Politiikasta puhuminen sinänsä on tietenkin tarpeel-lista ja voi olla jopa sinänsä hyvä asia. Se ei enää toimituksena onalta kohdaltani tunnu mitenkään luontevalta, tai sitten aikansa kutakin ja ehkä nyt eletään vain aikaa jolloin sen aika ei ole.
Eduskuntavaaleista alkaa olla jo kohta vuosi aikaa ja vähitellen asian myöntää ja hyväksyy. Nimittäin joka aamu kun allekirjoittanut herää, niin hän ei todellakaan herää kansanedustajana vaan aivan tavallisena kansalaisena. Asialle ei luonnollisestikaan enää mitään voi. Kauhistuksesta on selvitty ja mikä on ihmislapselle hyväksi; sen tietää vasta ajan kuluttua. Tiedä sitten olisiko tuo asia tuonut onnea, ja olisiko silloin jäänyt tekemättä jotain sellaista mitä nyt tekee. Loppujen lopuksi tavallinen arki on paljon kiehtovampaa. Kohtalosta ei pidä puhua vaan olkoon kyse sitten kaitselmuksesta. Kohtalo on nimittäin aina niin lopulliseen vivahtava ilmiö, kaitselmuksessa on jopa vaihtoehtoja ja ilmauksena se on paljon lempeämpi. Jos minut olisi valittu kansanedustajaksi, niin silloin minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia enää jatkaa siinä määrin vapaata tutkimustyötä eikä kirjoittaa sinulle näitä pitkään hautumassa olleita kirjeitä oi rakas Gräddesberg.
Näin olen asian nyt järkeillyt otettuani hansselon asiasta tarkkojen tutkimusten ja keveän itsekritiikin jälkeen. Elämä olisi voinut olla asiantilojen niin vallitessa vähän erikoista. Ja kuka tietää olisiko puolue ollut sittenkään se oikea mahdollinen? Missä ja minkä suhteen ovat Perussuomalaiset olleet oikeassa ja vain oivaltavia? Kysynpä vaan. Kreikka-tukia on vastustettu ja rahanlappoamista meitä muualle. Sehän on järjetöntä, mutta ei sen hoksaamiseen tarvita niin suurta luovuutta, rohkeutta, viisaudesta nyt puhumattakaan. Asian myöntää kuka tahansa joka on vailla vastuuta ja valjaita. Otetaanpas nyt vaikka esimerkiksi vaikkapa tuo Paavo Väyrynen. Nimittäin nyt pitäisi puhua jostain muusta ja mittaa otetaan ikävien puheiden puhujasta. Joku Jyrki Katainen luulee olevansa Valtakunnan-Job kertosessaan meille ikäviä, mutta ah niin välttämättömiä asioita. Katainen on kääpiö, mutta sellainen kääpiö jonka tarvitsemme. Tämänkin olet nyt saanut selville oi rakas Gräddesberg, ja yritän senkin sinulle selvittää jotta olisit vakuuttunut siitä että jotain tarttis tehä. Olisi jo pitänyt kauan sitten tehä.
Kreikkalaiset eivät ole tehneet loppujen lopuksi mitään sen pahempaa porukkaa kuin suomalaisetkaan. Loppujen lopuksi heidän peruselämänmuotonsa on paljon terveemmällä pohjalla kuin meidän täällä Suomessa. Väestöä heillä on vain reilut tuplat meihin verrattuna pinta-alan ollessa kolmasosa meidän vastaavasta. Heillä kasvaa vilja vikkelästi, ja maa on enemmän jumalten valinta kuin Suomi. Nimittäin jos puhutaan jumalista jotka mielellään kulkevat vähissä vaatteissa ja ovat ihmisten kaltaisia. Heillä on viiniköynnös, korintit, rusinat, appelsiinit, puuvilla ja virginialainen. Meillä on luonnonmarjat, sienet, ja kessu. Sapuska ei heiltä lopu vähällä kesken ja sitä on omasta takaa jos suolivyö pannaan tiukalle. Meillä kasvaa vilja kituliaasti kovan kangeeraamisen jälkeen, ja paljon tarvitaan väkilannoitetta ja vilja on paljon myrkyllisempää kiitos pohjoisten lajikkeiden suuren varasto-proteiinien määrän. Toivomme olisi siis perunassa, nauriissa, lantussa ja läskiloorassa. Meidän jumalillamme on turkki päällä suurimman osan vuodesta ja helteilläkin liivit. Turisteja on meilläkin, mutta vain rippeet siitä mitä kreikkalaisilla.
Heidän maansa voi elättää viisi miljoonaa ihmistä ominensa. Meidän kestokykymme on kymmenesosa tuosta. Tämänkin surkean asian kuka tahansa järkevä ihminen voi myöntää jos sitä edes kerran elämässään pysähtyy yhdeksi päiväksi miettimään. Mutta mitäpäs sitten tarttis tehä? Yksittäinen ihminen ei paljoa voi tehdä ja kahdenkaan ihmisen roomalainen klubi ei paljoa asioita edistä. Kaiken keskellä ihmisille ja varsinkin lapsille pitäisi jakaa toivoa. Missä on puolue joka ottaa ohjelmaansa ensimmäiseksi klausuulikseen sen, että suomalaisten väkiluku pitäisi saada vähenemään hieman alle kymmenesosaan nykyisestä seuraavan kahdensadan vuoden aikana. Sitten tulee nauris, peruna, kanttu ja läskiloora ja tietenkin suolivyö.
Kaiken lisäksi osaavat kreikkalaiset pelata jalkapalloa. Tämänkin olen saanut selville oi rakas Gräddesberg asiaa tarkasti tutkittuani. Heidän oloissaan voidaan palloa pompotella vähissä vaatteissa joulupyhinäkin. Heillä jalkapalloilu on suosituin joukkueurheilulaji, ja sitä ei presidentiksi mielivän tarvitse edistää. Jalkapallomaajoukkue on päässyt maailmanmestaruuskisojen lopputurnaukseen kahdesti, vaikka jonkun mielestä se on ”vain.” Kyllä se on kymmenmiljoonaiselle kansakunnalle aika hyvin. Eihän se kyllä ruotsalaisten saavutusten rinnalla paljoa ole, mutta EM-kultaa Kreikka voitti vuonna 2004. Tälläkin hetkellä eli täsmälleen juuri nyt on Kreikka Kansainvälisen jalkapalloliiton rankingissa sijalla 14. Suomen löydämme sijalta 79. Mene ja tiedä. Jos Suomella olisi asiat niin sanotusti yhtä kurjasti kuin Kreikalla niin ehkä meillä olisi mahdollisuus päästä, ja ihan hyväkin mahdollisuus, päästä mukaan vuoden 2014 jalkapallon kokomaailman lopputurnaukseen tropiikin jättiläisen maille eli Brasiliaan. Mene ja tiedä, vielä ehtii velkaantua jos sitä haluamme. Mutta vaikka kuinka velkaannumme ja huijaamme ylempiä instansseja eli Euroopan unionia ja siinä sivussa lisää itseämmekin niin asiantila ei muuksi muutu. Tämäkin on surkea tila ja valitettava asia oi rakas Gräddesberg. Loppujen lopuksi ikävät asiat ovat iloisia kerrottavaksi ja useimmiten tuon toimituksen jälkeen on hyvä olla. Ei tarvitse valehdella eikä edes yrittää kaunistella asioita.
Samalla kun katsomme kreikkalaisten asioita ymmärrämme myös paremmin itseämme eli meitä suomalaisia. Onhan toki mahdollista, että suomalaisilla ja kreikkalaisilla on jopa hyvin syvä kohtalontoveruus kansakuntatasolla. Ja kohtalontoveruudella tarkoitamme tässä erinäisiä riippuvuussuhteita. Jos en ole vielä tätä kohtalontoveruus-näkökulmaa aiemmin ymmärrettävästi pystynyt selittämään, niin nyt on sen aika. Lähden liikkeelle yksilötasolta.
Nimittäin voi asia olla niin, että kahden ihmisen välillä vallitsee kohtalontoveruus. Kyse voi olla, ja näin ilmeisesti on melkein aina, siitä että kaksi ihmistä tavallaan jakaa samoja resursseja. Kyseessä on voi olla aineellinen tai henkinen hyvinvointi ja kaikista olennaisimmillaan tämä voi ilmetä toisen ylipainona ja tosien onnistuneena painonhallintana. Kaiken taustalla on aineen katoamattomuuden laki ja kaitselmus on kaikessa viisaudessaan päättänyt jakaa sen osittamalla sitä kahden tai joskus kolmenkin ihmisen kesken. Näillä kohtalontovereilla on kiinteä määrä eri ominaisuuksia, hyveitä hyvinvointia ja kaikkea mahdollista jota jakaa.
Oletetaanpa esimerkiksi sellainen asia että allekirjoittanut ja joku muu olisivat painon ja fyysisten ominaisuuksien suhteen kohtalontovereita. Meidän kahden ei tarvitse olla millään muulla tavalla kohtalontovereita kuin painon ja fyysisten ominaisuuksien suhteen. Tällaiseen kohtalontoveruuteen liittyy sitten myös irvokkaalla tavalla tietty vastakohtaisuus, ja määräävänä tekijänä on aineen katoamattomuuden laki. Kohtalontovereista ei molemmat pysty olemaan samaan aikaan laihoja, eikä vastaavasta voi tulla sellaista tilannetta, että molemmat olisivat niin sanotusti lihavia. Jos toinen painaa vaikkapa 105 kiloa ja toinen 70 kiloa niin silloin ylipainosta kärsivä ei voi laihtua ellei toinen vastaavasti ”suostu” ottamaan toiselta liikoja kiloja. Tietysti näiden kahden ihmisen pinonhallinta-tapahtuma voi mennä onnellisestikin. Toinen, se laihempi, päättää alkaa bodaamaan ja hankkii itselleen lihasmassa kymmenen kiloa. Tällöin ylipainoinen henkilö vain menettää painoaan sen kymmenen kiloa ja ihmettelee moista ellei sitten ole päättänyt aktiivisesti laihduttaa. Samat mekanismit toimivat sitten muillakin osa-alueilla.
Samoin voi olla myös kansakuntien suhteen. Meillä täällä pohjolassa olisi kiehtovaa selittää monia asia siten, että Suomi ja Ruotsi olisivat näitä kohtalaontovereita kansakunta-tasolla. Tähän on vaikea uskoa sillä molemmat ovat olleet pohjoismaisia hyvinvointivaltioita jo pitkään. Suomi ja Ruotsi ovat paremminkin luovassa kilpailusuhteessa elävä pariskunta, jotka ovat olleet eriarvoisessa asemassa aivan eri syistä. Taustalla on heillä erilaiset lähtökohdat. Jos suomalaiset ja kreikkalaiset ovat kohtalontovereita niin tämä asiantila luotiin jo kauan sitten. Kohtalontoveruus ei ole missään mielessä kauhistuttava ja fataalinen asia. Kun kohtalontoveruus löydetään ja se myös tiedostetaan, ja jopa ratifioidaan kansakuntien välisillä sopimuksilla, niin silloin avautuu hedelmällisiä ja toimivia mahdollisuuksia kaikkinaiseen kansojen vuorovaikutukseen, kulttuurinvaihtoon ja jopa huomattaviin keskinäisiin populaationsiirtoihin maasta toiseen. Tällaisen populaationsiirron ei välttämättä tarvitse tapahtua 1:1-suhteessa. Tässäkin on kyse aineen katoamattomuuden laista noin laajassa merkityksessä. Totuus on taruakin ihmeellisempi asia oi rakas Gräddesberg, sen olen lyhyellä maallisella vaelluksellani minäkin oppinut. Kaiken tämän olen yrittänyt parhaan mukaan todistella jotta ymmärtäisit, että todisteluketjuni takana voi olla myös jotain jota totuudeksi nimitetään. Kaiken lisäksi pitää todeta, että kohtalontoverin etsiminen yksilötasolla on yksi elämän suurimmista löytöretkistä. Ja millaisia näköaloja kansainväliseen kanssakäymiseen saammekaan jo valtiot etsivät kohtalontovereita.
Lopuksi tervehdys jaloille kissaelämillesi parahin Johan Gräddesberg. Mutta miksi juttelisin keskenäsi vain sähköitse ja biteillä. Toivonpa pian että voimme ihan oikeasta suullisesti puhella. Silloin on ilomme moninkertaisen täydellinen.
Julkaisun kuva tehty vuonna 2026. Sovellus Picsart.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti