Niin paljon kuin idioottisen standardisoimisvimman riivaamia ranskalaisia on jopa oikeutettua parjata, niin täytyy heille antaa tunnustusta heidän ruoka-politiikassaan.
Ranskassa ei tulisi kuuloonkaan syöttää koululaisille Puolasta tuotettua potaattia. Lähiruoka on ollut kovasti tapeetilla viime aikoina ja ollee vastaisuudessakin. Asia tuskin kuitenkaan etenee nykymenolla. Ruuan hintahan tässä on se oleellinen asia ja taitaa tuo ruuan arvonlisäveron rumsteeraus olla vain kosmeettista. Väliportaat ottavat omansa vastaisuudessakin ja jos ruokaa mielii saada halvemmalla täytyy se hankkia suoraan tuottajalta ja maalaisserkuilta. Lähiruuasta esim. kouluissa on turha puhua ellei asialle tehdä jotain. Mutta mitäpäs se sitten mahtaisi olla…
Asiaa voitaisiin tietysti lähestyä pakko / porkkanakeinoin. Voitaisiin tietysti tehdä laki joka velvoittaisi hankkimaan ns. lähiruuan raaka-aineet mahdollisimman läheltä valmistuspaikkaa. Tästä voitaisiin tietysti käyttää nimeä “lähiruoka-velvoite.” Se tarkoittaisi sitä että vaikkapa tällainen keskuskeittiö velvoitettaisiin hankkimaan tietty prosenttiosuus ruuan raaka-aineesta tietyltä aluuelta. Tiedä sitten miten tämä sotii vapaata kilpailua vastaan. Mutta toisaalta on vaikea uskoa että kauniista puheista huolimatta vielä kauniinpaan lähiruoka-ideologiaan tuskin koskaan päästään. .
Ongelmaa mutkistaa vielä ennestään muuttuneet ruokailutottumukset. Vanhan ajan hätäruuasta eli makaroonista on tullut meikäkansan suosikkiruokaa. Mutta niin kai se sitten on! Ennen pommerin sotaa meillä oli nauris, sitten papinketa-leet opettivat meidät fennot syömään perunaa, ja nyt on musertava maailma-neetos tuonut lautasillemme makaroonin ja pastan ylipäänsä. Ja joka askeleella on menty huonopaan suuntaan…
Makaroonihan ei ole mitään muuta kuin tuota valkoisen miehen sivilisaatio-muonaa eli vehnää, tuota saatanan kirottua vehnää joka pistää ihmisen levottomaksi ja menee lopulta geeneihin asti. Vaan mitäs tässä itse vaahtoa kun vehnäleipä ja pasta maistuu ja välillä ollaan niin italialaista, niin italialaista… Aate ja aikomus on välillä hurja mutta liha on heikko!
Vielä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä. Sinänsä hyvä ja kotimaassa tuotettava peruna, nauris ja ruisleipä on vielä mahdollista nostaa ruokavaliomme keskiöön ja sitä kautta monen keskivartalo kavenee ja mieli käy seesteisemmäksi. Vähä vähältä on katseemmekin taas viileän tyyni kuten taivaanrantaa tähyävällä vanhalla ja viisaalla intiaanilla. Moneen kuntaan on rakennettu keskuskeittiö mutta mitä siellä oikein valmistetaan! Keskuskeittiötä voi verrata vaikapa kaukolämopölaitokseen…
Keskuskeittiö ei kuitenkaan ole yhtikäs mitään ilman isoa “seitsemän leivän puu-uunia” jossa paistetaan tuoretta ruisleipää joka arkiaamu. Ja kaiken tämän voimme sanoa ilman pienintäkään pelkoa pakkokollektiivisoinnista. Niin tietyllä tavalla juuri sana keskuskeittiö tuo mieleen reaali-sosialismin arjen… Mutta jonain päivänä koittaa se aika jolloin uudensisältöinen kansalaistaito on taas koulujen opinto-ohjelmassa, ja myös uudentyyppiset terveystarkastajat käyvät valistamassa kansaa aivan pienimmistä koululaisista lähtien potaatin, nauriin ja ruisleviän siunauksellisuudesta.
Arvoon pitäisi myös nostaa monta vanhan ajan ruokaa kuten läskisoossi ja tilli-liha. Tilliliha oli muuten varsinaista lähiruokaa joka tehtiin sellaisesta naudanlihasta joka ei enää juuri edes kevannut huonompaankaan lihakeittoon, yleensä se tehtiin lehmän ylärinta,- ja kaulapaloista. Voimakas tilli peitti sitten sen mauttoman maun joka muuten ruuassa olisi ollut. Olisi mielenkiinotista tietää koska viimeksi Suomenniemellä on suurella pieteetillä valmistettu tuota vanhan ajan “kauhuruokaa.” Itse söisin sitä vaikka huomenna jos joku vanha ja ammattitatioinen keittäjä sitä valmistaisi. Ehkä sitä tarjottiin viimeksi silloin kun Italian pääministeri Berlusconi kävi Suomessa. Jos näin tapahtui niin siinä kyllä aktualisoitui korkeamman tason keljuilu. Italian keittiö ei nimittäin tunne sellaista maustetta kuin tilli…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti