Jalkapallon MM-kisat 2026 ovat etenemässä huipennukseensa, ja kotikatsomoissa seurataan maailman parasta urheiludraamaa. Tai seurattaisiinpa sitä pelkkää draamaa. Nykyään katsojan ja pelin väliin tunkee nimittäin rynnäkköjoukko, joka uhkaa pilata koko kokemuksen: tv-studiot ja heidän palkatut ylianalysoijansa. Tämä jalkapallostudioiden nykytyyli on vain jäävuoren huippu paljon laajemmassa, suomalaisessa selostuskulttuurin alamäessä.
Itselen seurannut jalkapallon MM-turnauksia hyvin pitkään. Muistan hämärästi itse vuoden 1970 turnauksen, jo paremmin Länsi-Saksan kisat 1974 ja erittäin hyvin Argentiinan kisat 1978. Niitä Argentiinan kisoja seurasin itse todella innokkaasti. Ne olivat eräänlainen nuoren ihmisen syvä kesällinen urheilukokemus, joka jäi todella hyvin mieleen. Muistan elävästi Argentiinan valmentajan, entisaikojen legendaarisen röökimiehen César Luis Menottin ja hänen maanisen tapansa tupakoida.
Menotti oli tunnettu urheilullisuudestaan ja valtavan hyvästä kunnostaan, mutta silti hänellä oli valtava imu päällä koko 90 minuutin ajan. Hän kertoi polttaneensa kaksi askia röökiä yhden ottelun aikana – eli yhden tupakan polttamiseen meni häneltä keskimäärin 2 minuuttia 15 sekuntia. Valitettavasti myöhemmin on vähän harmittanut, kun en nähnyt, millä tavalla Menotti aina sytytti uuden röökin. Saatiinko tulta suoraan vanhemmasta, jo sammuvasta tupakasta, vai oliko hänellä kunnon bensiinikäyttöinen Zippo? Sitä en tiedä, pääsikö Menotti lopulta tuosta kauheasta röökausvimmastaan eroon, mutta ainakin hän eli 85 vuoden kunnioitettavan iän. Myöhempinä aikoina Saksan päävalmentaja Joachim Löwin omakohtainen ”aromiterapia” herätti kameroiden edessä hilpeyttä, mutta se ei missään tapauksussa vedä vertoja Menottin maaniselle röökaukselle. Se on siihen verrattuna jotain varsin olematonta ja huvittavaa.
Muistan myös Itävallan valmentajan Ernst Happelin. Happel viittoili pelaajilleen yksinkertaisilla merkeillä ja tuijottavalla katseellaan. Hän viittoili vastustajan maalin suuntaan. Se tarkoitti, että kaikki peli sinne maalille, ja tulostakin tuli. Mario Kempesin hirmuiset kaukaa 35 metristä ammutut kanuunalaukaukset ovat piirtyneet ikuisesti tajunnan kalvoille – siinä sai Adidaksen ensimmäinen tyyppijalkapallo Adidas Tango hirmuista kyytiä. Ja kummallinen Argentiinan 6–0-murskavoitto-perusta, joka oli sovittu ja maksettu ottelu. Sanomalehtisilppu ja se paperisateen hetki loppuottelussa oli jotain aivan maagista. Otteluiden jälkeen kirjoittelin analyysejani ja saatoinpa esitellä niitä joillekin lukio-opintojen alettua Ivalossa syksyllä 1978.
Olen nähnyt pelin evoluution, taktiikoiden muuttumisen ja suurten legendojen nousun ja laskun yli viiden vuosikymmenen ajalta. En tarvitse ketään kädestä pitäen selittämään minulle, mitä kentällä tapahtuu. Nykyään olenkin ottanut käyttöön parhaan mahdollisen taktisen neronleimauksen: kun peli alkaa, kaukosäätimestä painetaan mute-nappia. Selostus ja studioäänet lähtevät pois. Entisaikojen suuret selostajat ovat nimittäin poistuneet ikuisesti vihreämmille veroille ja kentille. Nykyään meillä on selostajien sijaan pelkkiä selittäjiä.
Suomalainen analysointikulttuuri
Mutta niin ihanaa kuin nostalgoiniti onkin niin jätämme sen nyt ja menemme varsinaiseen asiaan. Nimittäin on todettava että suomalainen selityskulttuuri on mennyt monesti absurdiuteen saakka, ja se vaivaa nykyään aivan kaikkea. Tuntuu siitä, että kaikki mitä maailmalla tapahtuu – oli se sitten urheilua, kulttuuria tai perinteitä – koetaan suomalaisille jotenkin "vaaralliseksi", jos sitä ei heti joku asiantuntija selitä meille parhain päin.
Tämän saman ilmiön näkee aina esimerkiksi ennen suuria juhlapyhiä, oli kyseessä sitten joulu tai pääsiäinen. Radioon ja televisioon raahataan aina erikseen Raamatun tutkimuksen asiantuntijoita selittämään kansalle, että joulu tai pääsiäinen ei ole ollenkaan vaarallinen asia. Sitten siellä jankutetaan vuodesta toiseen joulutähdestä tai historiallisesta Jeesuksesta. Kun ohjelma-aika loppuu, "vaara" on ilmeisesti taas ohi ja kansa voi huokaista helpotuksesta.
Aivan samalla tavalla – holhoavasti ja ylipureskellen – toimitaan monessa muussakin asiassa. Jalkapallostudiot ovat tästä täydellinen esimerkki.
Kotikatsomoissa istuvat todelliset asiantuntijat
Urheilulähetykset on täytetty kaiken maailman vanhoilla pallisteilla, jotka luulevat omistavansa totuuden lajista. Peliä pilkotaan mikroskooppisiin osiin, tilastoja luetellaan konemaisesti ja ilmaa täytetään tyhjällä jargonilla. Peliä puhkianalysoidaan niin paljon, että itse pelin luonnollinen virta, rytmi ja tunnelma hukkuvat sen alle. Katsojalle ei jätetä tilaa ajatella tai kokea mitään itse.
Samaan aikaan todelliset asiantuntijat istuvat kotikatsomoissa. Suomessa on valtava määrä pitkän linjan penkiurheilijoita, jotka tekevät sekunneissa oikeita johtopäätöksiä ja tarkkoja arvioita pelkästään kuvaa katsomalla. Olisikin virkistävää, jos näiden television vakiokasvojen ja vanhojen pallistien tilalle kutsuttaisiin studioon näitä kotisohvien kokeneita analyytikoita. Itse en ole sinne hinkumassa ja myönnän rehellisesti, että minua parempia asiantuntijoita on olemassa – puran tässä vain vähän suivaantuneisuuttani tähän nykytyyliin. Näillä kotisohvien miehillä ja naisilla olisi varmasti huomattavasti enemmän tervettä järkeä ja näkemystä jaettavana kuin näillä nykyisillä tv-kasvoilla.
Vanhan analyytikon raportti kesällä 2026 — Espanjalainen oppitunti
Otetaan tuore esimerkki ensimmäisestä välierästä. Jokainen peliä ymmärtävä näki ilman yhtäkään tv-kommentaattoria tai "vaaran" selittäjää, mihin Espanjan 2–0-voitto Ranskasta perustui. Espanjalaiset ovat nimittäin oivaltaneet oikein hyvin, mitä on pelillinen ansaintalogiikka.
Pallo tekee työn: Espanjalla ei ollut mikään kiire. He pitivät palloa, kierrättivät sitä rauhallisesti pelaajalta toiselle lyhyillä syötöillä. Ei juostu kielivyön alla päädystä päätyyn tai turhia kymmenen metrin pyrähdyksiä.
Energian säästäminen: Tämä kävelynsekainen juoksu ja rauhallinen pelitempo säästivät Espanjan jalkoja niin, että toisella puoliajalla he olivat vielä tuoreita. Se on fiksua resurssien sijoittamista, josta kuitataan täysi korko pelin ratkaisuhetkillä.
Puolustaminen hallinnalla: Paras keino estää vastustajan hyökkäykset on pitää pallo itsellä. Kun pallo on omilla, vastustaja juoksee itsensä väsyneeksi ja turhautuu.
Kollektiivin voima: Espanjan joukkueessa ei juuri kukaan noussut toisten yläpuolelle. Siellä ei nähty ranskalaistyyppistä yksilöiden sooloilua tai tähtikulttia. Kaikki pelasivat erinomaisesti ja ennen kaikkea vain omalle joukkueelleen.
Tämän näkemiseen ei tarvita tietokonegrafiikkaa, fläppitauluja tai entisen liigapelaajan syvää huokausta studiossa. Sen näkee pelkästään katsomalla peliä.
Palautetaan rauha ja oma ajattelu
Jalkapallo on hienoimmillaan yksinkertainen ja kaunis peli. Se on draamaa, joka pitäisi saada kokea puhtaasti kuvan kautta, ilman jatkuvaa puhetulvaa ja pakotettuja viisauksia. Me suomalaiset osaamme kyllä tehdä omat johtopäätöksemme ilman, että jokaista asiaa pitää pureskella ja varoa.
Kun seuraavan kerran huippupeli pyörähtää käyntiin, suosittelen kokeilemaan samaa: ääni pois. Annetaan pelin puhua puolestaan ja luotetaan siihen, että kotikatsomossa osataan kyllä ajatella aivan omilla aivoilla – ilman virallisten selittäjien armeijaa. Ehkäpä joskus saamme lähetyksiin uuden äänivaihtoehdon: kisapaikan äänimaailma ilman selostusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti