Barkovin ”harjoitusleiri” ja Leijonaveljet – Kevään 2026 MM-kisat strategisena siltana tulevaisuuteen

Barkovin ”harjoitusleiri” ja Leijonaveljet – Kevään 2026 MM-kisat strategisena siltana tulevaisuuteen

Urheilun romanttinen narratiivi rakentuu usein suurten voittojen, kultasateen ja kansallisen hurmoksen ympärille. Kun Suomi keväällä 2026 juhli viidettä jääkiekon maailmanmestaruuttaan Sveitsissä, kansa täytti torit ja media julisti uuden henkisen aikakauden alkaneen; tällä voitolla Suomi saataisiin jopa uuteen nousuun, taloudelliseenkin. 

Jos kuitenkin raaputetaan pintaa ja katsotaan tilannetta kylmän analyyttisesti, huomataan, että toukokuinen MM-turnaus oli kaikkea muuta kuin tavanomainen arvokisavoitto. Se tulee toimimaan siltana kohti tulevia superturnauksia – vuoden 2027 World Cupia ja vuoden 2028 talviolympialaisia. Tämän mestaruustarinan ytimessä oli kaksi toisiinsa tiukasti kietoutunutta ilmiötä: kapteeni Alexander Barkovin poikkeuksellinen ”kuntoutusleiri” ja uuden sukupolven ”Leijonaveljeyden” synnyttäminen. Nyt oli kyse harjoitusturnauksesta. Suomenkin joukkueesta puuttui 10-12 NHL-pelaajaa, mm. neljä parasta puolustajaamme.

Barkovin kuntoutusleiri – Riskin kääntäminen neroudeksi

Kun Florida Panthersin kapteeni Alexander Barkov loukkaantui vakavasti NHL-kauden alkumetreillä – kärsien polven ACL- ja MCL-siteiden repeämistä – koko suomalainen kiekkoväki pidätti hengitystään. Koko NHL-runkosarjan menettänyt supertähti näytti olevan ulkona kaikista spekulaatioista. Huhtikuussa 2026 lääketiede ja kurinalainen kuntoutus kuitenkin kohtasivat, ja Barkov sai peliluvan. NHL-pudotuspelien ollessa jo käynnissä ilman Floridaa, katseet kääntyivät yllättäen Eurooppaan ja Sveitsin MM-kaukaloihin.

Pohjoisamerikkalaisesta näkökulmasta huippupelaajan lähettäminen MM-kisoihin vakavan polvileikkauksen jälkeen oli riski. Ammattilaispiireissä ymmärrettiin kuitenkin turnauksen todellinen luonne: Sveitsi toimi Barkoville täydellisenä, korkean tason kuntoutusleirinä. Kansainvälisen jääkiekon pelillinen viitekehys tuki tätä ajatusta täydellisesti. MM-kisoissa peli on – NHL:n repivään ja fyysisesti armottomaan tempoon verrattuna – taktisempaa, ja tilaa on hieman enemmän.

Barkoville turnaus tarjosi optimaalisen ympäristön ajaa operoitua polveaan sisään pelitilanteessa ilman NHL:n pelitahtia tai säälimätöntä taklausuhkaa. Kapteenin roolissa hän sai rytmittää peliä, hakea kadonnutta pelituntu-maansa ja rakentaa itseluottamustaan parhaassa mahdollisessa ilmapiirissä – omien maajoukkue-tovereidensa ympäröimänä. Maailmanmestaruus ja turnauksen arvokkaimman pelaajan aura olivat tämän kuntoutusprosessin looginen, mutta toissijainen sivutuote. Suurin onnistuminen oli se, että Barkov palasi maailman huipulle täysin terveenä, valmiina johtamaan maataan tulevissa parhaiden turnauksissa.

Leijonaveljet ja uuden ytimen sisäänajo

Siinä missä Sveitsin kevät oli Barkoville henkilökohtainen paluu, päävalmentaja Antti Pennaselle se oli tulevaisuuden maajoukkueen laboratorio. Lyhyissä superturnauksissa, kuten World Cupissa, joukkueilla ei ole aikaa hitsautua yhteen. Ketjujen on toimittava ensimmäisestä vaihdosta lähtien, ja pelaajien on tunnettava toistensa ajatukset. Tämän vuoksi maajoukkueen rungon rakentaminen NHL-pelaajista MM-tasolla oli korvaamaton etu.

Turnauksessa luotiin uutta ”Leijonaveljeyttä”, jossa veteraanit ja tulevaisuuden vastuunkantajat hitsattiin yhteen tavalla, jota ei voida rahalla ostaa tai taktiikkataululla piirtää. Tämän prosessin suurimpia onnistujia olivat nämä pelaajat kaikkia muita kuitenkaan väheksymättä:

Justus Annunen: Nashville Predadorsissa läpimurtoaan tekevä maalivahti kantoi kisojen torjuntavastuun ja huipensi turnauksensa finaalin 1–0-nollapeliin. Annunen ei ainoastaan voittanut kultaa, vaan hän ilmoittautui virallisesti Suomen tulevaksi ykkösvahdiksi ohi kokeneempien nimien.

Aatu Räty: Räty näytti kypsyyttä, joka sementoi hänen asemansa Leijonien luottopelaajana seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Hänen kykynsä pelata monipuolisesti sekä laidassa että keskellä ja ottaa kriittisiä aloituksia toi joukkueeseen juuri sellaista joustavuutta, jota moderni jääkiekko vaatii.

Konsta Helenius: Vasta 19-vuotias Helenius nousi kansallissankariksi ratkaisemalla maailmanmestaruuden jatkoajalla. Tämä maali teki muutakin kuin toi kultaa; se poisti nuorelta mieheltä kaiken henkisen paineen. Kun Helenius pukee leijonapaidan päälleen seuraavan kerran World Cupissa, hän ei ole enää oppipoika, vaan ratkaisija, joka on jo todistanut tasonsa kovimmassa mahdollisessa paikassa.

Tämä kolmikko ja tietenkin kaikki muutkin imivät itseensä Barkovin rauhallisuutta ja ammattimaisuutta. He oppivat voittamaan yhdessä, mikä loi pukukoppiin syvän luottamuksen ja siteen – veljeyden, joka kantaa hedelmää vuosiksi eteenpäin.

Sentteriarmeija – Suomen suurin valttikortti

Kun käännetään katseet tulevaan World Cupiin ja olympialaisiin, Sveitsin MM-kisojen luoma pohja paljastaa todellisen pelottavuutensa. Suomen jääkiekon suurin akilleen kantapää on perinteisesti ollut laadukkaan keskushyökkääjäosaston kapeus suhteessa Kanadan tai USA:n kaltaisiin jättiläisiin. Tulevaisuudessa tilanne on täysin päinvastainen. Suomi marssittaa jäälle sentterinelikön, joka on taktisesti kenties maailman monipuolisin ja sitkein.

Peluutusstrategia voi parhaimmillaan olla puhdasta shakkia, jossa vastustajalta otetaan tila ja happi pois neljän erilaisen, mutta täydellisesti roolitetun sylinterin voimin:

Aloitus- ja jarrukenttä (Anton Lundell & Aatu Räty): Erityisesti otteluissa, joissa Suomella on kotietu ja vaihto-oikeus, Lundellin johtama ketju voidaan heittää jäälle ensimmäiseen vaihtoon. Tämä älytön ”jarruketju” ottaa aloitusvoiton, nollaa vastustajan kärkijätkät ja imee heistä parhaan energian pois heti ottelun alussa. Kahden sentterin (Lundell ja Räty) peluuttaminen samassa ketjussa takaa sen, että aloitusvoimaa löytyy tilanteessa kuin tilanteessa.

Taitoa ja dominointia (Alexander Barkov & Sebastian Aho): Kun vastustajan ykkösketju oon nollattu, Suomi vyöryttää jäälle peräkkäin Alexander Barkovin ja Sebastian Ahon johtamat tehoketjut. Koska sekä Barkov että Aho ovat maailman parhaita kahden suunnan senttereitä, Patrice Bergeronin parhaita jääkiekollisia perillisiä, he pystyvät sekä tekemään tuhoa hyökkäyspäässä Mikko Rantasen ja Patrik Laineen kaltaisten maalitykkien kanssa että nollaamaan vastustajan supertähdet tasakentällisin.

Puhdas vauhti ja suoraviivaisuus (Roope Hintz): Tämän dynaamisen aallon kruunaa Dallas Starsin Roope Hintz. Hintz tuo sentteristöön sellaista raakaa, repivää luisteluvoimaa ja pystysuunnan uhkaa, jota vastaan on mahdotonta puolustaa puhtaasti.

Tämän sentteristön suurin vahvuus ei kuitenkaan ole heidän NHL-palkkansa tai tehopisteensä, vaan heidän pelillinen luonteensa. Toisin kuin Kanadan  kaltaisissa tähtikulttuureissa, joissa supertähdet vaativat peliaikaa oman imagonsa vuoksi, Suomen sentterit pelaavat leijona-logolle. Barkov, Aho,  Lundell ja Hintz eturintamassa ovat valmiita uhraamaan omat henkilökohtaiset tilastonsa – pelaamaan alivoimaa ja tekemään likaista työtä – jotta joukkue voittaa.

Johtopäätökset

Kevään 2026 maailmanmestaruus oli suomalaiselle kiekkoyleisölle suuri ja kaunis juhla, mutta laajemmin ajateltuna se oli mestarillinen esinäytös. Se oli Alexander Barkovin suuri paluu- ja kuntoutusleiri, jossa loukkaantumisen synnyttämä uhka käännettiin maajoukkueen voimavaraksi. Samalla se oli uuden sukupolven syntymähetki, jossa Annunen, Räty ja Helenius kasvoivat pojista miehiksi ja oppivat voittamaan maailman parhaan pelaajan rinnalla.

Kun tulevissa turnauksissa Kanada tai USA luottavat yksilöidensä tähtitieteellisiin palkkoihin ja paperilla pelottaviin nimilistoihin, Suomi vastaa huolellisesti rakennetulla pelitavalla, pelottavalla sentteriarsenaalilla ja turnauksessa hitsatulla veljeydellään. Tämän vuoksi kevät 2026 ei ollut pelkkä yksittäinen piikki suomalaisessa urheiluhistoriassa – se oli kivijalka, jonka varaan Suomen jääkiekon tuleva kultainen aikakausi muurataan.

Tanka. Kolmastoistako

                                         

27.01.2024        159

Tanka. Kolmastoistako    

kolmasoistako

jolle ei virkatolkkua

pysy pesttissä

eläköön tasavalta

kruunu jalopeuroille

Mietteitä itsenäisyyspäivän aattona vuonna 2022

 

Itsenäisyyspäivän tietämillä muistellaan tänäkin vuonna talvisodan kunnian päiviä ja mikäs niitä on muistellessa. Kunnian  päivistä  on  aikaa  83  vuotta  ja  nyt  voimme  tarkastella  asioita  aika  tavalla  pitkän  perspektiivin  takaa.  Tietysti  näkökulmia  on  niin  monia  kuin  on  niiden  laatijoitakin  ja  historiankirjoitus  voi  olla  aivan  toista  vaikkapa  vuonna  2039  jolloin  tulee  kuluneeksi  100  vuotta  talvisodan  alkamisesta.  Yksi  asia  on  lienee  varma  silloin;  kaikki  talvisodan  veteraanit  ovat  silloin  kuolleet  ja  jatkosodan  veteraanejakaan  on  tuskin  enää  elossa.  Eräs  näkökulma  on  pitää  talvisotaa  varsinaisena  kansakuntamme  syntymänä.

Ja  millainen  oli  maamme  silloin  kun  talvisota  syttyi.  Olimme  ainakin  olleet  urheilevan  maailman  keskipisteenä  sillä  maasamme  piti  järjestettämän  XII  olympiadin  kisat  vuonna  1940.  Olimme  olleet  itsenäinen  kansakunta  kaksi  vuosikymmentä  ja  eläneet  kaikenlaisen  kasvun  aikaa.  Suurin  osa  suomalaisista  suurmiehistä  oli  elossa  ja  tulevat  vaikuttajat  elivät  kisällinvuosiaan.  Suomen  kirjallisuuden  käänteentekevä  mestari Aleksis  Kivi  oli  elänyt  varsin  läheisessä  menneisyydessä;  vuoden  1939  suomalaisilla  hänen  aikansa  oli  yhtä  paljon  matkaa  kuin  meillä  on  nyt  talvisodan  aikaan.

Raastavasta  kansalaissodasta  oli  aikaa  20  vuotta  ja  haavat  olivat  syvät.  Suomi  oli  urheilun  suurvalta  ja  monien  muistoissa  eli  Pariisin  vuoden  1924  kisojen muisto  kun  Suomi  oli  kisojen  toiseksi  menestynein  maa  itsensä  Pohjois-Amerikan  Yhdysvaltojen  jälkeen!  Suomi  oli  saanut  Jenkkilästä  resursseihimme  nähden  suuria  lainoja  jotka  se  oli  maksanut  aikanaan  ja  säntillisesti.  Noilla  rahoilla  oli  rakennettu  nuoren  valtion  infrastruktuutia  viisaasti  ja  harkiten.  Tämän  asian  amerikkalaiset  muistivat  pitkään…

Mutta  miten  niin  voidaan  sanoa  että  kansakunta  syntyi  talvisodan  aikana.  Sitenpä  niin,  että  kansalaissodan  luomat  haavat  paranivat  tai  ainakin  arpeutumista  tapahtui.  Kansakunta  oli  yhtenäinen  ja  kun  katsoo  kokonaisuutena  sodan  vuosia  1939-1945  näemme  sen,  että  sotaa  käyneistä  ja  sen  hävinneistä  maista  Suomi  on  erityistapaus.  Kokonaisuutena  vuodet  1939-1945  ovat  kunnian  vuosia,  mutta  aivan  erityisesti  talvisota  nousee  aivan  erityiseen  arvoonsa.  Ruotsalaisilla  ei  ole  mitään  siihen  verrattavaa  historiassaan.  Saksa  on  ikuisiksi  ajoiksi  tahrannut  historiansa  Kolmannen  valtakunnan  ja  Hitlerin  myötä.  

Italialaisia  on  vaikea  sijoittaa mihinkään  kategoriaan  ja  Mussolini  toilailuineen  on  vain  yksi  hölmö  keisari  jatkumossa  “Ab  Urbe  Condita”  eli  historiassa  joka  alkaa  Rooman  perustamisesta.  Talvisodan  kunnia  nostaa  Suomen  suurten  kansankuntien  joukkoon,  ja  sillä  on  sama  merkitys  kuin  Yhdysvaltalaisilla  on  heidän  kansalaissodallaan.  Heille  kansalaissota  on  nimen  omaan  kansakunnan  synty. Suomi oli toisen maailmansodan syttyessä aito demokratia vaikka presidentillä olikin suuret valtaoikeudet. Suomen valtiomuoto oli edistyksellinen ja se todellakin toimi. Vahvan parlamentarisimin syntyyn oli vielä aikaa reilut 40 vuotta, mutta sen toteutumiseksi ei tarvinnut muuttaa suomen valtiosääntöä.

Yhdestä  asiasta  pitää  kuitenkin  olla  huolissaan  ja  se  on  nimenomaan  siinä,  säilyykö  talvisodan  kunnia  ja  muisto  tulevissa  sukupolvissa.  Jääkö  se  vain  kuriositeetiksi  sotahistoriassa  vai  elääkö  sen  muisto  aivan  oikeasti?  Vastauksen  löydämme  ns.  Itsenäisyyspäivästä.  Sen  viettäminen  on aivan  erikoislaatuinen  asia  kaikki  mittapuut  huomioon  ottaen.  Se  ei  ole  sama  asia  kuin  amerikkalaisten yhteiskuntausko.  Suomalaisena  itsenäisyyspäivänä  julistamme  ihan  oikeasti  sitä,  että  kansamme on  ollut  aivan  erityisen  varjelun  alaisena.  Näin  on  ja  se  pitää  sanoa  rohkeasti  ääneen.  Joka  väittää  vastaan  niin  katsokoon  vaikka  virsikirjaamme  ja  vaikkapa  virsiä  “Siunaa  ja  varjele  meitä”  ja  “Suomalainen  rukous.”

"Sellaista on elämä Suomen sydänsaloilla..."

 

Ilmat  eivät  tästä  parane.  Ollapa  nyt  ikimetsäisessä  suomalaisessa  maisemassa  tai  korkean  vaaran  päällä  jossain  “Jumalan  selän  takana.” Talviviima  puhaltaa  kaikkialla  ja  tästä  ei  oikea  talvi  sitten  enää  parata  voi.  

Ollapa  nyt  jossain  kauempana  kauempana  vaaramaisemissa.  Siinäpä  mieli  loihkeaisi  vallan  herkäksi  mäntymetsäisessä  ja talvisessa tunnelmassa.  Mieli  tulisi  ihan  runnolliseen  vireeseen  ja  aivan  spontaanisti  tekisi  mieli  myös  laulahtaa:  “Ilmapieru  paukahtaa,  koira  jossain  haukahtaa.  Sellaista  on  elämä  Suomen  sydänsaloilla…”

Joopa  joo!  Menepäs  laulamaan  tuota  väärässä  seurassa  niin  kyllä  saat  aika  viileän  vastaanoton.  Ei  auta  vaikka  sinulla  olisi  hyväkin  lauluääni  ja  mainion  omaperäinen  sävelmä.  Pahimassa  tapauksessa  tulee  joltakin  tiukapipoiselta  femakordilta  käsilaukusta  korville.  Nimittäin  sanon  tämän  kokemuksen  syvällä  rintaäänellä.  On  se  niin  väärin!  Samaan  aikaan  joku  kuikelo-sopraano  tai  kilukalle-tenori  korviavihlovalla  äänellä  ja  ilme  kuin  pistettävällä  sialla  saa  laulaa  jotain  käsittämätöntä  vieraalla  kielellä  ja  vielä  todella  epäkontekstualisesti.

Kyllä  asia  on  nyt  niin  että  musiiki  ja  sen  tekeminen,  ja  erioten  sen  esittäminen  on  ihan  jokamiesoikeus.  Eikä  se  haittaa  vaikka  ei  niin  nuotin  mukaan  menisikään  jos  pieni  performanssi  vain  tuo  iloa  sen  esittäjälle.  Mutta  Suomi  on  Suomi  ja  erilaisuutta  ja  elämän  iloa  ei  edelleenkään  siedetä.  Kulttuuriväki  on  niin  tiukkapipoista  että  ihan  pahaa  teköö…

Otetaanpa  vaikka  pieni  esimerkki  joka  mielestäni  osoittaa  asian  koomisuuden  kaikessa  kauheudessaan.  Olien  kerran  eräässä  konsertissa  jossa  soitettiin  Sibeliuksen  Belssasarin  pidot-niminen  sinfoninen  pala.  Ai  että  osasi  porukka  oikeassa  paikassa  niin  teennäisesti  naurahtaa!  Sitä  oli  varmaan  luettu  jostain  kirjasta  että  juuri  tuossa  kohdassa  on  se  koomisen  sommitelman  huipentuma,  ja  vielä  kuunneltu  päälle  ko.  kappale  useamman  kerran  että  varmasti  ei  mokata  eikä  anneta  juntin  vaikutelmaa  itsestään.  Meikä  tiesi  kyllä  missä  missä  olisi  pitänyt  naurahtaa  mutta  olin  jo  monta  päivää  aiemmin  päättänyt  ihan  periaattellisista  syistä  tehdä  ns.  “petolinnun  perseet”  ja  naama  totisena  tatittaa…  Joopa  joo!

Kysynpä  vain  kaikilta,  että  kumpi  on  aidompi  ihminen;  se  joka  rallatteli  omatekoista  lauluaan  metsämaiseman  ja  talvisen  luonnon  innoittamana  vai  se  yliteennäinen  Belssassar-hohottaja?

Jaa  että  mikäs  se  "ilmapieru"  sitten  on?  No  se  on  ihan  vain  ilmiö  jossa  pakkanen  paukahtaa  puunrunkoa  vasten.  Sääli  jos  tämä  asia  jää  jälkipolvillemme  tyystin  tuntemattomaksi.  Metsämaisema  ja  pakkasen  pauke  on  meille  niin  perisuomalaista  kuin  vain  mahdollista.  Jos  se  meiltä  kielletään  on  se  sama  asia  jos  tulevat  Jenkkilän  sukupolvet  eivät  saisi  enää  nähdä  vapauden  kelloa  (Liberty  Bell)  eivätkä  kuulla  sen  äänitettyä  soittoa.  Siis  lauletaan,  hypähdellään  ja  hihkutaan  ja  vaikka  piereskellään nuotin  mukaan  tai  nuotin  vierestä  jos  siltä  vain  tuntuu…

Kirjeitä Gräddesbergille. Johdanto ja suomalaisten ja kreikkalaisten kohtalontoveruus.

Politiikasta puhuminen sinänsä on tietenkin tarpeel-lista ja voi olla jopa sinänsä hyvä asia. Se ei enää toimituksena onalta kohdaltani tunnu mitenkään luontevalta, tai sitten aikansa kutakin ja ehkä nyt eletään vain aikaa jolloin sen aika ei ole. 

Eduskuntavaaleista alkaa olla jo kohta vuosi aikaa ja vähitellen asian myöntää ja hyväksyy. Nimittäin joka aamu kun allekirjoittanut herää, niin hän ei todellakaan herää kansanedustajana vaan aivan tavallisena kansalaisena. Asialle ei luonnollisestikaan enää mitään voi. Kauhistuksesta on selvitty ja mikä on ihmislapselle hyväksi; sen tietää vasta ajan kuluttua. Tiedä sitten olisiko tuo asia tuonut onnea, ja olisiko silloin jäänyt tekemättä jotain sellaista mitä nyt tekee. Loppujen lopuksi tavallinen arki on paljon kiehtovampaa. Kohtalosta ei pidä puhua vaan olkoon kyse sitten kaitselmuksesta. Kohtalo on nimittäin aina niin lopulliseen vivahtava ilmiö, kaitselmuksessa on jopa vaihtoehtoja ja ilmauksena se on paljon lempeämpi. Jos minut olisi valittu kansanedustajaksi, niin silloin minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia enää jatkaa siinä määrin vapaata tutkimustyötä eikä kirjoittaa sinulle näitä pitkään hautumassa olleita kirjeitä oi rakas Gräddesberg.

Näin olen asian nyt järkeillyt otettuani hansselon asiasta tarkkojen tutkimusten ja keveän itsekritiikin jälkeen. Elämä olisi voinut olla asiantilojen niin vallitessa vähän erikoista. Ja kuka tietää olisiko puolue ollut sittenkään se oikea mahdollinen? Missä ja minkä suhteen ovat Perussuomalaiset olleet oikeassa ja vain oivaltavia? Kysynpä vaan. Kreikka-tukia on vastustettu ja rahanlappoamista meitä muualle. Sehän on järjetöntä, mutta ei sen hoksaamiseen tarvita niin suurta luovuutta, rohkeutta, viisaudesta nyt puhumattakaan. Asian myöntää kuka tahansa joka on vailla vastuuta ja valjaita. Otetaanpas nyt vaikka esimerkiksi vaikkapa tuo Paavo Väyrynen. Nimittäin nyt pitäisi puhua jostain muusta ja mittaa otetaan ikävien puheiden puhujasta. Joku Jyrki Katainen luulee olevansa Valtakunnan-Job kertosessaan meille ikäviä, mutta ah niin välttämättömiä asioita. Katainen on kääpiö, mutta sellainen kääpiö jonka tarvitsemme. Tämänkin olet nyt saanut selville oi rakas Gräddesberg, ja yritän senkin sinulle selvittää jotta olisit vakuuttunut siitä että jotain tarttis tehä. Olisi jo pitänyt kauan sitten tehä.

Kreikkalaiset eivät ole tehneet loppujen lopuksi mitään sen pahempaa porukkaa kuin suomalaisetkaan. Loppujen lopuksi heidän peruselämänmuotonsa on paljon terveemmällä pohjalla kuin meidän täällä Suomessa. Väestöä heillä on vain reilut tuplat meihin verrattuna pinta-alan ollessa kolmasosa meidän vastaavasta. Heillä kasvaa vilja vikkelästi, ja maa on enemmän jumalten valinta kuin Suomi. Nimittäin jos puhutaan jumalista jotka mielellään kulkevat vähissä vaatteissa ja ovat ihmisten kaltaisia. Heillä on viiniköynnös, korintit, rusinat, appelsiinit, puuvilla ja virginialainen. Meillä on luonnonmarjat, sienet, ja kessu. Sapuska ei heiltä lopu vähällä kesken ja sitä on omasta takaa jos suolivyö pannaan tiukalle. Meillä kasvaa vilja kituliaasti kovan kangeeraamisen jälkeen, ja paljon tarvitaan väkilannoitetta ja vilja on paljon myrkyllisempää kiitos pohjoisten lajikkeiden suuren varasto-proteiinien määrän. Toivomme olisi siis perunassa, nauriissa, lantussa ja läskiloorassa. Meidän jumalillamme on turkki päällä suurimman osan vuodesta ja helteilläkin liivit. Turisteja on meilläkin, mutta vain rippeet siitä mitä kreikkalaisilla.

Heidän maansa voi elättää viisi miljoonaa ihmistä ominensa. Meidän kestokykymme on kymmenesosa tuosta. Tämänkin surkean asian kuka tahansa järkevä ihminen voi myöntää jos sitä edes kerran elämässään pysähtyy yhdeksi päiväksi miettimään. Mutta mitäpäs sitten tarttis tehä? Yksittäinen ihminen ei paljoa voi tehdä ja kahdenkaan ihmisen roomalainen klubi ei paljoa asioita edistä. Kaiken keskellä ihmisille ja varsinkin lapsille pitäisi jakaa toivoa. Missä on puolue joka ottaa ohjelmaansa ensimmäiseksi klausuulikseen sen, että suomalaisten väkiluku pitäisi saada vähenemään hieman alle kymmenesosaan nykyisestä seuraavan kahdensadan vuoden aikana. Sitten tulee nauris, peruna, kanttu ja läskiloora ja tietenkin suolivyö.

Kaiken lisäksi osaavat kreikkalaiset pelata jalkapalloa. Tämänkin olen saanut selville oi rakas Gräddesberg asiaa tarkasti tutkittuani. Heidän oloissaan voidaan palloa pompotella vähissä vaatteissa joulupyhinäkin. Heillä jalkapalloilu on suosituin joukkueurheilulaji, ja sitä ei presidentiksi mielivän tarvitse edistää. Jalkapallomaajoukkue on päässyt maailmanmestaruuskisojen lopputurnaukseen kahdesti, vaikka jonkun mielestä se on ”vain.” Kyllä se on kymmenmiljoonaiselle kansakunnalle aika hyvin. Eihän se kyllä ruotsalaisten saavutusten rinnalla paljoa ole, mutta EM-kultaa Kreikka voitti vuonna 2004. Tälläkin hetkellä eli täsmälleen juuri nyt on Kreikka Kansainvälisen jalkapalloliiton rankingissa sijalla 14. Suomen löydämme sijalta 79. Mene ja tiedä. Jos Suomella olisi asiat niin sanotusti yhtä kurjasti kuin Kreikalla niin ehkä meillä olisi mahdollisuus päästä, ja ihan hyväkin mahdollisuus, päästä mukaan vuoden 2014 jalkapallon kokomaailman lopputurnaukseen tropiikin jättiläisen maille eli Brasiliaan. Mene ja tiedä, vielä ehtii velkaantua jos sitä haluamme. Mutta vaikka kuinka velkaannumme ja huijaamme ylempiä instansseja eli Euroopan unionia ja siinä sivussa lisää itseämmekin niin asiantila ei muuksi muutu. Tämäkin on surkea tila ja valitettava asia oi rakas Gräddesberg. Loppujen lopuksi ikävät asiat ovat iloisia kerrottavaksi ja useimmiten tuon toimituksen jälkeen on hyvä olla. Ei tarvitse valehdella eikä edes yrittää kaunistella asioita.

Samalla kun katsomme kreikkalaisten asioita ymmärrämme myös paremmin itseämme eli meitä suomalaisia. Onhan toki mahdollista, että suomalaisilla ja kreikkalaisilla on jopa hyvin syvä kohtalontoveruus kansakuntatasolla. Ja kohtalontoveruudella tarkoitamme tässä erinäisiä riippuvuussuhteita. Jos en ole vielä tätä kohtalontoveruus-näkökulmaa aiemmin ymmärrettävästi pystynyt selittämään, niin nyt on sen aika. Lähden liikkeelle yksilötasolta.

Nimittäin voi asia olla niin, että kahden ihmisen välillä vallitsee kohtalontoveruus. Kyse voi olla, ja näin ilmeisesti on melkein aina, siitä että kaksi ihmistä tavallaan jakaa samoja resursseja. Kyseessä on voi olla aineellinen tai henkinen hyvinvointi ja kaikista olennaisimmillaan tämä voi ilmetä toisen ylipainona ja tosien onnistuneena painonhallintana. Kaiken taustalla on aineen katoamattomuuden laki ja kaitselmus on kaikessa viisaudessaan päättänyt jakaa sen osittamalla sitä kahden tai joskus kolmenkin ihmisen kesken. Näillä kohtalontovereilla on kiinteä määrä eri ominaisuuksia, hyveitä hyvinvointia ja kaikkea mahdollista jota jakaa.

Oletetaanpa esimerkiksi sellainen asia että allekirjoittanut ja joku muu olisivat painon ja fyysisten ominaisuuksien suhteen kohtalontovereita. Meidän kahden ei tarvitse olla millään muulla tavalla kohtalontovereita kuin painon ja fyysisten ominaisuuksien suhteen. Tällaiseen kohtalontoveruuteen liittyy sitten myös irvokkaalla tavalla tietty vastakohtaisuus, ja määräävänä tekijänä on aineen katoamattomuuden laki. Kohtalontovereista ei molemmat pysty olemaan samaan aikaan laihoja, eikä vastaavasta voi tulla sellaista tilannetta, että molemmat olisivat niin sanotusti lihavia. Jos toinen painaa vaikkapa 105 kiloa ja toinen 70 kiloa niin silloin ylipainosta kärsivä ei voi laihtua ellei toinen vastaavasti ”suostu” ottamaan toiselta liikoja kiloja. Tietysti näiden kahden ihmisen pinonhallinta-tapahtuma voi mennä onnellisestikin. Toinen, se laihempi, päättää alkaa bodaamaan ja hankkii itselleen lihasmassa kymmenen kiloa. Tällöin ylipainoinen henkilö vain menettää painoaan sen kymmenen kiloa ja ihmettelee moista ellei sitten ole päättänyt aktiivisesti laihduttaa. Samat mekanismit toimivat sitten muillakin osa-alueilla.

Samoin voi olla myös kansakuntien suhteen. Meillä täällä pohjolassa olisi kiehtovaa selittää monia asia siten, että Suomi ja Ruotsi olisivat näitä kohtalaontovereita kansakunta-tasolla. Tähän on vaikea uskoa sillä molemmat ovat olleet pohjoismaisia hyvinvointivaltioita jo pitkään. Suomi ja Ruotsi ovat paremminkin luovassa kilpailusuhteessa elävä pariskunta, jotka ovat olleet eriarvoisessa asemassa aivan eri syistä. Taustalla on heillä erilaiset lähtökohdat. Jos suomalaiset ja kreikkalaiset ovat kohtalontovereita niin tämä asiantila luotiin jo kauan sitten. Kohtalontoveruus ei ole missään mielessä kauhistuttava ja fataalinen asia. Kun kohtalontoveruus löydetään ja se myös tiedostetaan, ja jopa ratifioidaan kansakuntien välisillä sopimuksilla, niin silloin avautuu hedelmällisiä ja toimivia mahdollisuuksia kaikkinaiseen kansojen vuorovaikutukseen, kulttuurinvaihtoon ja jopa huomattaviin keskinäisiin populaationsiirtoihin maasta toiseen. Tällaisen populaationsiirron ei välttämättä tarvitse tapahtua 1:1-suhteessa. Tässäkin on kyse aineen katoamattomuuden laista noin laajassa merkityksessä. Totuus on taruakin ihmeellisempi asia oi rakas Gräddesberg, sen olen lyhyellä maallisella vaelluksellani minäkin oppinut. Kaiken tämän olen yrittänyt parhaan mukaan todistella jotta ymmärtäisit, että todisteluketjuni takana voi olla myös jotain jota totuudeksi nimitetään. Kaiken lisäksi pitää todeta, että kohtalontoverin etsiminen yksilötasolla on yksi elämän suurimmista löytöretkistä. Ja millaisia näköaloja kansainväliseen kanssakäymiseen saammekaan jo valtiot etsivät kohtalontovereita.

Lopuksi tervehdys jaloille kissaelämillesi parahin Johan Gräddesberg. Mutta miksi juttelisin keskenäsi vain sähköitse ja biteillä. Toivonpa pian että voimme ihan oikeasta suullisesti puhella. Silloin on ilomme moninkertaisen täydellinen.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.

Kaikki on Tahko Pihkalan syytä? Porinaa huippu-urheilumme tilasta...

 

Yleisurheilun MM-kisoissa tapahtuu hyviä asioita, mutta ei juuri meille suomalaisille. Hyvä asia on aina sellainen kun vanhan mestari kukistetaan ja uusi nousee mestariksi. Mielenkiintoisia asioita kaikkinensa. 

Kohdaltamme kaikki menestyspaineet näyttävät jälleen kerran kaatuvan keihään-heittäjiemme niskaan. Saattaapa tämä asiantila hyvinkin antaa mahdollisuuksia kävelijöillemme Kinnuselle ja Kempakselle keskittyä rauhassa ja ilman hirmuisia paineita. Ehkäpä meidän suomalaisten kannattaisi vain ja ainoastaan keskittyä keihään heittoon. Jos meillä olisi vieläkin laajempi tason, niin silloin kaikki voisi olla kannaltamme turvallisella ja varmalla pohjalla. Ollapa joka vuosi 20 heittäjää jotka pystyvät 80 metrin kaareen, niin johan se olisi jopa tilastollisesti varmaa että meille tulisi säännöllisesti mitaleja ja menestystä aivan katkeamattomana virtana.

On hyväksyttävä tiettyjä tosiasioita. Olemme niistä ennenkin puhuneet. On maamme pieni ja siksi jää. Tässä maassa harrastetaan kaikkia mahdollisia lajeja ja niinpä väkimäärämme ei yksinkertaisesti riitä pitämään korkeinta mahdollista tasoa yllä jokaisessa lajissa.Oikeat tyypit eivät harrasta oikeita lajeja, ja sitten on vielä se kummjainen nimeltä pesäpallo. Jos haluaisi olla salaliittoteorian kannattaja tässä asiassa niin Tahko Pihkalan näkisi helposti katkerana miehenä joka kosti suomalaisille kehittämällä pesäpallon. Miehelle kun ei kertynyt henkilökohtaista menestystä kahdesta olympia-edustuksesta huolimatta, niin kaukaa viisaana miehenä hän sabotoi huippu-urheilumme tulevaisuuden oudolla pesäpallo-viritelmällään. Pihkala olisi siis nähnyt, että pesäpalloa saavuttaa suuren suosion mutta se ei tule leviämään maastamme muualle. Sitten hän loi vahvan organisaation uuden lajin harrastamiseksi maassamme. No uskokoot ken uskoo, ja ehkä kehittelemme tätä sinänsä kiintoisaa ajatuksenjuoksua joskus myöhemmin...

Edelleen on toistettava yhtä tiettyä asiaa kun puhumme huippu-urheilumme tilasta. Meidän tulisi saada joukkuelajien edustuksia olympiakisoihin. Kyseesen tulisi lähinnä lentopallo ja tietyin edellytyksin myös koripallo. Lentopallossa olemme lähimpänä maailman huippua. Koripallo elää noususuhdannetta ja pienikin menestys voi poikia jatkuvuutta. Ehkä näemme lentopallomaajoukkueen kesäkisoissa lähimpien vuosikymmenten aikana. Odottaa kyllä kannattaa.

Jalkapallo onkin oma lukunsa ja asian suhteen pitäisi panostaa todella rajusti. Juniorijalkapalloilustahan tässä on vain kysymys, ja toisaalta ei ole. Kansainvälisen olympiakomitean kanssa riitautunut FIFA määräsi, että vuoden 1992 kisoista alkaen olympiajalkapalloon ja karsintoihin saavat osallistua vain 23-vuotiaat ja sitä nuoremmat pelaajat. Atlantasta 1996 lähtien on lopputurnauksessa kuitenkin sallittu myös kolme yli-ikäisiä vahvistusta. Onkohan meillä edes ollut minkäänlaista kokonaisvaltaista suunnitelmaa jalkapalloilun tason nostamiseksi alle 23-vuotiatten maajoukkueen suhteen.

Jääkiekko on meidän lajimme ja niin olkoon ja niin myös jääkööt. Jokainen myöntäköön, että olympialaisissa talvikisoissa on ollut aivan toisenlainen meininki kun meillä on ollut mukana kaksi jääkiekkojoukkuetta ja miehissä olemme vuodesta 1988 lähtien kamppailleet kirkkaimmista mitaleista ja niitä myös kultaista lukuu nottamatta saaneet. Vai mitä mieltä ollaan sarjasta: 1988 hopea - 1992 ei mittään - 1994 - pronssia - 1998 pronssia - 2002 ei mittään - 2006 hopea - 2010 pronssia. Oma joukkue on aina oma joukkue vaikka esim. Jenkkiläläisten unelmajoukkueiden edesottamuksia kesäkisojen koripalloturnauksessa on ollut ilo seurata.

Resurssimme ovat myös rajallisia taloudellisesti ottaen. Satsaus joukkuelajien maajoukkueeseen kyllä kannattaisi aina. Lajit saavat julkisuusarvoa ja näin mukaan tulisi uusia harrastajia. Urheilun kenttämme on hieman hajanainen ja kulttuuri- ja urheiluministeri voisi tehdä asian hyväksi jotain. Välillä kun tuntuu siltä, että yhteiseen hiileen ei puhalleta riittävästi. Porukka eli monet ja moninaiset urheilumme ympärillä pyörivät tahot pitäisi saada muutaman kerran vuodessa yhteisen pöydän ääreen. Nyt kaivattaisiin tämänkin suhteen johtajuutta. Suomi ei ole riittävän tunnettu maa maailmalla, vaikka tosin kuvittelemmekin. Urheilu on edelleenkin yksi keino saada maallemme tunnettavuutta. Ja joukkuelajit ennen kaikkea...

Mutta lopuksi jutunjuurta kysymyksien muodossa:

I Oliko pesäpallo todellakin Tahko Pihkalan kosto suomalaisille, ja ylipäänsä katkeroituneen miehen kosto. "Jos minä en pärjännyt niin sitten älkööt kukaan muukaan..." Pihklahan suhtautui huippu-urheillun todella nihkeästi, ja oli erinomaisen happamalla tuulella 1970-luvun alussa kun Väätäinen, Viren ja kumppanit nostivat yleisurheilumme takaisin maailman ehdottomaan kärkeen.

II Kun brändit vaipuu ja katoaa, niin olisiko urheilustamme uudeksi brändiksi joka pitää Suomen maailmankartalla?

III Pitäisikö meidän tylysti vain laatia jonkinlainen lajien suositummuusjärjestelmä?

IV Mihin lajeihin meidän tulisi keskittyä?

Huomenna ne tulevat, ytyvoimalaluvat…

Ja  eduskunnassa  on  tänään  saarnattu,  paasattu  ja  argumentoitu.  Mauri  Pekkarinen  osoitti  ilmeisesti  taitojaan  joita  hän  hankki  nuorena  kepuumus-nuorena  nuorisoseuran  näytelmäkerhossa.  

Ja  edellistä  ei  pidä  suinkaan  sanoa  halveeraavassa  mielessä.  Politiikka  on  ainakin  eduskunnan  suuressa  salissa  teatteria.  Päätökset  tehdään  sitten  huomenna  ja  rintamalinjat  ollevat  jo  vedetyt.

Mutta  Kansallista  Kepuumusta  ei  pelasta  Pekkarisen  suuri  puhe.  Pakkohan  tässä  on Pekkarista  kehua  ja  Vasemmistoliittoa  huonosta  populismista  arvostella.  Nykyään  voi  edsukunnan  täysi-istuntoja  seurata  netistä  suorana  lähetyksenä , ja  kun  kuuntelee  sadan  edustajan  noin  viiden  minuutin  puheen  niin  ei  voi  muuta  kuin  ihmetellä.  Moni  ei  näytä  tajuavan  mistä  tässä  oikein  on  kyse.  Suurin  ongelma  on  siinä,  että  harva  tajuaa  sen  että  energia  ei  ole  sama  asia  kuin  sähkö.  Siis:  kaikki  sähkö  on  energiaa,  mutta  kaikki  energia  ei  ole  sähköä.

Suomalaiset  ovat  pirun  sitkasta  kansaa.  Näillä  leveysasteilla  pidetään  yllä  yli  viiden  miljoonan  ihmisen  populaatiota  ja  periaatteessa  täällä  voitaisiin  tuottaa  kaikki  täällä  tarvittava  ruokakin.  Lisäksi  tältä  vähäiseltä  Euraasian  niemimaalta  viedään  maailmalle  paljon  teollisuustuotteita  ja  tietenkin  metsäteollisuus  jyllää.  Tämä  maa  tarvitsee  sähköä  ja  tulevaisuudessa  vielä  enemmän.  Sähköautoja  ei  todellakaan  ladata  tuulivoimaloiden  tuottamalla  virralla.

Olisko  selkeintä  puhua  energia-,  ja  sähköratkaisusta.  Siitähän  tässä  lähinnä  on  kyse.  Yhteisten  asioiden  hoitamisessa  on  kyse  paljon  myös  siitä,  että  hillitään  järjettömyyksiä.  Omalla  tavallaan  elämäntapamme  tällä  yhdellä  Euraasian  niemimaalla  on  kovin  kestämättömällä  pohjalla,  ja  sitä  ei  saada  kestävälle  pohjalle  välttämättä  millään  ratkaisulla.  Kaksi  uutta  ytyvoimalaa  ei  ratkaise  ongelmiamme.  Eduskunnassa  on  lähinä  kiistelty  siitä,  minkä  väriseksi  talo  maalatan  kun  olisi  pitänyt  keskutella  siitä  millainen  talo  rakennetaa.  Talojakin  on  monen  kokoisia.

Että millainen presidentti Niinistö sitten olisi?

Tänään on Suomen Sekoomuksen Jyri Häkämies sitten aloitti varsin rankan poliittisen pelin kun hän suorastaaan vaati Sauli Niinistöä asettuman ehdolle Tasavaltakuntamme Presidentin vaalissa vuonna 2012. Nyt onkin aika pohtia ja suorastaan spekuleerata muutamaa asiaa joka liittyy tähän juttuun. Aivan aluksi on syytä pohtia joitain teknisiä tietoja, sanokaamme kantakirjaa.

Jos Niinistö asettuisi ehdokkaaksi ja voittaisi vaalin, mikä on todennäköistä kun Punahöttölästä on ehdokaspotentiaali loppunut, ja Kepuumuksella ei ole myöskään asettaa puhenjohtajavaihdoksensa ja vuoden 2011 massivisen eduskunta – vaalitappion ketään kunnon ehdokasta, niin hän olisi virkaan astuessaan 62-vuotias. Ensimmäisen kauden päätyttyä hän olisi sitten 68 vuotias. Sehän sopisi hyvin sillä työuriahan tässä on juuri haluttu meillä Suomessa pidentääkin. Niinistön vaimo olisi ensimmäisen kauden alkaessa 33-vuotias.

Kokoomus tavoittelee tällä Jyri Häkämiehen vedolla täydellistä hegemoniaa suoma-laisessa politiikassa, ei mitään muuta. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolue nousee Suomen suurimmaksi puolueeksi. Punahöttölä on niin heikennetty että se ei nouse tästä suosta tuskin enää koskaan, ja Kepuumus on konsanaan vielä pahemmassa jamassa. Kokoomuksella olisi mahdollisuudet täydelliseen värisuoraan poliittisessa elämässämme. Sillä voisi olla siis presidentin virka, pääministeri ja eduskunnan puhemies tilanteessa jossa kaksi muuta suurta puoluetta lanaavat alle yhdeksäntoista prosentina kannatuslukemissa. Tämä tuskin kuitenkaan toteutunee sillä puhemiehen paikan Sekoomus antaa varmasti mielellään päähallituskumppa-nilleen. Niinistö tuskin suostunee ehdokkaaksi vuoden 2012 vaaleihin ennen suuria akselivaaleja vuonna 2011. Mutta jos hän lopulta on ehdokkaana niin Sekoomus saa nauttia Niinistö-ilmiöstä ja sen kannatus on vuoden 2012 jälkeen huippulukemissa.

Nyt on seuraaviin pressanvaaleihin aikaa noin kaksi vuotta ja paljon ehtii tapahtua. Tilanne on se, että Sekoomuksen tulee kuulla kansan ääntä joka haluaa edelleenkin vahvan presidentin. Nytpäs tapahtuukin Sekoomuksessa ns. kuulalaakeriaivo-ilmiö, ja pikku hiljaa vahvistuu siellä puhe vahvasta presidentistä. Lopputuloksena voi olla paketti jossa tasavallan presidentin virkakausi lyhenee kuudesta vuodesta neljään vuotee, ja ns. lautaskiistan perusteet on periaatteelisella tasolla ratkaistu, mutta kaikki muu onkin ennallaan. Kaiken tämän saa aikaan täydellinen mahdollisuus pitkäaikaiseen hegemoniaan jota Sekoomuksella nyt suorastaan tarjotaan. Tilaisuus tekee varkaan hurskaastakin, mahdollisuus valtaan turmelee minkä tahansa periaatteen.

Mutta millainen presidentti tämä Sauli Väinämö sitten olisi. Nuorena puolueena Sekoomus oli kuningasmielinen, ja maan ensimmäinen kuningashan olisi ollut nimeltään mitä todennäköisimmin Väinö I. Sekoomus on saanut kahdesti oman miehensä tasavallan presidentiksi ja nyt tuo virka olisi kolmannen kerran sen ulottuvilla ja saavutettuna. Niinistö olisi kieltämättä varsin kuningasmainen ja hänellä olisi nuori vaimo. Mahdollisesti Niinistö, itse isoisä ensimmäisen pesueensa kautta, perustaisi perheen nuoren vaimonsa kanssa.

Presidenttinä olisi reservin kapteeni ja muutenkin mies kaikin puolin “in belli peritus.” Niinistöhän on kaiken lisäksi myös tsunaminkestävä mies. Hänhän pelastui vuoden 2004 kaukoidän tsunamikatastrofista puhelintolpan huipulla nuoremman poikansa kanssa. Sellainen osoittaa neuvokkuutta ja mitä suurinta rohkeutta. Mutta Niinistö on puhdasverinen kamreeri ja siitä ominaisuudesta hän ei pääse eroon. Toisaalta on hyvä että eduskunnan törsäys on loppunut. Kyllä kansanedustajilla on vielä millä mällätä kun vain kaiken käyttää hvyäksi mitä on tarjolla. Niinistö ei ole mikään älymystön edustaja joten arvojohtajaksi hänestä ei ole, ellei säästäväisyys ja velanmaksu ole arvo sinänsä. Mutta eipäs sellaista älykästä arvojohtajaa olisi luvassa myöskään Punahöttölästä eikä kyllä Kepuumuksestakaan. Vanhalla iällä toisen pesueen isäksi suostuva Ninistö puhuisi varmasti kestovaippojen puolesta, ja varmasti lajittelisi perheen biojätteetkin. Olisihan sekin sentään jotakin…

Mikko Perkoilan laulu Nimismiehen murhe sopii tähän varsin väljästi. https://www.youtube.com/watch?v=HnA8s_0VfSs&list=RDHnA8s_0VfSs&start_radio=1

Suomalaiset houkuteltiin EU:n jäseniksi halvalla viinalla

Ja nyt tuosta houkutelusta maksetaan vallan karsea lasku... Monesti  tulee  mieleen  Yleisradion  harjoittama  EU-aivopesu  1990-luvun  alussa.  Sen  hyöyn  sai  kokea  jo  avaamalla  television  aamulla  ja  katsomalla  ko. yhtiön  Aamu-teeveen  lähetystä.  

EU-myllytys  oli  kauheaa,  ja  sama  meno  jatkui  Maikkarin  puolella  jossa  Arto  Tuominen  ulvoi  kuin  palosireeni  aamu  aamun  jälkeen  että  EUU-EUU-EEUU-EEUUU!  Ja  kun  avasti  päivän  lehden  niin  ensimmäisnen  sana  kissankorkuisin  kirjaimin  oli  EU!  Ja  kun  avasit  radion  niin  taas  sama  juttu…  Yhtä  kauhuinen  olo  kuin  Pentti  Siimeksen  esittämällä  epätoivoisella  kansalaisella  SPEDE-Shown  sketsissä  jossa  Kammottava  röyhtäisijä  tulee  joka  paikasta:  televisiosta,  radiosta,  peilistä,  pesukoneen  alta  ja  ties  mistä…

Vanhana  viinakauppiaana  ja kansan sielunhoitajana eli  ALKO:n  myyjänä  (Työpraktiikkaa 2002 päivää.) voin  vakuuttaa  teille  että  viimeinen  keino  jolla  EU-vastahakoisen  kansan  vastarinta  saatiin  murrettua  oli  halpa  viina  ja  halvempi  pieriini  elikkä  olut.  Hysteria  oli  hirmuinen,  ja  jotkut  asiakkaat  uhosivat  että  "loppuu  sinultakin  nuo  työt  kun  EU-tulee  ja  viinit  saadaan  maitokauppoihin."  Paljon  olisi  muisteltavaa  mutta  jätetään  tulevaisuu-teenkin  jotain.  Noina  vuosina  hyvä  kasvomuisti  nousi  arvoon  arvaamattomaan.  ALKO  oli  noina  vuosina  brändia  ja  visioita  luovan  pikkunilkkipomoston  temmellyskenttä  ja  yhtiö  unohti  täysin  vastuullisen  alkoholipolitiikan.  Se  ei  toisaalta  ole  ihme  koska  valtiovaltakin  oli  tuuliajolla. Tässä muutamia esimerkkejä viinan hinnanalennuksest.

koskenkorvan viina 87 markkaa; uusi hinta 82 markkaa
kolmen leijonan viski 193 markaa; uusi hinta 143 markkaa
monopol-konjakki 215 markkaa; uusi hinta 155 markkaa
kahvilikööri 46 markka; uusi hinta 40,20 markkaa
ruska, väkevä viini 66 markaa; uusi hinta 60,20 markkaa

Siis hinnat laskivat väkevien osalta hurjasti. Vaikutus oli vielä enemmän psykologisempi, sillä hinnanalennus oli laatuaan ensimmäinen oikea hinnanalennus laatuansa viinakaupassa tässä maassa. Ja laman syövereissä elävä kansa oli tyyten kun hallitus oli kerrankin tehnyt jotain hyvää! Sinä päivänä iiro viinanenkin oli pyhimys!

Ja  voi  sitä  riemun  päivää  ensimmäinen  heinäkuuta  1994  kun  viinan  hintaa  alennettiin  enempi eurooppalaisten  hintaihanteiden  mukaisiksi.  Viinin  ja  keskioluen  hintaa korotettiin  kosmeettisesti. Oli  siinä silloin  suurkuluttajien  ja  tavallisten  kansalaisten  joukossa  hienoja  herroja,  jalosukuisia  ruotsinrääkköjä  liituraidoissa,  persereiän  perässä  kulkevia  fiinejä  naisia  (Rotukoiraa  ulkoiluttava  helsinkiläinen  hienostorouva.)  ihmettelemässä  konjamiini-,  ja  väriviinahyllyjen  liepeillä  uusia  hintoja  ja  kaikilla  suoraan  sanoen  kuola  valui  suupielistä.  Ainoat  tuoteet  tuona  päivänä  olivat  muovi-,  ja  paperikassit  sun  muut  sisäisesti  nauttimiskelvottomat  tuotteet  joiden  hinta  pysyi  samana…   Meikällä  oli  itsellä  mielessä  pääaineen  tutkielman  viimeiset  nyanssit, ja  päässä  takoi  että  illalla  pelaamaan  sivilisaatio  kakkosta  ja  askartelemaan  erään  toisen  kirjoitelman  parissa.  Mielessä  kävi  kuitenkin  että  "siinä  sitä  on  oivaa  saalista  viinapirulle."

Tänään  ovat  viinit  edelleenkin  Alkon  hyllyillä  ja  hintapolitiikkaa  on  tarkastettu  ylöspäin.  EU:n  virkamiehet  miettivät  kuumeisesti  keinoja  kansalaisten  raitistamiseksi...  Meillä  Suomessa  on  kehkeytynyt  valtaisa  ja  edelleen  tiedostamaton  alkoholiongelma  joka  kytee  ns.  suurten ikäluokkien  kiduksissa:  hienoja  herroja ja hienoja ruotsiapuhuvia hyppeli-herroja, fiinejä naisia, tavallisia, duunareita  ja  syrjäytyneitä immeisiä...  Kaikenkerraassaan  oiva  läpileikkaus  suomalaisesta  eu-kansalaisesta.  Tästä  ongelmasta  maksetaan  vielä  niin  karmea  hinta  kansantaloudessa  että  sanoja  ei  löydy  kuvaamaan  sitä…  Tulemme  näkemään lähimpien  15  vuoden  aikana  ikäluokan  65-74  jolla  on  vertaansa  vailla  oleva  alkoholionhgelma.  Ja  siitä  erikoissairaanhoidosta  maksetaan  todella  paljon. 

Kreikan ja Irlannin tukipaketit ovat "varsin pieniä sotakorvauksia" näihin verrattuna.
Toisaalta varsinaiset laajemmat alkoholiongelmat Suomessa pohjautuvat keskioluen vapauttamiseen 1960-luvulla, ja sen puolisalaa tehtyyn väkevöittämiseen aika paljon myöhemmin. Ettei se väkevöittäminenkin vain ajoittunut Unioniin liittymisen aikoihin? Keskioluesta tuli kaikessa hiljaisuudessa käytännössä A-olutta.

Sitten vielä karmeampaa satoa, nimittäin uurin osa noista mainitsemista vanhemman ikäpolvenkaljottelijoista/tissuttelijoista/dokaajista tulee dementoitumaan, ja siinä onkin päänvaivaa terveydenhuollolle. Ikävä todeta, mutta se väestönosa on siinä vaiheessa jo menetetty kaikin puolin ja pelkkä riesa omaisille ja yhteiskunnalle.

Huolestuneempi olisin kuitenkin näistä nyt 15-25 -vuotiaista lukemattomista syrjäytyneistä miehistä. Jos ketkä niin he ovat menetetty kansanosa. Miehiä ilman tulevaisuutta. Kuolevat alkoholikuolemiin tai väkivaltaisesti jo alle nelikymppisinä. Tai jos hengissä pysyvät niin viimeistään nelikymppisinä ilmestyvät ensimmäiset alkoholidementian oireet. Kuuklailkaa sana niin tiedätte mistä on kysymys.
Eipä  ole  Arto  Tuominen  reporteeraamassa  tätä...

Moni niistä vanhan ajan puistokemisteistä jotka olivat viinakupan asiakkaita 1960-1980-luvulla olivat arvokkaita sotaveteraaneja, ja jopa vaikeasti sotainvalideja. Ihmisarvoista kohtelua he saivat ainakin alkossa, useimmiten. Vanha myymälän esimieheni muistutti minua useasti näistä asioista. Mutta silloinhan alkossa vaikutti niinkin humaani mies kuin Heikki Koski.