Iskulause ”Koti, uskonto ja isänmaa” on tietyllä tavalla jo menneeseen aikaan jäänyt asia. Ei siten, että noilla asioilla ei olisi merkitystä vaan siksi, että tietyllä tavalla tuo suomalainen kolmiyhteys on kriisissä ja jopa vaarassa. Koti yhteiskunnan perussoluna ei ole sama asia kuin vielä ennen sotia ja heti sotien jälkeen.
Harva uskoo samalla tavalla jolla ev.lut-kirkko ”opettaa” keskeisistä asioista. Vallalla on juurettomuutta ja sitä, että omaa perinne
ttä ei enää tunneta tarpeeksi hyvin. Ehkä onkin parasta miettiä aivan aluksi sitä mikä se uskonto oikein on. Tämä kirjoitus ei ole ehkä niitä kaikkein helpoimpia avauksia mutta jos pääsee yli muutaman käsitteen kuten antropologia, reduktionismi ja idiosynkrasia niin lopussa kiitos seisoo.
Uskontoa ei ole helppo käsittää ilmiönä, mutta sen tunteminen on välttämätöntä monellakin tavalla. Ja joskus jokainen joutuu vaivaamaan päätänsä. Samalla kun mietimme uskonnon olemusta opimme ymmärtämään myös toisia systeemejä kuten vaikkapa politiikkaa...
Amerikkalainen Clifford Geertz (1926 - 2006) oli viimeinen ns. suuren teorian uskonnosta luonut antropologi. Hänen käsitystään uskonnosta voidaan kuvata käsiteelleä ”Ohjaava rakennejärjestelmä.” Pitkälti Pritchard-Evansin tavoin perusteelliseen ja pikkutarkkaan kenttätyöhön perustava Clifford Geertz muodosti toisen ääripään niille viktoriaanisen ajan kirjastoantropologeille, jotka esittivät vahvasti yleistäviä teorioita kulttuurista ja uskonnosta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Geertzin näkemykset pvat eräänlainen antiteesi suurille reduktionisteille, joihn voidaan lukea Durkheim, Freud ja Marx. Käytännöllisesti Geertzin aikalaisena toimineen Mircea Eliaden universaaliseen teoriaan hänen eetos-impressionistinen analyysinsa suhteutuu myös jokseenkin kontrovesaalisesti.
Vuonna 2006 kuollut Geertz on siis viimeinen merkittävän teorian uskonnon olemuksesta luonut uskontotieteilijä- antropologi. Kritiikin ääniäkin on toki kuultu. Geertzin kirjoitusten on sanottu olevan pikemminkin retorisia ja idiosynkraattisia (Idiosynkrasia eli yksilön tai ryhmän käyttäytymiselle ominainen erikoispiirre, erikoislaatu tai omituisuus.), enemmän metaforia ja esimerkkejä sisältäviä kuin puhtaasti kuvaavia. Hänen näkemyksensä (Ei todellakaan voida puhua varauksettomasti teoriasta) tulevat kuitenkin olemaan lähtökohta tulevaisuuden teoreetikoille. Niitä on mahdoton ohittaa. Ongelmat, jotka liittyvät hänen tapaansa enemmän “hahmottaa” kuin selittää saattavat johtaa siihen, että reduktionismi jossain voi vielä nostaa päätänsä. Merkityksillä ja tavoilla on aina syynsä.
Geertzin antropologian perusteet
Geertzin lähestymistapaa uskontoon on vaikea hahmottaa ellei oteta huomioon hänen traditiotansa ja laajempaa antropologista näkemystään. Amerikkalainen antropologia ja “kulttuuri-käsite” ovat avainasemassa. Eurooppalaisviritteinen “yhteisökäsite” on vain yksi muiden joukossa — ei enää keskeinen. “Yhteisö” on lähestymistapa laajemmassa kokonaisuudessa, johon kuuluvat ideat, tavat, asenteet, symbolit ja instituutiot. Antropologiassa on aina kyse syvätulkinnasta (Englanniksi “thick description.” Käännän käsitteen tietoisesti ”väärin”, mutta mielstäni syvätulkinta kuvaa asiaa paremmin josta Geertz puhuu.). Sen tarkoitus on tuoda esiin merkitykset, löytää intentiot ihmisten teoille. On siis arvioitava ihmisten käsityksiä elämän tarkoituksesta ja heidän maailmassaan ilmenevien rituaalien, rakenteiden ja uskomusten tarkoitusta.
Geertz tuli siihen tulokseen, että näkökulma toisten ihmisten elämään ei voinut avautua ainoastaan tutkimalla sellaisia sosiaalisia yksiköitä kuten perhettä, sukulaissuhteissa ilmeneviä malleja, heimorakenteita tai oikeusjärjestelmiä. Oli tarpeen porautua yksiköiden taakse ja etsiä näiden ideoiden, motiivien ja toimintojen kokonaisvaltaista vaikutusrakennetta — kulttuuria.
Terminä kulttuuri on merkinnyt monia eri asioita aikaisemmille antropologeille ja niinpä Geertz haluaakin nyt korostaa, että hänelle sanan avainmerkitys on “merkitys” tai “tarkoitus”. Enää ei riitä se, että kuvataan tapahtuvaa, on myös kuvattava mitä ihmiset tarkoittivat tapahtuvaksi. Yleinen kulttuurin tulkintaan tähtäävä teoria on Geertzin mielestä menneisyyttä — todennäköisesti ikuisesti menetetty suure. Ei voida myöskään välttyä siltä kiusalliselta tosiasialta, etä kulttuurianalyysi ei ole empiiristä tiedettä lainalaisuuksien etsimisen mielessä, vaan merkityksiä etsivänä tulkitsevaa. Edellinen tarkoittaa myös, että antropologi ei koskaan voi tehdä muuta kuin vain yrittää rekonstruoida sen mitä muut ihmiset todella ajattelevat kirjoittamalla parhaan kykynsä mukaan kuvauksen siitä. Aivan kuten kenelle tahansa perusteelliselle teoreetikolle on kulttuuri-analyysi antropologille merkityksien kysymistä, kysymyksenasetelun arviointia ja selittävien johtopäätösten tekemistä.
Useat tieteenharjoittajat, eivät pelkästään uskontotieteilijät ja antropologit, pyrkivät nimenomaan siihen, että he tuntisivat muutamia asioita todella syvällisesti voidakseen näiden pohjalta puhua mielekkäästi myös laajemmista kokonaisuuksista. Geertzin tuotannosta on kuitenkin vaikea löytää muuta kuin varovaisia yrityksiä yleisimpiin linjanvetoihin. Hänen analyysinsä on äärimmäisen partikulaarista. Vaatimus etnografisesta miniatyyristä on keskeinen myös, Geertzin lähestymistavalle. Se tarkoittaa sitä, että jokaiseen yritykseen tehdä laajempia ja universaalimpia yleistyksiä on suhtauduttava mitä suurimmalla epäilyllä.
Antropologia ei siis koskaan voi olla täysin predikatiivista, se ei voi koskaan tarjota sellaista eksaktiutta kuten fysiikka ja kemia. Antropologia ei todellakaan voi sanoa varmuudella, mitä kulttuurissa tulee tapahtumaan. Diagnoosin mahdollisuutta Geertz ei toki kiellä. Kuten teoria, voi myös diagnoosi yrittää ennakoida tapahtuvaa. Yhtä kulttuuria tulkitseva teoria voidaan jollain tapaa “nostaa ylös” kontekstistaan tulkitsemaan toista. Tällaisessa hankkeessa työvälineitä tarjoavat yleisemmät käsitteet kuten rakenteet, identiteetti, rituaali, vallankumous, maailmankuva ja integratio. Geertzin näkemys kulttuurista tarkoituksenmukaisena symbolijärjestelmänä on johtanut jopa sihen, että jotkut arvioitsijat eivät suinkaan kutsu hänen lähestymistapaansa tulkitsevaksi, vaan kuvaavaksi antropologiaksi.
Uskonnon asema Geertzin antropologisessa näkemyksessä
Koska tulkitsevassa antropologiassa arvojen ja merkitysten etsiminen on keskeinen tehtävä on myös uskonnon asemaan jokaisessa kulttuurissa kiinnitettävä vakavaa huomiota. Vaatimus kasvaa esiin siitä, että uskonto ottaa itselleen tehtäväkseen tarjota perimmäisen maailmanselityksen. Tehdessään ensimmäistä kenttätutkimusta Jaavalla löysi Geertz merkkejä uskonnon vaikutuksesta kaikilta mahdollisilta inhimillisen elämän osa-alueilta. Vaikutus näkyi mm. symboleissa, käsityksissä ja tavoissa. Näytti siltä, että uskonto oli kulttuurillinen tosiasia omasta oikeutuksestaan. Sitä ei tarvinnut perustella, vaikka reduktionistiset vaatimukset voitiin kyllä huomata, pelkästään sosiaalisista tarpeista tai taloudellisista motiiveista ja jännitteistä. Oli täysin oikeutettua puhua uskonnon kulttuurillisesta ulottuvuudesta.
Geertz kuvailee uskonnon kulttuurillisen ulottuvuuden merkitysten ja käsitysten malliksi — kulttuurilliseksi symbolijärjestelmäksi. Ihmisen tietämys elämästä ja asenne sitä kohtaan kulkee eteenpäin näiden symbolien avulla. Symboleilla osoitetaan myös asennetta elämää kohtaan. Toisaalta uskonto on vain yksi kulttuuri-systeemi. Mitä Geertz sitten tarkoittaa väitteellään, että uskonto on kulttuurijärjestelmä. Hän pakkaa väitteensä tiiviiseen muotoon: Uskonto on:
Symbolien järjestelmä, joka pyrkii synnyttämään ihmisissä voimakkaita, läpitunkevia sekä kestäviä mielentiloja ja motivaatioita (Eetos), luomalla käsityksiä olemassaolon yleisestä järjestyksestä (Maailmankuva) ja asettamalla nämä käsitykset sellaiseen tosiasioiden viitekehykseen, että mielentilat ja motivaatiot tuntuvat ainutlaatuisen realistisilta.
Symbolijärjestelmällä Geertz tarkoittaa mitä tahansa, joka tuo ja johtaa jonkin ajatuksen ääreen. Toora-rulla on esimerkiksi symboli, joka kaiken muun ohella, tuo juutalaiselle mieleen ajatuksen Jumalan ilmoituksesta. Tarkastelun edellytys on, että ajatukset ja symbolit eivät ole puhtaasti yksityisiä asioita. Se mikä erottaa uskonnon muista kulttuurijärjestelmistä on se, että sen kanssa mikä on ”todella todellista”, yhteyttä asioihin jotka merkitsevät ihmiselle enemmän kuin mikään muu.
Geertzin mukaan tiedollinen käsitys maailmasta (maailmankuva) ja moraalisten ihanteiden (eetos) ohjaama mieliala ja motivaatio muodostavat uskonnon ytimen. Esimerkiksi jossain rituaalissa voi tapahtua eetoksen ja maailmankuvan fuusio; ; se mitä ihmiset haluavat tehdä ja minkä he kokevat tärkeäksi tehdä, heidän eetoksensa yhtyy maailmankuvaan.
Jokainen varteenotettavaksi mielivä uskonto-tutkimus vaatisi aina kaksivaiheista toimintaa. Ensin on analysoitava sitä merkitysten joukkoa, joka löytyy itsessään uskonnollisissa symboleissa. Sekin pelkästään on vaikea tehtävä. Vielä vaativampi on toinen vaihe. Koska symbolit ovat tiiviisti sidoksissa sekä yhteisiin rakenteisiin että yksittäisten jäsenten psykologisiin kokemuksiin, on nuo yhteydet jäljitettävä. Havaintokenttänä on jatkuva ja loputon signaalien antamisen, vastaanottamisen ja palauttamisen kehä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti