Ajat ja tavat, niitähän on ja jokainen sukupolvi tekee omat tapansa ja elää omaa aikaansa.
Loppujen lopuksi ihmiselämässä kaikki olisi varsin hyvin jos mennyt olisi mennyttä ja elettäisiin vain tätä hetkeä. Valtaosa ihmisistä elää syyllisyyden maailmoissa kelaten vuosikymmeniä vaikkapa lapsuutensa tapahtumia. Pieni joukko haaveilee ja elää etuvartioasemissa tulevan todellisuudessa kaikkinen mausteineen, ilmiöineen ja muineen, todellisuudessa joka muille on vielä vuosien päässä. Useimmiten heitä ei omana aikanansa ymmärretä. Sitten on vielä pieni joukko ihmisiä jotka elävät vain ja ainoastaan tätä päivää. He ovat ehkä tasapainoisimpia ihmisiä kaikkinensa. Menneisyys ei vaivaa, tulevaisuus ei luo paineita; eletään vain tätä päivää nauttien viisaiden vanhempien sukupolvien opetuksista ja tiedostaen ns. ihmislajin parhaat kyvyt; yksinkertaisesti uskotaan parempaan tulevaisuuteen.
Rion kisat eivät ole nostattaneet olympiariemua kaikista korkeimmilleen. Uusimman TIME-lehden kansikuva nousi eilispänä postilaatikosta pysähdyttävällä tavalla. Venezuelan kuolinkamppailu, ihmisyyden täydellinen perikato nakertaa pahasti olympia-rauhan tunnelmaa. Siinä olevan pojan tyhjä ja kaikkea toivoa vailla oleva katse kertoo paljon. Ja onhan niitä perikatoja muuallakin. Olympiarauha on globaalisessa mittakaavassa kuollut kirjain. Aleppon murhenäytelmäkin syvenee päivä päivältä.
Itse Rion puitteet näyttävät meille ihmislajin olemuksen kaikista raadollisimmillaan. Jospa ne kymmenmiljardiset resurssit vahvojen valuuttojen mittakaavoissa olisi käytetty köyhyyden poistamiseen, likavesien puhdistamiseen, kelvollisten asumusten tuottamiseen, koululaitoksen resursseihin, perhesuunnittelun edistämiseen ja vaikkapa terveydenhoidon tehostamiseen niin Rio de Janeiro voisi vielä jonain päivänä nousta sille kuuluvaan kukoistukseensa tropiikin jättiläisen onnellisten ihmisten kauniina kaupunkina.
Samalla nouseevat mieleen vanhat hyvät ajat ja arvokas puheenparsi. Kun kuuntelee Rio radioselostuksia niin jää kaipaamaan, vaikka fossiilin leiman saisikin, vaikkapa vuoden 1976 kesäkisojen selostustunnelmaa. Nykyään nyrkkeilyotteluitakin selostetaan pitkälti Tom ja Jerry-mentaliteetilla. Jos joku saa kovan iskun niin se on todellakin hauska juttu. Radiotoimittajien puheista paistaa läpi ”ansaittu” drinkistely ja paljon muutakin. No tietysti lämmin ilmanala innostaa. Varmaankin ”pahuksen irtonaista,” mutta onko se liiankain irtonaista. Kaikki hauska ei ole huumoria ja monesti ns. hauskuus on vain pitkälle vietyä vakavuuden puutetta.
Jotenkin vain jää kaipaamaan Ilmo Lounasheimon karismaa nyrkkeilyselostuksissa ja monen, monen muun jo autuaammille ”tapahtuma-kentille” siirtyneen gentlemannin arvokas elämäntyötä. Jossain jo näkymättömissä liikkuu vielä suuren Kalevi Tuomisen, valmentajien valmentajan, päälliköiden päällikön, jykevänlaatuinen henki. Hän se puhui urheilumuodoista eikä "epämääräisistä lajeista" ja kesäkisat olivat aina sen ja sen olympiadin kisat ja talvikisat olivat olympialaiset talvikisat. Puheenparsi noudatti suuren Martti Jukolan paaluttamaa puheenpartta. Nykyään mistään arvokkuudesta ei ole tietoakaan.
Ennen oli myöskin tavoitteita. Piti olla realistiset mahdollisuudet sijoittua kuudentoista parhaan joukkoon. ”Opintomatkalle” ei noin vain päässyt. Ja tavoitteissa löytyi. Ne Kalevi Tuominen kuulutti koko kansakunnalle ja oli aina etulinjassa, ensimmäisenä kertomassa asioista jämerällä ja vakuuttavalla tavalla toimittajille. Ehkä maailma on mennyt huonompaan suuntaan meille niin rakkaan olympialaisen asian suhteen. Tätä kansakuntaa muuten kutsuttiin kerran Pohjolan Hellaaksi.”Lapin kesä-mentaliteetti” kuvaa parhaiten tilannetta. Onko meillä vielä toivoa?
https://www.youtube.com/watch?v=-aSxSUy34HU
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti