa, oli saava etulyöntiaseman arkkipiispan vaihtuessa. Kantolan ollessa Turun arkkipiispa ja Jukka Paarman tultua valituksi arkkipiispaksi John Vikströmin jälkeen vuonna 1999 asetelma oli selvä. Kantola olisi ollut perintöprinssinä vuoteen 2010 saakka ja vasta silloin olisi valittu järjestyksessään toinen Turun piispa Kantolan mitä varmimmin tultua valituksi arkkipiispaksi. Kantolan jälkeen Turun piispaksi tuli Kari Mäkinen, sattumakorpraali, josta tuli sitten myös arkkipiispa. 

 

Arkkihiippakunnasta tuli täysin sisäsiittoinen kun Mäkisen jälkeen Turun piispaksi valittiin pitkään hiippakunnan tuomiokapitulissa  työskennellyt Kaarlo Kalliala joka ei kuitenkaan halunnut arkkipiispaksi. Kallialan jälkeen Turun piispaksi tuli sitten hiippakuntadekaani Mari Leppänen. Ja sitten joku vielä väittää ettei Suomessa ole kuninkaallisia! Onhan niitä kun asia oikein oivaltaa. Kysymys siitä tarvitaanko Turun arkkihiippakunnassa kahta piispaa nousee varmasti keskustelun alaiseksi kun resurssit lähivuosina kiristyvät.

 

Aina voi tietysti kysyä sitä miten olisi käynyt jos Kantola olisi välttänyt ne tapahtumat jotka johtivat hänen eroonsa. Järkevä ihminen ei kadu teke-misiään vaan ottaa niistä opikseen. Vuonna 2002 valmistuneessa amerik-kalaisessa elokuvassa ”The Time Machine” joka pohjautuu samannimisen H.G.Wellsin kirjaan on hyvin opettavainen romanttinen taustatarina. Siinä keksijä, tohtori Alexander Hartdegen, yrittää palata ajassa taaksepäin pelastaakseen väkivaltaisen kuoleman kokeneen rakkaanssa Emman epäonnistuen kuitenkin useampaan kertaan. Kohtalo oli määrännyt Emman kuolemaan ja hän vain kokee tuon tapahtuman kerta toisensa jälkeen palatessaan tiettyyn hetkeen. Tällä logiikalla ajateltuna Kantola palatessaan aikakoneella takavuosiin ei välttäisi kohtaloaan. Ehkä ajatus on jopa sielunhoidollinen. Jos et hyväksy menneisyyttäsi ja jotain valintaa siellä kiroat samalla nykyhetken ja mahdollisesti omat lapsesikin. Tapahtunut pitää vain hyväksyä ja nähdä kaikki parhaat puolet ja mahdollisuudet. Ilkka Kantolan tehtävänä ei ollut tulla Turun ja Suomen arkkipiispaksi, ja tuskin hän olisi voinut pelastaa Suomen kirkkoa siltä sekasorrolta johon se ajautui.

 

Windsorin herttua Edward kyllä tiesi mitä oli menettänyt ja ikävöi todelli-suutta jossa olisi voinut elää. Kerrotaan että hän joskus joutui odottelemaan tuntitolkulla oikuttelevaa vaimoaan. Hän oli painanut päänsä alas ja laittanut kätensä ohimoilleen ja itkenyt katkerasti. Oikeaa kuningasta muut odottavat mutta kruunusta luopuneen kuninkaan osa ei ole varmastikaan aina niin ylevä ja kadehtittava. Sen saattoi vain Edward tietää. Tietysti on hyvä noudattaa sydämensä ääntä ja onnellinen se jonka valinta oli oikea. Niin, ja joskus amerikkalainenkin elokuva voi opettaa meitä tavalla jota ensi katse-lemalta emme osaisi odottaa. 

 

Tähän sopii Electric Light Orchestran kappaleen Hold on Tight ja ranskankielinen kertosäe saa mielen kovin kaihoisaksi, ja nuoruuden tunteet pursuavat pintaan omankin ehkä kovin kyynistyneen ja kalttaantuneen miehen rinnasta. Ehkä Ilkka Kantolakin on laittanut tämän joskus soimaan.

 

Accroche-toi à ton rêve // Accroche-toi à ton rêve
Quand tu vois ton bateau partir
Quand tu sens ton coeur se briser // Accroche-toi à ton rêve

Pidä kiinni unelmastasi // Pidä kiinni unelmastasi
Kun näet veneesi lähtevän
Kun tunnet sydämesi särkyvän // Pidä kiinni unelmastasi

Ja tästä linkistä kuuntelmaan tätä ”Jeff Lynne Bandin” upeaa raitaa.

Julkaisun kuva tehyt tekoälyn avaulla. Sovellus Picsart.

Jukka Paarman testamentti — Agricolan perikunta. vol 1.

 

                                       

Oli toukokuun kuudestoista vuonna 2010. Oli kyse arkkipiispa Jukka Paarman jäähyväisjumalan-palveluksesta.  Jumalanpalveluksen saarnaa, Jukka Paarman testamenttia, kommentoitiin uutisoitiin heti  ja aika tavalla yksioikoisesti. Kyse oli siis eläkkeelle jäävän arkkipiispan jäähyväissaarnasta, pitkäaikaisen kirkon palvelijan uskonnollisesta puheesta. Kirkkovuo-dessa elettiin kuudetta sunnuntaita pääsiäisen jälkeen. Saarnatekstinä oli kappale ns. Jeesuksen jäähyväis-puheesta Johanneksen evankeliumin luvuista 15 ja 16.

Johannes 15:26-16:4
Jeesus sanoi:
    Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille.”

Kyse ei siis todellakaan ollut sattumasta vaan ihan kirkkovuoden mukaisesta tekstikierrosta. Kaikesta sattumattomuudesta ja sattumasta huolimatta teksti oli tilanteeseen nähden hyvä, sillä kohta olisi helluntai ja silloin kirkoissa puhuttaisiin “Pyhän Hengen vuodatuksesta.”

Paarma lähti liikkeelle, jalkapallo- ja jääkiekkaupungissa kun ollaan, siitä mitä mielleyhtymiä sana puolustaja meissä herättää. Näin hyvässä saarnassa yleensä tehdään. Siis ei välttämättä puhuta urheilusta, vaan herätetään mielenkiinto vaikkapa yhteisellä ja kiinnostavalla tavalla. Paarman alkuoivallus oli hyvä, mutta jossain määrin vanhanaikainen. Joka ymmärtää mitä sellainen käsite kuin “totaalinen jalkapallo” tarkoittaa, tai jääkiekon yhteydessä viisikkopuolustus, niin tietää mistä on tässä vanhanaikaisuus-käsitteessä kyse! Jääkiekossa puolustajalla on tehtävänsä, mutta koko viisikon tulee puolustaa ja pelata tiiviisti yhteen. Samoin on laita jalkapallossa; kaikkien tulee tehdä kovaa työtä. Itsekeskeisen pelaajan otteita voimme parhaillaan seurata vuoden 2026 jalkapalloilun MM-kisoissa. Siinä viitataan Ronaldoon. Puhutaan miehestä, joka ei tee mitään joukkueelleen, vaan itselleen. Hän ei puolusta ja menee sotkeutumaan joukkuetovereiden laukaisuyrityksiinkin.

Mutta Jukka Paarman saarna oli noista em. saivarteluista huolimatta loistava ja huoliteltu, varmasti hyvin pureskeltu ja useaan kertaan kirjoitettu. Vaivaton se oli ja jopa sietämättömän kevyt. Otsikoksi Paarma oli kirjoittanut “Kun oma maali ei pysy puhtaana.” Paarman kokonaisajatus oli se, että kirkon tulee olla puolustaja. Sen tulee oman olemuksensa ja tehtävänsä johdosta edistää elämän eheytymistä ja johtaa ihmisiä Jeesuksen Kristuksen luo.

Paarman saarna oli sujuvaa  puhetta, mutta tietyllä tavalla, jos halutaan asiaa ammattimaisen ankarasti tarkastella, niin se jäi paljolti sloganien tasolle. Se on itse asiassa ketju sloganeita, mutta hyviä sloganeita. Suomalaiselle papillehan voi olla vaikeaa yrittää selittää, eli mennä sloganien taakse, mitä ns. “apostoli Paavalin teologian” keskeinen teema “Kristuksessa oleminen” tarkoittaa.

Paarma puhui asiaa ja kieltämättä hänen slogan-ketjunsa oli hyvä ja saarna on parhaita mitä Suomen kirkossa on pitkään aikaan kukaan piispa pitänyt. Se oli johdonmukainen ja sisältörikas ja omalla tavallaan sietämättömän kevyt, ja siinä oli hyvä loppuhuipennus. Loppuhuipennuksessaan Paarma puhui onnistuneesti siitä millaisia ihmisiä kaikki kirkon jäsenet ovat. Huipennuksessa oli armon sanomaa. Ihmiset ovat vaeltava joukko jossa on napisijoita, epäilijöitä, kompuroijia ja eksyviä jäseniä. Paarma antoi ymmärtää rivien välistä myös sen, että sananpalvelijakin voi olla, ja saa olla, aivan samanlainen heikko ihminen kuin muutkin.

Näin voi tietysti sanoa, mutta Pontius Pilatuksen tavoin voimme kysyä: “Mikä on totuus?” Paarman puhe oli tietyllä tavalla erään ihanteen perään haikailua. Aivan samalla tavalla voidaan kysyä “Riittääkö tilaa kaikille?” Aivan samoilla eväillä olisi tuossa saarnassa voinut kysyä: “Miksi kirkon piirissä hyökätään eikä puolusteta, miksi kompuroijille ei ole tilaa.” Ja aivan samalla tavalla olisi voinut kysyä sitä onko tällä meidän luterilaisella kirkolla ihan oikeasti sitä Pyhää Henkeä?

Ihmisen käyttäytymiselle on ominaista kaksinaismoraali. Lyhyesti sanoen. Toimitaan eri tavalla kuin järki ja omatunto edellyttäisivät. Samalla tuomitaan toiset samasta mihin itsekin pohjimmiltaan syyllistytään. Kaksinaismoraalia on kaikkialla, ei ainoastaan kirkossa. Mutta kirkossa on vuosituhansien aikana syntynyt jotain vielä pahempaa: kolminaisuusmoraali. Tämä termi on varattava käyttöön vain silloin kun puhutaan kirkosta ja eri kirkkojen piirissä ymmärrettävästä käyttäytymisestä. Kolminaisuusmoraalia harjoittava ihminen yrittää pettää kaikkea mahdollista, ja se ilmenee petoksena omaa itseään kohtaan, omia lähimmäisiä kohtaan ja yrityksenä pettää siinä samassa Jumalaakin. On sanottu, että kaikki on mahdollista Jumalalle, mutta jos Jumala on totuus, rakkaus ja hyvyys niin hänelle ei ole paha mahdollista. Ihmiselle sen sijaan on kaikki mahdollista inhimillisessä mielessä ja joskus hän voi tehdä aavistuksenomaisesti hyvääkin, jopa rakastaa ja olla totuudellinen.

En pidä epäile sitä etteikö Paarma olisi voinut vastata kaikkeen siihen mitä tässä on kysytty tai yritetty kysyä. Jos hän tuohon tehtävään olisi ryhtynyt niin jumalan-palvelus jatkuisi vielä nytkin, eli yli 16 vuotta sen alkamisen jälkeen. Mutta saarna oli niin hyvä kuin vain sen pitäjä pystyi pitämään. Ja loppujen lopuksi ihmiseltä ei pidä eikä saa muuta eikä liikaa pyytää kuin se mihin hän voi kohtuudella vastata. Ja sitten pitää ymmärtää sekin, että jos Paarma olisi yrittänyt selittää sen mitä Kristuksessa oleminen oikein on niin moniko paikalla olleista olisi asian todella ymmärtänyt? Oma hyvin radikaali ja röyhkeä väitteeni on siinä, että reilusti vähempi määrä kuin kirkossa olleiden pappien määrä!Jukka Paarma on testamenttinsa jättänyt ja jäimme odottamaan sitä mikä on hänen seuraajansa avaus! 

Tulevat vuodet osoittivat sen että Paarma oli viimeinen arkkipiispa joka piti kirkon jotenkin kasassa suurten muutosten jälkeen. Paarman edeltäjää John Vikströmiä voidaan verrata Yhdysvaltojen suureen presidentti Franklin Delano Rooseveltiin. Vikström oli suuri visionääri ja pitkäaikainen johtaja, joka vei kirkon läpi suurten murrosten (kuten naispappeuden hyväksyminen vuonna 1986). Hän oli se, joka rakensi "uuden diilin" kirkon ja modernin yhteiskunnan välille. Jukka Paarma oli ikään kuin Harry S. Truman Rooseveltin jälkeen. Mies, joka joutui astumaan suuren edeltäjänsä saappaisiin ja hallitsemaan "ydinpommin jälkeistä aikaa". Naispappeus oli se kirkollinen atomipommi, joka muutti hengellisen maiseman pysyvästi. Paarma ei ollut samanlainen karismaattinen teoreetikko kuin Vikström, mutta hän oli pragmaatikko, joka piti koneiston käynnissä ja esti kirkkoa halkeamasta liitoksistaan säteilyn keskellä. Yhdysvaltojen historiassa Trumanin arvostus hyvänä presidenttinä on kasvanut vuosikymmenten myötä ja niin tulee Paarmankin arvostus vielä nousemaan Suomen ja Turun arkkipiispana. Hän piti sanansa jotka hän lausui astuessaan virkaansa jota piti hallussa 12 vuotta.

Paarma antoi ymmärtää vuonna 1998 että eihöhän tässä saada kaikki pysymään yhteisen sateenvarjon alla. Hänen keskeinen viestinsä yhtenäisyyden säilyttämiseksi vuonna 1998 ja virkakautensa alussa oli maltti, yhteistyö ja toisinajattelijoiden sietäminen kansankirkon sisällä. Paarman keskeiset ajatukset hänen virkakaudellaan olivat:

Avoimuus ja vuoropuhelu: Paarma korosti, että kirkon yhtenäisyys ei synny pakottamalla, vaan keskinäisellä kunnioituksella ja kuuntelemisella. Hän uskoi, että eri tavalla ajattelevien on mahdollista mahtua saman katon alle, kunhan yhteistyön perussäännöistä sovitaan.

Naispappeuskiistan rauhoittaminen: Paarma pyrki vakuuttamaan, ettei kirkko repeäisi naispappeuteen. Hän piti mediaa osasyyllisenä kiistan kärjistymiseen ja katsoi, että kiistakysymyksiä oli suurenneltu.

Paluu perusteisiin: Paarma halusi siirtää painopistettä hallinnollisesta riitelystä kirkon perustehtävään ja inhimillisiin arvoihin. Hän painotti, että kirkon on oltava läsnä ihmisten arjessa, ei vain otsikoissa.

Tästä alkaa kertomus suomalaisen kirkon tilasta, valtataistelusta, kulissipelistä ja sen umpikujasta, josta ei ole pakoa mihinkään suuntaan . Kirjoitukset jatkuvat noin 70 kirjoituksen sarjalla aina vuoteen 2028 saakka, eli aikaan, jolloin arkkipiispan vaali on ajankohtainen. Seuraa Agricolan perikunta-blogia.

Mäkisen kirkon alkutahdit 06.06.2010.

Menin  sitten   minäkin  tänään  Suomen  kansallispyhättöön  jossa  Turku  ja  koko  Suomi  sai  uuden  arkkipiispan.  Palvos  oli  hieno  periaatteessa  kaikkinensa  ja  paikalla  oli  myös  Tasavaltakunnan  presidentti  Halonen,  eduskunnan  puhemies  Sauli  Niinistö  ja  myös  Puolustusvoimien  komentaja  Ari  Puheloinen.  Arkkipiispan  asetti  virkaansa  piispakuntamme  vanhin  piispa  eli  Helsingin  Eero  Huovinen.  

Huovisen  puhe  tässä  Kari  Mäkisen virkaanasettajaismessussa  oli  hyvin  perinteinen  ja  hengellisesti  rakentava.  Huomio  kiinnittyi  kuitenkin  hienon  palveluksen  ohitse  uuden  arkkipiispan eli Kari Mäkisen saarnaan.

Aivan  aluksi  on  kysyttävä  kirkon  opetuksen,  raamatuntulkinnan  ja  saarna-opin  näkökulmasta  sitä,  onnistuiko  Mäkinen  saarnassaan  ja  jos  ei  onnistunut,  niin  mikä  meni  pieleen?  Lieventävänä  asianhaarna  voidaan  sanoa  ennen  kaikkea  se,  että  teksti  ei  ole  kaikkein  helpoimpia  saarnatekstejä.  Vaarana  on  liian  naivi  saarna  tai  sitten  täydellinen aiheen  ja  tekstin  ohitus.  Päivän  saarnateksti  on  luettava  huolellisesti,  muuten  kuulijalla  ja  saarnan  arvioitsijalla  on  taipumus  täydelliseen  väärintulkintaan  ja  ylilyöntiin.  Tähän  on  sortunut  tänään  jo  ainakin  muutoin  niin  hyvän  ja  korrektin  tekstuaali-television  toimittaja  laatiessaan  tätä  kirjoitusta  laadittaessa  näkyvillä  olevan  seuraavan  tekstin  sivulle  109. Laitan  tuon  tekstin  tähän  nyt  kokonaisuudessaan:

”Evankelis-luterilaisen kirkon  arkkipiispa Kari Mäkinen on vihitty  virkaansa Turun tuomiokirkossa. Vihkimisen toimitti Helsingin hiippakunnan väistyvä piispa Eero Huovinen avustajineen. Virkaanasettamissaarnassaan uusi arkkipiispa puhui ihmisarvon puolesta.  Saarna pohjautui Luukkaan evankeliumin  kertomukseen köyhästä Lasaruksesta, jonka rikas mies ajaa oveltaan.  Vihkiminen ja messu alkoivat aamupäivällä ristikulkueella, johon osallistuivat hiippakuntien piispat  sekä tuleva arkkipiispa.”

Tekstissä  ja  Jeesuksen  arvoituksellisissa  sanoissa  rikas  mies  ei  toimi  sillä  tavalla  väärin, että  hän  ajaisi  Lasaruksen  pois  oveltaan.  Hän  vain  on rikas  ja  Lasarus  on  aikansa  osaton  ihminen.  Tetkstuaali-television  toimittajalla  polla  leikkasi  muutenkin  apulantaa  sillä  kysehän  ei  ollut  arkkipiispan  vihkimisestä  sillä  Mäkinenhän  oli  jo  piispa.  Tilaisuus  oli  virallisesti  kuten  ohjelmalehtinenkin  asian  ilmaisee:  ”Messu  ja  arkkipiispan  virkaan  asettaminen  Turun  tuomiokirkossa.”  Oppia  ikä  kaikki  rakkaat  Yleisradion  toimittajat!

Jos  sanotaan  aivan  aluksi  yksi  asia  suoraan  niin  sanotaan  se  ettei  tarvitse  kierrellä  asiaa  ympäri  kuten  egyptiläinen  kirjurinkissa  kiertelee  skarabeusta.  Mäkisen  saarnaa  ei  todellakaan  voida  pitää  kristillisen  kirkon  saarnana,  eikä  varsinkaan  luterilaisen  papin  saarnana.  Se  täyttää  kriteerit  uskonnollisesta  puheesta  jossa  väljästi  puhutaan  Jumalasta,  Jeesuksesta,  Raamatun  sanasta  ja  siitä  mitä  pitäisi  tehdä  noin  ylimalkaan.  Saarnan  eetos  ja  henki  liikkui  pitkälti  yhteiskunnallisten  asioiden  hyvin  niukassa  repostelussa  ja  näykkimisessä.  Luterilainen  saarna  on  toki  vuosisatojen  saatossa  muuttunut,  mutta  jos  tässä  on  kehityksen  tulos,  niin  olemme  uuden  ajan  kynnyksellä  ja  jo  ehkä  syvällä  jossain  josta  voidaan  todellakin  käyttää  nimeä  ”Mäkisen  kirkko.”  Seuraavassa  esitän  seitsemän  indymäistä  (Luoja  ja  kaitselmus  varjelkoon  minut  narsismilta.)  huomiota  arkkipiispa  Mäkisen  saarnasta.

I  huomio.  Saarna  alkaa  koko  Luukkaan  evankeliumin  tulkintahorisontin  ja  tekstin  varsinaisen  tähtäyspisteen  täydellisellä  vesittämisellä.  Mäkinenhän  sanoi:  ”Kertomus asettaa tämän todellisuuden perimmäiseen perspektiiviin, kuolemaa vasten. Mutta sitä ei kerrota, jotta tietäisimme, mitä on kuoleman jälkeen, vaan jotta näkisimme ihmiset ja ihmisten talon järjestyksen paljaana, niin kuin Jumala näkee.”  Päivän  aiheena  on  ”Katoavat  ja  katoamattomat  aarteet”  ja  Mäkinen  ei  viime  kädessä  ota  tätä  lainkaan  huomioon.  Kertomuksen  tila  tuonpuoleisessa  ei  ole  sellainen  helvetti  jollaiseksi  se  voidaan  kuvitella  nykyajan  kristittyjen  ajatusmaailmassa.  Jeesus puhui  juutalaisille  joilla  oli  käsitys  tuonelasta  joka  oli  eräänlainen  heikennetyn  elämänvoiman  todellisuus.  Siellä  ei  kärsitty  tuomiota  vaan  odotettiin  sitä.  Mäkinen  ei  ole  kyennyt  saarnan  tekemisen  kannalta  ns.  eksegeettiseen  analyysiin,  joka  olisi  ollut  aivan  ehdoton  edellytys  varsinaisen  dogmaattisen  analyysin  tekemiseen,  jotta  hän  olisi  voinut  tulkita  asiat  meille  oppimme  valossa.  Tosia-asia  lienee  se,  että  kappale  Luukas  16:19-31  on  enemmän  itse  evankeliumin  kirjoittajan  kynästä  kuin  itsensä  Jeesuksen  suusta.  Kertomushan  esiintyy  vain  Luukkaan  evankeliumissa.  Toisaalta  asian  vaikeus  puoltaa  sitäkin,  että  sanat  ovat  pääasiassa  Jeesuksen  suusta.  Tekstin  tähtäyspiste  on  kuitenkin  siinä,  että  tämän  maailman  elämä  ja  tuonpuoleisessa  tuleva  ovat  riippuvuusuhteessa  keskenään  ja  tämän  Mäkinen  kieltää  täydellisesti.

II  huomio.  Vaikka  Mäkinen  perää  oikeutta  ja  ihmisarvoa  ollen  oikeassa  niin  hän  ei  lopulta  kerro  sitä  miten  se  saavutetaan.  75  prosenttia  hänen  saarnastaan  on  sosiaalipornoa  johon  on  helppo  yhtyä.  Sellaista  puhumalla  on  tietenkin  helppo  miellyttää  suurinta  osaa  nyky-suomalaisia.  Mies  asettaa  kysymyksiä  joihin  hän  itse  voi  joskus  ottaa  kantaakin,  ja  niiden lähtökohdat  hän  on  varmaan  tunnistanutkin,  mutta  arvoituksellisuudessaan  ja  jahkailussaan  hän  menee  jopa  Mauno  Koivistosta  ohitse.

III  huomio.  Mäkisen  puhe  oli  osoitus  siitä  mihin  luterilainen  saarna  on  edennyt.  Hänen  tänäisessä  puheessaan oli  jotain  joka  voidaan  jollain  tavalla  mieltää  miedoksi  lain  saarnaksi:  Jumalan  tahto  ei  toteudu  yhteiskunnassamme.  Mäkinen  ei  kuitenkaan  selitä  sitä,  miksi  se  ei  toteudu,  miksi  yhteiskunnassa  vallitsee  synnin  olotila.  Hän  tyytyy  vain  kuvailemaan  sitä  lavean  leudosti.

IV  huomio.  Mutta  paljastavimmillaan  Mäkisen  puhe  oli  merkki  siitä,  millaisille  raiteille  luterilainen  saarna  on  oikein  joutunut.  Nyt  kun  eletään  vielä  ylioppilaiden  viikonloppua  niin  voidaan  sanoa,  että  kyllä  Mäkisen  saarna  on  ihan  hyvä  laudatur-aine  jos  äidinkielen  kokeessa  olisi  ollut  vaikkapa  seuraava  tehtävän  määritys:  ”Pohdi  yhteiskunnallisen  oikeudenmukaisuuden toteutumista  Jeesuksen  vertauksen  ”Rikas  mies  ja  Lasarus  valossa.”  On  sanottu  että  kirkkomme  saarnaamiseen  tuli  aivan  uusi  ulottuvuus  kun  naispappeus  toteutui  pappisvihkimyksineen  vuonna  1988.  On  myös sanottu  että  silloin  saarnat  muuttuivat  todellakin  ns.  laudatur-aineiksi.  Ilkeä  ihminen  sanoisi  tietysti  Mäkisen  saarnasta  naispappien  kansoittamassa  pappikunnassa  että  ”Seura  tekee  kaltaisekseen.”

V  huomio.  Jos  Mäkisen  saarnassa  oli  löyhästi  luterilaiselle  perinteiselle  saarnalle  ominaista  lakia  (Lyhyesti:  Ihminen  on  syntinen  ja  tämän  vuoksi  kykenemätön  hyvään,  ja  myös  kykenemätön  luomaan  yhteiskunnan  jossa  oikeudenmukaisuus  toteutuu)  niin  varsinaista  evankeliumia  saarnassa  ei  ollut  yhden  neutriinon  vertaa.  Evankeliumilla  luterilaisen  saarnan  tarkoitetaan  perinteisesti  sitä,  että  tulee  kertoa  se,  että  Jeesus  Kristus  on  Vapahtaja  ja  ihminen  parantuu  vain  uskomalla  häneen  ja  hänen  sovituskuolemaansa  ja  ylösnousemukseen.  Nyt  riitti  että  sanotiin:  ”Hyvä osa syntyy siitä, että hänet otetaan vastaan kokonaisena ihmisenä ja hän näkee, että juuri hänelle kuuluu talon koko perintö, se mikä ihmiselle Jumalan maailmassa kuuluu.” Tuo  on  varmasti  lauselma  joka  voi  olla  monelle  mieleen,  mutta  evankeliumia  kirkon  perinteisen  määritelmän  mukaan  se  ei  todellakaan  ole.  Jos  Mäkisen  saarnaa  arvioidaan  niillä  kriteereillä  joilla  teologian  opiskelijoiden  harjoitussaarnoja  arvioitiin  vielä  40  vuotta  siten  niin  kiikan  kaakan  olisi  mies  saanut  tekeleensä  lävitse.

VI  huomio.  Mäkisen  saarna  oli  jotain  mikä  ilmenee  nykykirkon  menossa  ns.  ”notkeana  modernina.”  Selitetäänpä  lyhyesti  mitä  tarkoittaa  ns.  ”notkean  moderni  uskonnollisuus.”  Tässä  yhteydessä  on  kuitenkin  muistutettava  siitä,  että  termien  kanssa  pitää  olla  varovainen,  ja  niitä  kohtaan  pitää  olla  myös  hyvin  kriittinen.  Sanoisipa  tässä  melkein  kuitenkin,  että  "notkean  moderni  uskonnollisuus"  on  konsanaan  järkevämpi  kuin  puhe  ns  post-modernista.  Uuden  termin  takana  kun  yleensä  näyttää  olevan  sellainen,  usein  harhainen  käsitys,  että  olisi  tapahtunut  jotain  olennaisen  uutta.  Ihminen  joka  on  notkean  modernin  uskonnollisuuden  taustalla  on  sama  ja  saman  perustapahtuman  äärellä.  Ehkä  havainnoitsijan  katsantokanta  vain  on  muuttunut.  Mitään  yhtenäiskulttuuria  ei  todellakaan  koskaan  ole  ollut.  Tietysti  on  muodikasta  nähdä  notkean  moderni  uskonnollisuus  keskiajan  mystiikan  uudelleenmanifestoitumana.  Tässä  kuitenkin  jotain  koskien  notkean  modernia  uskonnollisuutta  teesein  kuvattuna:

1)  Enää  ei  tarvitse  uskoa,  riittää  että  on  kiinnostunut

2)   Jos  ennen  puhuttiin hengellisyydestä  niin  nyt  puhutaan  henkisyydestä

3)  Jos  ennen  puhuttiin  synnistä  niin  nyt  puhutaan  rikkonaisuudesta

4)  Jeesuksesta  ei  tarvitse  enää  puhua,  riittää  yleislavea  puhe  Jumalasta.

5)  Vaikea  ja  loukkaava  käsite  “sovitus”  voidaan  korvata  jopa  “läsnäololla”

VII  huomio.  Mäkinen  puhui  itsensä  pussiin  pitäessään  tänäistä  saarnaansa.  Ainakin  näin  voidaan  sanoa  jos  mietimme  sitä,  mitä  hän  on  puhunut  aikaisemmin  kerjäläisistä.  Hänhän  on  ollut  sitä  mieltä,  että  kerjäläisille  ei  tule  antaa  killinkiäkään  ja  nyt  hän  on  vaatimassa  oikeudenmukaisuutta  ja  leivänkannikoita  miljardille  ihmiselle.  Olisi  mielenkiintoista  tietää  miten  arkkipiispa  Mäkinen  toteuttaisi  yhteiskunnallisen  oikeudenmukaisuuden?  Kaiken  tämän  jälkeen  herää  kysymys:  Eikö  kirkon  pitäisi  julistaa  evankeliumia  ja  vaatia  ihmisiä  parannukseen  jotta  he  sen  jälkeen  toimisivat  oikein.  Mäkinen  tuntuu  vaativan  jotain  sellaista  mikä  on  tavoittamattomissa.  Kirkko  ilman  täysimääräistä  synnin  osoittamista  ei  voi  johtaa  ihmisiä  parannukseen,  kyselemään  Martti Lutherin  tavoin  sitä  ”Onko  minulla  armollinen  Jumala.”  Ja  jos  evankeliumi  puuttuu  tyystin  niin  kyse  ei  ole  enää  Jeesuksen  Kristuksen  kirkosta,  vaan  ihan  ihmisten  kirkosta  pelkästään.  Sellaiselle  kirkolle  käy  nimeksi  vaikkapa  ”Mäkisen  kirkko.”  Se  on  kirkko  jossa  ihmisen  ääni  on  käynyt  yli  Jumalan  tahdon.  Se  on  toki  ihmisläheistä  ja  ehkä  lämminhenkistäkin.  Niin;  kyse  on  notkean  modernista  uskonnollisuudesta.  George  Otsia  mukaellen  voisi  hoilata:  ”Muuttuuko  kirkko,  ja  mihin  suuntaan,  voi  viedä  päivä  huominen...”  Jos  Mäkisen  tarkoitus  oli  pitää  linjapuhe  ja  tässä  oli  todellakin  se,  mitä  hän  haluaa  meille  sanoa,  niin  varmasti  hän  onnistui  tänään  kiitettävästi.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 8.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 8.

VII pohdiskelu eli jokeri

Yhdestä asiasta voimme olla varmoja; “viivytystaistelu” tulee olemaan pitkä ja hermoja raastava. Lopulta kuitenkin yhteiskunnan paine pakottaa jonkinlaiseen rat-kaisuun ja tulevan paarmanjälkeisen arkkipiispan harteilla on paljon, todella paljon. Ratkaisu venynee kuitenkin einytvaanseuraavaksivalittavan kirkolliskokouksen päätettäväksi. 

Tämä juttu on kuitenkin monessa mielessä koominen. Päätöksen tekevät nimittäin heterot, ja lopulta heterot myös rustaavat kaavan jolla homoliittoja siunataan. Montakohan paria sitten siunataan… Tärkeämpi olisi kuitenkin antaa ja taata homoseksuaaleille ihmisoikeudet kirkossa ja aloittaa asiallisen opetuksen antaminen myös rippikouluissa. Mutta koska maailma on täynnä kysymyksiä joihin on puolinainen tai ei ollenkaan vastausta, niin voimme kysyä: millainen mahtaisi olla se homoliittoon siunaamisen kaava?

Käsikirjauudistuksen jälkeen kaikki kirkollisten toimisutsten kaavat muistuttavat toisiaan joten tämäkin kaava menisi samaan putkeen. Lyhyesti sanottuna homoliitto-kaava muistuttaisi varmasti aviolittoon siunaamisen kaavaa muutamalla korostuksella:

1. Johdantomusiikki

2. Alkusiunaus

3. Johdantosanat

4. Psalmiteksti

5. Rukous

6. Raamatunluku

7. Puhe

8. Kysymykset

9. Puolisoiden siunaaminen

10. Musiikki

11. Yhteinen esirukous

12. Isä meidän

13. Siunaus

14. Lähettäminen

15. Päätösmusiikki

Eli ei mitään uutta auringon alla. Ja kun väitän että kirkossamme on jo tapahtunut muutama “salasiunaaminen” niin aivan todennäköisesti rohkea pastori on käyttänyt juuri aviolittoon siunaamisen kaavaa sovelletusti.

Joskus hamassa tulevaisuudessa työhönsä istutettava komitea pohtii asiaa muutaman vuoden viimeisellä Suomen kirkon homokysymyksen viimeisellä salpalinjalla ja kakistaa ulos varsinaisen itsestäänselvyyden. Kaava on kaava mutta siinä on toki joitakin enemmän työstämistä vaativia kohtia. Niitä ovat kohta 4, 6 ja musiikit.

Lähdetään helpoimmasta. Heterohäissäkin musiikki-kysymys on varsin elävä. Itse olen ollut varsin liberaali kuten useimmat “nuoret papit.” Siitä olen toki pitänyt kiinni, että yksi virsi täytyy mukana olla. Niinpä katsommekin aluksi nykyisistä häävirsistä sillä silmällä että onko siellä jotain sopivaa. Virsikirjassammehan on varsinaisesti neljä häävirttä ja ne löytvät numeroista 238-241. Niistä virret 238 ja 239 ovat aivan selkeästi heterovirsiä, mutta 240 ja 241 ovat oikein neutraaleja ja tarkoitukseen sopivia. Ja kyllähän käsikirjakomitea voi aivan hyvin tilata, tasapuolisuuden merkeissä, seksuaalisuutta laveammastikin ylistävän virren. Tekijöistä ei tässä maassa ole pulaa.

Psalmiteksti ei ole niin kauhean vaikea keksittävä kuten aluksi luulisi! Miksei voisi päätyä peräti samaan ratkasiuun kuin heterokaavassakin: Laulujen laulu 8:6-7.

Eniten päänvaivaa aiheuttanee kuitenkin raamatunteksti. Paljon päätä tullaan vaivaamaan ja nostattamaan, mutta kun ratkaisuna koko asian suhteen tulee olemaan dynaamisen luomisteologian oivaltaminen niin silloin vaihtoehtoja on oikeastaan ja vain yksi: 1 Moos. 1:31. Ja sehän kuullostaa tältä:

“Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.”

Valmis malli puheellekin tullaan laatimaan aivan varmasti. Mutta Ruotsin kirkon kaava valmistuu varmasti piakkoin ja se antanee myös joskus hamassa tulevai-suudessa perustettavalle komitealle varman ja hyvän työskentelypohjan, tai pitäisikö sanoa “jahkauspohjan.”

Kaiken tämän spekulaation keskellä on vain kysyttävä yhtä asiaa: onkos niltä homoilta sitten kysytty asiasta tarpeeksi tyhjentävästi? Tässä vain pelottaa sellainen mahdollisuus että asia menee siinä määrin päin peetä, että homma saa todella koomisen oopperan piirteet ja hahmon. Kysehän on tässä kaikessa homokes-kustelussa mitä suurimassa määrin ilmiöstä jota voidaan kutsua vaikka termillä HETEROOSI. Heteroseksuaalit tässä vain selvittelevät omaa identiteettään ja tiedostamatontaan. Näin voidaan todellakin väittää ennen kuin toisin todistetaan.

Jutun kokonaisuudessaan pääset lukemaan tästä.

Tämä juttu ilmestyi kokonaisuudessaan ETSIJÄ-lehden numerossa 2/2009.

Tämän julkaisun kuva on tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.