Uusi alkuperäisasukas.

 

Ihminen ei elä pelkästään omissa virtuaalisissa tai urbaaneissa ajatusmaailmoissaan, vaan hänen tulee elää kiinni maassa ja konkreettisessa maaperässä. Se on radikaalia juurtumista maailmassa, joka yrittää muuttaa kaiken samanlaiseksi kulutuspinnaksi.

Kansainvälisessä ja historiallisessa kontekstissa käsite indigenismi on perinteisesti viitannut alkuperäiskansojen oikeuksiin ja heidän kulttuurinsa suojeluun siirtomaavaltaa vastaan. Tässä manifestissa termi indigenisti irrotetaan kuitenkin pelkästä etnisestä alkuperäiskansaisuuden vaatimuksesta. Se nostetaan laajemmaksi filosofiseksi, ekologiseksi ja anarkistiseksi asenteeksi.

Tässä yhteydessä indigenisti tarkoittaa ihmistä, joka tekee tietoisen ja moraalisen valinnan. Hän pyrkii palauttamaan ja elämään todeksi syvän, alkuperäisen yhteyden maahan, perinteeseen ja paikalliseen elämäntapaan – asuinpaikastaan tai syntyperästään riippumatta. 

Uusi alkuperäisasukas: Juurtuminen valinnan kautta

Tämän manifestin kontekstissa indigenisti on siis uusi alkuperäisasukas. Tämä asema ei kuitenkaan periydy biologisen verisiteen tai geenien kautta, vaan se saavutetaan tietoisen valinnan, käytännön elämäntavan ja radikaalin instituutiovastaisen kapinan avulla. Kyseessä on tietoinen uudelleenasuttaminen maailmassa, joka pyrkii irrottamaan ihmisen biologisesta ympäristöstään.

Siinä missä moderni kulutusyhteiskunta kohtelee maata omistettavana ja tyhjiin imettävänä resurssina, uusi alkuperäisasukas kääntää suhteen ympäri: hän suostuu kuulumaan maalle. Hän adoptoi vapaaehtoisesti suomalaisen maaseudun historian, hiljaisen tiedon ja ”isien työt” omaksi moraaliseksi säännöstökseen, vaikka olisi itse syntynyt asvaltilla.

Tämä luo uudenlaisen poliittisen ja eksistentiaalisen suhteutuksen. Uusi alkuperäisasukas asettuu perinteisten alkuperäiskansojen tavoin vaatimaan autonomista tilaa kansallisvaltion ja globaalien markkinoiden sisälle. Hän kieltäytyy olemasta pelkkä järjestelmän loppukäyttäjä ja ottaa vastaan maan suojelijan ja huoltajan roolin. Se on paluuta juurille, jotka on kasvatettava itse uudelleen suoraan maaperään.

Tämä uusi olemisen tapa ja asettuminen osaksi maan tarinaa rakentuu seuraaville neljälle pilarille.

I Paikan etiikka

Indigenisti uskoo, että ihminen kuuluu tiettyyn paikkaan ja maaperään. Suomessa se tietenkin tarkoittaa suomalaista maaseutua, sen historiaa ja ”isien töitä”. Se on vastakohta globaalille, juurettomalle kulutusyhteis-kunnalle.

Paikan etiikka tarkoittaa, että vapaus ei löydy pakenemalla, vaan syventymällä siihen paikkaan, jossa ihminen on. Suomalainen maaseutu ei ole vain sijainti, vaan moraalinen valinta. Se on vastavoima globalisaatiolle, joka pyrkii tekemään jokaisesta paikasta samanlaisen. Indigenistin vapaus on kahlitsematonta, mutta se on sidottu maaperän hyvinvointiin. Kun ihminen kuuluu paikkaan, hänestä tulee sen suojelija. Tämä on ”uuden maaseudun” ydin: olemassaolo, joka ei perustu omistamiseen, vaan läsnäoloon ja huolenpitoon.

II Perinteinen tieto

Indigenisti arvostaa sukupolvien yli kulkenutta hiljaista tietoa – sitä, miten hyötykasvit kasvavat, miten sää luetaan ja miten yhteisö selviää ilman ulkopuolista ohjausta. Tämä on juuri se ”isien työt” -ulottuvuus, joka voi synnyttää uusia yhteisöjä.

Perinteinen tieto ei ole museotavaraa, vaan teknologinen ja älyllinen etu. Se on ”isien töiden” jatkumoa, joka tekee ihmisestä riippumattoman. Tämä tieto sisältää sään lukutaidon, lajikkeiden historian ja viljelyn hienovaraiset rytmit. Se on tietoa, jota ei voi oppia algoritmista tai byrokraattisesta oppaasta.

Kun hallitset perinteisen tiedon, hallitset elämäsi perusedellytykset. Se on osa Sandbergin ”indie-ideologiaa”: mitä enemmän tiedät siitä, miten maa toimii, sitä vähemmän tarvitset instituutioiden tarjoamia proteeseja.

III Vastustus instituutioita kohtaan

Indigenismi on luonnostaan anarkistista, koska se asettaa paikallisen yhteisön ja yksilön vapauden valtion ja puolueiden yläpuolelle. Se haastaa valtion ja suurten organisaatioiden vallan, koska se luottaa paikalliseen autonomiaan ja keskinäiseen apuun. Uudet "Luottamuksen osuuskunnat" voivat olla käytännön sovellus instituutiovastaisuudesta. Se korvaa byrokratian suoralla, ihmisten välisellä luottamuksella. Se on järjestelmä, joka kieltäytyy olemasta järjestelmä.

Indigenisti tietää, että instituutio haluaa aina hallita, kun taas maa haluaa vain tulla hoidetuksi. Antipolitiikka on tapa suojella tätä autonomista tilaa.

IV Sakramentaalinen luontosuhde

Luonto ei ole indigenistille resurssi tai kohde, vaan elävä ja pyhä subjekti, pyhä elinkumppani. Kasvien viljely on sakramentti, ja maaperän suojelu on moraalinen velvollisuus.

Viljelyteko on hengellinen rituaali. Tämä suhde tekee ihmisestä koskemattoman instituutioiden silmissä. Jos viljely on sakramentti, kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä sen hintaa tai säännellä sen merkitystä. Se on pyhää vapautta, joka on täysin ennakoimatonta.

Tasavaltalaisen vapauden ja ennakoimattomuuden tilassa ”indigenistinen liitto” tarkoittaisi paluuta kaikkein alkukantaisimpiin ja samalla radikaaleimpiin elämänmuotoihin. Se on vallankumous, joka tapahtuu juuritasolla.

Metayhteisö. J. Harvey Coxin ajatuksia.

1960-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”The Feasts of Fools” amerikkalainen J.Harvey Cox pohti ihmisenä olemisen ongelmaa ja päätyi tällaiseen ajatuksenjuoksuun: "Ihmisen ongelma on pitkälti se, että hän yrittää olla Jumala. Hän löytää itsensä alati muuttuvasta maailmasta aina uudelleen, mutta yrittää järjestellä sitä ja hallita sitä jottei hänen tarvitsisi muuttua. Hän ei halua elää kuten kiertelevä pyhiinvaeltaja. Hän haluaa suljetun systeemin suomaa turvallisuutta. Mutta hänellä ei koskaan ole pysyvää kaupunkia. Jumala tulee aina ihmisen luo häiritsemään häntä eikä salli hänen asettua aloilleen. Uskonnollinen kokemus, kuten taiteellinenkin, on toisaalta epäjärjestyksen kokemus. Toisaalta se osoittaa toiseen järjestykseen, tulevaan kaupunkiin, joka, vaikka sitä ei koskaan saavuteta, estää sen että ihminen ei koskaan ole tyytyväinen nykyiseen."

Cox käyttää uudesta järjestyksestä ja uudella tavalla oivaltavasta ihmisten joukosta hieman vaikeaa nimeä ”Metayhteisö.” Käsite on vaikea ja yritämme nyt tulla toimeen ilman sitä. Johonkin sanaan ei tarvitse aina takertua ja lähteä pohtimaan asioita liian puhki. Se on jokaisen käsitettävissä jo ymmärrämme yhden lähtökohdan. Se on ihmisten joukko jossa kaikki mahdollinen inhimillisen ilmentymät voivat toimia toinen toisiaan tukien ja rikastuttaen. Niin sanotusti hyvin mystisen ihmisen ja äärimmäisen toiminnallisen ja jopa sotilaallisesti toimivan henkilön osat ovat sekoittuneet sen yksilöissä tai ainakin molempia on mukana luomassa voimaa tuottavaa jännitettä. Tämä yhteisö on joustava yhteisö, jonka tarkoitus on elää ja vaikuttaa luovasti niin sanotun poliittisen maailman kanssa.

Sen on oltava kiinteä ja vakiintunut yhteisöä joka muistuttaa mitä tahansa yhteisöä, mutta se eroaa siitä siksi, että se ole olemassa sen itsensä vuoksi vaan sen tarkoitus on toimia linkkinä ei maailmojen välillä ollen "valtio valtiossa. Tämä joukko vaatii sekä menneen että tulevan yhteisön arvoja, jotta voimaa toimintaa tuottava jännite säilyisi. Tämä joukko tarvitsee sisälleen uneksijoita ja näkijöitä, työmyyriä ja palvelijoita sekä hovinarreja ja pilailijoita. Tietysti voimme kysyä kuinka kuvien raastaja ja auktoriteetteja vastustava henkilö ja tiukka perinteen vaalija voivat kestävällä tavalla toimia samassa persoonassa, tai edes joukossa? Siihen tarvitaan jotain. Se voi onnistua jos nämä ihmiset ovat löytäneet oman itsensä ja kun kaikki naamiot on riisuttu.

Metayhteisössä voisi kultainen sääntökin toimia paremmin kuin tiukasti johdetussa laumassa. Siellä olisi tilaa lannankatkuiselle pääsiäisnaurulle ja mentaalisille falloskulkueille. Siellä pidetään lähimmäisestä huolta, ei hänen tekojaan kyylätä eikä ajatuksia. Siellä on todellakin luovaa jännitettä. Mutta edelleenkin voimme kysyä yhtä asiaa ja sen kuluu ”kuinka.”

Ihmiskunta on kokoelma yksinäisiä ihmisiä tai indoktrinoituja olentoja. Tässä the Beatlesin laulussa asia on ilmaistu hyvin. Eleanor Rigby.