Kun paroni Lahontan julkaisi nämä keskustelut vuonna 1703, Euroopan älyllinen eliitti kokikin shokin. Kyseessä ei ollut mikään eksoottinen "luonnonlapsen" ihmettely, vaan kylmä teologinen hyökkäys eurooppalaisen maailmankuvan ydintä vastaan. Tässä osassa pureudumme niihin Kondiaronkin pääargumentteihin, joista Rousseau vaikeni, ja arvioin, miten nämä uuden maailman radikaalit ajatukset ovat toteutuneet länsimaisessa yhteiskunnassa viimeisen kolmen vuosisadan aikana.
1. Pääargumentti: Kirjoitetun ilmoituksen looginen mahdottomuus
Kondiaronk iski suoraan kristinuskon perustaan: väitteeseen siitä, että Jumala olisi antanut ainoan ja ehdottoman totuuden kirjan muodossa yhdelle tietylle kansalle kaukana idässä.
Aate ja argumentti: Jos Jumala olisi kaikkitietävä, kaikkivoipa ja haluaisi kaikkien ihmisten pelastuvan, hän ei jättäisi totuuttaan pelkkien ranskalaisten esi-isien kirjoittamien paperilappujen varaan. Kondiaronk ihmetteli, miksi Jumala ei ilmoittanut tahtoaan suoraan kaikille kansoille, vaan vaati uuden maailman asukkaita uskomaan ulkopuolisten tuomaan kirjaan. Hän osoitti myös empiirisen ristiriidan: jos kirja on Jumalan selkeää sanaa, miksi eurooppalaiset kristityt kiistelevät sen sisällöstä jatkuvasti keskenään, jakautuvat eri kirkkokuntiin ja teurastavat toisianne eri tulkintojen vuoksi?
Arvio – Onko toteutunut lännessä? Kyllä, erittäin laajasti. Lahontanin kirjojen ilmestymisen jälkeen Euroopassa käynnistyi niin sanottu radikaali valistus ja myöhemmin 1800-luvulla historiallis-kriittinen raamatuntutkimus. Länsimainen yhteiskunta on pitkälti omaksunut Kondiaronkin logiikan: uskontoja kohdellaan nykyään historiallisina ja kulttuurisina tuotoksina, ei absoluuttisina ilmoituksina. Euroopan sekularisaatio (maallistuminen) ja valtion ja kirkon erottaminen ovat suoraa jatkumoa sille, että kirjoitetun dogmin pyhyys mureni.
2. Pääargumentti: Lunastusoppi ja perisynti moraalisena järjettömyytenä
Toinen isku kohdistui kristilliseen moraaliteologiaan, erityisesti ajatukseen siitä, että ihmiskunta on synnynnäisesti paha ja tarvitsee verisen uhrin pelastuakseen.
Aate ja argumentti: Kondiaronkin mielestä tarina siitä, että Jumala rankaisee koko ihmiskuntaa ikuisella helvetillä yhden omenan syömisen (syntiinlankeemuksen) vuoksi, oli loogisesti absurdi ja moraalittoman tyrannin merkki. Vielä käsittämättömämpää hänelle oli se, että tämän saman Jumalan täytyi tapattaa oma poikansa kidutuskuolemalla lepyttääkseen itsensä. Wendat-filosofiassa Jumala nähtiin rationaalisena ja hyvänä, ei olentona, joka luo ihmisen heikoksi ja rankaisee häntä sitten siitä, millaiseksi hänet loi.
Arvio – Onko toteutunut lännessä? Toteutunut lähes täydellisesti. Nykyinen länsimainen ihmiskäsitys ei perustu perisynnille tai ihmisen synnynnäiselle pahuudelle. Moderni psykologia, pedagogiikka ja ihmisoikeusajattelu lähtevät siitä, että ihminen syntyy vapaana ja kykenevänä hyvään, ja ympäristö sekä yhteiskuntarakenteet muovaavat häntä (ironista kyllä, juuri tämän ajatuksen Rousseau varasti Kondiaronkilta). Kristillinen helvetinpelko ja syyllisyyskeskeinen moraalijärjestelmä ovat murtuneet, ja länsimainen ihminen hakee moraalinsa mieluummin humanismista kuin pelkoon perustuvasta teologiasta.
3. Pääargumentti: Moraali ilman pakkovaltaa (Rakkaus vs. Pelko)
Kondiaronkin kenties syvällisin oivallus oli se, että eurooppalainen moraalijärjestelmä oli empiirinen epäonnistuminen, koska se toimi ainoastaan ulkopuolisen pakon avulla.
Aate ja argumentti: Kondiaronk sivalsi jesuiittoja huomauttamalla, että eurooppalaiset tekivät hyvää ja noudattivat lakeja vain siksi, että he pelkäsivät kuninkaan pyöveliä, vankiloita tai ikuista kadotusta. Jos nämä kontrollimekanismit otettaisiin pois, eurooppalainen yhteiskunta romahtaisi kaaokseen. Wendat-yhteiskunnassa ei ollut koodeja, poliiseja tai vankiloita, mutta ihmiset pitivät huolta toisistaan, koska he olivat vapaita ja järkeviä olentoja. Kondiaronkin mukaan todellinen moraali vaatii vapaaehtoisuutta; pelkoon perustuva "moraali" on pelkkää alistamista.
Arvio – Onko toteutunut lännessä? Tämä on Euroopan suurin, edelleen kesken oleva ja ristiriitaisin taistelu. Toisaalta länsimaat ovat omaksuneet Kondiaronkin ihanteen: uskomme yksilönvapauteen, demokratiaan ja siihen, että ihmiset voivat päättää asioistaan vapaaehtoisesti ilman itsevaltaista kuningasta tai kirkon pakkovaltaa. Toisaalta länsi ei koskaan kyennyt toteuttamaan Kondiaronkin anarkistista ja valtiotonta utopiaa. Sen sijaan Eurooppa korvasi kuninkaan ja kirkon pakkovallan modernilla byrokraattisella koneistolla: virastoilla, hienovaraisella juridisella kontrollilla ja kapitalistisella talousjärjestelmällä, joka luo uudenlaista riippuvuutta. Vapaus toteutui paperilla, mutta rakenteellinen pakko jäi.
Nykyhetken pohdinta: "Notkea moderni" uskonnollisuus ja teologinen vetäytyminen Suomessa
Tässä kohdassa meidän on kuitenkin kysyttävä: olemmeko todella liikkumassa kohti Kondiaronkin kuvaamaa täysin rationaalista yhteiskuntaa? Nykyään mediassa puhutaan usein siitä, että uskonnollisuus olisi tekemässä paluuta. Mutta onko kyseessä perinteisen opin elpyminen, vai jokin aivan muu ilmiö?
Tämän ilmiön ymmärtämiseksi meidän on otettava käyttöön sosiologi Zygmunt Baumanin käsite notkea moderni (liquid modernity). Elämme ajassa, jossa vanhat, kiinteät ja raskaat instituutiot sekä ehdottomat dogmit ovat sulaneet joustaviksi, virtaaviksi ja yksilökeskeisiksi muodoiksi. Uskonto ei ole välttämättä kadonnut, mutta se on muuttunut "notkeaksi": se ei enää vaadi ihmistä alistumaan valmiille teologiselle paketille, vaan ihminen poimii sieltä itselleen sopivia palasia.
Tämä notkeus näkyy kaikkein dramaattisimmin kirkon sisällä ja siinä, miten se ilmenee meillä täällä Suomessa.Uskovatko suomalaiset papit ja teologitkaan enää itsekään kohdan kaksi sisältöön – eli perisyntiin, kirjaimelliseen lunastusoppiin ja helvetin kadotukseen?
Kun tarkastellaan esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen kirkkobarometreja ja nykyistä suomalaista teologista keskustelua, huomataan, että perinteinen opillinen kiinteys on sulanut. Puhe lankeemuksesta, veriuhrilla lepytettävästä vihaisesta Jumalasta tai ikuisesta kadotuksesta loistaa poissaolollaan lähes kaikissa valtavirran saarnoissa. Suomalainen teologia on joutunut vetäytymään Kondiaronkin esittämän moraalisen haasteen edessä.
Perisynti on suomalaisessa nykyteologiassa muuttunut "rakenteelliseksi puutteellisuudeksi" tai "vieraantumiseksi", helvetti on määritelty pelkäksi vertauskuvalliseksi "eroksi rakkaudesta", ja Jeesuksen ristinkuolema nähdään empaattisena solidaarisuuden osoituksena kärsivää ihmistä kohtaan – ei juridisena lunnashintana, jolla Jumala lepytetään. Kirkko ja sen papisto ovat siis hiljaa ja joustavasti sopeutuneet siihen kritiikkiin, jonka wendat-päällikkö esitti jesuiitoille yli 300 vuotta sitten. Suomessa papisto opettaa nykyään pitkälti sellaista humanistista ja empaattista etiikkaa, jota Kondiaronk edusti – he vain tekevät sen kristillisen sanaston ja valtionkirkon rakenteiden suojissa.
Johtopäätös: Kuka voitti väittelyn?
Kun katsomme nykyistä Eurooppaa ja sen notkeaa, maallistunutta kirkkoa, huomaamme, että olemme älyllisesti paljon lähempänä 1700-luvun alun wendat-päällikkö Kondiaronkia kuin häntä käännyttämään tulleita ankaria ranskalaisia jesuiittoja.
Eurooppa ei "keksinyt" näitä ajatuksia kabineteissaan. Se joutui uuden maailman älyllisen hyökkäyksen kohteeksi, nielaisi nämä argumentit Lahontanin kautta, ja Rousseaun kaltaiset ajattelijat pukivat ne eurooppalaiseen asuun suojellakseen itseään. Länsimainen moderniteetti, sen yksilönvapaus ja jopa nykyinen suomalainen teologia ovat suorassa kiitollisuudenvelassa sille "notkealle" logiikalle, jota meidät on opetettu pitämään "alkukantaisena".
Kirjoituksen soundtrack: Moraali ilman instituutioita ja mielikuvituksen vapaus. John Lennonin Imagine.
John Lennon: Imagine (Teoksen alkuperäinen vuoden 1971 miksaus). Esittäjinä John Lennon (laulu, piano), Klaus Voormann (basso) ja Alan White (rummut). Tuottajina John Lennon, Yoko Ono ja Phil Spector.
Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu pop-historian tunnetuin rauhan ja vapauden hymni, joka äänitettiin Lennonin kotistudiossa Tittenhurst Parkissa kesällä 1971. Kappaleen riisuttu, mutta hienostunut äänimaailma rakentuu Lennonin kaihoisan pianoriffin, Klaus Voormannin joustavan bassolinjan ja Phil Spectorin luoman hienovaraisen jousitaustan ympärille.
Kriitikot ovat luonnehtineet kappaletta vuosisadan merkittävämmäksi utopiaksi – Lennonin laulu nousee instituutioiden yläpuolelle kuin suora ja pelkistetty ihmisyyden ääni, joka riisuu moraalilta rangaistuksen ja kontrollin pelon. Teos sopii tekstisarjamme viidennen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se ilmaisee juuri sitä samaa rationaalista vapautta, josta päällikkö Kondiaronk puhui 300 vuotta sitten: se haastaa meidät kuvittelemaan maailman ilman taivaan tai helvetin pakkovaltaa. Tämä ajaton tulkinta palauttaa uskon yksilön vapaaehtoiseen moraaliin ja antaa äänen sille poliittiselle mielikuvitukselle, jonka rousseaulainen harha meiltä yritti riistää. Siispä John Lennon ja Imagine.
Tämän kirjoituksen artikkelikuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.
Tämän kirjoitussarjan aikaisemmat julkaisut:
Osa 4. Mitä Rousseau ei uskatanut sanoa ääneen?
Osa 3. Modernin yhteiskunnan vankilakoodi.
Osa I. Rousseaun petos ja kolumbiaanisen vaihdon kolmas potenssi.
