Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 8.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 8.

VII pohdiskelu eli jokeri

Yhdestä asiasta voimme olla varmoja; “viivytystaistelu” tulee olemaan pitkä ja hermoja raastava. Lopulta kuitenkin yhteiskunnan paine pakottaa jonkinlaiseen rat-kaisuun ja tulevan paarmanjälkeisen arkkipiispan harteilla on paljon, todella paljon. Ratkaisu venynee kuitenkin einytvaanseuraavaksivalittavan kirkolliskokouksen päätettäväksi. 

Tämä juttu on kuitenkin monessa mielessä koominen. Päätöksen tekevät nimittäin heterot, ja lopulta heterot myös rustaavat kaavan jolla homoliittoja siunataan. Montakohan paria sitten siunataan… Tärkeämpi olisi kuitenkin antaa ja taata homoseksuaaleille ihmisoikeudet kirkossa ja aloittaa asiallisen opetuksen antaminen myös rippikouluissa. Mutta koska maailma on täynnä kysymyksiä joihin on puolinainen tai ei ollenkaan vastausta, niin voimme kysyä: millainen mahtaisi olla se homoliittoon siunaamisen kaava?

Käsikirjauudistuksen jälkeen kaikki kirkollisten toimisutsten kaavat muistuttavat toisiaan joten tämäkin kaava menisi samaan putkeen. Lyhyesti sanottuna homoliitto-kaava muistuttaisi varmasti aviolittoon siunaamisen kaavaa muutamalla korostuksella:

1. Johdantomusiikki

2. Alkusiunaus

3. Johdantosanat

4. Psalmiteksti

5. Rukous

6. Raamatunluku

7. Puhe

8. Kysymykset

9. Puolisoiden siunaaminen

10. Musiikki

11. Yhteinen esirukous

12. Isä meidän

13. Siunaus

14. Lähettäminen

15. Päätösmusiikki

Eli ei mitään uutta auringon alla. Ja kun väitän että kirkossamme on jo tapahtunut muutama “salasiunaaminen” niin aivan todennäköisesti rohkea pastori on käyttänyt juuri aviolittoon siunaamisen kaavaa sovelletusti.

Joskus hamassa tulevaisuudessa työhönsä istutettava komitea pohtii asiaa muutaman vuoden viimeisellä Suomen kirkon homokysymyksen viimeisellä salpalinjalla ja kakistaa ulos varsinaisen itsestäänselvyyden. Kaava on kaava mutta siinä on toki joitakin enemmän työstämistä vaativia kohtia. Niitä ovat kohta 4, 6 ja musiikit.

Lähdetään helpoimmasta. Heterohäissäkin musiikki-kysymys on varsin elävä. Itse olen ollut varsin liberaali kuten useimmat “nuoret papit.” Siitä olen toki pitänyt kiinni, että yksi virsi täytyy mukana olla. Niinpä katsommekin aluksi nykyisistä häävirsistä sillä silmällä että onko siellä jotain sopivaa. Virsikirjassammehan on varsinaisesti neljä häävirttä ja ne löytvät numeroista 238-241. Niistä virret 238 ja 239 ovat aivan selkeästi heterovirsiä, mutta 240 ja 241 ovat oikein neutraaleja ja tarkoitukseen sopivia. Ja kyllähän käsikirjakomitea voi aivan hyvin tilata, tasapuolisuuden merkeissä, seksuaalisuutta laveammastikin ylistävän virren. Tekijöistä ei tässä maassa ole pulaa.

Psalmiteksti ei ole niin kauhean vaikea keksittävä kuten aluksi luulisi! Miksei voisi päätyä peräti samaan ratkasiuun kuin heterokaavassakin: Laulujen laulu 8:6-7.

Eniten päänvaivaa aiheuttanee kuitenkin raamatunteksti. Paljon päätä tullaan vaivaamaan ja nostattamaan, mutta kun ratkaisuna koko asian suhteen tulee olemaan dynaamisen luomisteologian oivaltaminen niin silloin vaihtoehtoja on oikeastaan ja vain yksi: 1 Moos. 1:31. Ja sehän kuullostaa tältä:

“Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä.”

Valmis malli puheellekin tullaan laatimaan aivan varmasti. Mutta Ruotsin kirkon kaava valmistuu varmasti piakkoin ja se antanee myös joskus hamassa tulevai-suudessa perustettavalle komitealle varman ja hyvän työskentelypohjan, tai pitäisikö sanoa “jahkauspohjan.”

Kaiken tämän spekulaation keskellä on vain kysyttävä yhtä asiaa: onkos niltä homoilta sitten kysytty asiasta tarpeeksi tyhjentävästi? Tässä vain pelottaa sellainen mahdollisuus että asia menee siinä määrin päin peetä, että homma saa todella koomisen oopperan piirteet ja hahmon. Kysehän on tässä kaikessa homokes-kustelussa mitä suurimassa määrin ilmiöstä jota voidaan kutsua vaikka termillä HETEROOSI. Heteroseksuaalit tässä vain selvittelevät omaa identiteettään ja tiedostamatontaan. Näin voidaan todellakin väittää ennen kuin toisin todistetaan.

Jutun kokonaisuudessaan pääset lukemaan tästä.

Tämä juttu ilmestyi kokonaisuudessaan ETSIJÄ-lehden numerossa 2/2009.

Tämän julkaisun kuva on tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 7.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 7.

VI pohdiskelu

Lyhyehkön artikkelin kirjoitti Tampereen piispa Juha Pihkala ja sen nimi on “Pastoraaliset ja ekumeeniset näkökulmat homoseksuaalisuuteen.” Kirjoitus muis-tuttaa paljon pohdiskelevaa essee-saarnaa ja on hyvä lajissaan. Kommentteja kirjoittivat Kirkon perheasioiden keskuksen johtaja Martti Esko ja kirkon ulkoasian teologisten asioiden sihteeri Matti Repo.

Saarnansa lopuksi piispa Pihkala kysyy: “Onko asia uskon ja rakkauden näkökulmasta niin merkittävä, että meillä on Suomen luterilaisina sanottava “Fiat iustitia, pereat oecumene!” Mitä Pihkala tällä sitten tarkoittaa? Olisi kaivannut itse piispan suusta visiota jossa “Ruotsin tien” kulkemisen seuraamukset olisi kuvattu. Sanotaan ne nyt ääneen! Jos Ruotsin malliin päädytttäisiin menisivät Suomen kirkon kallisarvoiset ja pitkäjänteisesti saavutetut ekumeeneiset hedelmät pilalle. Päällimmäisensä olisi välirikko Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Katolisen kirkon kanssa ajauduttaisiin viileän aikakauden tilaan. Balttian luterilaisten kirkkojen kanssa päädyttäisiin vallan tympeisiin väleihin ja kokonaisuudessaan koko Porvoon kirkkoyhteisö ajautuisi syvempään kriisiin. Mutta olisihan meillä hyvä pohja kuitenkin Ruotsin kirkon kanssa… Pihkala jättää paljon luettavaa rivien väleihin. Parhaiten tämä tulee ilmi seuraavasta kappaleesta:

“Se totalitarismi, joka meitä tällä hetkellä uhkaa, on liberaalin individualismin totalitarismi. Tästä tekisi mieli puhua paljonkin, mutta jääköön maininnaksi. Mutta auta armias, jos et noudata sen koodistoa.

Se mikä on Pihkalan saarnan punaisena lankana on kysymys “Mikä on totuus.” Heittäytyessään näin suorastaan vallan sokraattiseksi tekee hän parhaiten oikeutta rehellisyyden vaatimukselle. Pihkalan argumentaatio ja puheenparsi on hyvin lämmin ja inhimillinen. Loppujen lopuksi emme tiedä mikä on totuus homosek-suaalisuudesta, ilmiö on fakta, mutta sen syyt ovat toistaiseksi hämärän peitossa kuten Pihkala tyhjentävästi sanoo.

Ilmeisesti Pihkala on paljonkin vaivannut päätänsä tuolla liberaalilla totalitarismilla kun hän tuo esille Oxfordissa vuonna 1937 pidetyn Life and Work- kokouksen annin. Hän nostaa esiin tuon kokouksen loppujulkilausumaan sisällytetyt sanat:

“Kirkon ensimmäisenä velvollisuutena ja sen suurimpana palveluna maailmalle on, että se on todella kirkko – että se tunnustaa tosi uskoa, täyttää Kristuksen, ainoa Herransa, tahtoa ja on yhdistynyt hänessä rakkauden ja palvelun yhteisöksi.!

Kirkon jumalanpalvelusyhteys on tärkeä asia ja onkin Pihkalan sanoin kysyttävä “mitten paljon erilaisuutta voidaan hyväksyä uskon ja eettisten ratkaisujen alueella ilman että kirkon jumlanpalvelusyhteys särkyy? Tätä kysymystä testataan edelleenkin naispappeusasian kanssa ja homokysymys tulee olemaan seuraava kyinen, ellei kyisempikin pelto. Pihkala hallitsee todella hyvin tiiviin ilmaisun kuten käy ilmi myös seuraavasta lainauksesta. “Vaikka homoseksuaalisuus on määrällisesti pieni asia, se näyttää jo tähän mennessä käytyjen keskustelujen valossa olevan laadullisesti vaikeampi asia kuin tuo edellinen.” Ja se edellinen asia on juuri naispappeusasia.

Komentissaan Pihkalan saarnaan Martti Esko kuuluttaa päällimmäisenä suvaitsevaisuutta ja armeliasta mieltä. Seksuaali-identiteetti on hyvin herkkä ja tärkeä osa jokaisen ihmisen persoonallisuutta. Seksuaali-identiteetin kanssa kamppaileva ihminen ei tarvitse syyttäjää eikä tuomitsijaa. Esko on oikeassa; kirkkomme suhtautumisessa homoseksuaaleihin on paljon korjattavaa. Esko viittaa kirkkojen maailmanneuvoston raporttiin jossa todetaan, että  homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettu käsittämätön viha ja pelko ovat kirkomme synti. Jokaisen papin pitäisi nyt ryhdistäytyä ja laatia seksuaali-identiteettiä koskevat oppitunnit rippikouluissaan uudelleen eikä lykätä niitä aina vain nuorisotyönohjaajalle. Seuraava luterilaisen maailmanliiton kehotuslista ei jätä ketään asioihin rehellisesti suhtautumaan pyrkivää rauhaan:

-on pyrittävä kärsivälliseen, tietoihin pohjaavaan ja rohkeaan seksuaalikasvatukseen

-on pyrittävä laajaan, viimeisimpiin homoseksuaalisuutta koskevaan tutkimustietoon perustuvaan keskusteluun

-on tarkasteltava rehellisesti niitä syitä, miksi kirkossamme homoseksuaalisuutta koskevat aiheet joko vältetään tai kätketään

-on paljastettava se, että ennakkoluulomme ja pelkomme ovat pahuutta, josta olisi kasvettava irti

-on tuettava homoyhteisöjen oikeutta lainsäädäntöön ja inhimillisiä oikeuksia koskevien päätösten aikaansaamiseen.

Toinen kommenttipuheenvuoro ei oikein enää sisältänyt kovin paljon mainittavaa. Loppujen lopuksi itse Pihkalan saarna tullee jäämään Suomen kirkon suuren homokirjan ehkä kestävimmäksi puheenvuoroksi.  Paljon on yritetty sanoa ja kirjoittaa, ja paljon jäi ilmaisematta

Seuraavaa osaa pääset lukemaan tästä.

Tämä juttu ilmestyi kokonaisuudessaan ETSIJÄ-lehden numerossa 2/2009.

Tämän julkaisun kuva on tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 6.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 6.

V pohdiskelu

Siirrymme kirjassa sen kolmanteen pääosaan nimeltään “Homoseksuaalisuuden ekumeeninen ja pastoraalinen haaste.” Artikkelin tekijä on TM Antti Saarelma. Puheenvuorossaa Saarelma käy läpi roomalaiskatolisen kirkon, joidenkin luterilaisten kirkkojen ja meitä lähellä olevan anglikaanisen kirkon piirissä käytyä keskustelua homo-kysymyksestä.

Aivan aluksi Saarelma painottaa sitä kuinka eri kirkojen keskustelukultturit, hallin-totyylit ja teologiset käytänteet ovat hyvin erilaisia. Luterilaistenkin kirkkojen kesken on suuria eroja, saati sitten eri kirkkokuntien perinteiden välillä. Monessa muussa kirkossa se vakava keskustelu johon olemme meillä vasta nyt toden teolla joutuneet on alkanut jo huomattavasti aiemmin. Saarelman artikkelin päättävään lauselmaan että olemme etuoikeutetulla paikalla, kun saamme hyödyntää muiden kirkkojen vuosikymmenien aikana tekemää pohjatyötä.

Saarelman artikkeli tyytyi pääasiallisesti esittelemään eri kirkoissa ollutta keskus-telua. Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri Heikki Huttunen kommentoi tiiviissä kommenttipuheenvuorossaa Saarelmaa. Aivan aluksi hän kertoo yhden karun tosiasian: Ekumeenisessä liikkeessä vallitsee vain yksi yksimielisyys, nimittäin yksimielisyys ekumeenisesta baasiksesta, uskosta Jeesukseen Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana ja halusta toimia Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi. Homoseksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä ekumeeninen consensus on, että konsensusta ei tällä hetkellä ole.

Kirkkojen maailmaneuvostossa asiaa on toki käsitelty, siitä on keskusteltu vuonna 2005 esitetyn raportin pohjalta. Raportti toi esiin erään yleisen piirteen; eteläisen pallonpuoliskon kirkot kokevat seksuaaliasioiden kysymyksenasettelut elitistisiksi ja länsimaisiksi. Kaikki, kuten ortodoksiset kirkot,  ovat varsin haluttomia tarkaste-lemaan seksuaalikysymyksiä yleensäkin länsimaalaiseen tapaan yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Ekumeeninen liike ei ehkä ole suuressa kriisissä, mutta sen tulevaisuus ei välttämättä ole yhtä hohdokas kuin ekumenia suurella vuosisadalla eli 1900-luvulla. Koko liikkeen ja myös sen sisällä käytävän keskustelun homoseksuaalisuudesta ja kristinuskosta voi mahdollistaa turvallisen ns. “ekumeenisen tilan” luominen ja vaaliminen. Lyhyesti sanottuna se on turvallisen keskustelu- ja vuorovaikutus-ympäristön luominen. Ekumeenisen tilan avulla voidaan ehkä hyvin pitkän ajan kuluessa saavuttaa hyvä konsensus. Loppujen lopuksi tarvitaan hyvin avantgardistisia visioita ja lujaan perinteeseen nojaavia arvoja. 

Toinen kommenttipuheenvuoro olikin sitten ruotsinkielinen ja käsitteli lähinnä Ruot-sin kirkon tietä. Åbo Akademin systemaattisen teologian dosentti Mikael Lindfelt kertoo siinä kuinka Ruotsin kaltaisessa solidaarisuusvaltiossa on jouduttu yhteiskun-nallisen pakon edessä tilanteeseen jossa valmistelemassa kaavaa homoliittojen siu-naamiseksi. Ratkaisu tulee olemaan varsin kummalliselta kulostava: siunauskaava tullaan mainitsemaan kirkkojärjestyksessä, mutta se ei sisälly kirkkokäsikirjaan. Tämä siksi että siunaustoimitusta siihen liityvine perusteluineen ei voitaisi tulkita kirkon oppiin tehdyksi muutokseksi… Varsin mielenkiintoinen kompromissi tämäkin! 

Seuraavaa osaa pääset lukemaan tästä.

Tämä juttu ilmestyi kokonaisuudessaan ETSIJÄ-lehden numerossa 2/2009.

Tämän julkaisun kuva on tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 5.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 5.

IV pohdiskelu

Kirjan toisen osan “Luterilainen teologia ja etiikka” toinen alaluku “Homosek-suaalisuus ja teologia” oli laaja ja vaikeasti sulatettava kokonaisuus. Lopputulos oli kuitenkin se, että tällä kertaa kommenttipuheevuorojen kirjoittajat korjaavat enimmät pisteet.

Aivan erityisesti näin tekee Joensuun yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen  lämminhenkisellä ja luettavuudeltaan ylivertaisella kirjoituksellaan “Homoseksuaalisuus pastoraalisena kysymyksenä.” Toisen kommenttipuheenvuoron “Homoseksuaalisuus, usko ja rakkaus” kirjoitti Vesa Hirvonen. Mitäs siinä, tohtorismiehiä kaikki ja asiaan perehtyneitä kaikki tyynni…

No mitäpä hää sano… Vainio. Aluksi tietenkin selvitellään termejä ja sitten mennään Raamatun. Kirjahan on rakentanut itsessään pohjaa selvittämällä ensimmäisessä osassaan Raamatun suhdetta homokysymykseen. Systemaattisen teologiankin tulisi aina ja viimeisenä  pohjautua perimmäiseen ilmoitukseen eli Raamattuun. Vainion esityksen yksi ongelma on siinä, että hän ruotii kysymystä homoseksuaalisuuden syistä pääsemättä minkäänlaiseen kantaan. Artikkelin loppupuolella tulee myös häiritseväksi se, että hän toistelee sitä ettei ole “lääketieteen ja psykologian asiantuntija.” Pitemmälle olisi päästy, ja tällaista pohdintaa tämä Suomen kirkon suuri homokirja olisi kaivannutkin, jos homoseksuaalisen taipumuksen synnystä oli kirjoittanut vaikka joku muu kuin teologi… 

Vainio käyttää paljon vaivaa analysoidessaan kielteisiä ja myönteisiä argumentteja. Puhumme nyt hieman ns. “analogia-argumentista”, koska sen tiimoilta voidaan asiassa edetä ehkä jopa tietynlaisen läpimurronkin suuntaan. Tämä analogia-argumentti voidaan kaikessa lyhykäisyydessään kirjata näin: “KOSKA RAA-MATUSSA ON MONIA KÄSKYJÄ JOITA EI ENÄÄ VAADITA NOUDATET-TVAVAKSI, VASTAAVASTI HOMOSEKSUAALISUUTTA KÄSITELEVÄT KOHDAT EIVÄT SIDO NYKYPÄIVÄN KRISTITTYJÄ. Niinpä niin… Jälleen ollaan peruskysymyksen äärellä. Joskus tulee ihan tosissaan  mieleen se, että koko rakennelman voisi pistää huoletta nurin Raamattuineen ja teologioineen. Sittenpä päästäisiin tästäkin “onhan se kyllä näin, mutta - kun asetelmasta.”  Ja eikun kirjoittamaan uutta Raamattua ja luomaan uutta antropoteologiaa… Tasa-arvo ja uuden mailman eetos voi sen tehdä jos teologit onnistuvat viivytys- ja torjunta-taistelussaan. Olisihan se ikävää jos tämän tuhtatvuotsien valtakunnan lopulta kaataisi mitätön homokysymys… Vainion ongelma on siinä, että hänellä on liian vahva ennakkokäsitys asioista. Hän on yksinkertaisesti vain päättänyt että kuu on juustoa, ja geologien sana ei sitten paina yhtikäs mitään. ‘

“Usko ja rakkaus”

Ehkä on kuitenkin olemassa avain jonka avulla tämän Suomen kirkon suuren homokysymyksen vois mahdollisesti avata. Ja tämä viisasten kisi on luterilainen “uskon ja rakkauden- erottelu.” Ajattelun taustallahan on se, että Raamtun opetuksia voidaan tarkastella uskon ja rakkauden näkökulmista. Uskon alueen sisältöjen katsotaan olevan muuttumattomia, rakkauden alueen taas eri tilnateissa muuttuvia. Tällä tavalla aikoinaan ratkaistiin meillä myös naispappeus-kysymys, tai ainakin melkein. Vainio päätyy lopulta vatkauksessaan siihen, että homoseksuaali-suus-kysymykseen ei lopultakaan voida soveltaa usko-rakkaus-jaoittelua. Katsotaan-pas vielä mitä professori Tuomo Mannermaa sanoi vuonna 1985, saammeko mitään ahaa-elämystä.

“Luterilaisen käsityksen mukaan ratkaiseva keino erottaa muuttuva ja muuttumaton uskon sisällössä ja kristillisessä elämässä on katsella kiistanalaisia kohtia uskon ja rakkauden aspektista. Uskon alaan kuuluva on periaatteessa muuttumatonta, rakkauden alaan kuuluva taas muuttuvaa. Uskolla tarkoitetaan tällöin Jumalan pelastavaa evankeliumia, sen sisältöä ja vastaanottamista. Uskoa ei voida muuttaa, sillä silloin luovutaisiin itse pelastuksesta. Rakkaudessa on käsiteltävänä olevasta aspektista tarkasteltuna kysymys lähimmäisen rakastamisesta hänen tarpeensa mukaan. Koska lähimmäisen hätä ja tarve (ja tämän tarpeen todellisen luonteen ymmärtäminen) muuttuvat historian vaiheissa, myös rakkauden konkreettinen sisältö muuttuu historiallisen tilanteen mukaisesti.”

“Paavo Kettusen viisaan miehen rooli”

Paavo Kettunen ei niin hirveästi lähde liikkeelle usko&rakkaus-jaottelusta vaan pohjaa asiaan jonka hän parhaiten tuntee, nimittäin suomalaiseen rippiin. Puheenvuoron rohkein veto on siinä kun hän ikään kuin kehottaa hyväksymään tosiasiat ja suorastaan vaatii kirkkoa toimimaan ripeästi: “Jos kirkko ei tee parisuhteiden siunaamisen kaavaa tai ylipäänsä jonkinlaista ohjetta tällaisia tilaisuuksia tai rukoushetkiä varten, on ilmeistä, että yksityisajattelu ja -toiminta tällä sektorilla lisääntyvät.” Kettunen lähtisi hyväksymään tilannetta tavalla josta voitaisiin käyttää vaikkapa nimeä “sammutettujen lyhyjen taktiikka”. Ohjeet olisi annettu mutta mihinkään ei kuitenkaan kehotettaisi. Ja joka ei haluaisi toimia niiden mukaan niin hän saisi olla aivan rauhassa. Kettunen on aivan oikeassa. Tosiasiat tulisi hyväksyä; pahempi on tilanne jossa elämme emmekä halua katsoa totuutta silmiin. Ja ihan lopuksi Kettunen haaveilee vielä todella moniarvoisesta kirkosta... 

Mitäpäs tähän sitten sanoisi. Vainion artikkeli on varsin hankalaa luettavaa harjaantuneellekin teologille, mutta kommenttipuheenvuorojen jälkeen voisi jopa sanoa että avain on olemassa jos vain tahdomme käyttää sitä.

Seuraavaa osaa pääset lukemaan tästä.

Tämä juttu ilmestyi kokonaisuudessaan ETSIJÄ-lehden numerossa 2/2009.

Tämän julkaisun kuva on tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 4.

Arviointeja kirjasta “Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa. Vol 4.

III pohdiskelu

Kirjan kolmas luku kommenttipuheenvuoroineen on nimeltään “Rekisteröity pari-suhde luterilaisen teologian ja etikan näkökulmasta. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston systemaattisen teologian professori Antti Raunio ja kommentoijina ovat sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Halsuan seurakunna kirkkoherra Jouko Heikkinen. Raunio päätyy sepustuksessaan varovaiseen ja hallittuun kompromissiin, Hallamaa on selvästi myönteisellä kannalla,  Heikkinen ilmaisee kielteisen kantansa hyvin selkeästi.

Niinpä niin; luterilainen teologia näyttää ihmiskäsityksen ja avioliittokäsityksen pohjalta vievän siihen johtopäätökseen, että samaa sukupuolta olevien parisuhdetta ei voi rinnastaa avioliittoon. Lopulta jää mahdollisuus erääseen johtopäätökseen kun puhutaan siunaamisen mahdollisuudesta. Siunausta toimitettaessa on olennaista, mikä tai kuka siunauksen kohde on. Kun on kyse rekisteröidystä parisuhteesta niin se ei ole avioliitto teologisessa merkityksessä, joten silloin ei avioliittoon siunausta voida todellakaan suorittaa. Ja sitten tullaan siihen löyhään mutta melko hyvää kompromissiin: parisuhde voidaan siunata siinä missä muutkin ihmiset heidän elämänmuodostaan riippumatta. Tällöin esimerkiksi parisuhteensa rekisteröineiden samaa sukupuolta olevien kodin siunaaminen tai jokin vastaava siunaus voitaisiin pyydettäessä toimittaa.

Luterilaisella ajattelulle on ominaista ei käsiteparien viljely. Hyvin keskeisessä asemassa on hengellinen ja maallinen hallitusvalta. Rekisteröidyt parisuhteet ovat tässä mallituksessa maallisen regimentin eli hallitusvallan piirissä syntynyt ratkaisu ja eräänlainen uusi instituutio,  jolla samaa sukupuolta olevat parisuhteessa elävät ihmiset voivat virallistaa suhteensa. Nyt onkin sitten kysymys siitä mitten hengellisellä puolella suhtaudutaan tähän uuteen tilanteeseen?

Luterilaisuudessa yksi väline eettisten kysymysten tarkastelussa on uskon ja rakkauden välinen erottelu. Uskon sisältö on aina muuttumaton mutta rakkauden sisältö voi olla erilainen kun se pyrkii vastaamaan ihmisen konkreettiseen tarpeesen ja etsimään sitä, mikä on hänelle hyväksi juuri hänen elämäntilanteessaan. Rakkauden alueella on mahdollista ja tarpeellistakin ottaa huomioon sellaisia näkökulmia ja sellaista tietoa, jota Raamatun kirjojen syntyaikana ei vielä ollut.

Ja mitähän se sellainen tieto sitten olisi? Raunio onnistuu kiteyttämään vallan hyvin pari asiaa jotka eivät onnistuneet aivan niin hyvin kirjan kahdessa ensimmäisessä luvussa, siis puhtaasti raamatuntutkijoiden puheenvuoroissa.

I Raamatuntutkimuksessa vallitsee varsin laaja yksimielisyys siitä, että Raamatun käsitys homoseksuaalisuudesta on selkeän kielteinen. Toisaalta siitä ei ole yksimielisyyttä että mitä homoseksuaalisuudella Raamatussa oikein tarkoitetaan. Paljolti ollaan myös sitä mieltä, että Raamatun puhe homoseksuaalisuudesta ei kata kaikea, mitä käsitteellä nykyään tarkoitetaan.

II Kun Raamatussa puhutaan homoseksuaalisuudesta niin puhutaankin heterosek-suaalisten ihmisten homoseksuaalisesta käyttäytymisestä, ei pysyvästä taipumuksesta ja sen ilmentämisestä. Toisaalta tämä tulkinta on myös kyseenalaistettu. Tulkin-nalliseen kysymykseen siitä, miten Raamatun homoseksuaalisuutta koskevia lausu-mia tulisi tulkita, ei luterilaisessa teologiassa ole valmista vastausta.

Olisi vielä mielenkiintoista nähdä mitten luterilainen oppi selviytyy siinä tilanteessa jossa homoseksuaalisuuden syyt olisi kyetty selvittämään luonnontieteellisin mene-telmin. Kysymys on vaikea sillä sitä ei ole voitu osoittaa biologisessa kehityksessä tapahtuneeksi häiriöksi. Emme siis loppujen lopuksi edes tiedä mistä homosek-suaalisuudessa on kysymys! Heikkisen kommenttipuheenvuoron voimme jättää ehkä omaan arvoonsa mutta Hallamaan vastauspuheenvuorosta nostamme esiin pari väitettä pohdittavaksemme.

I  Teologia pysyy voimissaan vain, kun se tehdään jokaisella ajalle eläväksi suhteessa ajankohtaisiin kysymyksiin. Eettiset ongelmat ja teologiset kiistat ovat usein raskaita ja rasittavia. Ne ovat kuitenkin mahdollisuus arvioida asioita ja tehdä perinne eläväksi. Ongelmien käsittelemistä ei siksi pitäisi pelätä vaan nähdä niissä mahdollisuus.

II  On kuitenkin alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että keskustelu on heteroiden yritys ymmärtää itseään ja omaa elämäänsä sukupuolisina olentoina.

Loppujen lopuksi Raunion artikkelin sisällön ja lopputuloksen saattoi arvatakin. Mutta, mutta… Periaatteessa “riippumattoman” yliopistoteologin on aina helppo esittää ajatuksia joihin ei kirkolla tässä tapauksessa ole mitään lopullista kantaa. Raunion esittämä kompromissimäinen ajatus hänen artikkelinsa lopussa olisi kirkon lopullisena kantana jo vallan hurja juttu!

Hallamaan kommenttipuheenvuorosta poimimani toinen ajatus toi mieleen kaukai-sessa historiassa olevan vapun silloin joskus kun sähköposti oli nuori. Lähetin eräälle homotuttavalleni hyvin hirtehisen vapputervehdyksen. Se oli lyhyhäisyydes-sään seuraava: “Hei homo-kallet hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika, hetken kestää elämää, sekin ehdoilla heteroin!” Joopase joo! Olen aika vakuuttunut siitä melkein kaikki homoparit haluaisivat vain olla rauhassa eivätkä hevonhetulan häilää välittäsi vaikka ovikelloa tulisi soittelemaan vaikka minkämoinen kirkkoruhtinas uuden siuanuskaavan sisältävän käsikirjan, vihkiveden ja söyryävän suitsutusasitan kanssa…

Seuraavaa osaa pääset lukemaan tästä.

Tämä juttu ilmestyi kokonaisuudessaan ETSIJÄ-lehden numerossa 2/2009.

Tämän julkaisun kuva on tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.