Juttusarjamme kahdessa ensimmäisessä osassa olemme purkaneet ne mekanismit, joilla Jean-Jacques Rousseau teki vuoden 1755 tutkielmassaan historian poikkeuksellisimman älyllisen ryöstön. Hän otti Amerikan alkuperäiskansojen, erityisesti wendat-päällikkö Kondiaronkin, loistavan ja pelottavan loogisen sivilisaatiokritiikin (I potenssi) ja käänsi sen Euroopan salongeille sopivaksi, sentimentaaliseksi saduksi menetetystä luonnon viattomuudesta (II potenssi).
Mutta tämä teatteritemppu ei jäänyt vain 1700-luvun kirjalliseksi kuriositeetiksi. Siitä syntyi se kolmas potenssi, joka on modernin yhteiskuntamme kaikkein näkymättömin ja kuristavin vankilakoodi tässä ja nyt. Kun Rousseau muutti todellisen, empiirisen historian ja tietoisen poliittisen vastarinnan pelkäksi "lankeemuksen" saduksi, hän teki jotain sellaista, mitä moderni ihminen ei osaa edes kyseenalaistaa: hän kahlitsi modernin poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu syntymästämme saakka uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen materiaalinen yhteiskunta vaativat aina ja vääjäämättä poliisivaltiota, hierarkioita, herrajärjestelmiä, luokkajakoa ja elämää kuristavaa lakiviidakkoa. Rousseau lukitsi meidät ajatukseen, että vaihtoehtoja ei ole, ja heitti avaimen menemään.
Tämä kolmas potenssi toimii modernissa arjessamme kuin näkymätön käyttöjärjestelmä. Kun katsomme ympärillemme ja seuraamme sitä iänikuista puoluepoliittista ja ideologista mölisinää alustoilla ja uutisissa, huomaamme, mistä kaikessa on kyse. Ihmiset taistelevat kiihkeästi vankilan sisäisistä säännöistä, pykälistä ja budjettiraameista, koska kukaan ei enää kykene kuvittelemaan maailmaa häkin ulkopuolella. Jos joku ehdottaa vapaaehtoisuuteen ja aitoon tasa-arvoon perustuvaa järjestäytymistä, hänet kuitataan välittömästi ”naiiviksi utopistiksi”, joka ei ymmärrä monimutkaisen maailman realiteetteja. Rousseaun koodi on opettanut meille, että vapaus kuuluu vain pienille ja "primitiivisille" ryhmille, ja että sivilisaation hinta on aina ja vääjäämättä alistuminen.
Tämä on se suurin ja vaarallisin pimeys, joka meidän akateemisessa ja poliittisessa maailmassamme vallitsee. Todellinen empiirinen historia, jota eurooppalaiset jesuiitatkin joutuivat hämmentyneinä uuden maailman raporteissaan todistamaan, osoittaa aivan muuta. Suuret, kymmenien tuhansien ihmisten monimutkaiset liittokunnat kykenivät tekemään massiivisia geopoliittisia päätöksiä ilman keskitettyä pakkovaltaa, ilman armeijaa tai kruunun ruoskaa. Tasa-arvo ei johtunut siitä, etteivätkö he olisi "osanneet" rakentaa valtiota, vaan kyse oli tietoisesta ja älykkäästä päätöksestä kieltäytyä eurooppalaisesta luokkayhteiskunnan mallista. Irokeesien liittokunnan (Haudenosaunee) kaltaiset yhteisöt todistavat historiallisesti, että kompleksinen yhteiskunta voi toimia ilman pakkovaltaa, mutta olemme silti jääneet tämän rousseaulaisen illuusion vangeiksi.
Nykypäivän eurooppalaiselle keskustelijalle tämä kaikki tuntuu usein kaukaiselta, aivan kuin Pohjois-Amerikan tapahtumat olisivat sijoittuneet jollekin toiselle planeetalle vailla kosketuspintaa meidän todellisuuteemme. Historiallinen sokeus estää usein ja useimpia meistä näkemästä, että modernin maailman suurin poliittinen murros – vallankumous ja uuden ajan demokratia – syntyi ensimmäisen kerran nimenomaan Pohjois-Amerikassa, kun 13 siirtokuntaa julistautui vapaiksi ja itsenäisiksi valtioiksi.
Nuo mullistavat ajatukset eivät syntyneet tyhjiössä, vaan ne palasivat Ranskan valistusfilosofian kautta takaisin Atlantin yli kuin valtava älyllinen bumerangi. Länsimainen radikalismi sai alkuperäisen pontensa ja elävän mallinsa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön, kuten Irokeesien federaation, poliittisesta järjestelmästä ja liittovaltiomallista. Yhteys on niin ilmeinen, että lopulta vuonna 1988 jopa Yhdysvaltain kongressi tunnusti virallisella päätöksellään (H.Con.Res. 331) alkuperäiskansojen demokraattisten periaatteiden suuren lahjan ja merkityksen maan perustuslain muodostumiselle.
Vaikka Kondiaronkin nimeä ei virallisissa papereissa tietenkään mainita, historian ironia on silti täydellinen. Niin kaunis ja edistyksellinen kuin Yhdysvaltain perustuslaki paperilla olikin, se ei pystynyt murtamaan Rousseaun valamaan perimmäistä muottia. Se ei palauttanut Kondiaronkin peräänkuuluttamaa aitoa, pakkovallasta vapaata tasa-arvoa, vaan rakensi sen tilalle uuden, entistä tehokkaamman koneiston. Niin amerikkalaiset kuin me koko länsimaisen sivilisaation perilliset olemme edelleen tuon saman rousseaulaisen harhan ja valtarakenteiden vankeja. Me ihailemme vapauden monumentteja, mutta elämme järjestelmän sisällä, kykenemättöminä näkemään, että se kaikkein aidoin poliittinen mielikuvitus ryöstettiin meiltä jo ennen kuin ensimmäistäkään perustuslakia ehdittiin allekirjoittaa.
Rousseau teki meistä mielikuvituksen vankeja, jotka kantavat kahleitaan ylpeydellä ja pitävät niitä evolutionäärisenä kehityksenä.
Hän sai meidät uskomaan, että nykyinen byrokraattinen koneistomme on ainoa mahdollinen koti. Kun tämä kolmannen potenssin harha paljastetaan ja valo sytytetään, se sokaisee ensin – mutta se myös osoittaa, että häkin ovi on ollut auki koko ajan ja avain on jo kauan sitten kuolleen valistusfilosofin taskussa.
Seuraavassa juttusarjamme neljännessä osassa sukellamme wendat-päällikkö Kondiaronkin todelliseen, raakaan uskontokritiikkiin, joka jätti jesuiitat sanattomiksi. Kondiaronk osoitti loogisesti, että uskonto, joka tarvitsee helvetin pelkoa, vankiloita ja lakiviidakkoa toimiakseen, ei ole jumalallista, vaan pelkkää kontrollia. Rousseau tiesi tämän, mutta hän ei Bastiljin varjoissa tai maanpaossa koskaan uskatalnut sanoa sitä suoraan, vaan kesytti sen herkkäviritteiseksi luonnonuskonnoksi ja ajatuksettomaksi viattomuudeksi.
Kirjoituksen soundtrack: Älyllinen vaihtoja yksinäisen kulkijan ääni
Antonín Dvořák: Sinfonia nro 9 ”Uudesta maailmasta”, op. 95 – II. Largo (Sovitusoikeus sooloviululle ja orkesterille: Tamas Batiashvili). Esittäjinä Lisa Batiashvili (viulu), Alan Gilbert (kapellimestari) ja NDR Elbphilharmonie Orchester.
Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu viuluvirtuoosi Lisa Batiashvilin koskettava tulkinta, jossa kapellimestari Alan Gilbert johtaa Hampurin maineikasta NDR Elbphilharmonie -orkesteria. Tässä ainutlaatuisessa versiossa teoksen alkuperäinen, englannintorvella soitettu kaihoisa pääteema on siirretty sooloviululle, jonka hienostuneen sovituksen on tehnyt Batiashvilin oma isä, Tamas Batiashvili.
Kriitikot ovat luonnehtineet Batiashvilin soittoa poikkeuksellisen "laulavaksi" ja intiimiksi – viulu nousee orkesterin yläpuolelle kuin yksinäisen, historian varjoissa vaeltavan ihmisen ääni, joka kantaa mukanaan menetetyn vapauden syvää nostalgiaa. Teos sopii tekstisarjamme kolmannen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se ilmaisee sitä älyllistä vaihtoa, josta juuri kirjoitimme: Dvořák imi teoksen melodiat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinnöstä ja sinkautti ne takaisin Eurooppaan. Tämä tulkinta riisuu sinfoniasta mahtipontisuuden ja jättää jäljelle vain puhtaan ytimen. Kas tässä.
