keskiviikko 8. heinäkuuta 2026

Rousseaun ajatuskoe - taustat ja seuraukset. vol 1. Mistä oikein oli kyse?


Meidät on opetettu uskomaan kauniiseen filosofiseen satuun. Kun Jean-Jacques Rousseau kirjoitti kuuluisat sanansa – ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa” – me opimme pitämään häntä vapauden ja tasa-arvon suurena puolustajana. Mutta entä jos asia onkin täysin päinvastoin? Entä jos Rousseau olikin modernin poliittisen mielikuvituk-semme suurin vangitsija, joka heitti häkkimme avaimen menemään?



Harva muistaa – tai onko meille koskaan edes kerrottu – että ennen nousuaan filosofien kaanoniin Jean-Jacques Rousseau oli Pariisissa epäonnistunut säveltäjä ja hylätty musiikkiteoreetikko. Kun hänen matemaattinen nuottijärjestelmänsä torjuttiin ja oopperauransa loppui plagiointisyytösten vuoksi, niin Rousseau löysi pelastusrenkaakseen Dijonin akatemian esseekilpailun. Musiikin sijaan hän alkoi "säveltää" historianfilosofiaa. Hän loi teatraalisen, puhtaan mielikuvituksellisen ajatusrakennelman, jonka länsimainen yleisö nieli myöhemmin kritiikittä ja suuren kunnioituksen vallassa.



David Graeberin ja David Wengrow’n teos Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia paljastaa, mitä tässä esseekilpailussa todellisuudessa tapahtui. Euroopan valistusaika ei syntynyt eurooppalaisten kabinettien tyhjiössä. Parhaat ideansa vapaudesta valistusfilosofit saivat nimenomaan uuden maailman ja vanhan Euroopan kohtaamisesta – ideoiden kolumbiaanisesta vaihdosta. Tämän älyllisen murroksen sytykkeenä toimi paroni Lahontanin uraauurtava tuotanto. Hänen teoksensa esittelivät Euroopalle jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut odottaa: irokeesifilosofian ja wendat-kansan sivilisaatio- ja uskontokritiikki, jonka kirkkaimpana äänenä loisti päällikkö Kondiaronk. Heidän puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa jättivät aikansa sivistyneimmät jesuiitat sanattomiksi.



Rousseau kuitenkin otti tämän Kondiaronkin luoman ja Lahontanin välittämän radikaalin, vapaan ja loogisen kritiikin ja vääristi sen kolmanteen potenssiin. Turhautuneen säveltäjän kynästä syntyi tuhoisa älyllinen kerrannaisvaikutus. Kyseessä ei ollut kuitenkaan tietoinen salaliitto, vaan oman katkeruuden ja teatraalisuuden ajama retorinen ansa: Rousseau tuli luoneeksi kumulatiivisen ajatusrakennelman, jossa jokainen uusi väite rakentuu suoraan edellisen päälle – vahvistaen ja moninkertaistaen edeltävän vääristymän voiman. Tämä harha valettiin lopullisesti muotoonsa hänen vuoden 1755 teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperästä ja perusteista (Discours sur l’origine et le fondement de l’inégalité parmi les hommes). Missä Rousseau ei onnistunut musiikin keinoin, siinä hän onnistui ”kaunokirjallisin” keinoin: tuo suppea, mutta räjähdysherkkä essee lumosi koko Euroopan ja lukitsi länsimaisen historianfilosofian näihin päiviin saakka.



Tämä petos eteni seuraavissa loogisissa vaiheissa:


Ensimmäisessä potenssissa Rousseau riisui uuden maailman ajattelijoilta poliittisen älyn. Hän kesytti heidän purevat argumenttinsa luomalla myytin viattomasta ”jalosta villistä” – lapsenomaisesta luonnonlapsesta, joka eli tasa-arvossa vain siksi, ettei osannut ajatella muuta.


Toisessa potenssissa tämä kuvaileva valhe muutettiin vääjäämättömäksi historian ansaksi. Kun alkuperäiskansojen edustajat sanoivat eurooppalaisen sivilisaation, rahanvalon ja kirkon hierarkioiden olevan huono poliittinen valinta, Rousseau käänsi sen muotoon: se on vääjäämätön historian kehitysvaihe. Radikaali sivilisaatio- ja uskontokritiikki kesytettiin osaksi länsimaista historianäkemystä surulliseksi saduksi viattomuuden menetyksestä.


Kolmannessa potenssissa petos sulkeutui meidän häkiksemme. Koska menneisyys oli Rousseaun mukaan vain tietämätöntä viattomuutta ja nykyinen sivilisaatio on pakollinen ansa, me nykyihmiset olemme menettäneet poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen yhteiskunta vaativat aina poliisivaltiota, alistumista, byrokratiaa ja hierarkioita.



Me elämme epäonnistuneen säveltäjän luomassa mielikuvituksen vankilassa, jossa vaihtoehtoja ei ole. Mutta entä jos koko laskelman pohja onkin empiirisesti väärä?



Tässä kirjoitussarjassa tullaan purkamaan tämän petoksen osat. Seuraavissa osissa tarkastelemme, kenen äly Euroopassa todellisuudessa varastettiin, miten radikaali uskontokritiikki haastoi länsimaisen moraalin ja miten moderni tutkimus murentaa Rousseaun dogmit. Lopulta kysymme sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen: millainen voisi olla uusi maailma Rousseaun harhojen jälkeen?



Loppumusiikiksi käy vaikkapa Jean-Philippe Rameaun Danse des Sauvages (oopperasta Les Indes galantes).



maanantai 6. heinäkuuta 2026

Moderni etätyö ja Kustaa Vilkunan opit kohtaavat

Maaseutu ei ole vain menneisyyden nostalgiaa tai kuihtuvaa periferiaa, vaan uuden, globaalisti kiinnostavan murroksen näyttämö. Maaseudulle muuttaa nyt pragmaattisia ihmisiä, jotka yhdistävät perinteisen talkoohengen ja modernin riippumattomuuden. Syntyy uusien kylien maaseutu, joka haastaa urbaanin elämäntavan sitoutumatta vanhoihin poliittisiin ideologioihin.



Maaseudusta puhutaan usein joko menneisyyden haikeana muisteluna tai kuihtuvina syrjäseutuina. Samaan aikaan horisontteja täytetään sieluttomilla tuulimyllyviidakoilla. Maaseudulla on kuitenkin käynnissä hiljainen ja orgaaninen murros. Maaseudulle muuttaa uusia ihmisiä, jotka eivät hae sieltä tyhjää eksotiikkaa tai idealistisia äärimmäisyyksiä, vaan arjen aitoa itsekunnioitusta. Syntyy uusien kylien maaseutu.



Tämä uusi ilmiö poikkeaa merkittävästi menneiden vuosikymmenien aatteellisista vaihtoehtokylistä tai eko-erakkoudesta. Nämä uudet muuttajat eivät sitoudu mihinkään tiettyyn väriin, ideologiaan tai utopiaan. Kyse on pragmaattisista, samanhenkisistä ihmisistä, jotka hakeutuvat samoihin paikkoihin löytääkseen luonnonmukaisemman ja rauhallisemman elämänrytmin. He tuovat mukanaan uudenlaista kyläyhteisön henkeä, joka rakentuu yksinkertaiselle perusajatukselle: viihtymiselle ja toisten auttamiselle.



Se on samalla visio, jolla on vahva kansainvälinen ilme ja vetovoima. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa puhutaan jo laajasti neo-ruralismista, eli uudenlaisesta maaseutulaisuudesta. Globaali trendi osoittaa, että ihmiset ympäri maailmaa etsivät ulospääsyä suurkaupunkien sieluttomasta betoniviidakosta. Suomella on tässä liikkeessä harvinainen etu: meillä villi luonto, puhdas vesi ja toimiva, moderni infrastruktuuri kohtaavat tavalla, josta täyteen ahdetun Keski-Euroopan asukas voi vain haaveilla. Suomalainen maaseutu ei olekaan enää periferiaa, vaan globaali luksustuote, joka herättää laajaa kiinnostusta rajojemme ulkopuolellakin.



Uusi itsenäisyys ei tarkoita sähköverkosta irtautumista tai teknologian vastustamista, vaan sen valjastamista omaan hallintaan. Nämä uudet kyläläiset voivat sulkea tietokoneensa etätyöpäivän päätteeksi satelliittiyhteyden päässä ja siirtyä suoraan käytännön töihin. Heille moderni korkeateknologia ja perinteiset taidot eivät ole toistensa vastakohtia, vaan työkaluja saman päämäärän – vapauden – saavuttamiseksi. Kun uudet kyläläiset ryhtyvät yhdessä toimeen, talkoohenki ja naapuriapu heräävät eloon tavalla, josta akateemikko Kustaa Vilkuna kirjoitti klassikkoteoksessaan Isien työt. 



Vilkunan kuvaama vuotuinen ajantieto ja käytännön töiden kiertokulku on näille yhteisöille uusi pyhä asia. Kyse ei ole museonpitoon rinnastettavasta romantiikasta, vaan elävästä arjen realismista, joka on samalla modernia kiertotaloutta. Uusissa kylissä kalliita työkoneita, aurinkosähköjärjestelmiä tai yhteisöpuutarhoja voidaan hallinnoida digitaalisilla alustoilla, mutta itse työ tehdään yhdessä lapiolla ja kirveellä. Naapuriapu on muuttunut tehottomasta hyväntekeväisyydestä moderniksi jakamistaloudeksi, joka luo alueellista kriisinkestävyyttä ja omavaraisuutta. Polttopuiden tekeminen, puutarhan hoitaminen ja yhteiset kunnostustyöt ovat sitä aitoa maaseudun pääomaa, jossa ihmisen arvo mitataan hänen tekojensa ja kättensä jäljen kautta, ei digitaalisen suunsoiton määrällä.



Tämä kehitys on poliittisille puolueille suuri pähkinä purtavaksi. Maaseudun perinteiset valtapoliitikot varmasti pitäisivät tämän uuden maaseutuliikkeen elinvoimasta ja yhteisöllisyyden ylistyksestä. He olisivat kuitenkin syvästi harmissaan, sillä he huomaisivat nopeasti, että tämän uuden liikkeen pääomaan on vaikea päästä käsiksi. Nämä uudet kyläyhteisöt ja heidän itsenäinen elämänmuotonsa eivät ole kahlittavissa minkään ideologian käyttöön. He ovat vapaita ihmisiä, jotka luovat omaa globaalisti kiinnostavaa tulevaisuuttaan.



Uusien kylien maaseutu voi osoittaa, että paluu luonnonmukaisempaan ja säästeliäämpään elämäntapaan ei ole taantumista, vaan tulevaisuuden rakentamista. Se on terve ja levollinen vastaisku digitaaliselle hätiköinnille ja sähköä syöville datakeskuksille, joihin urbaani nykyihminen on itsensä kahlinnut. Kun ihminen löytää ilolla paikkansa maaseudun rauhasta ja ryhtyy yhdessä naapurin kanssa työhön, ajallisuuden hetkellinen kohina vaimentuu. Jäljelle jää olennainen: maa, työ ja aito yhteisö. 



Uusi maailma voikin löytyä lähempää kuin uskommekaan.



Julkaisun kuva on tehty teköälyn avulla. Sovellus Picsart.




torstai 2. heinäkuuta 2026

Pesäpallo 2.0 – Suojeluskuntien sota-algoritmi droonien aikakaudella


Suomalaisella urheilulla on poikkeuksellisen pragmaattinen, kurinalainen ja sotilaallinen historia. Kun Lauri ”Tahko” Pihkala 1920-luvulla kehitti pesäpallon, kyseessä ei ollut mikään kevyt, viihdyttävä kesäpeli, vaan suojeluskuntien virallinen urheilumuoto. 


Pesäpallon perimmäisenä tarkoituksena oli tukea ja simuloida jalkaväen silloista taistelutaktiikkaa: pallonheitto oli kranaatinkantamaa, pesältä toiselle syöksyminen rintamahyökkäystä suojaisesta montusta toiseen, ja pelinjohtajan viuhka toimi salattuna linjakomennusten välityksenä ennen kenttäpuhelimien ja radiolaitteiden aikaa. Kentillä haavoituttiin, pelaaja poltettiin ja palattiin takaisin kotiin. Se oli sota-algoritmi naamioituna urheiluksi, jonka jokainen liike palveli rintaman tarpeita.

Tätä Pihkalan sota-oppia voi tietenkin arvioida hyvässäkin mielessä: se vauhditti nuoren kansakunnan fyysistä kuntoa, opetti yhteistyötä ja loi strategista kurinalaisuutta, mutta rintaman todellisessa tulikasteessa asiat muuttuivat monimutkaisemmiksi ja traagisemmiksi.

Voi olla, että urheilukentiltä tuttu etenemisen palo johti synkkiin tilastoihin. rohkeimmat pesäpallosankarit ja nuoret reservinupseerit hakeutuivat vaistoillaan aina kaikkein vaarallisimmille paikoille etulinjaan. He halusivat olla ensimmäisinä etenemässä, aivan kuten olivat oppineet pesäväleillä tekemään, minkä vuoksi heitä myös kaatui suhteettoman paljon.

Sota ei myöskään ollut pelkkää urheilullista sankaruutta tai Pihkalan ihannoivaa kollektiivista kuria. Sotapsykologia on näyttänyt toteen, että suuri osa rivimiehistä ampui kriisissä vaistomaisesti ohi tai suoraan ilmaan. Se kaikkein raskain, synkin ja raa’an työn tekeminen jäi aina muutamien säälimättömien spesialistien harteille, jotka kykenivät siihen ilman lamaannuttavia omantunnontuskia. Urheilukentän sankarit juoksivat, mutta historian verisen työn tekivät toiset miehet.

Herääkin kysymys, miksi me suomalaiset valmistaudumme edelleen joka ikinen kesä sotiin, joita käytiin 1930-luvulla jalkaväen taktiikoilla? Nykyinen maanpuolustus, geopoliittinen tilanne ja maailmanpolitiikka ovat muuttuneet täysin, joten eikö myös kansallispelimme olisi jo korkea aika käydä läpi elektroninen ja strateginen päivitys?

Modernissa Pesäpallo 2.0 -versiossa suojeluskuntien vanha taistelumalli korvattaisiin droonisodankäynnin ja kyberstrategian vaatimuksilla. Lukkari ei enää vain syöttäisi palloa, vaan hän toimisi kuin elektronisen sodankäynnin häirintäjärjestelmä, joka yrittää sekoittaa vastustajan signaalin ja sensorit ilmatilassa. Lyöjät olisivat lennokkien ohjaajia, ja itse pallo kuvattaisiin autonomisena droonina, joka yrittää iskeä maassa etenevät yksiköt eli juoksijat kuoliaaksi ennen kuin he ehtivät turvaan elektroniselle latausasemalle eli pesälle. Pelinjohtajan viuhka puolestaan edustaisi salattua satelliittiyhteyttä, jolla ohjataan kentällä liikkuvia autonomisia robotteja ohi vastustajan linjojen.

Absurdiahan tämä kaikki loppujen lopuksi on. Mutta niin, mikäpä tässä maailmassa ei olisi absurdia? Vanhan viisauden mukaan kaikki mikä vahvistaa, ei tapa – mutta mitä tekee se kaikki, mikä ei tapa vaan pelkästään absurdisoi meitä? Kaikki absurdi ei tapa, eikä kaikki absurdi ole edes pahasta. On tietenkin olemassa absurdia, joka on pahasta, mutta pesäpallo on absurdia, joka on pelkästään suomalaista.

Monenlainen asia tässä maailmassa on tietenkin turhaa ja vanhentunutta, mutta kun suomalaista järjestelmää oikein ruoditaan, ei pesäpallokaan sitä ole. Vaikka sen taktiikka nojaa menneisiin menneisiin sodankäyntitaitoihin, peli ansaitsee ehkä lopulta synninpäästön.


Julkaisun kuva tehty tekoälyn avaulla, Sovellus Picsart.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2026

Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin — Agricolan perikunta. vol 3.

 

                                                        

Vuonna 1920 brittiläiset matemaatikot ja poliitikot kehittivät ovelan juonen, jonka tarkoituksena oli torpedoida ja eliminoida Irlannin itsenäisyysliikkeen, Sinn Féinin, nousu. He loivat monimutkaisen siirtoäänivaalijärjestelmän (PR-STV). Irlantilaiset nielaisivat syötin, ja he rakastavat tätä järjestelmää tänäkin päivänä pitäen sitä parhaana ja maailman demokraattisimpana.

 

Kaiken taustalla piilee kuitenkin synkkä totuus, joka tekee järjestelmästä poikkeuksellisen vaarallisen. Se ei nimittäin toimi hyvällä tahdolla eikä pyhällä hengellä tai ylevällä yhteistyöllä, vaan se tarjoaa täydellisen työkalun ihmisen alhaisimmille perusvieteille.


Järjestelmä valjastaa ja antaa mahdollisuuden ihmisen negatiiviselle toiminnalle: kateudelle, kiusaamiselle ja halulle pelata toinen ulos. Se on vaalitapa, jossa vahvin voima ei ole oman suosikin valitseminen, vaan inhokin tietoinen ja kylmä eliminointi. Kyse on kaksoisäänestämisestä.


Ja nyt tämän saman, alun perin sabotaasiksi luodun vaalijärjestelmän, on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous päättänyt kaikessa hiljaisuudessa tuoda omien piispojensa ja arkkipiispansa valintaan.


Siirtoäänivaalissa perinteinen poliittinen logiikka nimittäin kääntyy päälaelleen. Vanhassa kahden kierroksen vaalissa usean ehdokkaan asettaminen samasta leiristä oli kohtalokasta, koska he söivät toistensa ääniä. Uudessa järjestelmässä useampi ehdokas samassa rintamassa onkin paras tapa maksimoida leirin kokonaisäänipotti. 


Eri sävyiset ehdokkaat imuroivat ääniä laajalta rintamalta, ja kun häntäpään ehdokkaat vuorollaan putoavat, heidän äänensä kasautuvat kurinalaisesti kakkos- ja kolmossijoilla leirin pääehdokkaalle. Tämä tekee vaalikentästä armottoman shakkilaudan, jossa maltillinen keskitien ehdokas jää helposti "väliinputoajaksi".


Samoin ennalta suosituin ehdokas voidaan kylmästi pelata ulos. Kun äänestäjäkunta polarisoituu kahteen vahvaan ääripäähän, keskitien kulkija ei saa taakseen riittävän suurta uskollista ykkösäänien blokkia. Hän putoaa kisasta liian aikaisin, ja hänen äänensä vapautuvat muiden käyttöön – usein pelkästään siksi, että hänen kannattajansa haluavat epätoivoisesti estää vastakkaisen laidan voiton.


Kirkon päättäjät uskoivat luoneensa järjestelmän, joka pakottaa sopuun ja sillanrakennukseen. Todellisuudessa he toivat kirkon ytimeen kylmän taktisen aseen, joka ei mittaa kannatusta, vaan tehokkainta mahdollista vastustajan eliminointia.


Tämän uuden ja arvaamattoman vaalitavan suurin teologis-poliittinen paradoksi on siinä, että se voi avata takaoven aivan muulle kuin kirkon viralliselle enemmistölinjalle. Se tekee täysin mahdolliseksi sen, että tulevissa vaaleissa Turun arkkihiippakun-taan tai muihin avautuviin piispanistuimiin valitaankin henkilö, joka edustaa perinteistä virkakäsitystä. Tämä voi tapahtua sellaisten äänestäjien kakkos- ja kolmosäänillä, jotka eivät itse edes jaa kyseistä teologiaa, vaan halusivat vain tietoisesti eliminoida liberaalimman kärkiehdokkaan.


Myöhemmin syksyllä Agricolan perikunnan yhdessä kirjoituksessa paneudutaan tulevien vuosien vaalishakin raakaan matematiikkaan ja mekanismiin. Teemme myös simulaation, jossa tarkastelemme aivan oikeilla nimillä yhtä mahdollista tulevaa skenaariota vuoden 2026 näkökulmasta. Katsomme tarkemmin sitä uskomatonta paradoksia, miten selvä ennakkosuosikki voi saada jopa 45 prosenttia kaikista ykkösäänistä, ja tulla silti monivaiheisen siirtoketjun kautta kylmästi pelatuksi ulos.


Kirjoituksen loppukevennykseksi  sopii Ennio Morriconen hyytävän nerokas teos ”Man with a Harmonica” elokuvasta Huuliharppukostaja.

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avvulla. Sovellus Picsart.

tiistai 30. kesäkuuta 2026

Ribbentropko olympijäillä?

                                    

Urheiluhistoria, Jääkiekkohistoria, Olympiahistoria, Joachim von Ribbentrop, Schwarzwald 1916 Berliini 1916, Ottawa Silver Seven, Stanley Cup, LIHG, myytit

Moderni tiedonvälitys ja sosiaalisen median uutisvirta osaavat toisinaan rakentaa odottamattomia siltoja historian ja nykypäivän välille. Ajatuksenjuoksu tämän artikkelin takana sai alkunsa viime sunnuntaina Facebookissa, kun vastaan tuli ryhmäjulkaisu, jossa jaettiin Waffen-SS-upseerina ja Suomessakin Lapin rintamalla palvelleen Rudolf von Ribbentropin kuolinilmoitus. Rudolf seurasi sodan jälkeen urallaan isänsä jalanjälkiä päätyen johtotehtäviin tunnettuun Henkell-kuohuviiniyhtiöön. Vain hetkeä aikaisemmin seurantaan olivat tarttuneet tuoreimmat uutiset NHL-draftin kuumimmista puheenaiheista ja vellovista spekulaatioista pelaajakaupoista, kuten Elias Petterssonin mahdollisesta siirrosta ulos Vancouver Canucksista.



Kun nämä kaksi maailmaa – natsijohtajan pojan kuohuviiniperintö ja Pohjois-Amerikkalaisen jääkiekon lumo – kohtasivat ajatuksissa, mieleeni tuli heti eräs erittäin itsepintainen huhu, joka kiertää yhä edelleen tietyissä piireissä. Se liittyy Rudolfin isään, Joachimiin: olisiko nuori Joachim von Ribbentrop voinut olla mukana ja pelata vuoden 1916 olympiakisoissa? Nuori Ribbentrophan oli itsekin ennen ensimmäistä maailmansotaa Kanadassa nimenomaan saksalaisen viini- ja kuohuviiniteollisuuden asioita edistämässä – ja samalla luistelemassa paikallisilla jäillä.



Rideau-hallin loisto ja olympiahuhu


Talvella 1914 Ottawan Rideau-hallin ulkojää kimmelsi iltapäivän matalassa auringossa. Luistimen terät viiltivät jäätä, ja luitelijoiden nauru kaikui kuulaassa pakkasilmassa. Joukon keskellä viiletti pitkä, urheilullinen ja moitteettomasti käyttäytyvä nuori saksalaismies. Hän oli Joachim von Ribbentrop – paikallisten tuttujen kesken pelkkä ”Rib,” viininmaahantuoja, jonka elegantti taitoluistelu Minto Skating Clubilla oli jo tehnyt vaikutuksen kaupungin seurapiireihin. Hän pelaili myös jääkiekkoa, tuota kanadalaisten kansallista intohimoa, sulautuakseen osaksi uutta ympäristöään. Myöhemmin, historian hämärtyessä ja toisen maailmansodan jälkipyykissä, näistä Ottawan talvista syntyi sitkeä urheilumyytti. Erilaisissa piireissä alkoi kiertää kiehtova huhu: olisiko tämä historian synkkä hahmo voinut pelata vuoden 1916 Berliinin olympialaisissa?



Väitteelle oli olemassa todellinen historiallinen tausta, sillä vuoden 1916 Berliinin kesäolympialaisten yhteyteen oli virallisesti suunniteltu erillistä Schwarzwaldin talviurheiluviikkoa (Winter Sport Woche). Helmikuulle kaavaillun viikon ohjelmaan oli valittu myös jääkiekko. Vaikka suursota peruutti kisat, tästä Schwarzwaldin konseptista tuli suora esikuva ja perusta sille, että historian ensimmäiset viralliset talviolympialaiset järjestettiin lopulta vuonna 1924 Ranskan Chamonix’ssa.



Jos maailmanpalo ei olisi syttynyt, olisiko Ribbentrop voinut luistella olympiajäille?

Teoreettinen silta tälle olisi voinut rakentua ainoastaan hänen saksalaisen passinsa kautta, sillä Kanadan joukkueeseen ulkomaalaisella ei ollut mitään asiaa. Jos Nykyperskektiivistä katsoen Saksan keisarikunta olisi isäntämaana halunnut laajentaa pelaajarinkiään ja etsinyt riveihinsä ”pohjoisamerikkalaisen pelityylin” tuntevia miehiä, katseet olisivat periaatteessa voineet kääntyä Atlantin taakse.



Tarkastelu on lähtökohdiltaa todella koominen ja sen olettamateoreettinen silta kuitenkin sortuu Saksan oman jääkiekon todellisuuteen. Keisarikunnassa pelattiin 1910-luvun alussa jo yllättävän edistynyttä ja organisoitua jääkiekkoa, jota hallitsivat Berliinin loisteliaat seurat. Lajia hallitsi suvereenisti Berliner Schlittschuhclub (BSC), joka voitti Saksan mestaruudet vuosina 1912–1914. Kovimman vastuksen sille tarjosi paikalliskilpailija SC Charlottenburg. Nämä joukkueet pelasivat säännöllisesti kansainvälisiä otteluita ja muodostivat Saksan maajoukkueen rungon. Kanadassa ulkojäillä viilettävä harrastelija oli Berliinin tiukoille urheilupiireille täysin tuntematon suuruus, eikä Ribbentropin pelitaso olisi riittänyt haastamaan kotimaansa todellisia huippupelaajia.



Pohjois-Amerikan etumatka ja Euroopan ensiaskeleet


Vaikka Euroopassa otettiin 1910-luvun alussa ensimmäisiä organisoituja askeleita – järjestettiinhän maanosan ensimmäinen kansainvälinen jääkiekkoturnaus, LIHG:n EM-kisat, Sveitsin Les Avantsissa jo tammikuussa 1910 – oli pohjoisamerikkalainen jääkiekko silti valovuosia edellä. Kanadassa peli oli jo ammattimaistunut ja synnyttänyt legendaarisia dynastioita, kuten Ottawa Silver Seven (virallisesti Ottawa Hockey Club). Joukkue hallitsi ja puolusti herruuttaan useissa haasteotteluissa vieden historian havinoissa Stanley Cupin nimiinsä peräti neljänä peräkkäisenä kautena vuosina 1903–1906].



Tämä arvostettu mestaruuspokaali, Stanley Cup, oli lahjoitettu kenraalikuvernööri Lordi Stanleyn toimesta jo vuosina 1892–1893 edistämään Kanadan amatööri-jääkiekkoa. Kehitys Atlantin takana eteni muutenkin hurjaa vauhtia juuri noina vuosina, sillä Pohjois-Amerikan nykyinen pääsarja, NHL (National Hockey League), perustettiin loppuvuodesta 1917. Se syntyi siis vain vuosi sen jälkeen, kun kuudennen olympiadin kisat Berliinissä oli alun perin ollut tarkoitus järjestää.



Kahden eri planeetan välistä matkustusta


Myytti Kanadan tai kanadalaisten pelaajien osallistumisesta Schwarzwaldin turnaukseen kaatuu myös virallisiin ja logistisiin faktoihin. Kanada ei ollut tuolloin edes kansainvälisen jääkiekkoliiton edeltäjän LIHG:n jäsen, eikä maata oltu siksi edes kutsuttu näille talviviikoille. Vaikka kutsu olisikin tullut, matkustaminen Atlantin yli oli tuon ajan puitteissa käytännössä kuin kahden eri planeetan välillä liikkumista.

Jos kuu olisi nykypäivänä asutettu, sinne matkustaisi moderneilla huippulaitteilla nopeammin kuin 1910-luvulla matkustettiin Lontoosta New Yorkiin (tuon ajan nopeimmilla höyrylaivoilla matka kesti ennätysvauhdillakin lähes 5 päivää, tavallisilla aluksilla reilun viikon). Kokonaisen joukkueen laivaaminen viikoiksi valtameren yli pelkän lyhyen näytösturnauksen vuoksi oli taloudellisesti ja ajallisesti täysin mahdoton yhtälö. Ribbentrop ei siis olisi voinut luistella olympiajäillä siksikään, että kanadalainen kiekkokulttuuri pysyi tiukasti omalla mantereellaan.



Miksi myytti jäi elämään?


Tämän myytin synty on oppikirjaesimerkki siitä, miten ihmismieli kaipaa tarinoita ja draamaa historian kuivien faktojen rinnalle. Ensinnäkin myytti rakentui todellisten palasten varaan: Ribbentrop asui todistetusti Kanadassa, luisteli ja pelaili siellä jääkiekkoa ja Berliinin kisoihin oli todella tulossa jääkiekko. Kun nämä itsessään todet palaset yhdistettiin, syntyi houkutteleva mutta virheellinen olettamus suorasta olympiahaaveesta.



Toiseksi tarinaa ruokki vahvasti populaarihistorian taipumus "jossitteluun" ja haluun inhimillistää historian suurimpia konnia. On psykologisesti kiehtovaa etsiä käännekohtia, joissa maailmanhistoria olisi voinut ottaa toisen suunnan – aivan kuten pohditaan Adolf Hitlerin hylättyjä taideakatemiahakemuksia tai Reinhard Heydrichin viulunsoittoa. Ajatus siitä, että Ribbentropista olisi voinut tulla natsidiplomaatin sijaan olympiaurheilija, tarjoaa lohdullisen "mitä jos" -skenaarion.

Myytin leviämistä auttoi myös brittiläisen ja kanadalaisen median värikynä sodan aikana ja sen jälkeen. Paikallislehdissä muisteltiin kaiholla sitä "mukavaa saksalaista nuorukaista", joka oli tanssinut kaupungin tyttärien kanssa ja luistellut Ottawan jäillä. Vuosikymmenten saatossa nämä anekdootit paisuivat suusta suuhun kulkiessaan harrastelupeleistä "olympiatason valmiudeksi". 



Lopulta tarinaa tuki Ribbentropin oma, läpikorruptoitunut imago: hän oli äärimmäisen turhamainen snobi, joka korosti aina kosmopoliittisuuttaan ja urheilullisuuttaan. Tällainen profiili veti puoleensa legendoja, jotka nostivat hänen kykynsä myyttisiin mittasuhteisiin.



Lopulta spekulaatiolta loppui aika. Elokuussa 1914 maailma suistui raiteiltaan. Olympiaunelmat ja talviurheiluviikot pyyhkiytyivät pois, kun ensimmäinen maailmansota syttyi. Jääkiekkokaukaloiden sijaan Ribbentrop pakkasi laukkunsa, pakeni Kanadasta New Yorkin kautta takaisin Eurooppaan ja puki ylleen husaarin univormun.



Vuoden 1916 olympialaisia ei koskaan järjestetty. Jääkiekko ei saanut Berliinin tai Schwarzwaldin jäitään, eikä nuoresta saksalaisesta kuohuviinikauppiaasta tullut olympiaurheilijaa. Hänen nimensä kirjoitettiin historiankirjoihin suurin ja synkin kirjaimin aivan muilla areenoilla kuin urheilukentillä. Myytti Ribbentropista olympiajäillä jäi elämään vain haaveelliseksi jossitteluksi.



Ja tämä kappale lienee ainoa oikea valinta tähän yhteyteen: Les Patineurs.


Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2026

Lakeuden valkoinen Oktoberfest.

                     

Mitä tapahtuu, kun suomalaisen suurtapahtuman osallistuvien jano sammutetaan alkoholivapaasti. Siinä missä maallinen festarikansa kokoontuu pienpanimo-oluiden ja viinilasillisten äärelle, herätysliikkeen sydämessä todellinen luksus on paksun kermakerroksen peittämässä aidossa laidunmaidossa. Tämä raportti vie lukijan suoraan Pohjanmaan helteisen, keinotekoisen  kesäkaupungin ytimeen, jossa erikoisvalmisteisten meijeriautojen armada pitää huolen siitä, ettei kenenkään kurkkua kuivaa. Lopulta kotiin palaava matkaaja joutuu itsekin toteamaan, että reissussa tarttunut maitohuuma muuttaa tavan katsoa maailmaa ja sen kylmiä juomia.

 

Lauantai-illan hämärtyessä Pohjanmaan lakeuksilla sauna on kuumana. Kiukaan rätistessä miehet istuvat vilvoittelemassa kuistilla, mutta kenenkään kädessä ei sihahda kylmä oluttölkki. Tässä maailmassa viikonlopun kruunu ja se kaikkein rumin, raskain nautintoaine löytyy keittiön jääkaapista – omassa lasipullossaan, suoraan tilalta haettuna. Se on aitolaidunmaitoa. Käsittelemätöntä, pastoroimatonta ja homogenoimatonta. Se on lestadiolaisten omaa portteria, porukan kovinta hifi-kamaa.

 

Kaupan siniset ja ykkösmaidot kuitataan täällä halveksuvasti "tiskivedeksi" tai "siniseksi maidoksi". Niillä vain sammutetaan lasten jano arkena. Mutta kun viikonloppu koittaa ja työmies haluaa rentoutua, pöytään nostetaan paksun kermakerroksen peittämä, täyteläinen aito maito. Se kaatuu lasiin raskaana ja jähmeänä, jättäen lasin reunoihin valkoisen, rasvaisen kalvon. Aivan kuten laadukas imperial stout jättää jälkensä tuopin kylkeen.

 

Tämän juoman äärellä hifistellään hartaudella. Miehet pyöräyttävät lasia, maistavat ja nyökkäävät painokkaasti. ”Tämä on kesäkuun alun erää. Lehmät päässeet tuoreelle apilalle, sen huomaa heti makeudesta”, joku analysoi, ja muut myötäilevät kuin parhaatkin viinisommelierit. Seuraavaksi vertailun kohteeksi nousevat paikalliset tuottajat: kenen tankista saa pitäjän kylmimmän ja rasvaisimman satsin, ja kenen luo kannattaa ajaa tonkan kanssa pidempikin matka.

 

Sama intohimo ja mittakaava moninkertaistuu, kun sydänkesän aurinko alkaa paahtaa peltikattoja ja tuhansia asuntovaunuja lestadiolaisten suviseuroissa. Jumalan lapset kokoontuvat täydellisen järjestyksen keinotekoisessa kesäkaupungissa. Pöly nousee harmaana pilvenä kentän ylle, kun leppeä tuuli käy lakeudelta. Se tuo välillä muassaan hieman niitetyn heinän toffemaista tuoksua, joka sekoittuu hernekeiton ja paistettujen räiskäleiden tuoksuun. Keskellä tätä valtavaa ihmisvaltamerta seisoo suviseurojen ruokahuollon hermokeskus – tuo erikoisvalmisteisten valkoisten maitorekkojen armada.

 

Täällä ei ole hanoja, baarijakkaroita tai hämyistä pubitunnelmaa. Täällä kaikki tapahtuu suorassa auringonvalossa ja mittakaavassa, joka vetää hiljaiseksi. Oktoberfest ei tälle pärjää.

 

Perheenisät tallustavat myymäläteltasta hikikarpalot otsalla, vetäen perässään maitokärryjä. Kärryjen pohja ei petä, vaikka kyydissä on kymmeniä litroja valkoista kultaa – ei pienissä purkeissa, vaan järeissä laatikoissa ja pönkissä, jotka riittävät ruokkimaan puolijoukkueen teltan suojissa. Maitokärryjen muovisten pyörien tasainen kolina ja ryminä sora-alustalla on kuin tämän kerran kesässä syntyvän väliaikaisen kaupungin puolivirallinen hymni.

 

Suuressa ravintolakatoksessa pitkien puupöytien ääressä käy kuhina. Aurinko siivilöityy valkoisen kankaan läpi ja värjää kaiken kalpeaksi. Miehet istuvat vierekkäin, pyyhkivät pölyä kasvoiltaan ja nostavat huulilleen muovimukin. Muki on kevyt ja arkinen, mutta sen sisällä oleva juoma on jäätävän kylmää, suoraan meijeriauton tankista pumpattua nestettä. Kun se valuu kurkusta alas maailman helteen polttaessa, miesten silmiin syttyy sama tuttu ilme. Se on seurojen oma hiljainen rituaali. Ei puheita, ei maljanostoja – vain tyytyväinen huokaus, muovimukin kopsahdus pöytään ja huulille jäänyt valkoinen viiva, joka kertoo, että täällä suviseurojen terasseilla on onnellisia ihmisiä.

 

Ajoin eilen itsekin Kauhavalle katsomaan tuota menoa. Halusin nähdä sen viimeinkin omin silmin, ja tuo hikinen matka kannatti. Iltayöstä kotiin saavuttuani join kotona tuopin Arlan Onnellisten lehmien maitoa. Pitkään arastelin ottaa kylmän Pilsner Urquellin.

Matkailu avartaa.

 

Tähän sopii kyllä loppumusiikiksi Beatlesin Rubber Soulin ajaton helmi In my Life.

 

Juklkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.