Rousseaun ajatuskoe – taustat ja seuraukset. vol 3. Modernin yhteiskunnan vankilakoodi.

 

Juttusarjamme kahdessa ensimmäisessä osassa olemme purkaneet ne mekanismit, joilla Jean-Jacques Rousseau teki vuoden 1755 tutkielmassaan historian poikkeuksellisimman älyllisen ryöstön. Hän otti Amerikan alkuperäiskansojen, erityisesti wendat-päällikkö Kondiaronkin, loistavan ja pelottavan loogisen sivilisaatiokritiikin (I potenssi) ja käänsi sen Euroopan salongeille sopivaksi, sentimentaaliseksi saduksi menetetystä luonnon viattomuudesta (II potenssi).

Mutta tämä teatteritemppu ei jäänyt vain 1700-luvun kirjalliseksi kuriositeetiksi. Siitä syntyi se kolmas potenssi, joka on modernin yhteiskuntamme kaikkein näkymättömin ja kuristavin vankilakoodi tässä ja nyt. Kun Rousseau muutti todellisen, empiirisen historian ja tietoisen poliittisen vastarinnan pelkäksi "lankeemuksen" saduksi, hän teki jotain sellaista, mitä moderni ihminen ei osaa edes kyseenalaistaa: hän kahlitsi modernin poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu syntymästämme saakka uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen materiaalinen yhteiskunta vaativat aina ja vääjäämättä poliisivaltiota, hierarkioita, herrajärjestelmiä, luokkajakoa ja elämää kuristavaa lakiviidakkoa. Rousseau lukitsi meidät ajatukseen, että vaihtoehtoja ei ole, ja heitti avaimen menemään.

Tämä kolmas potenssi toimii modernissa arjessamme kuin näkymätön käyttöjärjestelmä. Kun katsomme ympärillemme ja seuraamme sitä iänikuista puoluepoliittista ja ideologista mölisinää alustoilla ja uutisissa, huomaamme, mistä kaikessa on kyse. Ihmiset taistelevat kiihkeästi vankilan sisäisistä säännöistä, pykälistä ja budjettiraameista, koska kukaan ei enää kykene kuvittelemaan maailmaa häkin ulkopuolella. Jos joku ehdottaa vapaaehtoisuuteen ja aitoon tasa-arvoon perustuvaa järjestäytymistä, hänet kuitataan välittömästi ”naiiviksi utopistiksi”, joka ei ymmärrä monimutkaisen maailman realiteetteja. Rousseaun koodi on opettanut meille, että vapaus kuuluu vain pienille ja "primitiivisille" ryhmille, ja että sivilisaation hinta on aina ja vääjäämättä alistuminen.

Tämä on se suurin ja vaarallisin pimeys, joka meidän akateemisessa ja poliittisessa maailmassamme vallitsee. Todellinen empiirinen historia, jota eurooppalaiset jesuiitatkin joutuivat hämmentyneinä uuden maailman raporteissaan todistamaan, osoittaa aivan muuta. Suuret, kymmenien tuhansien ihmisten monimutkaiset liittokunnat kykenivät tekemään massiivisia geopoliittisia päätöksiä ilman keskitettyä pakkovaltaa, ilman armeijaa tai kruunun ruoskaa. Tasa-arvo ei johtunut siitä, etteivätkö he olisi "osanneet" rakentaa valtiota, vaan kyse oli tietoisesta ja älykkäästä päätöksestä kieltäytyä eurooppalaisesta luokkayhteiskunnan mallista. Irokeesien liittokunnan (Haudenosaunee) kaltaiset yhteisöt todistavat historiallisesti, että kompleksinen yhteiskunta voi toimia ilman pakkovaltaa, mutta olemme silti jääneet tämän rousseaulaisen illuusion vangeiksi.

Nykypäivän eurooppalaiselle keskustelijalle tämä kaikki tuntuu usein kaukaiselta, aivan kuin Pohjois-Amerikan tapahtumat olisivat sijoittuneet jollekin toiselle planeetalle vailla kosketuspintaa meidän todellisuuteemme. Historiallinen sokeus estää usein ja useimpia meistä näkemästä, että modernin maailman suurin poliittinen murros – vallankumous ja uuden ajan demokratia – syntyi ensimmäisen kerran nimenomaan Pohjois-Amerikassa, kun 13 siirtokuntaa julistautui vapaiksi ja itsenäisiksi valtioiksi.

Nuo mullistavat ajatukset eivät syntyneet tyhjiössä, vaan ne palasivat Ranskan valistusfilosofian kautta takaisin Atlantin yli kuin valtava älyllinen bumerangi. Länsimainen radikalismi sai alkuperäisen pontensa ja elävän mallinsa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön, kuten Irokeesien federaation, poliittisesta järjestelmästä ja liittovaltiomallista. Yhteys on niin ilmeinen, että lopulta vuonna 1988 jopa Yhdysvaltain kongressi tunnusti virallisella päätöksellään (H.Con.Res. 331) alkuperäiskansojen demokraattisten periaatteiden suuren lahjan ja merkityksen maan perustuslain muodostumiselle.

Vaikka Kondiaronkin nimeä ei virallisissa papereissa tietenkään mainita, historian ironia on silti täydellinen. Niin kaunis ja edistyksellinen kuin Yhdysvaltain perustuslaki paperilla olikin, se ei pystynyt murtamaan Rousseaun valamaan perimmäistä muottia. Se ei palauttanut Kondiaronkin peräänkuuluttamaa aitoa, pakkovallasta vapaata tasa-arvoa, vaan rakensi sen tilalle uuden, entistä tehokkaamman koneiston. Niin amerikkalaiset kuin me koko länsimaisen sivilisaation perilliset olemme edelleen tuon saman rousseaulaisen harhan ja valtarakenteiden vankeja. Me ihailemme vapauden monumentteja, mutta elämme järjestelmän sisällä, kykenemättöminä näkemään, että se kaikkein aidoin poliittinen mielikuvitus ryöstettiin meiltä jo ennen kuin ensimmäistäkään perustuslakia ehdittiin allekirjoittaa.

Rousseau teki meistä mielikuvituksen vankeja, jotka kantavat kahleitaan ylpeydellä ja pitävät niitä evolutionäärisenä kehityksenä. 

Hän sai meidät uskomaan, että nykyinen byrokraattinen koneistomme on ainoa mahdollinen koti. Kun tämä kolmannen potenssin harha paljastetaan ja valo sytytetään, se sokaisee ensin – mutta se myös osoittaa, että häkin ovi on ollut auki koko ajan ja avain on jo kauan sitten kuolleen valistusfilosofin taskussa.

Seuraavassa juttusarjamme neljännessä osassa sukellamme wendat-päällikkö Kondiaronkin todelliseen, raakaan uskontokritiikkiin, joka jätti jesuiitat sanattomiksi. Kondiaronk osoitti loogisesti, että uskonto, joka tarvitsee helvetin pelkoa, vankiloita ja lakiviidakkoa toimiakseen, ei ole jumalallista, vaan pelkkää kontrollia. Rousseau tiesi tämän, mutta hän ei Bastiljin varjoissa tai maanpaossa koskaan uskatalnut sanoa sitä suoraan, vaan kesytti sen herkkäviritteiseksi luonnonuskonnoksi ja ajatuksettomaksi viattomuudeksi.

Kirjoituksen soundtrack: Älyllinen vaihtoja yksinäisen kulkijan ääni

Antonín Dvořák: Sinfonia nro 9 ”Uudesta maailmasta”, op. 95 – II. Largo (Sovitusoikeus sooloviululle ja orkesterille: Tamas Batiashvili). Esittäjinä Lisa Batiashvili (viulu), Alan Gilbert (kapellimestari) ja NDR Elbphilharmonie Orchester.

Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu viuluvirtuoosi Lisa Batiashvilin koskettava tulkinta, jossa kapellimestari Alan Gilbert johtaa Hampurin maineikasta NDR Elbphilharmonie -orkesteria. Tässä ainutlaatuisessa versiossa teoksen alkuperäinen, englannintorvella soitettu kaihoisa pääteema on siirretty sooloviululle, jonka hienostuneen sovituksen on tehnyt Batiashvilin oma isä, Tamas Batiashvili.

Kriitikot ovat luonnehtineet Batiashvilin soittoa poikkeuksellisen "laulavaksi" ja intiimiksi – viulu nousee orkesterin yläpuolelle kuin yksinäisen, historian varjoissa vaeltavan ihmisen ääni, joka kantaa mukanaan menetetyn vapauden syvää nostalgiaa. Teos sopii tekstisarjamme kolmannen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se ilmaisee sitä älyllistä vaihtoa, josta juuri kirjoitimme: Dvořák imi teoksen melodiat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinnöstä ja sinkautti ne takaisin Eurooppaan. Tämä tulkinta riisuu sinfoniasta mahtipontisuuden ja jättää jäljelle vain puhtaan ytimen.  Kas tässä.

DDR, Suomi ja me - Derkumpi juttu!

Derkkulan  perikadosta  on  jo  kulunut 35 vuotta ja rapiat. Näin olympialaisten talvikisojen ollessa ovella tulee mieleen tuon Saksan Demokraattisen tasavallan urheilu-ihme. Mutta omalla tavallaan tuon erikoisen valtakunna  vaikutukset  näkyvät  yhä.  

Urheilumuistoja

Monelle nuoremman sukupolven edustajalle joka tietää jotain yleisurheilusta ja vanhoista ennätyksistä kirjaimet DDR ovat tulleet tutuksi. Mutta siihen se sitten jääkin. Yksi  DDR:n naisten vanhoista maailmaennätyksistä  yleisurheilun  saralla  on  edelleen  voimassa.  Marita Kochin  tulos 47.60 400 metrin juoksussa kestää edelleen ja se on rikkomalla rikottava. Doping-syytökset eivät nyt auta. Samalla hengenvedolla voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi Florence Griffit-Joynerin ennätykset kahdella lyhyemmällä matkalla. Kochin ennätys voi tulla tiensä päähän lähivuosina. Ikuiseksi ennätykseksi se tavallaan jää sillä nykyiset ratainnoitteet ja tossuteknologia antava nykyjuoksijoille ainakin puolen sekunnin buustin ratakierroksella verrattuna Kochin aikakauden edellytyksiin. Petra  Felken vanhan mallin keihästulosta 80.00 tuskin olisi rikottu koskaan.

Talvikisoista puheenollen derkkujen menestys kelkkailussa oli hämmentävä vuosina 1968-1988 he saivat ratti-, ja ohjaskelkkailussa 18 kultaa, 13 hopeaa ja 11 pronssia. Kaikkihan on lopulta kiinni siitä mihin halutaan satsata. Suomessa olympia-kriteerit täyttävän kelkkailuradan rakentaminen maksaisi ainakin saman verran kuin tulevien talvikisojen uusi kelkkailurata eli noin 120-140 miljoonaa euroa.

Derkkula  oli  todella  kaikesta kauheudestaan huolimatta kiehtova maa  juttu, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa.  Valtiot  tulevat  ja  menevät.  Toisaalta  esim.  Suomessa  Derkkulan  perintö  elää  varsin  yllättävissäkin  paikoissa.  Mitenhän lähivuosikymmenten historiaan saataisiin uusi tulkintoja jos kaikki salaisuudet vihdoin paljastuisivat. Pitää kuitenkin muistaa että tänään voimme olla viisaita kun katsomme menneistyyteen, mutta teemme samalla harkitsemattomia tekoja. Kaikkihan  tapahtui  edellisellä  maailmankaudella  joka  päättyi  jo  vuoden 1991  lopussa. 

Pieni derkkumuseo

Monihan  siitä  puhuu  mutta  harvalla  sitä  on.  Ai  mikä?  No  tietysti  derkku-kamaa  kotimuseossa.  Onnistuin  pelastamaan  aikoinaan  hävitykseltä  eräässä  helsinkiläisessä  viinakaupasta  viisi  kappaletta  derkkulalaisia  käsipyyhkeitä.  Ne  ovat  monipuolisessa  käytössä  edelleen,  aivan  astiapyyheliinojen  kierrossa.  Materiaali on  kestävää  ja  onnellisia  käyttövuosia  on  vielä  monta kymmentä.  Kokoelman  helmi  on  kieltämättä  Radeberger Pilsener-nimisen  oluen  pullo  vuodelta  1989.  Se  oli  yksi  niistä  kuuman  olutkesän  1989  Alkon  uutuuksista.  Yksi  tyhjä  pullo  tuli säästettyä  ja  sain  varjeltua  sen  monelta  keräilijältä,  mm.  eräältä  ”kaivos-insinööriltä.”  Hän  ei  pahemmin  oluesta  ymmärtänyt  mutta  matkusti  ympäri  Eurooppaa  erilaisten  etikettien  perässä.  Kaivosinsinööriksi  miehen  ristin  sen  takia  että  hän  kovin  muistutti  mitoiltaan entistä  Neuvostoliiton  urheilijaa  Vasili  Aleksjeviä.  Aleksjevhän  oli  koulutukseltaan  kaivosinsinööri.  Kyllähän  varmaan  paksu  ja  tukevakin  mies  kaivosinsinöörinä  pärjää,  ei  siinä  mitään.  Vasilihan  oli  tunnettu  sosiaalisuudestaan  ja  hyvin  leppoisasta  luonteestaan.  Etikettien  perässä  juossut  kaivosinsinööri  ei myöskään onneksi  ollut  kovin  agressiivinen  keräilyvietissään...

Urheilumaine

Derkkulan  urheilumaine  oli  omaa  luokkaansa.  Keinot  sen  saavuttamiseksi  vain  olivat  kovin  järkyttävät.  Derkkulassa  oli  aivan  oman  ihmisjoukkonsa  josta  voidaan  käyttää  nimeä  ”melkein  huippu-urheilijat.”  Jokaisessa  ikäluokassa  oli  näet  puolisen  tusinaa  lahjakkuuksia  joita  treenattiin  jokaisessa  lajissa  nuorten  sarjaan  (Alle  20v)  saakka.  Sitten  rannalle  jätettiin  yhtä  tai  kahta  poikkeusta  lukuun  ottamatta  kaikki.  Elämä  oli  pilalla  siinä  vaiheessa  monelta.  Derkkulan  systeemissä  satsattiin  vain  huippuihin,  ja  heikäläisten  ”Kalevan  Kisoissa”  tulostaso  oli  vallan  surkea.  Jos  maaottelu  Suomen  ja  Derkkulan  välillä  olisi  käyty  kymmenmiehisin  joukkuein  olisi  ylivoimainen  voittaja  ollut  Suomi.  Mutta  eipä  Ranskan  muukalaislegioonassa  sitten  ollutkaan  pulaa  hyväkuntoisista  alokkaista  1990-luvulla  rajojen  auettua.  Oli  derkkulassa  muitakin  laitapuolen  kulkijoita  kuin  entiset  melkein  maailmanhuiput.  Paikallinen  kansantisle  ja  olut  oli  näet  melkein  ilmaista,  ja  rappioalkoholistien  lukumäärä  oli  vallan  hirmuinen.  Onneksi  leipäkin  oli  halpaa.  Radebergeristä  en  enää  uneksi  mutta  Derkkulan  kolmoisvoitto  yleisurheilussa  oli  todella  ihana  asia.

Ihmemaa DDR - korkeakoulujärjestelmää ihannoitiin

Suomen  ja  Derkkulan  suhteet  ovatkin  sitten  oma  lukunsa.  Kulttuurivaihtoa  tapahtui  paljon  ja  vaikutteita  saatiin  hyvin  paljon.  Muutkin  kuin  taistolaiset  sinipaidat  ihailivat  Derkkulan  systeemejä.  Mitä  lie  taustalla!?  Ehkäpä  ajateltiin  että  saksalaiset  osaisivat  tehdä  sosialistisen  mallivaltion.  Muuta  motiivia  taustalla  on  vaikea  nähdä.  Suomen  korkeakoululaitos  sai  hyvin  paljon  vaikutteita  Derkkulasta,  samoin  opetusoppi.  Tutkinnonuudistus  jossa  luovuttiin  vanhoista,  isommista  kokonaisuuksista  juontaa  juuresta  Derkkulasta.  Yliopistotutkinnot  pirstottiin  ”pieniksi”  työkaluiksi  jotka  sijoitettiin tutkinnon  ”työkalupakkiin.”  Ja  kaikilla  opintokokonaisuuksilla oli  vallan  derkkulamaiset  koodit.   Asiasta  saisi  vielä  todella  hyvän  väitöskirjatutkimuksenkin,  varmasti  useita.

Rippikoulu

Kaikista  erikoisinta  asiassa  on  se,  että  Jarkko  Seppälän  käsialaa  oleva  rippikoulu-ohjelma  vuodelta  1980  on  niin  derkkulalainen  viritelmä  kuin  vain  voi  olla.  Ko.  mieshän  oli  Helsingin  Yliopiston  Teologisen  tiedekunan  käytännöllisen  teologian uskontopedagogiikan professori  herrojen  Kauko  Tammminen  ja  Juha  Kalevi  Vermasvuori  välillä.  Tullessaan  proffaksi  oli  rippikoulu-uudistus  jo  toki  tehty  ja se  oli  lähtenyt  elämään  omaa  elämäänsä.  Mutta  vanhat  rippikouusuun-nitelmat  ovat  täynnänsä   pieniä  tuntikokonaisuuksia  eli  juuri  noita  derkkulalaisia  työkaluja.  Muutenkin   eri  kokonaisuuksien  sanallisisssa  perusteluissa  lyö  läpi  aikansa  eetos  ja  henki  tavalla  jonka  perusteella  sylttytehtaan  osoitteesta  ei  voi  olla  epäilystä.  En  syytä  omalle erikoisella tavalla mainiota  Jarkko  Seppälää  derkkuilusta,  ajan  henki  vain  oli  se  vallalla  ollut  pedagoginen  suuntaus  vaikutti  myös  kirkon  elämään.  

Mutta  kyllähän  kuusikymppisen  Jarkko  Seppälän  olisi  habitukseltaan toki  voinut  kuvitella  aivan  hyvin  jonkin  Derkku-yliopiston  proffaksi,  mutta  samaa  voidaan  kyllä  sanoa  niin  monesta  muustakin  yliopistomiehestämme  noina  aikoina.  Seppälän  työn  ansiosta  rippikoulut  yhdenmukaistettiin  ja  se  loi  hyvän  kasvualustan vuosituhannen alun  Suomen kirkon rippioulun kukoistavalle monimuotoisuudelle joka on vaipunut nykyään tietyllä tavalla Derkkulaakin kauheampaan totalitäärisyyteen.

EJT  murheen  alhossa

Loppuun  vielä  yksi  anekdootti  lokakuisesta  Helsingistä  viime  maailmankauden  loppuvuosilta.  Oli  04.10.1990  aamupäivä  ja  näin  raitiovaunu  kolme-beessä  itkuisen  ja  murheellisen  näköisen miehen;  Esko-Juhani  Tennilän.  Edellisenä  iltana  oli ollut  Derkkulan  lopettajaispaartit,  ja  EJT  matkasi  kaiketi  kohti  eduskuntaa.   Tiesin  mistä  oli  kyse...  Menin  lohduttamaan  kotimaakuntani  suurta  poika:  taputin  olkapäälle  ja  sanoin:  Esko-Juhani,  Esko-Juhani,  Lapin  mies,  pahaa  tämä  minullekin  tekee  mutta  se  oli  vain  yksi  Saksan  Demokraattinen  tasavalta,  jos  toista  tarvitaan  niin  se  on  korkeemmassa   käressä...  Jotain  sopersi  vastaukseksi  murheellinen  mies.  Taisi  alkaa  ja  loppua  sanoilla  ”Mutta  kun...”

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Kyllä se nyt ovain aika soittaa Aufverstanden aus Ruinen.

Missä olit silloin kun laivat villiintyivät? Syyskuun yhdestoista on jälleen koittanut!

Monelle vanhempien sukupolvien edustajalle   Hectorin  laulu  "Lapsuuden  loppu" on varmastikin tuttu.  Sen  sanat  tuntuivat  joskus  jopa  hauskoilta,  mutta  itse  en ole pitänyt niitä hauskoina sen jälkeen mitä tapahtui 11.09.2001.  

Kerrataanpa  mitä  Hector  oikein  lauloi:

"Silloin  laivat  ne  villiintyy,  lapset  paikallensa jähmettyy.  Missä  virhe  ihmiskunnan  oli  hiekanjyvän  kokoinen..."

Muutama  lentolaiva  villiintyi  Jenkkilässä  tasan  15  vuotta  sitten  ja  kaksi  niistä  toimi  onnistuneesti  superprojektiiilina  ja  hetkisen  kuluttua  vanha  kunnon  Empire  State  Building  oli  jälleen  New  Yorkin  korkein  rakennus.

Mutta  missä  olit  silloin kun  laivat  villiintyivät?  Näin  voidaan  kysyä  jopa  suuremmalla  äänenpainolla  kuin  sillä  joka  on  perinteisesti  liitetty  kysymykseen  John  F.  Kennedyn  murhasta.  Kennedy  oli  toivon  symboli  mutta  kulisseissa  tapahtui.  Itse  asiassa  Kennedy  oli  sairauksiensa  vuoksi  (Mm. Addisonin  tauti.)  hyvin  vaarallinen valinta  supervaltion  johtajaksi.  Jos  hänet  olisi  valittu  toiselle  kaudelle,  niin  täällä  ei  ehkä  kovin  monta  ihmistä  vaeltaisi  ydintalvessa  tänä  armon  vuonna  2015.  Kennedy  kuuluu  kunniakkaaseen  joukkoon  "muuttuneita  valtionpäämiehiä."  Armoitetussa  seurassa  hänellä  on  ainakin  Winston  Churchill  ja  Boris  Jeltsin.

Dallaisssa  murhattiin  22.11.1963  yksi  presidentti  mutta  syyskuun  yhdestoista  vuonna  2001 tapahtui paljon enemmän. Tietyllä  tavalla  maailman ainoa supervalta häväistiin vertaansa vailla olevalla tavalla. Vertailukohtana on ehkä vain japanilaisten hyökkäys  Pearl  Harbouriin joulukuussa  1941.

Mutta  asiaan!  Meikä  oli  matkalla  tunturien  takaa  silloiseen kotikaupunkiini  Kotkaan.  Tosin  olin  vasta  ylittänyt  tunturit  ja  matkasin  Lapin  ja  ylisimpien  maiden  Greyhoundin  eli  Eskelisien  linja-bussin  kyydissä.  Lähestyimme  Lokan  ja  Porttipahdan  tekoaltaita.  Ystäväni  ja  saman  seurakunnan  kanttori  Risto  soitteli  minulle  ja  kehoitti  äkäisesti  menemään  television  ääreen:  Nykissä  tapahtuu.  Sinne  pääsimme  aika  äkkiä  kun saavuimme  Vuotsoon. Sodankylässä  ehtikin  sitten  katsomaan  televisiota  hieman  pitempään. Aika  nopeasti  tuli kuitenkin  karmivalla  tavalla  mieleen  tuo  Hectorin  laulu  johon  aluksi  viittasin.

Joka  tietää  miten  leväperäisesti  turvatarkaistuksia  tehtiin  tuohon  aikaan,  ja  tehdään  edelleenkin  maailman  lentokentillä  ei  ihmettele  asiaa  yhtään. Jos  Al-Quaidalla  olisi  ollut  tarpeeksi  "resursseja"  niin  he  olisivat  voineet  kaapata  vaikka  kaksikymmentä  lentokonetta  ja  tehdä  moninkertaisen  tuhon.

Pistoolin  pystyi   viemään  lentokoneeseen  normaalin  turvatarkastuksen  läpi. Siihen  ei  tarvita  edes  mestaritaikuria.  Muutama  vanha  turvatarkastaja  tietää  kyllä  miten  asia  tehdään,  ehkä  joku  poliisikin.  Viikko  syyskuun  yhdennentoista  päivän  jälkeen  soittelin  Hesarin  toimitukseen  ja  esitin  asiani.  Voisin  järjestää  valvotuissa  olosuhteissa  demonstraation  joissa  pystyn  viemään  pistoolin  läpi  turvatarkastuksen.  Uutistoimituksen  päällikkö  oli  kiinnostunut  ja  lupasi  ottaa  yhteyttä  jos  asia  tulee  jotenkin  ajankohtaiseksi!  Tuota  yhteydenottoa  odotin  jonkin  aikaa  mutta  sitä  ei  vain  ole  kuulunut!

Kysehän  on  vanhasta  turvatarkastajien  ammattisalaisuudesta  jota  oli  aikaa  kokeilla  kun  joskus  sattui  olemaan  luppoaikaakin  vuosina  1986-1989  kun  itse  olin  töissä  Helsinki-Vantaalla. Ja  salaisuutena  se  myös  pysyi. Nykyää turvatarkastus tehdään eri tavalla mutta mitäs vanhaa ”taikatemppua kenellekään paljastamaan.”

Muuan sivupolku

Natsit saivat  rotuoppinsa perusteet englantilaissyntyiseltä Houston Stewart Chamberlainilta jonka teos “1900-luvun perusteet” oli todellinen kulttikirja Saksassa jo ennen I maailmansotaa. Natsit vain kehittelivät näitä lähtökohtia omiin suuntiinsa. Hitler on tutustunut tuohon teokseen jo, jos ei nyt ihan pikkupoikana, niin varmasti jo Wienin vuosinaan.

Ei pelkästään tietty ideologinen velka Chamberlainille vaan myös englantilaisen yläluokan elämä oli se “jokin” joka kiehtoi natseja, tuota Saksan yhteiskunnan johtoasemaan noussutta monestikin vallan sivistymätöntä joukkiota.

Hitlerin kompastuskiveksi nousi sitten lopulta Puolan kysymys. Hitler ei halunnut uutta Münchenin konferenssia Danzigin kysymyksen ratkaisemiseksi. Lisäksi hän halusi sotansa. Sotaa ei voinut enää lykätä viidellä vuodella koska Hitler olisi silloin jo varsin iäkäs mies. Varmasti Puolalle olisi köynyt vähän huonommin vaikka asia olisi ratkaistu viherän veran ääressä, Hitler olisi löytänytoivallisen tuoen Stalinilta joka ei polakeista erityisemmin perustanut. Hyökätessään Puolaan Hitler luotti siihen ettei Englanti tue vanhaa liittolaistaan. Englannin reaktio olikin suuri järkytys aatulle.

Kun Puola oli lyöty ja sotatoimet kääntyneet länteen päin jatkui sama vitkastelu. Hitler ei tohtinut hyökätä Ranskaan vasta kuin keväällä vaikka operatiivinen valmius olisi tähän ollutkin. Ranska ja Englanti saivat peräti 8 kuukautta aikaa parantaa valmiuksiaan sotaan. Kaikkein käsittämättömintä on kuitenkin se, että Hitler pysäytti panssarivoimat kolmeksi vuorokaudeksi niin että Dunkirkiin saarrostetut joukot voittin evakuoida Englantiin. Sotahisto-rioitsijat kiistelevät tämän asian ympärillä edelleen, mutta esim. Erich von Manstein oli tätä mieltä. 

Hitlerin motiivi Dunkirkissa oli kuitenkin päästää englantilaiset turvaan jotta hän olisi tehnyt vaikutuksen ja saanut neuvoteltua aselevon. Jos Dunkirkiin olisi hyökätty olisi se ollut sellainen kolaus britti-armeijalle että se olisi tuskin tästä toipunut. 

Väärä sota vääriä vihollisia vastaan! Näin se vain on. Ei ole muuten mitään todisteita että Aatu olisi osallistunut etulinjan rähinöihin juoksuhaudoissa. Häntä käytettiin lähinnä taistelulähettinä. Toisen luokan rautaristin mies toki sai ja korpijämät urheudesta mutta kun hänessä ei ollut kunnollisia pomotus-ominaisuuksia niin ei tullut Aatusta upseeria ja herrasmiestä. Myöhemmällä iällään Aatun kerrotaan kokeilleen niinkin perienglantilaista puuhaa kuin hevosratsastus. Homma jäi yhteen tuntiin… Muutenkaan ei Aatu ollut mitenkään sporttinen mies kuten eivät muutkaan johtavat natsit Ribbentroppia lukuunottamatta. Ribbentroppiin liittyy muuan myytti. 

Väitetään nimittäin että jos ekarähinä olisi siirtynyt muutamalla vuodella eteenpäin niin Berliinin kesäkisoissa 1916 olisi ohjelmassa ollut kanadalasiperäinen laji nimeltä jääkiekko, ja Kanadan joukkueessa mitä todennäköisimmin olisi pelannut tulevan Natsi-Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbebtropp. Asialle ei kuitenkaan mitä todennäköisin todistein ole mitään todisteita. Rusettiluistelua kenties...

Luistelua siis. Tässähän sitä: https://www.youtube.com/watch?v=wWuccFOyayU&list=RDwWuccFOyayU&start_radio=1

Unohtuiko jotain ihmiset? 1492-1992 ja muita yhteyksiä.

Siltä tuntuu ja on taas aika vaikeroida. Ensi pyhän saarnanvalmistelu on nostanut esiin tukun aiheita ja ajatuksia jotka ovat olleet ns. alitajunnan "lausunto-kierroksella" varsin pitkän tovin. Seuraavassa vaatimaton yritys jäsentää näitä mietteitä. 

Näinä aikoina on tullut kuluneeksi 20 vuotta siitä kun internettuli laajempienihmijoukkojen käyttöön. Ensimmäiset netti-selaimet näkivät päivänvalon muutaman vuoden sisällä tuosta päivämäärästä. Jos haluaisimme nähdä jotain maagista jossain vuodessa niin se olisi varmaan vuosi 1992, sillä kyseisellä ajankohdalla on D-yhtymäkohta vuoteen 1492, siis viidensadan vuoden kaari. 

Ja kaikkihan muistavat että silloin erään historiankirjoituksen tendenssin mukaan löydettiin Amerikka. Se ei kylläkään tee kunniaa Leif Erikinpojalle ja viikingeille, mutta eiköhän asia korjaantune vuosisatojen kulkiessa saattoonsa. Internetin keksimistä voidaan rinnastaa hyvällä syyllä Amerikan löytämiseen. Ja korostetusti voidaan myöskin sanoa että jos Amerikka oli uusi maailma niin Internet oli sitten jotain paljon enemmän, ja todella paljon enemmän, ja suorastaan potensseissa enemmän.

Näyttää myöskin siltä että ihmiskunta on hieman hengästynyt. Se on elänyt ns. lyhyen vuosisadan elikkä vuodet 1914-1991, ja sekin kulki loppuaan kohden yhä kiihtyvissä sykleissä. Jos lähdemme liikkeelle 1930-luvun alusta, ja pidämme ihmisen sukupolven mittana sitä aikaa jolloin ihminen on osallistuvaisimmillan ja tilassa jossa hän on luomassa jotain uutta, niin nuo ns. sukupolvet seurasivat toisiana todella hengästyttävässä tahdissa. Jokaisella vuosikymmenellä oli oma leimansa ja hapatuksensa. Tuntui jopa siltä ja varmasti näin olikin, että sukupolvi seurasi toistaan jotenkin häiriintyneen nopeassa tahdissa. Näytti siltä että maailmalla ja sen asukkailla ei todellakaan ollut yhtään hengähtysaikaa.

Ja sitten 1990-luvun alussa tapahtui jotain aivan merkillistä. Mitä oikein tapahtui? Asiahan on tietysti niin, että ajan virrassa pätevän analyysin tekeminen kaikesta mahdollisesta on aika vaikeaa. Historiankirjoitus joka pohtii, toivottavasti, syitä ja seurauksia laahaa aika tavalla perässä. Kuka tietää vaikka eläisimme aikaa joka on tietyllä tavalla analoginen 1930-lukuun ja sitä seuranneeseen Toiseen maailmansotaan. Tällä ei nyt tarkoiteta sitä, että luvassa olisi ihan oikea sota. Siis sellainen sota jossa käytetään aseita ja vuodatetaan verta kuten ennen. Kyse voi olla siitä, että tietyllä tavalla kaoottinen tilanne vaatii jotain purkautuakseen. Onko se kaikkien aikojen lama, pysyväisluonteinen häiriötila intensiivisessä ruuantuotannossa vai talouksien sota? Jotain tämä kuitenkin näyttäisi vaativan. Historiaa on vaikea kirjoitaa edeltä käsin, mutta arvailla kyllä sopii.

20 vuotta sitten kylmä sota oli päättynyt. Maailmalle yritettiin uskotella että nyt olisi rauhan aika ja jotkut puhuivat vakavissaan ns. PAX AMERICANA-tilasta. Tosiasiassa kylmän sodan loppuminen toi Eurooppaan veristen sisällisotien sarjan ja maailma sai nähdä ns. Amerikkalaisten sodat, jotka jatkuvat edelleenkin. Euroopassa nähtiin EU:n aika. Kun internetin keksimisestä oli tullut kuluneeksi lähes 20 vuotta saatettin jo puhua vihan ja pelon aikakaudesta. Euroopassa nähtiin monellakin tavalla kristinuskon alasajoa ja uskonnottomuutta. Yksi tulevan historiankirjoituken pääväitteitä voi olla vuosia 1992-2012 tarkasteltaessa tila, jolle oli ominaista omasta kulttuuri-traditioista luopuminen. Toinen historioitsija puhunee seurauksista jotka johtuivat tästä.

Varoittava ääni kysyy: "Onko jotain unohtunut?" Ihmiselle joka elää aivan uutta maailmankautta, ihmiselle joka on syntynyt vuonna 1992 tai sen jälkeen, tai on ollut noin 4- vuotias tuona kriittisenä vuotena ovat 1900-luvun tapahtumat ja opetukset suorastaan valovuosien päässä henkisessä mielesä. Kaiken lisäksi välissä on ainakin viiden sukupolven kuilu. Yki asia jota tullaan myös puhumaan tulevaiuudessa on se, kuinka uuden maailmankauden ihmisiä vaivasi kiihkeinä vuosikymmeninä se, miten ihmiskunnan sosiaalinen evoluutio laahasi kaukana, kaukana jäljessä siitä mitä tekniikan ja tieteen suomat mahdollisuudet olivat.

Käsillä olevien vuosiemme ongelma on siinä, että nyt on menossa aivan liian paljon kriittisiä proseseja yhtä aikaa. Nyt eletään jo myö ns. totaalisen immanenssin maailmanaikaa  johon ihmiskunta ei ole mitenkään valmis. Ja se on konanaan kauheampi ja vaikeampi aika kuin n. post-moderni. Ja kaiken lisäksi ihmiskunta on jälleen kerran unohtanut jotain. Historia ei toista itseään, mutta se matkii itseään kuin kameleontti. Historian kulku on myös tietyllä tavalla sinikäyrään verrattava asia. Edellisen kerran sinikäyrä oli tässä vaiheessaan noin 80 vuotta sitten...

Historia ei toista itseään, mutta se matkii itseään hämmästyttävällä tavalla.

                           

Muutama kirjoitus joissa asian ydin on ymmäretty ansaitsee vastineeksi ämän kirjoituksen julkaisemisen. Yleinen ja kritiikittömästi toistettu väite on nimittäin se, että historia toistaisi itseään. Väitteen loogisesta mahdottomuudesta voidaan tietysti puhua loputtomiin. 

Tyytykäämme nyt vain toteamaan että kerran tapahtunut on ainutlaatuista, ja on olemassa tiettyjä lainalaisuuksia jotka saavat asiat joskus näyttämään samanlaisilta. Tarkastelemme väitteen "Historia toistaa itseään" ongelmallisuutta kolmen esimerkkitapauksen yhteydessä.

I Ruotsidemokraatit ja heidän murtautumisensa Ruotsin valtiopäiville ja Hitler / natsit

II 11.09.2001 tapahtumat ja japanilaisten hyökkäys Pearl Harbouriin vuonna 1941

III Perussuomalaisten tuleva vaalivoitto vuonna 2011 ja vuoden 1970 vaalit

Tässä ajassa nähdään pahoja merkkejä ja niitä tulkitaan helposti otsikon ensimmäisen puoliskon mukaisesti. Sellaiseksi käy vaikkapa Ruotsidemokraattien vaalivoitto Ruotsin parlamentti-vaaleissa syksyllä 2010. Mikä olisi tässä vertailukohtana? Ruotsissa ei ole vastaavaa esimerkkiä historiasta ja jos vertailukohtaa pitää etsiä niin sellainen pitää etsiä siitä prosessista joka nosti Adolf Hitlerin ja natsit valtaan vuosina 1919-1932. Maa on kuitenkin eri ja aikakausi myös, ja mittasuhteet ylipäänsä. Jokainen voi miettiä asiaa ja tehdä omat tulkintansa.

Ruotsidemokraattien takana ei ole Hitlerin kaltaista henkilöä eikä ideologiaa jota voisi verrata kansallissoisialismiin. Aikakausikaan ei ole välttämättä totalitarismin aikakausi. Ruotsi-demokraatit ovat osa euroopanlaajuista liikehdintää. Nationalistisia puolueita on ollut ennenkin ja onko heillä yhtymäkohtia edellisen maailmankauden ilmiöihin onkin sitten jo eri juttu. Historia ei toista itseään vaan korkeintaan matkii itseään. Että Ruotsidemokraatit olisivat natseihin verrattava liike, ja että he nousisivat valtaan kuten natsit tekivät tarvittaisiin vahva terrorikoneisto ja suurpääoman tuki. Historia ei siis toista itseään eikä edes kunnolla matki, se on vain oma itsensä.

Joku voi nähdä vuoden 2001 syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumissa vahvaa rinnakkaisuutta japanilaisten hyökkäykselle Pearl Harbouriin 07.12.1941. Yhteistä näille tapahtumille on näennäinen yllätyksellisyys. Vuoden 1941 tapahtumat olivat kuitenkin ennakoitavissa vaikka niiden toteutumista ei kukaan pitänyt mahdollisena. Asian toteutumisen jo 1930-luvulla ennakoinut amerikkalaien upseeri jouti epäsuosioon. Syyskuun yhdestoista 2011 oli absurdin yksinkertainen asia että sitä ei olisi välttämättä uskottu jos asiasta olisi päivää aikaisemmin uutisoitu. Juttu oli aivan liian päätön! Japanilaisten hyökkäys vei Yhdysvallat sotaan jota se jo tavallaan kävi.

Toinen maailmansota pelasti Yhdysvallat lopullisesti suuresta lamasta mutta Bushin aloittamat sodat ovat olleet omalta osaltaan syöksemässä maata yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon. Japanin hyökkäyksen aikaansaaman sodan Jenkkilä tavallan voitti mutta se "sota" jota se parhaillaan käy voi olla mahdotonta voittaa tai ylipäänsä lopettaa. Mitä enemmän asiaa ajattelee niin sitä enemmän Pearl Harbour ja Syyskuun yhdestoista näyttävät eri asioilta. Kaiken lisäksi jälkimmäiseen liittyy aivan eri mittasuhteet kuin edelliseen. Historia kuitenkin matkii jälleen itseään.

Entäpä sitten hieman rauhanomaisempi asia eli perussuomalaisten nousu ja vuoden 1970 vaalit. Nyt on pakko ottaa esiin INDYT eli roomalaiset, ja niitä voikin olla tällä kertaa varsin monta...

I Vuoden 1970 vaaleissa oli kolme voittajaa: SMP, Kokoomus ja Suomen Kristillinen Liitto. Vennamon puolue voitti 17 paikkaa, Kokoomus 11 paikkaa ja SKL nousi ensimmäistä kertaa eduskuntaan. Vuonna 2011 voittajia ollee jälleen kaksi. Toinen nostanee huimasti paikkalukuaan, toinen voittaja saa suurimman puolueen tittelin nostaen ehkä prosentuaalisesti kannatuslukuaan mutta menettäen muutaman paikan. Uuden puolueen nouseminen eduskuntaan on mahdollista vuonna 2011 mutta se edellyttää onnistuneen vaaliliiton Uudellamaalla. Historia voi tässä kohden enemmän toistaa kuin matkia.

II Vuoden 1970 vaaleissa eduskunnan voimasuhteissa tapahtui muutos kun vasemmistoenenmmistö jäi historiaan. Vasemmisto menetti 15 paikkaa. Tälläkin kertaa vasemmisto menettää paikkoja mutta todennäköisesti vain 7-8. Historia toistaa...

III Vuoden 1970 vaaleissa oli varsinaisesti kaksi häviäjää, Keskustapuolue (-13) ja Työväen ja Pienviljelijöiden Sosialidemokraattinen Liitto (-7 paikkaa). Vuoden 2011 vaaleissa on Keskusta jälleen häviäjä ja tappio ollee jälleen noin 12-15 paikkaa. Historia  matkii..

IV Vennamon vaalivoiton takana oli iso yhteiskunnallinen rakennemuutos ja hänen itse luomansa verkosto jota hän pytyi käyttämään poliittisessa työssään hyväkseen. Perussuomalaisten voiton taustalla on yhteiskunnallinen käymistila, tyytymättömyys poliittiseen kulttuuriin ja vallassa olleisiin puolueisiin (Ehkä on parempi puhua "vallassa olevista puolueista" kuin "vanhoista puolueista.") sekä Timo Soinin karisma. Yhteistä SMP:n ja perussuomalasiten kannattajille on talkoohekin vaalityössä ja ehdokkaiden perusteellinen kenttätyö. Historia toistaa ja matkii...

V Vuoden 1970 vaalien alla Vennamo ja SMP eivät olleet median suosiossa, mutta vuoden 2011 vaaleja lähestyttäessä Timo Soini ja perussuomalaiset ovat olleet näkyvästi mediassa. Historia ei toista eikä matki vaan luo uutta.

VI Vuoden 1970 vaalit olivat ensimmäistä kertaa silloisen uuden median, television, vaalit. Vuonna 2011 internet ja sosiaalinen media ovat potensseissa melkein "ungströmeja" enemmän kuin televisio vuonna 1970. Historia matkii itseään potensseissa.

VII Vuonna 1970 SMP:n ja Kokoomuksen voitto nostatti suuren poliittisen kriisin joka jatkui tavallaan koko 1970-luvun ajan. Vaalien voittajat eivät päässeet hallitusvastuuseen. Perussuomalaisten vaalivoitto, suurikaan, ei nostata hallituskriisiä keväällä 2011. Eri asia on sitten se onko kyse demokratian kriisistä tai alennustilasta. Historia on vain oma itsensä eli lopulta arvaamaton.

Mene ja tiedä! Semmoinen hutaisuhan tämä oli ja vieläpä epäsuhtainen kun yli puolet porinasta käsitteli yhtä tapausta. Toisaalta se on ajankohtainen ja koskettaa suomalaisia paljon liikuttavaa asiaa. Tarkoitukseni oli hieman pöyhiä erästä kliseistä väitettä ja ehkä jopa osoittaa se, että asioiden takan on monimutkaisempia syitä kuin ensi vaikutelma voi antaa ymmärtää. Mutta kuulisin mielelläni muiden mielipiteitä kasvun pohjaksi. Mitä olette mieltä...