Tanka. Muuan roomalainen

                                                                

Tanka. Muuan roomalainen

muuan roomalainen

nimi kaikuu ympäri

idästä länteen

hyvä toveri pontius

kirosanasta siunaus

Suomen kirkko ja sosiaalievankeliumi.

                               

Viimeistään vuonna 2010 kirkko astui selkeästi uusien johtajiensa myötä ns. notkean modernin ja sosiaalievankeliumin kauteen. Sillä olisi ollut ja ja on edelleen oikeat avaimet selvittää tilanne. 

Korkko voisi kuitenkin  luoda luterilaisuudesta uuden ja kestävän tulkinnan, ajan vaatimuksia kestävän ohjelman, joka pitäytyisi Raamatun sanassa mutta ei toisaalta pakottaisi ketään uskomaan järjettömiin asioihin. Nyt tyydytään selittämään yhteiskunnan ongelmia ja vain kuuntelemaan. Vaikka arvostelulle on paljon sijaa, niin on myös todettava että kirkko tekee paljon arvokasta ja korvaamatonta työtä esimerkiksi diakonian saralla, todella heikoimmassa asemassa olevien keskuudessa.

Julistavasta ja ihmisten mielenmuutokseen pyrkivästä kirkosta on tullut lähinnä kuunteleva kirkko. Samalla se yrittää tehdä itsestään hyödyllisen ja välttämättömän, joka kuitenkin on täysin vaaraton. Kaikki on myös läpeensä laitostunutta. Kyseessä on todella pieni piiri jossa on tarkka hierarkia ja todella suuri vaikenemisen laki, todelliselle toisinajattelulle tuskin on sijaa. Kirkolla on oma virallinen pää-äänenkannattajansa (KOTIMAA-lehti) vaikka se välillä toista yrittääkin olla jotain muuta. Sillä oli oma virallinen humoristinsa ja oma jo ”virallistettu huutavan ääni korvessa” ja paljon, paljon muuta.

Suomen kirkon papit ovat vuosikymmenien ajan harjoittaneet ns. heikon veljen- etiikkaa, ja nyt siitä maksetaan todella kova hinta. Yliopistossa on omaksuttu varsin tieteellinen maailmankuva, ja raamattu-kritiikki on jokaiselle tuttu asia. Seurakuntatyössä on kuitenkin puhuttu aivan toisesta rekisteristä koska tietämätöntä ja ymmärtämätöntä seurakuntalaista, hyvin useasti luottamushenkilöä ja aktiivista toimijaa, ei ole sopinut loukata. Kirkon johtajat ovat olleet heikon veljen-etiikan parhaimpia edustajia.

Nykyään luterilainen saarna voidaan pitää aivan hyvin vaikka siinä ei perinteisessä luterilaisessa mielessä puhuta laista ja evankeliumista. Notkeassa modernissa ja sosiaalievankelisessa eetoksessa on kyse perinpohjaisesta muutoksesta tavassa ajatella ja puhua. Seuraavassa lyhyesti muutamia väitteitä siitä miten tämä ilmenee kirkossamme tänään:

I) Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut.

II) Uskosta puhuminen voidaan korvata puheella inhimillisistä ongelmista ja kärsimyksestä.

III  Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä.

IV Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta.

V Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.

VI Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”

VII Sanaa ”Uskonpuhdistus” ei saisi enää käyttää ettei loukattaisi isoja sisarkirkkoja. Nyt on korrektia puhua ”reformaatiosta.”

VIII Enää ei tarvitse vasta kysymyksiin, riittää että ne tunnistetaan.

Ainakin näistä kahdeksasta asiasta tunnistaa tämän uuden puheenparren ja sosiaalievankelisen ohjelman. Joku voisi nyt sanoa että ainakin heikon veljen-etiikasta päästään eroon. Notkea moderni puhetapa kirkonmiehen suussa on kuitenkin kuin sököpelin eli avopokerin pelaamista, jossa pelaajalla on täyskäsi mutta sitä ei käytetä koska pelitoveria ei voi loukata ja viedä siltä rahoja. Heikon veljen-etiikasta on vain tässä tilanteessa edetty heikon veljen-moraaliin, mutta kuka onkaan heikko veli? Sosiaalievankeliumin ongelma on siinä, että ollessaan vain selittävää viivytystaistelua kirkon asemasta ja veronmaksajista se ei lopulta johda mihinkään.

Toisaalta käynee niin, että kirkko omaksuessaan uuden puhetavan tekee vielä enemmän tilaa konservatiivisille voimille ja sitä näivettävälle ideologiattomuudelle. Jos tuloksena on arvotyhjiö niin se täyttyy aivan samalla tavalla kuin ns. strateginenkin tyhjiö täyttyy. Herää myös kysymys siitä, kuinka kirkko pystyy keskustelemaan muiden uskontojen, erityisesti islamin tuoman haasteen kanssa? Kriittisempi ääni voi aivan oikeutetusti kysyä, että jos joudutaan arvotyhjiöön niin monikulttuurisen yhteiskunnan rakentaminen voi olla vaikeaa isäntäkulttuurin erään osa-alueen ollessa perustavaa laatua olevassa kriisissä.

Koti, uskonto ja isänmaa. Mutta mikäs se uskonto oikein on!

                                   

Iskulause  ”Koti,  uskonto  ja  isänmaa”  on  tietyllä  tavalla  jo  menneeseen  aikaan  jäänyt  asia.  Ei  siten,  että  noilla  asioilla  ei  olisi  merkitystä  vaan  siksi,  että  tietyllä  tavalla  tuo  suomalainen  kolmiyhteys  on  kriisissä  ja  jopa  vaarassa.  Koti  yhteiskunnan  perussoluna  ei  ole  sama  asia  kuin  vielä  ennen  sotia  ja  heti  sotien  jälkeen.  

Harva  uskoo  samalla  tavalla  jolla ev.lut-kirkko ”opettaa”  keskeisistä  asioista.  Vallalla  on  juurettomuutta  ja  sitä,  että  omaa  perinne
ttä  ei  enää  tunneta  tarpeeksi  hyvin.  Ehkä  onkin  parasta  miettiä  aivan  aluksi  sitä  mikä  se  uskonto  oikein  on.  Tämä  kirjoitus  ei ole  ehkä  niitä  kaikkein  helpoimpia  avauksia  mutta  jos  pääsee  yli  muutaman  käsitteen  kuten  antropologia,  reduktionismi  ja  idiosynkrasia  niin  lopussa  kiitos  seisoo.  

Uskontoa  ei  ole  helppo  käsittää  ilmiönä,  mutta  sen  tunteminen  on  välttämätöntä  monellakin tavalla.  Ja  joskus  jokainen  joutuu  vaivaamaan  päätänsä.  Samalla  kun  mietimme  uskonnon  olemusta  opimme  ymmärtämään  myös  toisia  systeemejä  kuten  vaikkapa  politiikkaa...

Amerikkalainen  Clifford  Geertz (1926 - 2006)  oli  viimeinen  ns.  suuren  teorian  uskonnosta  luonut  antropologi.  Hänen  käsitystään  uskonnosta  voidaan  kuvata  käsiteelleä  ”Ohjaava  rakennejärjestelmä.”  Pitkälti  Pritchard-Evansin  tavoin  perusteelliseen  ja  pikkutarkkaan  kenttätyöhön  perustava  Clifford  Geertz  muodosti  toisen  ääripään  niille  viktoriaanisen  ajan  kirjastoantropologeille,  jotka  esittivät  vahvasti  yleistäviä  teorioita  kulttuurista  ja  uskonnosta  1800-luvun  jälkipuoliskolla.  Geertzin  näkemykset   pvat  eräänlainen  antiteesi  suurille  reduktionisteille,  joihn  voidaan  lukea  Durkheim,  Freud  ja  Marx.   Käytännöllisesti  Geertzin  aikalaisena  toimineen  Mircea  Eliaden  universaaliseen  teoriaan  hänen  eetos-impressionistinen  analyysinsa  suhteutuu  myös  jokseenkin kontrovesaalisesti.

Vuonna  2006  kuollut  Geertz  on  siis  viimeinen  merkittävän  teorian  uskonnon  olemuksesta  luonut  uskontotieteilijä- antropologi.  Kritiikin  ääniäkin  on  toki  kuultu.  Geertzin  kirjoitusten  on  sanottu  olevan  pikemminkin  retorisia  ja  idiosynkraattisia  (Idiosynkrasia eli yksilön tai ryhmän käyttäytymiselle ominainen erikoispiirre, erikoislaatu tai omituisuus.),  enemmän  metaforia  ja  esimerkkejä  sisältäviä  kuin  puhtaasti  kuvaavia.  Hänen  näkemyksensä  (Ei  todellakaan  voida  puhua  varauksettomasti  teoriasta)  tulevat  kuitenkin  olemaan  lähtökohta  tulevaisuuden  teoreetikoille.  Niitä  on  mahdoton  ohittaa.  Ongelmat,  jotka  liittyvät  hänen  tapaansa  enemmän  “hahmottaa”  kuin  selittää  saattavat  johtaa  siihen,  että  reduktionismi  jossain  voi  vielä  nostaa  päätänsä.  Merkityksillä  ja  tavoilla  on  aina  syynsä.

Geertzin  antropologian  perusteet

Geertzin  lähestymistapaa  uskontoon  on  vaikea  hahmottaa  ellei  oteta  huomioon  hänen  traditiotansa  ja  laajempaa  antropologista  näkemystään. Amerikkalainen  antropologia  ja  “kulttuuri-käsite”  ovat  avainasemassa.  Eurooppalaisviritteinen  “yhteisökäsite”  on vain  yksi  muiden  joukossa — ei  enää  keskeinen.  “Yhteisö”  on  lähestymistapa  laajemmassa  kokonaisuudessa,  johon  kuuluvat  ideat,  tavat,  asenteet,  symbolit  ja  instituutiot.  Antropologiassa  on  aina  kyse  syvätulkinnasta (Englanniksi  “thick  description.”  Käännän  käsitteen  tietoisesti  ”väärin”,  mutta  mielstäni  syvätulkinta  kuvaa  asiaa  paremmin  josta  Geertz  puhuu.).  Sen  tarkoitus  on  tuoda  esiin  merkitykset,  löytää  intentiot  ihmisten  teoille.   On  siis  arvioitava  ihmisten  käsityksiä  elämän  tarkoituksesta  ja  heidän  maailmassaan  ilmenevien  rituaalien,  rakenteiden  ja  uskomusten  tarkoitusta.

Geertz  tuli  siihen  tulokseen,  että  näkökulma  toisten  ihmisten  elämään  ei  voinut  avautua  ainoastaan  tutkimalla  sellaisia  sosiaalisia  yksiköitä kuten  perhettä, sukulaissuhteissa  ilmeneviä  malleja,  heimorakenteita  tai  oikeusjärjestelmiä.  Oli  tarpeen  porautua  yksiköiden  taakse  ja  etsiä  näiden  ideoiden,  motiivien  ja  toimintojen  kokonaisvaltaista  vaikutusrakennetta — kulttuuria.

Terminä  kulttuuri  on  merkinnyt  monia  eri  asioita  aikaisemmille  antropologeille  ja  niinpä  Geertz  haluaakin  nyt  korostaa,  että  hänelle  sanan  avainmerkitys  on  “merkitys”  tai  “tarkoitus”.  Enää  ei  riitä  se,  että  kuvataan  tapahtuvaa,  on  myös  kuvattava  mitä  ihmiset  tarkoittivat  tapahtuvaksi.  Yleinen  kulttuurin  tulkintaan  tähtäävä  teoria  on  Geertzin  mielestä  menneisyyttä — todennäköisesti  ikuisesti  menetetty  suure.  Ei  voida  myöskään  välttyä  siltä  kiusalliselta  tosiasialta,  etä  kulttuurianalyysi  ei  ole  empiiristä  tiedettä  lainalaisuuksien  etsimisen  mielessä,  vaan  merkityksiä  etsivänä  tulkitsevaa.  Edellinen  tarkoittaa  myös,  että  antropologi  ei  koskaan  voi  tehdä  muuta  kuin  vain yrittää  rekonstruoida  sen  mitä  muut  ihmiset  todella  ajattelevat  kirjoittamalla  parhaan  kykynsä  mukaan  kuvauksen  siitä.  Aivan  kuten  kenelle  tahansa  perusteelliselle  teoreetikolle  on  kulttuuri-analyysi  antropologille  merkityksien  kysymistä, kysymyksenasetelun  arviointia  ja  selittävien  johtopäätösten  tekemistä.

Useat  tieteenharjoittajat, eivät  pelkästään  uskontotieteilijät  ja  antropologit,  pyrkivät  nimenomaan  siihen,  että  he  tuntisivat   muutamia  asioita  todella  syvällisesti  voidakseen  näiden  pohjalta  puhua  mielekkäästi  myös  laajemmista  kokonaisuuksista.  Geertzin  tuotannosta  on  kuitenkin  vaikea  löytää  muuta  kuin  varovaisia  yrityksiä  yleisimpiin  linjanvetoihin.  Hänen  analyysinsä  on  äärimmäisen  partikulaarista.  Vaatimus  etnografisesta  miniatyyristä  on  keskeinen  myös,  Geertzin  lähestymistavalle.  Se  tarkoittaa  sitä,  että  jokaiseen  yritykseen  tehdä  laajempia  ja  universaalimpia  yleistyksiä  on  suhtauduttava  mitä  suurimmalla  epäilyllä.

Antropologia  ei  siis  koskaan  voi  olla  täysin  predikatiivista,  se  ei  voi  koskaan  tarjota  sellaista  eksaktiutta  kuten  fysiikka  ja  kemia.  Antropologia  ei  todellakaan  voi  sanoa  varmuudella,  mitä  kulttuurissa  tulee  tapahtumaan.  Diagnoosin  mahdollisuutta  Geertz  ei  toki  kiellä.  Kuten  teoria,  voi  myös  diagnoosi  yrittää  ennakoida  tapahtuvaa.  Yhtä  kulttuuria  tulkitseva  teoria  voidaan  jollain  tapaa  “nostaa  ylös”  kontekstistaan  tulkitsemaan  toista.  Tällaisessa  hankkeessa  työvälineitä  tarjoavat  yleisemmät  käsitteet  kuten  rakenteet,  identiteetti,  rituaali,  vallankumous,  maailmankuva  ja  integratio.  Geertzin  näkemys  kulttuurista  tarkoituksenmukaisena  symbolijärjestelmänä  on  johtanut  jopa  sihen, että  jotkut  arvioitsijat  eivät  suinkaan  kutsu  hänen  lähestymistapaansa  tulkitsevaksi,  vaan  kuvaavaksi  antropologiaksi.

Uskonnon  asema  Geertzin  antropologisessa  näkemyksessä

Koska  tulkitsevassa  antropologiassa  arvojen  ja  merkitysten  etsiminen  on  keskeinen  tehtävä  on  myös  uskonnon  asemaan  jokaisessa  kulttuurissa  kiinnitettävä  vakavaa  huomiota.  Vaatimus  kasvaa  esiin  siitä, että  uskonto  ottaa  itselleen tehtäväkseen  tarjota  perimmäisen  maailmanselityksen.  Tehdessään  ensimmäistä  kenttätutkimusta  Jaavalla  löysi  Geertz  merkkejä  uskonnon  vaikutuksesta  kaikilta  mahdollisilta  inhimillisen  elämän  osa-alueilta.  Vaikutus  näkyi  mm.  symboleissa,  käsityksissä  ja  tavoissa.  Näytti  siltä,  että  uskonto  oli  kulttuurillinen  tosiasia  omasta  oikeutuksestaan.  Sitä  ei  tarvinnut  perustella, vaikka  reduktionistiset  vaatimukset  voitiin  kyllä  huomata,  pelkästään  sosiaalisista  tarpeista  tai  taloudellisista  motiiveista  ja  jännitteistä.  Oli täysin  oikeutettua puhua  uskonnon  kulttuurillisesta  ulottuvuudesta.

Geertz  kuvailee  uskonnon  kulttuurillisen  ulottuvuuden  merkitysten  ja  käsitysten  malliksi — kulttuurilliseksi  symbolijärjestelmäksi.  Ihmisen  tietämys  elämästä  ja  asenne  sitä  kohtaan  kulkee  eteenpäin  näiden  symbolien  avulla.  Symboleilla  osoitetaan  myös  asennetta  elämää  kohtaan.  Toisaalta  uskonto  on  vain  yksi  kulttuuri-systeemi.  Mitä  Geertz  sitten  tarkoittaa  väitteellään,  että  uskonto  on  kulttuurijärjestelmä.  Hän  pakkaa  väitteensä  tiiviiseen  muotoon:  Uskonto  on:

Symbolien  järjestelmä,  joka  pyrkii  synnyttämään  ihmisissä  voimakkaita,  läpitunkevia  sekä  kestäviä  mielentiloja  ja  motivaatioita  (Eetos),  luomalla  käsityksiä  olemassaolon  yleisestä  järjestyksestä  (Maailmankuva)  ja  asettamalla   nämä  käsitykset  sellaiseen  tosiasioiden  viitekehykseen,  että  mielentilat  ja  motivaatiot tuntuvat  ainutlaatuisen  realistisilta.

Symbolijärjestelmällä  Geertz  tarkoittaa  mitä tahansa,  joka  tuo  ja  johtaa  jonkin  ajatuksen  ääreen.  Toora-rulla  on  esimerkiksi  symboli,  joka  kaiken  muun  ohella, tuo  juutalaiselle  mieleen  ajatuksen  Jumalan  ilmoituksesta.  Tarkastelun  edellytys  on,  että  ajatukset  ja  symbolit  eivät  ole  puhtaasti  yksityisiä  asioita.  Se  mikä  erottaa  uskonnon  muista  kulttuurijärjestelmistä  on  se,  että  sen  kanssa  mikä  on  ”todella  todellista”,  yhteyttä  asioihin  jotka  merkitsevät  ihmiselle  enemmän  kuin  mikään  muu.

Geertzin  mukaan  tiedollinen  käsitys  maailmasta  (maailmankuva)  ja  moraalisten  ihanteiden (eetos)  ohjaama  mieliala  ja  motivaatio  muodostavat  uskonnon  ytimen.  Esimerkiksi  jossain  rituaalissa  voi  tapahtua  eetoksen  ja  maailmankuvan  fuusio; ;  se  mitä  ihmiset haluavat  tehdä  ja  minkä  he  kokevat  tärkeäksi  tehdä,  heidän  eetoksensa  yhtyy  maailmankuvaan.

Jokainen  varteenotettavaksi mielivä  uskonto-tutkimus  vaatisi  aina  kaksivaiheista  toimintaa.  Ensin  on  analysoitava  sitä  merkitysten  joukkoa,  joka löytyy  itsessään  uskonnollisissa  symboleissa.  Sekin  pelkästään  on  vaikea  tehtävä.  Vielä  vaativampi  on  toinen  vaihe.  Koska  symbolit  ovat  tiiviisti  sidoksissa  sekä  yhteisiin  rakenteisiin  että  yksittäisten  jäsenten  psykologisiin  kokemuksiin,  on  nuo  yhteydet  jäljitettävä.  Havaintokenttänä  on  jatkuva  ja  loputon  signaalien  antamisen,  vastaanottamisen  ja  palauttamisen  kehä.