Taiteiden yö arkkipiispan talossa. Agricolan perikunta. vol 8.

Kirjoittajan huomautus: Tässä tekstissä on kyse kerronnallisesta fiktiosta ja kehyskertomuksesta. Vaikka Turun ja Suomen arkkipiispan henkilöllisyys on reaalimaailmassa tiedossa, tarinan arkkipiispa ei ole sidottu yksityishenkilöön vaan itse virkaan, sen velvoitteisiin ja symboliseen asemaan. Arkkipiispa edustaa tässä fiktion puitteissa kirkon ylintä johtajuutta, kirkolliskokouksen johtajaa ja instituutioonsa sidottua keulakuvaa niin kotimaassa kuin ulkomailla.

 

Turun Taiteiden yö velloo Aurajoen rannoilla kiihkeänä ja levottomana. Kun kääntyy Hämeenkadulta ja Tuomiokirkon kulmalta kohti Piispankatua, joutuu outoon historian ja nykyhetken törmäyskurssiin. Åbo Akademin ja Juridicumin valot loistavat, ja ravintola Gräddan pihalta kantautuu ruotsinkielisen väen iloinen puheensorina, kotoisa ruotsin kieli ja lasien kilinä – elävä, juhliva Turku, joka tuntuu elävän täysin omassa rytmissään. Ja sitten on Agricolan katu. Se on hämmästyttävän lyhyt ja kapea kuja, aivan kuten on käynyt sille perinnöllekin, jota se nimeään kantamalla edustaa.

 

Tämän lyhyen kadun varrella seisoo arkkipiispan palatsi, mysteerinen ja yksinäinen erakkolinnake taiteiden yön humussa. Se tuntuu juhlivan kaupungin keskellä täysin irrationaaliselta saarekkeelta. Taloon tehtiin jo parikymmentä vuotta sitten valtava, monimutkainen ja kallis remontti. Se piti paaluttaa kellarista alkaen, jotta vuosisatainen kivimassa ei vajoaisi Turun mutaiseen maaperään. Se on osuva kuva koko laitoksesta: rakenteet on paalutettu kalliisti pystyyn jo vuosikymmeniä sitten, mutta talo itsessään eristäytyy yksinäiseksi linnakkeeksi, kun muu maailma ympärillä juhlii ja velloo omassa tahdissaan.

 

Palatsin itäisen puolen parvekkeelle asti kantautuu mekastavan nuorison huuto, pussikaljatölkkien rusahdukset ja katuesiintyjien sirpaleinen musiikki – sekulaarin kaupungin levoton syke, joka tuntuu tunkeutuvan väkisin iholle. Sisällä työhuoneessa, norsunluunvärisen lampun valokeilassa, pöydällä makaa neljä erillistä pamflettitekstiä. Arkkipiispa on juuri lukenut ne kaikki, ja niiden jättämä viileä diagnoosi kiertää hänen sisuksissaan kuin fyysinen kipu. Ne ovat lukuja tulevasta, diagnooseja tästä uudesta dynastiasta – Agricolan perikunnasta – jonka korkeimmaksi valvojaksi kohtalo on hänet asettanut.

 

Arkkipiispa hieroo väsyneitä silmiään ja astuu parvekkeelle, jo hieman pimentuvään elokuiseen iltaa ja viileyteen jossa on jo hieman syksyn elementtejä. Ensimmäinen pamfletti, Konservatiivien vastaisku, on jättänyt hänet mieteliääksi. Hän tietää, että marraskuun vaaleissa kulissien takana pelataan kylmää peliä. Väitteet siitä, että herätysliikkeet ovat oppineet ajamaan kaksilla rattailla – istumaan luottamushenkilöpaikoilla päättämässä yhteisistä rahoista mutta vetäytymään kokonaan yhteisestä hengellisestä elämästä – kirvelevät. Ajatus siitä, että Lähetyshiippakunta on luonut heille suojatun tilan, jossa vain sakramentin toimittajan sukupuolella on väliä, tekee kirkon omista alttareista pelkkiä taksijonoja. Nyt hän joutuu kysymään itseltään, millaisen hajoavan valtakunnan hän saa vaalien jälkeen johdettavakseen, jos kirkko muuttuu pelkäksi tekniseksi hallintorungoksi ilman yhteistä sydäntä.

 

Katse hakeutuu joen rannassa parveileviin ihmismassoihin. Pamfletti nuorten miesten uusoikeistolaisuudesta herättää syvimmän sielunhoidollisen murheen. Brändityöryhmät ja kirkon notkeat viestintätoimistot olivat vuosia yrittäneet miellyttää moderneja urbaaneja liberaaleja, mutta olivatkin tuottaneet hengellisen tyhjiön. Moni kirkon johtohenkilö pohtii ahdistuneena, miten näiden sosiaalisen media algoritmien marinoimien nuorten miesten sielut voisi enää pelastaa ja palauttaa vanhan, turvallisen kansankirkon helmaan. Nämä uudet tulijat eivät halua perinteistä herätyskristillisyyden nöyryyttä; he etsivät kristinuskosta kovaa, patriarkaalista vastavoimaa, ja arkkipiispa vaistoaa alitajunnan pelolla sen jumalattoman pimeyden ja Atlantin takaisen polarisaation, joka tulee vallitsemaan tulevissa kirkolliskokouksissa. Kun nämä uudet taistelijat nousevat vaatimaan ehdotonta dogmaattista paluuta, kirkolliskokouksen salista tulee heidän oma Valhallansa.

 

Älypuhelin soi soi, mutta arkkipiispa ei hievahda. Taiteiden yön valot välkkyvät joen pinnassa, ja hän vetää piispanristiään sormien välissä. Hän tietää, että nämä neljä pamflettia – jotka esitellään tämän kirjoitussarjan seuraavissa luvuissa – ovat se todellisuus, jonka keskellä hän seisoo. Ilmassa on syksyn elementtien lisäksi murtuman tuntua, uuden dynastian tulikoe, ehkä totaalinen tappio. Tässä ollaan, eikä muuta voida.

 

Kirjoituksen Soundtrack: W. A. Mozart – Requiem: Confutatis.

YouTubesta esitys löytyy hakemalla Mozart Requiem Confutatis. Roo. Tämän tekstin draaman ja pimenevän elokuun illan syventäjäksi liittyy Wolfgang Amadeus Mozartin sielunmessun, Requiemin, osa Confutatis, joka sitoo luvun sisäisen reaalipoliittisen paineen yhteen harvinaisen osuvasti. Osa alkaa rajun synkkänä, kurinalaisena ja iskevänä miesten kuorokohtauksena, joka ilmentää pöydällä makaavien pamflettien julmaa diagnoosia ja uusoikeistolaisten nuorten miesten taistelevaa henkeä. Heti tämän jälkeen musiikki kuitenkin muuttuu naisäänten herkäksi, miltei anovaksi ja hauraaksi kuvioksi, aivan kuten teksti kuvaa kirkon kielellistä ja henkistä pehmenemistä sekä emotionaalista terapiapuhetta.

Kuoron laulamat sanat Confutatis maledictis, flammis acribus addictis eli tuomitut vaiennettuina ja heitettyinä liekkien ruoaksi maalaavat esiin juuri sen institutionaalisen ja teologisen murtuman, jonka keskellä yksinäinen arkkipiispa parvekkeellaan seisoo. Teoksen loppuosa hiipuu lopulta alistuneen hiljaiseksi huokaukseksi, joka vastaa täydellisesti luvun viimeisiä sanoja siitä, kuinka tässä ollaan eikä muuta voida. John Rommereinin johtaman esityksen säälimätön tempo ja jylhä kurinalaisuus tekevät tästä tekstin tunnelmasta viiltävän fyysisen kokemuksen. Siispä Confutatis.

 

Julkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti

Mäkisen kirkon alkutahdit 06.06.2010.

Menin  sitten   minäkin  tänään  Suomen  kansallispyhättöön  jossa  Turku  ja  koko  Suomi  sai  uuden  arkkipiispan.  Palvos  oli  hieno  periaatteessa  kaikkinensa  ja  paikalla  oli  myös  Tasavaltakunnan  presidentti  Halonen,  eduskunnan  puhemies  Sauli  Niinistö  ja  myös  Puolustusvoimien  komentaja  Ari  Puheloinen.  Arkkipiispan  asetti  virkaansa  piispakuntamme  vanhin  piispa  eli  Helsingin  Eero  Huovinen.  

Huovisen  puhe  tässä  Kari  Mäkisen virkaanasettajaismessussa  oli  hyvin  perinteinen  ja  hengellisesti  rakentava.  Huomio  kiinnittyi  kuitenkin  hienon  palveluksen  ohitse  uuden  arkkipiispan eli Kari Mäkisen saarnaan.

Aivan  aluksi  on  kysyttävä  kirkon  opetuksen,  raamatuntulkinnan  ja  saarna-opin  näkökulmasta  sitä,  onnistuiko  Mäkinen  saarnassaan  ja  jos  ei  onnistunut,  niin  mikä  meni  pieleen?  Lieventävänä  asianhaarna  voidaan  sanoa  ennen  kaikkea  se,  että  teksti  ei  ole  kaikkein  helpoimpia  saarnatekstejä.  Vaarana  on  liian  naivi  saarna  tai  sitten  täydellinen aiheen  ja  tekstin  ohitus.  Päivän  saarnateksti  on  luettava  huolellisesti,  muuten  kuulijalla  ja  saarnan  arvioitsijalla  on  taipumus  täydelliseen  väärintulkintaan  ja  ylilyöntiin.  Tähän  on  sortunut  tänään  jo  ainakin  muutoin  niin  hyvän  ja  korrektin  tekstuaali-television  toimittaja  laatiessaan  tätä  kirjoitusta  laadittaessa  näkyvillä  olevan  seuraavan  tekstin  sivulle  109. Laitan  tuon  tekstin  tähän  nyt  kokonaisuudessaan:

”Evankelis-luterilaisen kirkon  arkkipiispa Kari Mäkinen on vihitty  virkaansa Turun tuomiokirkossa. Vihkimisen toimitti Helsingin hiippakunnan väistyvä piispa Eero Huovinen avustajineen. Virkaanasettamissaarnassaan uusi arkkipiispa puhui ihmisarvon puolesta.  Saarna pohjautui Luukkaan evankeliumin  kertomukseen köyhästä Lasaruksesta, jonka rikas mies ajaa oveltaan.  Vihkiminen ja messu alkoivat aamupäivällä ristikulkueella, johon osallistuivat hiippakuntien piispat  sekä tuleva arkkipiispa.”

Tekstissä  ja  Jeesuksen  arvoituksellisissa  sanoissa  rikas  mies  ei  toimi  sillä  tavalla  väärin, että  hän  ajaisi  Lasaruksen  pois  oveltaan.  Hän  vain  on rikas  ja  Lasarus  on  aikansa  osaton  ihminen.  Tetkstuaali-television  toimittajalla  polla  leikkasi  muutenkin  apulantaa  sillä  kysehän  ei  ollut  arkkipiispan  vihkimisestä  sillä  Mäkinenhän  oli  jo  piispa.  Tilaisuus  oli  virallisesti  kuten  ohjelmalehtinenkin  asian  ilmaisee:  ”Messu  ja  arkkipiispan  virkaan  asettaminen  Turun  tuomiokirkossa.”  Oppia  ikä  kaikki  rakkaat  Yleisradion  toimittajat!

Jos  sanotaan  aivan  aluksi  yksi  asia  suoraan  niin  sanotaan  se  ettei  tarvitse  kierrellä  asiaa  ympäri  kuten  egyptiläinen  kirjurinkissa  kiertelee  skarabeusta.  Mäkisen  saarnaa  ei  todellakaan  voida  pitää  kristillisen  kirkon  saarnana,  eikä  varsinkaan  luterilaisen  papin  saarnana.  Se  täyttää  kriteerit  uskonnollisesta  puheesta  jossa  väljästi  puhutaan  Jumalasta,  Jeesuksesta,  Raamatun  sanasta  ja  siitä  mitä  pitäisi  tehdä  noin  ylimalkaan.  Saarnan  eetos  ja  henki  liikkui  pitkälti  yhteiskunnallisten  asioiden  hyvin  niukassa  repostelussa  ja  näykkimisessä.  Luterilainen  saarna  on  toki  vuosisatojen  saatossa  muuttunut,  mutta  jos  tässä  on  kehityksen  tulos,  niin  olemme  uuden  ajan  kynnyksellä  ja  jo  ehkä  syvällä  jossain  josta  voidaan  todellakin  käyttää  nimeä  ”Mäkisen  kirkko.”  Seuraavassa  esitän  seitsemän  indymäistä  (Luoja  ja  kaitselmus  varjelkoon  minut  narsismilta.)  huomiota  arkkipiispa  Mäkisen  saarnasta.

I  huomio.  Saarna  alkaa  koko  Luukkaan  evankeliumin  tulkintahorisontin  ja  tekstin  varsinaisen  tähtäyspisteen  täydellisellä  vesittämisellä.  Mäkinenhän  sanoi:  ”Kertomus asettaa tämän todellisuuden perimmäiseen perspektiiviin, kuolemaa vasten. Mutta sitä ei kerrota, jotta tietäisimme, mitä on kuoleman jälkeen, vaan jotta näkisimme ihmiset ja ihmisten talon järjestyksen paljaana, niin kuin Jumala näkee.”  Päivän  aiheena  on  ”Katoavat  ja  katoamattomat  aarteet”  ja  Mäkinen  ei  viime  kädessä  ota  tätä  lainkaan  huomioon.  Kertomuksen  tila  tuonpuoleisessa  ei  ole  sellainen  helvetti  jollaiseksi  se  voidaan  kuvitella  nykyajan  kristittyjen  ajatusmaailmassa.  Jeesus puhui  juutalaisille  joilla  oli  käsitys  tuonelasta  joka  oli  eräänlainen  heikennetyn  elämänvoiman  todellisuus.  Siellä  ei  kärsitty  tuomiota  vaan  odotettiin  sitä.  Mäkinen  ei  ole  kyennyt  saarnan  tekemisen  kannalta  ns.  eksegeettiseen  analyysiin,  joka  olisi  ollut  aivan  ehdoton  edellytys  varsinaisen  dogmaattisen  analyysin  tekemiseen,  jotta  hän  olisi  voinut  tulkita  asiat  meille  oppimme  valossa.  Tosia-asia  lienee  se,  että  kappale  Luukas  16:19-31  on  enemmän  itse  evankeliumin  kirjoittajan  kynästä  kuin  itsensä  Jeesuksen  suusta.  Kertomushan  esiintyy  vain  Luukkaan  evankeliumissa.  Toisaalta  asian  vaikeus  puoltaa  sitäkin,  että  sanat  ovat  pääasiassa  Jeesuksen  suusta.  Tekstin  tähtäyspiste  on  kuitenkin  siinä,  että  tämän  maailman  elämä  ja  tuonpuoleisessa  tuleva  ovat  riippuvuusuhteessa  keskenään  ja  tämän  Mäkinen  kieltää  täydellisesti.

II  huomio.  Vaikka  Mäkinen  perää  oikeutta  ja  ihmisarvoa  ollen  oikeassa  niin  hän  ei  lopulta  kerro  sitä  miten  se  saavutetaan.  75  prosenttia  hänen  saarnastaan  on  sosiaalipornoa  johon  on  helppo  yhtyä.  Sellaista  puhumalla  on  tietenkin  helppo  miellyttää  suurinta  osaa  nyky-suomalaisia.  Mies  asettaa  kysymyksiä  joihin  hän  itse  voi  joskus  ottaa  kantaakin,  ja  niiden lähtökohdat  hän  on  varmaan  tunnistanutkin,  mutta  arvoituksellisuudessaan  ja  jahkailussaan  hän  menee  jopa  Mauno  Koivistosta  ohitse.

III  huomio.  Mäkisen  puhe  oli  osoitus  siitä  mihin  luterilainen  saarna  on  edennyt.  Hänen  tänäisessä  puheessaan oli  jotain  joka  voidaan  jollain  tavalla  mieltää  miedoksi  lain  saarnaksi:  Jumalan  tahto  ei  toteudu  yhteiskunnassamme.  Mäkinen  ei  kuitenkaan  selitä  sitä,  miksi  se  ei  toteudu,  miksi  yhteiskunnassa  vallitsee  synnin  olotila.  Hän  tyytyy  vain  kuvailemaan  sitä  lavean  leudosti.

IV  huomio.  Mutta  paljastavimmillaan  Mäkisen  puhe  oli  merkki  siitä,  millaisille  raiteille  luterilainen  saarna  on  oikein  joutunut.  Nyt  kun  eletään  vielä  ylioppilaiden  viikonloppua  niin  voidaan  sanoa,  että  kyllä  Mäkisen  saarna  on  ihan  hyvä  laudatur-aine  jos  äidinkielen  kokeessa  olisi  ollut  vaikkapa  seuraava  tehtävän  määritys:  ”Pohdi  yhteiskunnallisen  oikeudenmukaisuuden toteutumista  Jeesuksen  vertauksen  ”Rikas  mies  ja  Lasarus  valossa.”  On  sanottu  että  kirkkomme  saarnaamiseen  tuli  aivan  uusi  ulottuvuus  kun  naispappeus  toteutui  pappisvihkimyksineen  vuonna  1988.  On  myös sanottu  että  silloin  saarnat  muuttuivat  todellakin  ns.  laudatur-aineiksi.  Ilkeä  ihminen  sanoisi  tietysti  Mäkisen  saarnasta  naispappien  kansoittamassa  pappikunnassa  että  ”Seura  tekee  kaltaisekseen.”

V  huomio.  Jos  Mäkisen  saarnassa  oli  löyhästi  luterilaiselle  perinteiselle  saarnalle  ominaista  lakia  (Lyhyesti:  Ihminen  on  syntinen  ja  tämän  vuoksi  kykenemätön  hyvään,  ja  myös  kykenemätön  luomaan  yhteiskunnan  jossa  oikeudenmukaisuus  toteutuu)  niin  varsinaista  evankeliumia  saarnassa  ei  ollut  yhden  neutriinon  vertaa.  Evankeliumilla  luterilaisen  saarnan  tarkoitetaan  perinteisesti  sitä,  että  tulee  kertoa  se,  että  Jeesus  Kristus  on  Vapahtaja  ja  ihminen  parantuu  vain  uskomalla  häneen  ja  hänen  sovituskuolemaansa  ja  ylösnousemukseen.  Nyt  riitti  että  sanotiin:  ”Hyvä osa syntyy siitä, että hänet otetaan vastaan kokonaisena ihmisenä ja hän näkee, että juuri hänelle kuuluu talon koko perintö, se mikä ihmiselle Jumalan maailmassa kuuluu.” Tuo  on  varmasti  lauselma  joka  voi  olla  monelle  mieleen,  mutta  evankeliumia  kirkon  perinteisen  määritelmän  mukaan  se  ei  todellakaan  ole.  Jos  Mäkisen  saarnaa  arvioidaan  niillä  kriteereillä  joilla  teologian  opiskelijoiden  harjoitussaarnoja  arvioitiin  vielä  40  vuotta  siten  niin  kiikan  kaakan  olisi  mies  saanut  tekeleensä  lävitse.

VI  huomio.  Mäkisen  saarna  oli  jotain  mikä  ilmenee  nykykirkon  menossa  ns.  ”notkeana  modernina.”  Selitetäänpä  lyhyesti  mitä  tarkoittaa  ns.  ”notkean  moderni  uskonnollisuus.”  Tässä  yhteydessä  on  kuitenkin  muistutettava  siitä,  että  termien  kanssa  pitää  olla  varovainen,  ja  niitä  kohtaan  pitää  olla  myös  hyvin  kriittinen.  Sanoisipa  tässä  melkein  kuitenkin,  että  "notkean  moderni  uskonnollisuus"  on  konsanaan  järkevämpi  kuin  puhe  ns  post-modernista.  Uuden  termin  takana  kun  yleensä  näyttää  olevan  sellainen,  usein  harhainen  käsitys,  että  olisi  tapahtunut  jotain  olennaisen  uutta.  Ihminen  joka  on  notkean  modernin  uskonnollisuuden  taustalla  on  sama  ja  saman  perustapahtuman  äärellä.  Ehkä  havainnoitsijan  katsantokanta  vain  on  muuttunut.  Mitään  yhtenäiskulttuuria  ei  todellakaan  koskaan  ole  ollut.  Tietysti  on  muodikasta  nähdä  notkean  moderni  uskonnollisuus  keskiajan  mystiikan  uudelleenmanifestoitumana.  Tässä  kuitenkin  jotain  koskien  notkean  modernia  uskonnollisuutta  teesein  kuvattuna:

1)  Enää  ei  tarvitse  uskoa,  riittää  että  on  kiinnostunut

2)   Jos  ennen  puhuttiin hengellisyydestä  niin  nyt  puhutaan  henkisyydestä

3)  Jos  ennen  puhuttiin  synnistä  niin  nyt  puhutaan  rikkonaisuudesta

4)  Jeesuksesta  ei  tarvitse  enää  puhua,  riittää  yleislavea  puhe  Jumalasta.

5)  Vaikea  ja  loukkaava  käsite  “sovitus”  voidaan  korvata  jopa  “läsnäololla”

VII  huomio.  Mäkinen  puhui  itsensä  pussiin  pitäessään  tänäistä  saarnaansa.  Ainakin  näin  voidaan  sanoa  jos  mietimme  sitä,  mitä  hän  on  puhunut  aikaisemmin  kerjäläisistä.  Hänhän  on  ollut  sitä  mieltä,  että  kerjäläisille  ei  tule  antaa  killinkiäkään  ja  nyt  hän  on  vaatimassa  oikeudenmukaisuutta  ja  leivänkannikoita  miljardille  ihmiselle.  Olisi  mielenkiintoista  tietää  miten  arkkipiispa  Mäkinen  toteuttaisi  yhteiskunnallisen  oikeudenmukaisuuden?  Kaiken  tämän  jälkeen  herää  kysymys:  Eikö  kirkon  pitäisi  julistaa  evankeliumia  ja  vaatia  ihmisiä  parannukseen  jotta  he  sen  jälkeen  toimisivat  oikein.  Mäkinen  tuntuu  vaativan  jotain  sellaista  mikä  on  tavoittamattomissa.  Kirkko  ilman  täysimääräistä  synnin  osoittamista  ei  voi  johtaa  ihmisiä  parannukseen,  kyselemään  Martti Lutherin  tavoin  sitä  ”Onko  minulla  armollinen  Jumala.”  Ja  jos  evankeliumi  puuttuu  tyystin  niin  kyse  ei  ole  enää  Jeesuksen  Kristuksen  kirkosta,  vaan  ihan  ihmisten  kirkosta  pelkästään.  Sellaiselle  kirkolle  käy  nimeksi  vaikkapa  ”Mäkisen  kirkko.”  Se  on  kirkko  jossa  ihmisen  ääni  on  käynyt  yli  Jumalan  tahdon.  Se  on  toki  ihmisläheistä  ja  ehkä  lämminhenkistäkin.  Niin;  kyse  on  notkean  modernista  uskonnollisuudesta.  George  Otsia  mukaellen  voisi  hoilata:  ”Muuttuuko  kirkko,  ja  mihin  suuntaan,  voi  viedä  päivä  huominen...”  Jos  Mäkisen  tarkoitus  oli  pitää  linjapuhe  ja  tässä  oli  todellakin  se,  mitä  hän  haluaa  meille  sanoa,  niin  varmasti  hän  onnistui  tänään  kiitettävästi.