Tulisiko uusi ”Tamminiemen pesänjakajat?”

Viimeisen viikon aikana olen tehnyt eräänlaisen kirjallisen aikamatkan noin neljänkymmenen vuoden taakse. Toinen noista teoksista ansaistee maininnan juuri täällä Puheenvuorossa. Harvasta julkaisusta voidaan sanoa että se yleensä ottaen on aikakauden avaava mutta sellainen kirja oli Tamminiemen pesänjakajat. 

Huolimatta valtaoikeuksien vähentymisestä ja normaaliin parlamentarismiin siirtymisestä on Tasavallan presidentin valinta Suomessa edelleen merkittävä asia. Liekö syynä sitten se että meillä ei ole kuningasta kuten muilla Pohjoismailla. 40 vuotta sitten Kekkonen kirjaimellisesti veteli viimeisiään valtiomiehenä ja poliittisten kulissien takana tapahtui paljon. Liikkeellä oli myös joukko Helsingin Sanomien toimittajia jotka tulisivat uudistamaan ikuisesti Suomen keskustelukulttuurin ja tavan puhua poliitikoista. Syntyi kirja joka tuoreudellaan ja henkilökarikatyyreillään jaksaa hämmästyttää edelleenkin. Kirjan kahdestakymmenestä-kolmesta henkilöhahmosta kuusi on edelleeenkin elossa, mutta heistä vain yksi on jollain tapaa poliittisesti hengissä. Kyseessä on tietenkin Paavo Väyrynen. Juhani Perttunen, Keijo Korhonen, Heikki Haavisto, Raimo Ilaskivi ja Ulf Sundqvist saavat jo levätä rauhassa vaikka toki vielä elossa ovatkin.

Vuoden 2021 perspektiivissä Sauli Niinistö ei tietenkään ole sama asia kuin Urho Kekkonen vuonna 1981. Sauli Väinämö on toki puuhaamassa kasaan ETYK-kakkosta vaikka ei enää sen mahdollisessa toteutumisajankohdassa olekaan virassa.  Yhtymäkohta vuoteen 1981 on enemmänkin siinä että Sauli Väinämön jälkeen koittaa mitä todennäköisimmin sukupolvenvaihdos ellei sitten vanhin pesänjakaja Esko Aho pääse presidendiumin haltijaksi. Vaalivuonna 2024, ja Sauli olkoot kokematta mitään onnettomuutta tai sairautta joka muodostaa pysyvän esteen, tämä joskus Kannuksen Kennedyksikin kutsuttu mies täyttää 70 vuotta. 

Peli kulisseissa on jo tietenkin käynnissä, Tamminiemen pesänjakajien ilmestymisen jälkeen mikään ei ole enää kuten joskus kauan sitten. Uuden ajan sosiaalinen media ja kansalaisjournalismi olivat asioita joista Aarno Laitinen, Tamminiemen pesänjakajien Primus Motor, ei osannut uneksia. Politiikoista on kaiken lisäksi tullut pikakulutustavaraa. Vuonna 1981 kuvioissa oli sellaisia pitkän linjan ahertajia kuten Johannes Virolainen, Ahti Karjalainen ja tietenkin Mauno Koivisto. He olivat aloittaneet poliittisen uransa nuorina ja olivat olleet kuvioissa jo kolmen vuiosikymmenen ajan. Nykyisistä puoluejohtajista ja johtavista poliitikoista ei voida sanoa samaa. 

Yksi on kuitenkin varma asia; vuonna 2024 valittava henkilö on jo mukana kuvioissa nyt ja asiasta lyödään vetoja. Suomi voi saada yllättävänkin nuoren Tasavallan presidentin ja sellainen asia kuin puolueiden kannatuksen vaihtelevat sinikäyrät tuovat presidentin vaalien jälkeiseen aikaan aina kannatusnousuja. Juuri edellä mainitussa  piilee Suomen Keskustan viimeinen mahdollisuus säilyttää asemansa ja turvata tulevat ilatalypsyt. Ahon karisma mitataan viimeistään nyt, ja myös se onko Olli Rehn kasvanut korkoa Suomen pankissa. Keskustan pitäisi toisen näistä kahdesta avulla pystyä kukistamaaan Kokoomuksen ehdokas ensimmäisellä kierroksella. Siinäpä tehtävää.

Suomen kansa ansaitsisi ”Tamminiemen pesänjakajat kakkosen” oli sen nimi sitten mikä tahansa. Se olisi vähintä mitä tässä nyt kaivattaisiin, mutta kuka sen kirjoittaisi? Ehkä näemme sen aivan uudella tavalla toteutettuna ja siihen antaisi kansalaisjournalismikin resursseja. Tai sitten löytyy vielä uudelleen joukko teräväkynäisiä toimittajia jotka tuntevat kuitenkin kaikista parhaiten kokonaistilanteen jo leipätyönsäkin puolesta.

Lopuksi voisi vielä heittää ilmoille yhden haasteen. Helsingin Sanomien mainetta ei todellakaan kutistaisi jos Aarno Laitinen rehabilitoitaisiin täydessä mitassa. 

Valitusta Rion yössä

Ajat ja tavat, niitähän on ja jokainen sukupolvi tekee omat tapansa ja elää omaa aikaansa. 

Loppujen lopuksi ihmiselämässä kaikki olisi varsin hyvin jos mennyt olisi mennyttä ja elettäisiin vain tätä hetkeä. Valtaosa ihmisistä elää syyllisyyden maailmoissa kelaten vuosikymmeniä vaikkapa lapsuutensa tapahtumia. Pieni joukko haaveilee ja elää etuvartioasemissa tulevan todellisuudessa kaikkinen mausteineen, ilmiöineen ja muineen, todellisuudessa joka muille on vielä vuosien päässä. Useimmiten heitä ei omana aikanansa ymmärretä. Sitten on vielä pieni joukko ihmisiä jotka elävät vain ja ainoastaan tätä päivää. He ovat ehkä tasapainoisimpia ihmisiä kaikkinensa. Menneisyys ei vaivaa, tulevaisuus ei luo paineita; eletään vain tätä päivää nauttien viisaiden vanhempien sukupolvien opetuksista ja tiedostaen ns. ihmislajin parhaat kyvyt; yksinkertaisesti uskotaan parempaan tulevaisuuteen.

Rion kisat eivät ole nostattaneet olympiariemua kaikista korkeimmilleen. Uusimman TIME-lehden kansikuva nousi eilispänä postilaatikosta pysähdyttävällä tavalla. Venezuelan kuolinkamppailu, ihmisyyden täydellinen perikato nakertaa pahasti olympia-rauhan tunnelmaa. Siinä olevan pojan tyhjä ja kaikkea toivoa vailla oleva katse kertoo paljon. Ja onhan niitä perikatoja muuallakin. Olympiarauha on globaalisessa mittakaavassa kuollut kirjain. Aleppon murhenäytelmäkin syvenee päivä päivältä.

Itse Rion puitteet näyttävät meille ihmislajin olemuksen kaikista raadollisimmillaan. Jospa ne kymmenmiljardiset resurssit vahvojen valuuttojen mittakaavoissa olisi käytetty köyhyyden poistamiseen, likavesien puhdistamiseen, kelvollisten asumusten tuottamiseen, koululaitoksen resursseihin, perhesuunnittelun edistämiseen ja vaikkapa terveydenhoidon tehostamiseen niin Rio de Janeiro voisi vielä jonain päivänä nousta sille kuuluvaan kukoistukseensa tropiikin jättiläisen onnellisten ihmisten kauniina kaupunkina.

Samalla nouseevat mieleen vanhat  hyvät ajat ja arvokas puheenparsi. Kun kuuntelee Rio radioselostuksia niin jää kaipaamaan, vaikka fossiilin leiman saisikin, vaikkapa vuoden 1976 kesäkisojen selostustunnelmaa. Nykyään nyrkkeilyotteluitakin selostetaan pitkälti Tom ja Jerry-mentaliteetilla. Jos joku saa kovan iskun niin se on todellakin hauska juttu. Radiotoimittajien puheista paistaa läpi ”ansaittu” drinkistely ja paljon muutakin. No tietysti lämmin ilmanala innostaa. Varmaankin ”pahuksen irtonaista,” mutta onko se liiankain irtonaista. Kaikki hauska ei ole huumoria ja monesti ns. hauskuus on vain pitkälle vietyä vakavuuden puutetta.

Jotenkin vain jää kaipaamaan Ilmo Lounasheimon karismaa nyrkkeilyselostuksissa ja monen, monen muun jo autuaammille ”tapahtuma-kentille” siirtyneen gentlemannin arvokas elämäntyötä. Jossain jo näkymättömissä  liikkuu vielä suuren Kalevi Tuomisen, valmentajien valmentajan, päälliköiden päällikön, jykevänlaatuinen henki. Hän se puhui urheilumuodoista eikä "epämääräisistä lajeista" ja kesäkisat olivat aina sen ja sen olympiadin kisat ja talvikisat olivat olympialaiset talvikisat. Puheenparsi noudatti suuren Martti Jukolan paaluttamaa puheenpartta. Nykyään mistään arvokkuudesta ei ole tietoakaan.

Ennen oli myöskin tavoitteita. Piti olla realistiset mahdollisuudet sijoittua kuudentoista parhaan joukkoon. ”Opintomatkalle” ei noin vain päässyt. Ja tavoitteissa löytyi. Ne Kalevi Tuominen kuulutti koko kansakunnalle ja oli aina etulinjassa, ensimmäisenä kertomassa asioista jämerällä ja vakuuttavalla tavalla toimittajille.  Ehkä maailma on mennyt huonompaan suuntaan meille niin rakkaan olympialaisen asian suhteen. Tätä kansakuntaa muuten kutsuttiin kerran Pohjolan Hellaaksi.”Lapin kesä-mentaliteetti” kuvaa parhaiten tilannetta. Onko meillä vielä toivoa?

https://www.youtube.com/watch?v=-aSxSUy34HU

Suomalaisten suurin ongelma...

Suomi on asiantuntijoiden maa koska meillä on korkeasti koulutettuja erikoisosaajia. Asiassa ei ole sinänsä mitään pahaa ellemme joutuisi päivittäin tekemisiin erään suomalaisten peri-ominaisuuden vuoksi. Kun asiantuntijoihin luotetaan ja useimpien päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus niin olemmekin jo asian ytimessä.

Tätä maata pyöritetään ja hallitaan asiantuntijoiden avulla. Jo aamuvarhaisesta saakka eteemme tuodaan asiantuntijoita selittämään ja tekemään vaarattomaksi kaikkea mikä on vaarallisen tuntuista. Aamu-televisiosta ilta-uutisiin selittävät asiantuntijat asioita. Tilanne on outo ja absurdi. Melkein aina tuodaan esille vain yksi totuus. Asiantuntijat palvelevat aina valtaa ja he todella laulavat jonkin tietyn tahona lauluja. Kaiken lisäksi on varmaan niin, että tämä kansakunta on jopa riippuvainen asiantuntijoiden ajatuksista. Ehtä kaikki, eikä mitään uutta auringon alla. Kyse on suomalaisesta fundamentalismista:

---------------------------------

Ekskurssi. Suomalainen fundamentalismi.

Suomalainen fundamentalismi on oma lukunsa. On sanottu, että suomalaisen päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus. Tapamme uskoa aatteisiimme on ollut varsin  erikoinen. Kulttuurissamme on ollut ja on jossain määrin edelleenkin tietty fundamentalistinen vivahdus. Ehkäpä juuri fundamentalistinen tekijä selittäisi suomalaisille ominaisen itsesensuuri-pyrkimyksen.

Inhimillisessä kulttuurissa vaikuttavat voimat voivat olla luovia tai tuhoavia. Vallitseva katsomus pitää kiinni asemistaan. Turun akatemian varakansleri piispa Terserus katsoi 1661, että ylioppilas Henrik Eolenius oli noita, ja vastoin konsistorin enemmistön mielipidettä hän tuomitsi hänet kuolemaan. Eolenius oli ollut puheissaan varomaton ja oli piispan mielestä oppinut kieliä liian helposti. Konsistori ja kansleri Pietari Brahe mitätöivät tuomion.  He eivät kuitenkaan katsoneet piispan menettäneen todellisuuden tajuansa. Jos Turun piispa tänään tekisi samanlaisen teon, niin yliopiston konsistori voisi viitata oppinein sanakääntein hänen käsitystensä vanhanaikaisuuteen.

Vaikka aina  tietysti kuuluisi kiittää uutta ja omaperäistä, silti uutta näkemystä tai asennoitumisen tapaa ei suinkaan aina arvosteta. Mikä ei käy yhteen yleisesti hyväksytyn totuuden ja moraalin kanssa, voidaan tuhota keinoista välittämättä. Suomalaisillehan tuotiin miekan avulla uskonto ulkoa päin. Se syrjäytti sen vähäisen oman uskonnon mitä täällä oli, ja monissa tapauksissa muunkin kansallisen perinteen. Suomalainen opetettiin pitämään omaa perinnettään vääränä ja vaarallisena, kääntymään itseänsä vastaan. Kirkko teroitti 1600-luvusta lähtien puhtaan opin tärkeyttä kuvaillen helvetin kauhuja, jotka ihminen kohtaa, jos hän ei ajatuksissaan ja elämän vaelluksessaan riittävän tarkasti noudata kirjojen käskyjä.

Päämäärien ainutkertaiseksi tunnettu tärkeys karsii aina  ajattelun vaihtoehtoja. Vaihtoehdottomuus on ikävällä  tavallaiskostunut suomalaisten tietoisuuteen,  ja  ehkä  jopa  pysyvästikin. Perinteinen suomalainen elämänmuoto takasi niukan toimeentulon; ei mukautumista uutuuksien omaksumiseen. Totuttiin katovuosien ahtaisiin portteihin ja nöyrtymiseen luonnon voimien edessä. Moralisti, mitä suomalainen rahvas ei ollut, sekoittivat pettua leipään silloinkin kun vuoden sato olisi sallinut sen valmistamisen puhtaasta viljasta.

--------------------------------------

Tähän kirjoitukseen sisältyy hieman omakohtainenkin tunnustus. En ole saanut opiskeltua itseäni maisteria kummemmaksi. Joskus asia on noussut vanhenevilla päivilläkin esille, mutta oloihinsa on oppinut tyytymään. On mielekkäämpää tietää monesta asiasta vähän tai kohtalaisesti kuin yhdestä asiasta paljon. Puhevaltaa ja asiantuntijuutta maisterin on vaikea saada ellei sitten kuulu menestyvän puolueen kärki-kaaderiin, tai onnistu luomaan uskottavuutta laajoja aloja maalaavana kirjailijana. Tietysti voi olla muitakin keinoja.

Asia on jälleen niin laaja, että pitää käymän tiivistävämmälle linjalle:

 

I Suomalainen kateus ja ”yksi asia päässä kerrallaan” on erittäin tuhoisa yhdistelmä?

II Parhaimmat asiantuntijat eivät koskaan saa ääntänsä kuuluviin.

III Oikealla asiantuntijalla ei ole yleensä yhtä ratkaisua asioihin.

IV Viisaus ja filosofia eivät ole sama asia.

V Kaikki viisaat ovat filosofeja, mutta kaikki filosofit eivät ole viisaita.

VI Viisasta ei voi tehdä vaarattomaksi mutta asiantuntija voi selittää ongelman vaarattomaksi.

VII Todennäköisesti itse Väinämöisen olisi mahdotonta tehdä come-back suomalaisessa asiantuntijoiden hallitsemassa maassa.

 

Ehkä loppuun vielä tällainen pieni kertomus:

Jossain päin maata, näin kerrotaan, eli kyläkunta rauhallista elämäänsä. Yhtäkkiä kylän elämää tuli häiritsemään jonkinsortin pirulainen, ei välttämättä pääpiru, mutta aikamoinen kiusaaja kuitenkin. Se osasikin tehdä elämän hankalaksi. Mistäpä apua tilanteeseen? Jossain kylän liepeillä asusteli viisas mies, jonka apuun turvauduttiin joskus kun oli pakko. Hänestä ei muuten liiemmälti pidetty; sen lisäksi että hän oli viisas, neuvokas, kekseliäs ja erittäin ovela, oli hänessä jotain hankalan miehen vikaa. Mutta monta kertaa hän kuitenkin oli pelastanut kyläläiset pinteestä. Entäs nyt? Lähti asialle valtuuskunta oikein kyläpäällikkön johdolla. ”No mitä nyt taas huusi viisas mies jo kaukaa valtuuskunnan nähtyään?; ”No kun tuota pirulainen kiusaa, ei saa hetkenkään rauhaa.” Jaa, minä en nyt voi suoralta kädeltä luvata mitään. Ootelkaa rauhassa, tulen huomenna jos kerkeän, muutaman päivän päästä ehkä viimeistään...

Kului muutama päivä. Ilmestyi sitten tuo viisas keskelle kylää, eikä aikaakaan kun tuli hänenkin luoksensa tuo pirulainen. No mitäs piru, sanoi viisas mies... Miehen rohkea käytös sai pirulaisen hieman hämilleen. No, tulen tästä karjaa kiusaamasta, piimää lypsävät, sanoi pirulainen hyvin röhisevällä äänellä... Tuota kun olisi yksi homma tehtävänä. Sinä kun olet pirulainen niin taitava. Katos tässä! Saatkos tuota suoraksi, sanoi viisas mies ja antoi pirulaiselle partakarvan, vähän sellaisen kihervän. Pikku juttu sanoi pirulainen, pikku juttu... Ja ryhtyi pirulainen työhön. Kaikkea se yritti, laittaa siihen vastakierrettä, vetää hampaanvälissä, kastella ja ties mitä... Aikaa meni varttitunnin varten, mutta ei tuo karvan suoristaminen oikein onnistunut. Piru mulkaisi viisasta miestä kulmain alta ja kysyi: ”No onkos näitä paljonkin? No tuota onhan noita parikymmentä isoa jauhosäkillistä tuolla meikäläisen aitassa, sanoi viisas mies. Pirulainen meni hyvin synkäksi, ja luikki vähin äänin paikalta, eikä tuohon kylään ole sen koomin enää tullut.

Yksinkertaisella konstilla hän ajoi pirulaisen tiehensä. Mies sai löysän kiitoksen.

Varoitus yli puoluerajojen - Varokaa yhden asian ihmisiä!

 

Vanha  suomalainen  sanonta  sanoo,  että  näytä  minulle  ystäväsi  niin  kerron  sinulle  millainen  sinä  olet!  Väitteessä  on  paljon  perää  vaikka  1900-luvun  psykologia  on  sitä  paljon  murentanutkin.  

Vanhat  viisaat  eivät  ymmärtäneet  mm.  sellaista  asiaa  kuin  defenssi.  Paljon  osuvampaa  on  sanoa:  näytä  minulle  mitä  kirjoitat  niin  kerron  sinulle  millainen  sinä  olet.  Jos  joku  puhuu  koko  ajan  sukupuolten  tasa-arvosta  ja  miehenä  olemisen  vaikeudesta,  niin  kysehän  voi  olla  todellakin  aidosta  kutsumuksesta,  suorastaan  asian  apostoliudesta,  tai  sitten  on  todellakin  pula  siitä  mistä  puhe…  Niinhän  tuota  Junnu  Vainiokin  kehitteli  aikoinaan  laulun  jossa  sanottiin  “Sen  näkee  naamasta  kun  lakkaa  saamasta.”

Nimittäin  sydämen  kyllyydestä  suu  puhuu  ja  siitä  pula  mistä  puute.  Kaikista  pahinta  on  jo  ihminen  menettää  uudistumiskykynsä  ja  jämähtää  aivan  aatoksiinsa.  Jotkut  kansanedustajiksi  pyrkivät  näyttävät  unohtavan  sen,  mikä  eduskunta  oikein  on?  Se  on  lakeja  säätävä  elin  ja  lakien  säätäminen  on  eri  asia  kuin  yhdestä  asiasta  vouhkaaminen,  oli  se  sitten  miten  tärkeää  tahansa.

Monessa yhden asian ihmisessä  on  vähän  ns.  trickster-piirteitä! Koomiset  ja  epätoivoisetkin  asiantuntijalausunnot  alkavat  kumuloitua  ja  hahmon  koomisuus  vain  kasvaa.  Ehkä  voimme  lähestyä  tätä  näkökulmaa  vaikkapa  Pohjois-Amerikkalaisen  Winnebago-intiaanien  veijaritarinan  avulla.  Tästä  asiasta  ja  ilmiöstä  on  meillä  Suomessa  kirjoittanut  ansiokkaasti  Olli  Alho  kirjassaan  “Hulluuden  puolustus  ja  muita  kirjoituksia  naurun  historiasta.”  Kyseinen  trickster-hahmo,  ei  siis  Olli  Alho,  vaan  intiaanien  taruissa  esiintyvä  henkilö  tekee  peräkkäinen  toinen  toistaan  järjettömämpiä  asioita.

Trickster  tappaa  puhvelin,  mutta  nylkiessään  tätä  kädet  alkavat  tapella  keskenään  kunnen  vasen  käsi  vaurioituu  ja  alkaa  vuotaa  verta.  Hän  lainaa  nuoremmalta  veljeltään  kaksi  lasta,  mutta  antaa  näiden  kuolla,  koska  syö  ahneuksissaan  itse  kaiken  ruoan.  Suurta  oveluutta  osoittaen  tuo  hahmo  sitten  pyydystää  joukon  ankkoja.  Hän  panee  nämä  kypsymään  tulelle  ja  pyytää  anustaan  vahtimaan  tulta.  Hahmon  nukkuessa  pienet  ketut  tulevat  ja  syövät  ankat  anuksen  puhkumisesta  huolimatta.  Sitten  trickster  rankaisee  anusta  tämän  huolimattomuudesta  polttamalla  tätä  tulisilla  hiilillä,  mutta  tuottaakin  suurta  tuskaa  itselleen.  Sitten  nähdessään  vastapäisellä  rannalla  naisia  hän  päättää  lähettää  peniksensä  joen  yli  harjoittamaan  näiden  kanssa  sukupuoliyhteyttä.  Penis  tunkeutuukin  päällikön  tyttäreen,  mutta  tricksterin  suureksi harmiksi  muuan  vanha  nainen  tulee  ja  keskeyttää  peniksen  puuhat…  Ja  paljon,  paljon  muuta…

MONEN SUOMALAISEN  PÄÄHÄN  MAHTUU  KERRALLA  VAIN  YKSI  AJATUS.