Mitä tapahtuu, kun suomalaisen suurtapahtuman osallistuvien jano sammutetaan alkoholivapaasti. Siinä missä maallinen festarikansa kokoontuu pienpanimo-oluiden ja viinilasillisten äärelle, herätysliikkeen sydämessä todellinen luksus on paksun kermakerroksen peittämässä aidossa laidunmaidossa. Tämä raportti vie lukijan suoraan Pohjanmaan helteisen, keinotekoisen kesäkaupungin ytimeen, jossa erikoisvalmisteisten meijeriautojen armada pitää huolen siitä, ettei kenenkään kurkkua kuivaa. Lopulta kotiin palaava matkaaja joutuu itsekin toteamaan, että reissussa tarttunut maitohuuma muuttaa tavan katsoa maailmaa ja sen kylmiä juomia.
Lauantai-illan hämärtyessä Pohjanmaan lakeuksilla sauna on kuumana. Kiukaan rätistessä miehet istuvat vilvoittelemassa kuistilla, mutta kenenkään kädessä ei sihahda kylmä oluttölkki. Tässä maailmassa viikonlopun kruunu ja se kaikkein rumin, raskain nautintoaine löytyy keittiön jääkaapista – omassa lasipullossaan, suoraan tilalta haettuna. Se on aitolaidunmaitoa. Käsittelemätöntä, pastoroimatonta ja homogenoimatonta. Se on lestadiolaisten omaa portteria, porukan kovinta hifi-kamaa.
Kaupan siniset ja ykkösmaidot kuitataan täällä halveksuvasti "tiskivedeksi" tai "siniseksi maidoksi". Niillä vain sammutetaan lasten jano arkena. Mutta kun viikonloppu koittaa ja työmies haluaa rentoutua, pöytään nostetaan paksun kermakerroksen peittämä, täyteläinen aito maito. Se kaatuu lasiin raskaana ja jähmeänä, jättäen lasin reunoihin valkoisen, rasvaisen kalvon. Aivan kuten laadukas imperial stout jättää jälkensä tuopin kylkeen.
Tämän juoman äärellä hifistellään hartaudella. Miehet pyöräyttävät lasia, maistavat ja nyökkäävät painokkaasti. ”Tämä on kesäkuun alun erää. Lehmät päässeet tuoreelle apilalle, sen huomaa heti makeudesta”, joku analysoi, ja muut myötäilevät kuin parhaatkin viinisommelierit. Seuraavaksi vertailun kohteeksi nousevat paikalliset tuottajat: kenen tankista saa pitäjän kylmimmän ja rasvaisimman satsin, ja kenen luo kannattaa ajaa tonkan kanssa pidempikin matka.
Sama intohimo ja mittakaava moninkertaistuu, kun sydänkesän aurinko alkaa paahtaa peltikattoja ja tuhansia asuntovaunuja lestadiolaisten suviseuroissa. Jumalan lapset kokoontuvat täydellisen järjestyksen keinotekoisessa kesäkaupungissa. Pöly nousee harmaana pilvenä kentän ylle, kun leppeä tuuli käy lakeudelta. Se tuo välillä muassaan hieman niitetyn heinän toffemaista tuoksua, joka sekoittuu hernekeiton ja paistettujen räiskäleiden tuoksuun. Keskellä tätä valtavaa ihmisvaltamerta seisoo suviseurojen ruokahuollon hermokeskus – tuo erikoisvalmisteisten valkoisten maitorekkojen armada.
Täällä ei ole hanoja, baarijakkaroita tai hämyistä pubitunnelmaa. Täällä kaikki tapahtuu suorassa auringonvalossa ja mittakaavassa, joka vetää hiljaiseksi. Oktoberfest ei tälle pärjää.
Perheenisät tallustavat myymäläteltasta hikikarpalot otsalla, vetäen perässään maitokärryjä. Kärryjen pohja ei petä, vaikka kyydissä on kymmeniä litroja valkoista kultaa – ei pienissä purkeissa, vaan järeissä laatikoissa ja pönkissä, jotka riittävät ruokkimaan puolijoukkueen teltan suojissa. Maitokärryjen muovisten pyörien tasainen kolina ja ryminä sora-alustalla on kuin tämän kerran kesässä syntyvän väliaikaisen kaupungin puolivirallinen hymni.
Suuressa ravintolakatoksessa pitkien puupöytien ääressä käy kuhina. Aurinko siivilöityy valkoisen kankaan läpi ja värjää kaiken kalpeaksi. Miehet istuvat vierekkäin, pyyhkivät pölyä kasvoiltaan ja nostavat huulilleen muovimukin. Muki on kevyt ja arkinen, mutta sen sisällä oleva juoma on jäätävän kylmää, suoraan meijeriauton tankista pumpattua nestettä. Kun se valuu kurkusta alas maailman helteen polttaessa, miesten silmiin syttyy sama tuttu ilme. Se on seurojen oma hiljainen rituaali. Ei puheita, ei maljanostoja – vain tyytyväinen huokaus, muovimukin kopsahdus pöytään ja huulille jäänyt valkoinen viiva, joka kertoo, että täällä suviseurojen terasseilla on onnellisia ihmisiä.
Ajoin eilen itsekin Kauhavalle katsomaan tuota menoa. Halusin nähdä sen viimeinkin omin silmin, ja tuo hikinen matka kannatti. Iltayöstä kotiin saavuttuani join kotona tuopin Arlan Onnellisten lehmien maitoa. Pitkään arastelin ottaa kylmän Pilsner Urquellin.
Matkailu avartaa.
Tähän sopii kyllä loppumusiikiksi Beatlesin Rubber Soulin ajaton helmi In my Life.
Juklkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti