Sampo Terhon nuoruudensynti

                 

Itseltäni kesti 30 vuotta ennen kuin rohkenin lukea kaksi lukioajan laudatur-ainettani joissa pohdiskelin uskontoon liittyviä asioita. ”Ihminen tarvitsee uskontoa” ja ”Millaista uskontoa ihminen tarvitsee" ovat tietysti nuoren ja naivin ihmisen pohdintaa. Niistä löytää paljon yleistyksiä ja naiveja, toisilta opittuja kliseitä. Jokainen vähänkin ajatteleva ihminen voi tuottaa joskus vähän epäkuranttia tavaraa ja se kuuluu erityisesti nuoruuteen.

Sampo Terhon taannoin kirjoittama varsin harmiton artikkeli on viime päivinä nostettu esiin ja hän joutunee vielä useaan otteeseen selittelemään tätä ”nuoruudensyntiänsä. Tehtävä ei ole helppo koska meillä suomalaisille psykohistoria ei ole mitenkään helppo laji. Ensi vuonna saamme tuta sen kun olemme toipuneet Suomi 100-juhlista ja alamme ruotia lahtareiden ja punikkien syvempää olemusta. Terhon tapauksessa jotkut ovat lähteneet keritsemään sikaa; paljon vinkunaa ja vähän villoja. Itse luin artikkelin ensimmäistä kertaa sen julkaisuvuonna enkä kiinnittänyt siihen juuri huomiota.

Puhe roduista nähdään meillä kielteisenä. Meillä on kovasti taipumusta itsesen-suuriin. Tästä on hyvänä esimerkkinä BBC:n tuottama sarja ”The history of human races.” Kun en itse ole kovin paljoa televisiota kuljetellut viimeisen kymmen vuoden aikana niin on vähän epäselvää millä nimellä tämä mainio sarja esitettiin meillä. Tai jos olen katsonutkin niin ylikuormittunut muisti ei toimi tarpeeksi nopeasti ja google vain mättää.

Yksi suuri harhaluulo on siinä, että ihmiset olisivat tasa-arvoisia. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja tässä mielessä Yhdistyneiden kansakuntien Ihmisoikeuksien julistus on ehkä suurin ihanne-pykälä mikä koskaan on kirjoitettu. Ihmiset nimittäin syntyvät eriarvoisiksi ja tästä sosiaalisesta karmasta irroittautuminen on kovin vaikeaa. Suomalaisen säätykiertokin alkaa olla jo historian hämärään jäävä saavute. Kauneus on tietysti aina katsojan silmissä ja jokainen kyntää omalla järjellään.  Kulttuurirelativisti vasemmistolainen saattaa hyvin mielellään itse puhua rasistisella äänensävyllä ja ”ähä-ähä-korostuksella” muistuttaessaan siitä mikä olikaan Adolf Hitlerin haploryhmä?

Moni joka ei ole jaksanut lukea esseetä kokonaan ja syvällisesti ja jää keritsemään sikaa. Terho tulee kylläkin lausuneeksi seuraavaa:

”Ihmiskunta, kuten kaikki eläinlajit, on jakautunut useisiin eri alalajeihin ja edelleen rotuihin. Alalajit, kuten Neanderthalin ihminen, ajautuivat sukupuuttoon jo esihistoriallisina aikoina. Jäljelle jäänyt alalaji, Homo Sapiens on perinteisesti jaettu kolmeen rotuun: negroideihin, mongoloideihin ja kaukaisialaisiin.”

Varmaankin tämä on saanut monien tuntosarvet pystyyn ja hepuli on vallannut mielen ja noita sanoja seuraava sentenssi on jäänyt vaille huomiota.

”Tämä on hyvin karkea jaottelu, mutta tämän esseen kannalta riittävä, sillä tarkoitus on biologian sijaan valottaa ennen kaikkea historiallisen kehityksen perusperiaatteita.”

Artikkelin johdannon jälkeen seuraavilla loppusanoilla ei olekaan sitten enää kovin paljon painoarvoa:

 

”Eurooppalaisen kehityksen suunta on kiistaton, mutta onko siihen tarvetta puuttua ja miten tämä tapahtuisi, onkin sitten laajamittaisen arvokeskustelun kysymys.”

Puheessa roduista ei ole mitään väärää ellei kuvitella että jokaisella niistä on ainutlaatuiset ominaisuutensa ja että yksi roduista olisi ylivertainen. Millekään rodulle ei voida asettaa vaikkapa sellaisia myötäsyntyisiä ominaisuuksia kuten rationalismi, kauneus, rehellisyys ja ahkeruus. Roomalaiset edustivat yhdellä tavalla korkeita ihanteita mutta keitä he olivat? He hävisivät kansojen joukkoon, mutta ne ihanteet ja saavutukset jotka he loivat tulivat ihanteiksi niille jotka heidät kukistivat. Rodut sulautuvat ja muuttuvat. Itse alkuperäiset latinapuhujat eli Latiumin roomalaiset häpesivät karvaista ja maalaismaista olemustaan, kirveellä veistettyjä kasvojaan, isoa nenäänsä ja ryhtyivät kohentamaan biologiaansa ryöstämällä kauniita sabiinilaisnaisia. Amerikkalaiset perustaja-isät ihannoivat roomalaisia ja EU:n kummisetänä on nähty suuri keisari Augustus, jouluevankelimin ruhtinas.

Terho edustaa omalla tavallaan ideologisesti evolutionäärisiä humanisteja. Termi tulee israelilaiselta ajattelijalta ja historioitsijalta Yuval Noah Hararilta ja hänen aikakauden avaavasta teoksestaan Sapiens — Ihmisen lyhyt historia. Harari lukee kaikki uskonnot ja ideologiat samaan sumppuun, siis ei ole pelkästään uskontoja ja ideologioita; on vain uskontoja.  Evolutionäärisiin humanisteihin kuuluivat myös alkuperäiset natsit eli Hitlerin johtamat kansallissosialistit. Jos Terho luetaan evolutionäärisiin humanisteihin, niin tämä ei tee hänestä välttämättä natsia. Että maahanmuuttokriitikko voidaan luokitella natsiksi ei tee hänelle oikeutta. Itse olen maahanmuuttokriitikko, mutta aivan toisista syistä kuin esimerkiksi Jussi Halla-aho ja hänen kannattajansa. Tänne ei pitäisi tuoda ketään ylimääräistä asukasta ilman päteviä perusteita sillä suomalainen elämänmuoto, sivilisaatiomme, on kaikkein tuhlailevin ja eniten luonnonvaroja vaativa. Summalla jolla täällä pidetään yllä yhtä ihmistä pidettäisiin yllä suotuisimmissa olosuhteissa moninkertaista ihmisjoukkoa. Olenko minäkin siis natsi? Itseymmärrykseni mukaan olen kuitenkin liberaali humanisti (”Ihmisyys” on yksilöllistä ja asuu jokaisessa yksittäisessä Homo Sapienssissa ja ylin käsky on suojella jokaisen Homo Sapiens-lajin jäsenen sisintä olemusta ja vapautta.) jolla on vaikeuksia ymmärtää sosialistisia humanisteja ja yltiöpäisiä evolutionäärisiä humanisteja.

Tässä vielä yksi sitaatti Yuval Noah Hararilta :

”Natsit eivät halveksineet ihmiskuntaa. He taistelivat liberaalia humanismia ja kommunismia vastaan juuri siksi, että he ihailivat ihmiskuntaa ja uskoivat ihmislajin suuriin mahdollisuuksiin.”

Tuon on sanonut israelilainen mies, sionistien luoman valtion ansioitunut tieteilijä, vegaani,  julki-homo ja moshavilla asusteleva Homo Sapiens-lajin edustaja. Tietysti tieteilijöinä Terho ja Harari ovat eri planeetoilta. Pienen psykohistoriallisen analyysin perusteella voi sanoa, että Terho on hyvin seurannut ajan ilmiöitä ja kehitystä vuoteen 2007 saakka. Artikkeli sisältää monia viitteitä lukuisiin ansioituneisiin tutkimuksiin. Hän ei kuitenkaan tunne ainakaan tuossa vaiheessa amerikkalaisen Jared Diamondin keskeisiä ajatuksia ja hänen niin selkeitä ja vastaansanomattomia väittämiä kulttuurin synnystä ja ihmisestä yleensä. Jared Diamond on mies jota Hararikin suuresti kiittää.

En etsimälläkään löydä Sampo Terhon vuonna 2007 julkaistusta KANAVA-artikkelista mitään joka viittaisi rasistiseen asenteeseen tai mielenlaatuun. Samalla logiikalla, irroittamalla yksi lause kokonaisuudesta, pitää myöskin israelilainen Yuaval Noah Harari, vegaani ja homoseksualisti, luokitella pahimman laatuiseksi evolutionääriseksi humanistiksi ja suorastaan sivistyneeksi natsiksi.

En ole tentannut Terhoa itseään hänen psykologisista vaikuttimistaan. En ole kysynyt häneltä siitä ajatteliko hän lopulta enemmän uhkaa joka kohdistuu eurooppalaisen kulttuuriin kuin ns. kaukasoidiseen ihmiseen. En ole myöskään kysynyt Sampo Terholta miksi hän on poistanut linkin kirjoituskoodeksistaan (Näin väitetään.) tuohon varsin naiviin ”nuoruuden” kirjoitukseensa.  Jos olisin itse kirjoittanut tuollaisen kirjoituksen poistaisin sen kyllä koodeksista. En sen takia että olisin kirjoittanut jotain sopimatonta, vaan sen vuoksi että itsekriittisyys saisi minut voimaan pahoin. Naivius, terminologinen häilyvyys, hutera kokonaisnäkemys ja liian ilmava logiikka; siinäpä riittävästi syitä.

Tähän sopii hyvin Veikko Lavin lajijauholaivakeikka.

URANTIA-kirja — plagiaattikokoelma vai uutta auringon alla? vol 7. Lopuksi

On todettava vielä toistamiseen, että URANTIA-kirjan neljäs osa ansaitsisi lähemmän tarkastelun. Yhden A4-liuskan puitteissa se on kuitenkin mahdoton yritys — sama kuin yrittäisi ampua ison hiekkarannan kaiken hiekan 10 litran ämpäriin seulan läpi. Olisikin enemmän kuin perusteltua laatia aivan itsenäinen artikkeli vaikkapa otsikolla “Joitain piirteitä URANTIA-kirjan Jeesus-kuvasta.” Ilmiö nimeltä URANTIA-kirja tulee herättämään vielä paljon enemmän keskustelua kuin jotkut haluavat tänään myöntää. Haluankin nyt, pientä porinaa provosoidakseni, esittää URANTIA-kirjan kaltaisen ilmiön äärellä seuraavat teesit:

I Jonkun henkilön väitteeseen, “URANTIA-kirja on minulle korvaamattoman tärkeä henkilökohtaisen uskonelämän opas”, on suhtauduttava vakavasti. Väitettä on kunnioitettava.

II Mahdolliseen väitteeseen, “URANTIA-kirja on yhtä ihmisperäinen kuin esim. Raamattu, eikä ole mitään todisteita siitä, että Raamatussa olisi enemmän “ilmoitusta” kuin URANTIA-kirjassa tai puhelinluettelossa”, on suhtauduttava vakavasti. Väitteestä on keskusteltava.

III URANTIA-kirjan sanomalla on tilaus, ja nykypäivän ihminen voi kokea sen läheisempänä kuin joiltakin osin loukkaavan ja ristiriitaisen Raamatun sanoman.

IV Dogmaattisella polemiikilla ja antiklerikaalisella korostuksella on olemassa tilaus ilman URANTIA-kirjaakin. Dogmaattinen polemiikki ja antiklerikaalisuus, oli kirjan alkuperä mikä tahansa, on otettava vakavasti.

V Ilmoituksen lähteenä ja henkilökohtaisen uskonelämän oppaana URANTIA-kirja ja Raamattu voivat olla samalla lähtöviivalla. 

VI URANTIA-kirja on mielenkiintoinen ilmiö pelkästään kirjana. On pohdittava syitä siihen, miksi ihminen ylipäänsä lähtee tuottamaan niinkin massivista teosta.

Lopuksi on palattava artikkelin otsikkoon. On paljon todisteita puoltamassa sitä, että URANTIA-kirja sisältää kiusallisen paljon plagiaatteja, ja jopa tietyt yhtymäkohdat itsensä Sadlerin tuotantoon ovat ilmeisiä. Ilmiö, käytetään siitä sitten nimeä lainaus tai plagiointi, ei kuitenkaan ole uusi maailmankirjallisuudessa, johon myös esim. Raamattu kuuluu. Kirja on ainakin nähtävä osoituksena ihmismielen rajattomasta kapasiteetista luoda uusia ja eritasoisia aineksia sisältäviä kokonaisuuksia. Tietyssä suhteessa se on myös mestarillisimpia mielikuvituksen tuotteita.

Otsikon kysymyksen jälkimmäiseen puoliskoon voisi vastata varovaisen myönteisesti! Oli kaikki sitten pelkkää mielikuvitusta, niin URANTIA-kirja sisältää ainakin terminologian ja sen sisällön suhteen ennen lausumatonta ja kirjoittamatonta. Hyvä esimerkkinä uutuuksista manittakoon vielä kerran vaikkapa kirjan kuvauksen perusteella sympaattiselta vaikuttava spornagia-olento eli sporre, ja sitä koskevat varsin häkellyttävät väitteet. Se onkin sitten jo vähän avarampaa luontoa...

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Jotain musiikkia keventämään rankkaa porinoinita. Musiikkia Quebeckista vol.7. ”Un Canadien Errant.”

URANTIA-kirja — plagiaattikokoelma vai uutta auringon alla? vol 6. Martin Gardnerin kritiikin pääpiirteet.

Lyhyesti sanottuna Gardner käsittelee syntyvän “Urantia-liikkeen” alkuaikojen yhteyksiä adventismiin, URANTIA-kirjan tiedesisältöä, lainauksia muista lähteistä, tohtori Sadlerin ja hänen lankonsa Wilfred Kelloggin panosta kirjan syntyyn.

Sadler ja Kellogg kasvoivat molemmat adventistikodissa. Sadler kuului jo nuorella iällä Yhdysvaltojen seitsemännen päivän adventistien johtohenkilöihin. Sadler oli kuolemaansa saakka eräs Yhdysvaltojen tunnetuimmista psykiatreista. Hänen teoksensa “Mind and Mischief” (1929) oli todellinen bestseller. Kellogg toimi koko ikänsä kirjanpitäjänä. Myöhemmin Sadler ja Kellogg jättivät nuoruutensa uskontosuunnan. Kun Gardner kuitenkin löytää yhtäläisyyksiä adventismin ja URANTIA-kirjan opeista, saa hän tästä tukea pääväittämälleen, jonka mukaan Kellogg  t u o t t i
 alitajunnastaan URANTIA-kirjan alkuperäisen aineiston. Tätä aineistoa Sadler ja mahdollisesti jotkut muutkin ns. kontaktiryhmän jäsenet myöhemmin muokkasivat uskoen toimivansa suoraan keskiväliolentojen inspiroimina. Tällöin heidän mielestään oli luonnollista väittää ettei kukaan ihminen ole vaikuttanut URANTIA-kirjan sisältöön!

Mitä URANTIA-kirjan luonnontieteelliseen sisältöön tulee, niin Gardner tuo esiin sen tunnetun seikan, että kirjaan sisältyy paljon nyt vanhentuneita 1930 - luvun tieteellisiä käsityksiä. Toisaalta URANTIA-kirja esittää myös sellaista, mitä ei ainakaan vielä ole voitu tieteellisesti todistaa oikeaksi. URANTIA-kirjahan väittää myös ettei tieteellisiä faktoja yleensä paljasteta ihmiskunnalle ennenaikaisesti, vaan ne tulee kehityksen myötä ansaita. Gardner katsoo kuitenkin, että koska suuri osa URANTIA-kirjan luonnontieteellisestä aineistosta löytyy senaikaisista alan englanninkielisistä kirjoista, niin Sadler ja kumppanit ovat kopioineet tiedot URANTIA-kirjaan mainitsematta lähdettä, samalla tavalla kun adventismin profeetta Ellen G. White tiettävästi myöhemmällä iällä vapaasti kopioi aineistoa omiin julistuksiinsa. 

Gardner katsoo, että Matthew Block, joka tutkijana Chigacossa päämajaansa pitävän Fifth Epochal Fellowshipin (Entinen Urantia Brotherhood) toimistossa viimeisten vuosien aikana on onnistunut löytämään hämmästyttävän paljon ns. lähdekirjallisuutta, on naivi uskoessaan yliluonnollisten olentojen, eikä Sadlerin, käyttäneen kirjoja hyväkseen. Gardner esittääkin usein seuraavan kysymyksen: Mikä on todennäköisempää? Sekö, että yliluonnolliset olennot ilmoittivat tämän, vaiko Sadler, Kellogg tai joku muu? Vaikka saa sen vaikutelman, ettei Gardner ole täysin vailla omakohtaista uskonnollista näkemystä, joka ei myöskään tunnu perustuvan kokonaan Raamattuun, hän ei juuri ollenkaan koskettele URANTIA-kirjan hengellistä sisältöä ja sanomaa. Näinollen myös kirjan neljäs osa, Jeesuksen elämä ja opetukset, jääkin lähes kokonaan vaille huomiota.

Gardnerin kritiikin myötä voidaan jo nyt hahmottaa erilaisia suhtautumistapoja URANTIA-kirjaan . Voidaankin todeta että ne jotka ovat kunnolla tutustuneet URANTIA-kirjaan pääasiallisesti jakautuvat suhtautumisessaan ainakin seuraavaan neljään ryhmään: 

1) fundamentalistit, eli ne jotka uskovat kirjan joka sanaan, 

2) liberaalit, eli ne jotka uskovat, että kirja on pääosin ihmisperäinen, ja siinä on virheitä, mutta että se silti on mitä käyttökelpoisin opas henkilökohtaiseen uskonelämään. (Nykyään joidenkin kirjan lukijoiden keskuudessa on keskusteltu jopa ns. URANTIA-kirjan “desadlerisaatiosta”), 

3) humanistit ja skeptikot, jotka Gardnerin tapaan pitävät kirjaa ihmisperäisenä tuotteena, 

4) fanaattiset vastustajat, jotka katsovat kirjan olevan paholaisen aikaansaannos.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Jotain musiikkia keventämään rankkaa porinoinita. Musiikkia Quebeckista vol.6. "Dégénération.”

URANTIA-kirja — plagiaattikokoelma vai uutta auringon alla? vol 5. Suhde maailmanuskontoihin.

Evoluutio, URANTIA-kirjan keskeinen johtoajatus paistaa esiin myös sen uskontohistoriallisessa sisällössä. Koska planeetta on nimenomaan asutettu ja evoluution alainen, ovat uskonnotkin kehittyviä ja täydellistyviä. Uskontojen kehitys on sarja edistyksellisiksi katsottavia muutoksia tai vääjäämättömiä taantumia. Kirja esittää myös karkeahkon uskontojen sukupuun. Uskontojen kehityksessä vaikuttaisi kaksi linjaa; ihmisen omista ponnisteluista ja “ikimuistoisesta jumaluusvaistosta” kumpuava “kehitysuskonto”, ja ulkoapäin ohjattu “ilmoitususkonto.” 

Uusi ilmoitus on kirjan terminologisessa sisällössä aina “jumalallinen tarkastuskäynti”. Edellämainitut kaksi termiä, siis kehitysuskonto ja ilmoitususkonto, ovat avainasemassa URANTIA-kirjan uskontoteoriassa. Ilmoitususkonto on sen mukaan instrumentti, joka pakottaa kehitysuskonnon muuttumaan ja tarkistamaan käsityksiään. Stagnatiivisesta luonteestaan huolimatta kehitysuskonto on välttämätön, sillä ilman sitä ei olisi pysyvää eettis-sosiaalista koodia. Kehitys ja stagnaatio ovat vastavoimia myös kirjan kuvaamassa planeettamme serafisessa hallinnossa kaikkine kirkkojen ja edistyksen erillisine “serafeineen”. 

Luonnollisestikin URANTIA-kirja ottaa eniten kantaa kristinuskoon. Kristinuskoa syytetään URANTIA-kirjassa useasti siitä, että se on ollut kauttaaltaan “valkoisen miehen uskonto”. Kristinuskoa kritisoiva URANTIA-kirja on kyllä myös “valkoisen miehen kirja” monessakin suhteessa. Käsite-puitteisto on mitä länsimaisin, ja sen eugenistiset vihjailut ovat olleet omiaan loukkaamaan monia. URANTIA-kirja näkee kristinuskon kuitenkin uskontojen kehityksen huippuna, tai ainakin se on sitä potentiaalisesti. URANTIA-kirjan mukaan, väite ei ole luonnollisestikaan ainutlaatuinen, kristinuskon ongelma on nimenomaan se, että se on uskonto Jeesuksesta eikä suinkaan Jeesuksen uskonto. ” Seuraava sitaatti tiivistää paljolti URANTIA-kirjan käsityksen kristinuskosta ja antaa muutenkin oivan käsityksen kirjan tyylistä:

Kristinusko on uskonto, joka syntyi suuremmitta valmisteluitta, ja siksi sen on toimittava matalalla profiililla. Suurieleiset hengelliset suoritukset saavat vielä odottaa Jeesuksen todellisen uskonnon uutta julkituontia ja tämän uskonnon entistä yleisempää hyväksyntää. Mutta kristinusko on voimallinen uskonto, kun otetaan huomioon, että ristiinnaulitun puusepän tuiki tavalliset opetuslapset lähettivät liikkeelle ne opetukset, jotka kolmessasadassa vuodessa valloittivat roomalaisen maailman ja jatkoivat sitten voittokulkuaan Rooman kukistaneiden barbaarien keskuudessa. Tämä sama kristinusko valloitti — liitti itseensä ja ylevöitti — koko heprealaisen teologian ja kreikkalaisen filosofian virran. Ja kun tämä kristillinen uskonto yliannoksen mysteereitä ja pakanuutta nautittuaan oli vaipunut yli tuhanneksi vuodeksi koomaan, se herätti itsensä henkiin ja itse asiassa valloitti uudelleen koko läntisen maailman. Kristinusko sisältää sen verran Jeesuksen opetuksia, että ne riittävät tekemään siitä kuolemattoman. (2086:4)

URANTIA-kirjan käsitystä maailman uskonnoista ja ihmisen uskomusjärjestelmistä voi perustellusti nimittää imperialistiseksi. Arvioissa muista uskonnoista ja uskomusjärjestelmissä paistaa läpi vahva arvolataus. Taikausko ja barbarismi ovat viljalti käytettyjä käsitteitä. Kulttuuri-relativismi ei myöskään saa ymmärrystä URANTIA-kirjan kontekstissa. Planeetan lopullisen kehityksen, ns. “Valon ja Elämän utopian”, kannalta olisi URANTIA-kirjan mukaan tärkeää päästä siihen, että olisi olemassa vain yksi uskonto ja filosofia. Toivottavaa olisi myös rodullisesti mahdollisimman homogeeninen väestö ja maailmankieli. 

Kaiken edellämainitun ohella URANTIA-kirjan nostaa kuitenkin esiin vaatimuksen etsiä kaikista uskonnoista enemmän yhdistäviä vaikuttimia kuin erottavia tekijöitä. Nämä sanat kuullaan osassa IV jopa itsensä Jeesuksen suusta. Valon ja Elämän utopian saavuttaminen ei olisi mahdollista ilman kirjan rummuttamaa Jeesuksen uskoa. Jeesuksen uskon tulisi URANTIA-kirjan mukaan olla vallitseva inhimillinen suhtautuminen Jumalaan, maailmaan, ihmisiin ja maailmankaikkeuteen.

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Jotain musiikkia keventämään rankkaa porinoinita. Musiikkia Quebeckista vol.5. ”Vive la Canadienne and O' Canada.”

URANTIA-kirja — plagiaattikokoelma vai uutta auringon alla? vol 4. URANTIA-kirja vs. kristinusko

Ennen kuin tarkastelen yleisellä tasolla URANTIA-kirjan suhtautumista uskontoihin yleensä, on syytä tarkastella hieman kristinuskoa kohtaan suunnattua dogmaattista polemiikkia ja antiklerikaalista korostusta. Saamme niistä selkeän käsityksen vertaamalla URANTIA-kirjan muutamaa väitettä esimerkiksi luterilaisten päätunnustuksen, Confessiona Augustanan, joihinkin artikloihin. 

Lähdetäänpä liikkeelle vaikkapa perisynnistä (CA II) ja Kirkollisesta virasta (CA V). Seuraavassa vertailussa esitän aluksi otteen Augustanasta vertailun vuoksi sen kanssa ristiriidassa olevan URANTIA-kirjan sitaatin.

Perisynnistä. Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aatamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja pyhän hengen voimasta synny uudestaan (CA).

URANTIA-kirja tekee CA:n tekstin tyhjäksi todella jyrkällä tavalla: “Oppi ihmisen läpikotaisesta turmeltuneisuudesta hävitti suurelta osin sen uskonnon omaavan potentiaalin sellaisten seurausilmiöiden tuottamiseen, jotka ovat luonteeltaan kohottavia ja joilla on inspiroivaa arvoa. Julistaessaan kaikkien ihmisten olevan Jumalan lapsia Jeesus koetti palauttaa ihmisellä hänen omanarvontuntonsa (1091C).”

Kirkollisesta virasta. Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanassa ja sakramentissa, niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon - missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (CA).

URANTIA-kirjan suhtautuminen pappeuteen on hyvin kriittinen, vaikka sen näkemykset puoltavatkin sen olemassaoloa “tiettyjä ihmistyyppejä” varten. Kirja ottaa kantaa myös kirkon ja teologien liittoon seuraavasti:

Papistot ovat tehneet parhaansa viivyttääkseen tieteellistä kehitystä ja estääkseen hengellistä edistystä, toisaalta ne ovat myötävaikuttaneet sivilisaation vakiintumiseen ja tietynlaisten kulttuurien kohenemiseen. Mutta monet nykyajan papit ovat lakanneet toimimasta jumalanpalveluksen ohjaajina ja suunnanneet huomionsa sen sijaan teologiaan, yritykseen Jumalan määrittelemiseksi.

Papit ovat olleet kieltämättä olleet myllynkivinä rotujen kaulassa, mutta aidot uskonolliset johtajat ovat osoittaneet tien korkeampiin ja parempiin todellisuuksiin (993A).” 

Sitaatti antaa selkeästi ymmärtää sen tosiasian, että kirjan opetusten mukaan pappi ja todellinen uskonnollinen opettaja olisivat kaksi eri asiaa. Tuntuu siltä kuin URANTIA-kirjan haluaisi murtaa eräänlaisen “pyhyyden jakamisen monopolin”. Aito “ilmoitususkonto “ ei jättäisi lopulta tilaa papistolle eikä teologeille. Yksi ytimekäs sitaatti selventää vielä edellisiä huomiota:"Helluntai oli merkki erillisten papistojen ja kaikenlaisen pyhiin perheisiin uskomisen päättymisestä (2065B)." 

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Jotain musiikkia keventämään rankkaa porinoinita. Musiikkia Quebeckista vol.4. ”Salut au Drapeau.” 

URANTIA-kirja — plagiaattikokoelma vai uutta auringon alla? vol 3. Keskeinen sisältö lyhyesti ja muutamia anekdootteja

URANTIA-kirja jakautuu neljään osaa. Erään kirjan lukijan kuvauksen mukaan teoksen näkökulma lähtee maailmankaikkeuden keskuksesta ja Jumalasta päätyen yhden ihmispersoonan, Jeesus Nasaretilaisen, uskonnollisen kokemuksen kuvaukseen. Kieltämättä esitys eteneekin suuresta pieneen yrittäen sisällyttää itseensä varsin nerokkaan kuvauksen lähes kaikesta ihmisluontoa kiinnostavasta. Kirja on yritys antaa ihmiselle paikka maailmankaikkeudessa. Vaikka esitys etenee systemaattisesti, tulevat eräät teemat kuten evoluutio esiin toistuvasti.

I osa kuvaa ns. keskusuniversumia ja asutettujen maailmoiden jättiläismäistä vyöhykettä, seitsemää superuniversumia. URANTIA-kirja alkuluvut antavat selvityksen Jumalan eri persoonista, ja niiden välisistä suhteista. Keskusuniversumin ja super-universumien persoonallisuudet esitetään myös pikkutarkan hierakisesti. Huomiota saavat osaksensa myös keskus- ja superuniversumien fyysiset aspektit. Kirjan vannoutuneelle lukijalle osien I ja II avaruutta ja maailmakaikkeutta koskevat tiedonannot ovat kosmo-goninen ja kosmologinen oppikirja sinänsä. Kirjan planeetallemme antama suuruniversuminumero 5 342 482 337 666 on yksi “triviaali tiedonanto” monien joukossa.

II osa sisältää kuvauksen ns. Nebadonin paikallisuniversumin, lopulta 10 000 000 asutettua planeetta sisältävän luomiskokonaisuuden, historiasta, tarkoituksesta, hallinnosta ja lukuisista persoonallisuuksista. Juuri II osa sisältää kertomuksen järjestelmähallitsija Luciferin kapinasta. Näkökulma tulee jälleen suuresta pieneen hahmottaen alenevan rakenteen “paikallisuniversumi - konstellaatio - järjestelmä - yksittäinen asutettu planeetta”. Jos osasta II on nostettava esiin jokin mielenkiintoinen ja erikoinen anekdootti, niin olkoon se sitten vaikkapa Spornagia-olento. “Sporre” on alempien taivasmaailmojen maisemapuutarhuri, älykäs, kaunis, pitkäikäinen (jopa satoja tuhansia vuosia elävä) ja sukupuolisesti lisääntyvä täydellinen eläin. Kirja puhuu sporresta noin sivun verran. Sporre on viime aikoina herättänyt kiivastakin keskustelua esim. URANTIA-säätiön ylläpitämällä suomenkielisellä Internet-keskustelulistalla.

III osa, yhteensä 64 lukua, on nimeltään Urantian historia. Se kuvailee ihmiskuntamme historian noin miljoonan vuoden ikäiseksi. Kuvaus poikkeaa paljon totutusta. Monissa lukijoissa juuri osa III on herättänyt paljon ristiriitoja. Kirjassa annettu tieto tuntuu olevan niin paljon ristiriidassa nykytieteen käsitysten valossa. Myös kirjan ns. “antropologinen katsaus” (Määritelmä minun. Luen siihen URANTIA-kirjan luvut 68-71 ja 81-92) sisältää itsestäänselvyyksiä toistensa perään. Kyseisten lukujen teksti tuo mieleen viktoriaanisen ajan kirjastoantropologit, kuten Tylorin ja Frazerin, jotka esittivät vahvasti yleistäviä teorioita kulttuurista ja uskonnosta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Martin Gardner esittelee teoksessaan lukuisia teoksia, joista URANTIA-kirja tuntuu lainaavan otteita, joskus jopa kirjoitusvirheitä myöten! Kirjaa on kritisoitu myös siitä, että sen käsitykset ovat niin paljon sidoksissa 1930-luvun maailmaan. Juuri III osan maailmasta paistaa kaikista eniten esiin 1930-luvun eetos mm. rotu-oppeineen. URANTIA-kirjan “rotu-oppi” onkin ehkä eniten huomiota herättävä laajempi yksityiskohta kolmannessa osassa. Kuuden värillisen ja kehityksenalaisen värillisen rodun alkuperä on URANTIA-kirja mukaan seuraava. Erääseen perheeseen syntyi noin 500 000 vuotta sitten yhdeksäntoista lasta. Lapsista viisi oli punaista, kaksi oranssia, neljä sinistä, kaksi vihreää, neljä keltaista ja kaksi indigoa. Värilliset rodut saivat alkunsa kyseisen “sangik-perheen” lapsista. 

IV osa on kuvaus Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Hyvin adventismiin perehtyneenä, jopa seitsemännen päivän adventistin itseymmärryksen nuorempana omanneena henkilönä, Martin Gardner epäili osan neljä olevan eräänlainen kehittyneempi versio E.G.Whiten teoksesta “Aikakausien toivo”. Osa IV ei kuitenkaan ole missään suhteessa riippuvainen kyseisestä teoksesta. Se on täysin itsenäinen ja omaperäinen pelkästään jo sisältämänsä kristinuskon kritiikin vuoksi.

URANTIA-kirjan mukaan planeetallamme elänyt Jeesus Nasaretilainen oli em. Nebadonin paikallisuniversumin Luoja-Pojan seitsemäs inkarnaatio. Aikaisemmat kuusi "lahjottautumista" olivat tapahtuneet kuolevaista ihmistä “ylempien” olentoluokkien keskuudessa. Urantialla tapahtunut lahjottautuminen oli vaatimus täydellisen hallintovallan saavuttamiselle kyseisen Luoja-Pojan olemassaolon piirissä. URANTIA-kirja mukaan vain yksi planeetta kymmenestä miljoonasta kokisi Luoja-Pojan lahjoittautumisen. Osan IV esitys etenee täysin kronologisesti alkaen ns. lahjottautumiskeskustelusta edeten Jeesuksen traagiseen kuolemaan vuonna 30. Kirjan kuvauksessa Jeesuksen elämä ikäänkuin raportoidaan pikkutarkasti. Urantia-kirjan käsitys Jeesuksesta ansaitsisi kyllä laajemmankin tarkastelun, sillä siinä määrin se on totutusta poikkeava ja perinteistä kristittyä shokeeraava. Moni kirkon työntekijä on taatusti ihmeissään lähivuosina kirjan näinä vuosina hankkineiden siihen paremmin syvennettyä. Pienenä anekdoottina osasta IV mainittakoon vaikkapa kolmas Sepeteuksen poika eli Daavid, liikemies ja juoksulähetti-palvelun organisoija.

URANTIA-kirjan sanasto ja sen käyttämä käsitteistö on oma lukunsa ja mielenkiintoinen sinänsä. Kirja sisältää varovaisestikin arvioiden kymmeniä yksittäisiä sanoja, joita Perussuomen sanakirja ei tunne. Otetaan esimerkiksi sanat ajatuksensuuntaaja, elämänkantaja, keskiväliolento, morontia, morontia-temppeli, suuntaaja-fuusio, ali-hengittäjä, planeettaprinssi, hätätila-poika, presenssinkaunistaja ja tietysti spornagia-olento. Siinäpä haastetta sanakirjan hoitajille. Se onkin sitten jo toinen kysymys, kuuluvatko em. sanat kyseiseen sanakirjaan ollenkaan? Onko esim. “keskiväliolento” yhtä tärkeä ja ajankohtainen sana kuin esim “hiiriranne.” 

Käsitteistön puolella löytyy mm. seuraavia muodostelmia, jotka saavat kirjaan perehtymättömän pään taatusti pyörälle: arkkitehtoninen maailma, planetaarinen aatami, planetaariset kuolevaisten aikakaudet, planeetan serafinen hallinto, aineellinen poika ja taivaallinen taidetyöntekijä. Kirjaa tuntemattomalle henkilölle osallistuminen URANTIA-kirjan opintoryhmä-tilaisuuteen voisi olla aikamoinen kulttuuri-shokki. “Eivät he tosissaan voi käyttää tuollaisia sanoja ja käsitteitä!” Kirjan esittämät maailmankaikkeuden eri paikkojen ja persoonallisuusluokkien nimet ovat myös oma järjestelmänsä. Esimerkiksi “Isän seitsemän pyhää maailmaa” ovat nimeltänsä: Divinington, Sonarington, Spiritington, Vicerington, Solitaritington, Serafington ja Ascendington. Esimerkkinä persoonallisuusluokkien nimistä mainittakoon vaikkapa luvun 18 kuvaamat Korkeimmat Kolminaisuuspersoonallisuudet: Korkeimmuuden Kolminaistetut Salaisuudet, Päivien Ikuiset, Päivien Muinaiset, Päivien Täydelliset, Päivien Äskettäiset, Päivien Yhdistyneet ja Päivien Uskolliset.

Kuluneet 55 vuotta kirjan ensimmäisen painoksen julkaisemisesta ovat poikineet myös mielenkiintoisen julkaisukulttuurin. Esimerkiksi sanan “Urantia” alkuperää pohtivia artikkeleita on ilmestynyt muutama. Joku haluaisi juontaa nimen “Orontes-joesta.” Toinen kirjoittaja todistelee kovasti yhtymäkohtia sanan “Urartu” kanssa. 

Julkaisun kuva tehty vuonna 2026 tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Jotain musiikkia keventämään rankkaa porinoinita. Musiikkia Quebeckista vol.3. "Mon Pays."