Mitä hääp sano? Barack...

Huomiset päivälehdet varmaankin sisältävät syvällisiä analyyseja koskien USA:n tulevan syksyn pressanvaalien demokraattien ehdokkaan Opama-barackin puhetta valitsijakokouksen päättyessä. 

Tänään asiasta on hyvin asiallisesti ja tiivistetysti kertonut tasavaltakunnan niin tasapuolinen ja asiallinen teksutaalitelevisio. Ja näin se kertoi:

Obama piti puheensa Denverissä  

Yhdysvalloissa demokraattien presidenttiehdokas Barack Obama piti odotetun puheensa puoluekokouksessa. Puheensa aluksi Obama hyväksyi virallisesti puolueen presidenttiehdokkuuden

Obama sanoi päättävänsä nykyisen presidentin George Bushin epäonnistuneen politiikan. Hän lupasi myös lopettaa Yhdysvaltain riippuvuuden ulkomaisesta öljystä 10 vuodessa. Puhetta Denverin jalkapallostadionilla seurasi 80 000 demokraattien jäsentä.  

Obaman puhetta pidetään tähänastisen vaalikampanjansa tärkeimpänä.


Joopa joo! Väittipä Opama myös edellämainitun lisäksi myös sen että hän palauttaa Jenkkilän kadotetun maineen johtavana ja vapautta vaalivana kansakuntana.
Kommentoimmepa näitä väitteitä lyhyesti ja listaamme ne näin:

1) Bushin epäonnistunut politiikka
2) Riippuvuus ulkomaisesta öljystä
3) Jenkkilän maine ja asema

1) Moisen asian toteamiseen ei tietystikään tarvitse olla nero eikä asia, ottamatta kantaa sen todenperäisyyteen, ole mitenkään uusi ja erikoinen asia. Ja onhan asia niinnkin, että millainen joukko, sellainen johtaja…
2) Opama ei tiedä mistä puhuu. Jos hänen teesinsä menee läpi joutuu Jenkkilä käymään läpi konsanaan kovemman rääkin mitä oli Kiinan kulttuuri-vallankumous. Opama jäänee kaikkien aikojen suurimmaksi populistiksi. Hitlerkin oli maltillisempi mies talousuudistuksissaan.
3) Opaman tulee ensin siivota takapihansa ennen kuin lähtee parantamaan muailmaa (Siis Baractamaan!). Jos mies saa kuriin kaksi sellaista terroristijärjestöä kuin Microsoft ja Monsanto niin hän nousee ihmiskunnan suurten joukkoon…

Hillaryn hillitty peräsuoli-taktiikka onkin sitten oma lukunsa. Toki tukensa Clintonit lupasivat mutta, mutta… Kovin on Hillaryssa samaa oloa kuin kaikkien aikojen jääprinsessa derkkulan Katarina Wittissä. Hain häneltä nimmarin edellisessä elämässäni turvatarkastajana Helsinki-Vantaalla… Todellinen jääprinsessa… Ja jos ei joku tiedä mitä peräsuoli-taktiikka tarkoitta niin perehtyköön Jack Londonin tuotantoon. Tämä peräsuolivertaus on mielenkintoinen sen yhtymnäkohdista Paavalin puheeseen seurakunnasta Krituksen ruumiina.  

Lyhyesti siis: Kerran ruumiinjäsenet halusivat nostaa kuninkaakseen jonkun joukostaa ja kaikki muut paitsi peräsuoli olivat sitä mieltä että päähän se kuningas on… Peräsuoli oli eri mieltä ja pani lakon pystyyn myrkyttäen koko ruumiin. Kopromissi (Em. sana ei ole painovirhe) oli sitten että kuninkaaksi oli pakko valita Peräsuoli.

Hillaryn puolustukseksi sanottakoon, että hän on tämän prosessin välikappale… 

Kaikki tiet vievät Roomaan - II tuotantokausi. Octavianus – melkoinen sheriffi.

Rooma-nimisen tv - sarjan toinen tuotantokausi menee parhaillaan nelosella. Julius Caesar on päästetty päiviltään ja on pesänjaon ja tasavallan lopun aika. Näyttämölle nousee nuori Gaius Octavius eli tulevava Imperator Gaius Octavianus Augustus eli keisari Augustus, tuo jouluevankeliumin mahtimies.

Sarja ei kaikessa tottele historiankirjoitusta mutta onhan se todella viehättävästi toteutettu. Missä hävitään muutamissa faktoissa, siinä voitetaan tilannekuvauksissa ja raa-assa naturalismissa. Pahin moka on siinä kun nuori Octavius oli muka Rooman kaupungissa Caesarin murhan aikana. Näinhän ei ollut… Hän oli Kreikan Apolloniassa jossa oli kaiketi ollut harjoittelemassa puheoppia. Toisen tuotantokauden toisen osan päätyttyä nuori Octavius (Hänestä tulee Octavianus myöhemmin) on matkalla Campanian maakunnassa jossa ryhtyi kokoamaan armeijaa isoenonsa Julius Caesarin vanhoista veteraaneista. Loppu on maailmanhistoriaa… Nuoren Octaviuksen toiminassa tapaamme jotain joka liittyy klassisiin politrukki-kuvauksiin. Politrukismistahan on puhuttu aikaisemmin tämän nettipäiväkirjan aikaisemmilla tuotantokausilla…

Nuori Octavianus ei ollut politrukki vaan suoraselkäinen imperaattori. Hän oli maailmanhistorian suurin “sheriffi”, järjestyksenpalauttaja. Hän oli Caesarin perinnön toimeenpanija ja mahtavan rauhanajan, poliittisen ja henkisen, toteuttaja-isä. Turhaan ei hänelle myönnetty arvonimeä AUGUSTUS. Ainoastaan suostuminen Antoniuksen proskriptio-suunnitelmaan (Caesarin murhaan sotkeutuneet tahot julistettiin etsintäkuulutetuiksi ja heidät sai/piti tappaa) tahrasi hänen mainettansa.

Caesarin murhan jälkeistä sekasortoa Italian kamaralla rauhoittaessaan joutui Octavianus myös vuosien 40-41 e.a.a. vaihteessa käydyn ns. Perusian sodan tapahtumien ratkaisijaksi. Tuo sotahan käytiin Umbriassa sijaitsevan Perusian kaupungin ympärillä. Octavianus piiritti kaupungin, ja valloitti sen väkirynnäköllä. Saavutettuaan voiton hän kukisti vastarinnan ankaralla kädellä. Hän päästi liittolaisensa Antoniuksen veljen ja vaimon menemään, mutta muut saivat verisenä tuntea hänen vihansa. Hän julisti ja panetutti toimeen lukuisia kuolemantuomioita, ja kun tuomitut pyysivät armoa tai esittivät lieventäviä asianhaaroja, hän keskeytti heidät lyhyesti sanoen: MORIENDUM EST. “On kuoltava”.  

Kovaa tekstiä se oli 22-vuotiaan miehen suusta. Vehkeilijöitä ja juonittelijoita kohtaan oli oltava leppymättömän kova. Ja juuri vehkeilyyn ja nilkkeilyyn, politrukkien ominaisuuksiin, olivatkin Rooman kansalaiset väsyneet, suorastaan ylen suuresti kyrsiintyneet. Tästä lähtien Italian kamara säästyikin sodalta yli sadan vuoden ajan. Rauhallisten olojen turvissa taloudellinen elämä virkosi uuteen kukoistukseen. Ihmiset saattoivat taas turvallisina tehdä laskelmia tulevaisuudesta ja säilyttää varmuuden siitä, että he ja heidän lapsensa saivat nauttia työnsä tuloksista. Luottamus palasi ja sen mukana taloudellinen kehitys suuntautui terveisiin uomiiin. Myös henkisessä mielessä Octavianuksen voitto oli olennaisen tärkeää. Rauhan aika loi ennennäkemättömän älyllisen valveutumisen. Taiteet kukoistivat ja inehmoissa heräsi valtava hengellinen kaipuu. Ajatella sai myös vapaasti. Koko Augustuksen maanpiiri odotti jotain. Olihan se toisaalta raakaa reaali-politiikkaa.

No mitenpä tämä kaikki sitten liittyy politrukki-kuvauksiin. Ajatelkaamme Italian kamaran rauhoitus ja Perusian sota vertauskuvallisesti älyllisenä taisteluna! Ajatelkaamme nuori Octavianus analogisesti ideologisena ja henkisenä suur-vapauttaja-sheriffinä. Sellaista kaivattaisiin juuri nyt, useita! Ehkä saamme kuin taikaiskusta niitä nähdäkin. “Moriendum est!” Nuo sanat ovat jälleen kaikuva monen tyyni-ilmeisen nuoren toimeenpanijan suusta. Ei silloin ketään fyysisesti tapeta — tulee vain loppu pelkoon perustuvalta hallitsemiselta ja nilkkiydeltä. Kuolemahan se kyllä on! Ei silloin enää päde pelko! Laulavat silloin nuoret inehmoiset kansainvälisellä kielellä: “We don’t need no politrucs, complications disappear.” Kukkaistytöt jakavat inehmoille kukkaisseppeleitä. Riitoja ja loukkauksia sovitaan, sietokyky kasvaa ja kauan latenttina ollut huumori puhkeaa kukkaansa. Jossain nurkissa ja umpikujissa lymyävät valtansa menettäneet. Ei heitä kukaan vihaa, ei heitä kukaan tarvitse. Käy kylmänä kosmoksen tuuli! Kuolemako se sitten on kun sinua ei enää tarvita. Voimaton olet. “Moriendum est”.

Mikäpä olisi sitten tämän kuvauksen opetus. Se on se, että politrukkeja kohtaan on oltava leppymättömän kova ja sinnikäs.

Vaan kuka onkaan suurin?

Nyt on sitten Michael Phelpsillä 14 kultaa ja herää tiestystikin kysymys siitä, onko hän kaikkien aikojen suurin urheilija, ja nimenomaan olympiaurheilija. Mies on saavuttanut mitalinsa kaksissa kisoissa ja niiden eteen hän on tehnyt aivan hirmuisesti työtä. Uimarit viettävät altaassa aikaa kolmasosan vuorokaudesta. No jäähän siinä nukkumiseen ja muuhunkin aikaa, ei sen puoleen…

Mutta puhutaanpas kahdesta muusta, nimittäin Nurmen Paavosta ja Lewis-Kallesta. Molemmat ovat neljien kisojen miehiä vaikka Paavo ei enää Losissa saanutkaan kilpailla ammattilaissyytösten takia. Nurmi olisi voinut saada yhteensä 11 kultaa jos kaikki olisi mennyt putkeen. Pariisissa 1924 hänen ei annettu juosta kymppiä koska hänellä oli muka liana tiukka ohjelma. Tosiasia oli kuitenkin myös se, että tuo kulta oli varattu Ville Ritolalle joka sen sitten voittikin. Kisojen jälkeen Nurmi sitten juoksi Suomessa kympin aikaan 30.06 ja risat päälle. 

Jostain olen kuitenkin lukenut että Pariisissa samana päivänä kun kymppi juostiin olisi Paavo mennyt harjoituskentälle ja ihan verkkareissa pistellyt siellä varjokympin aikaan 29.45 ranskalaistoimittajien suureksi ihmetykseksi. Siinä meni Paavon kymmenes kulta. Losin kisoista 1932 Paavo olisi sitten tavoitellut maratonkultaa… Paavon jalka oli kipeytynyt mutta eiköhän se siitä olisi hoitunut…

Lewis osallistui neljiin kisoihin vuosina 1984 – 1996 ja hänen tendenssinsä oli kultamitelien suhteen laskeva: 4 – 3 – 2 – 1. Noista kultamiteleista kolme on pikaviesteistä. Lewisin kaikkein kovin saavutus on kuitenkin neljä perättäistä pituuskultaa. Hän on titaani, siitä emme pääse yli emmekä ympäri. Nykyään ja tuskin enää koskaan, tai ainakaan vähään aikaan nousee miestä joka on ykkönen pikamatkoilla ja voittaa vielä pituushypyn.

Paavon arvoa nostaa vielä se, että hän oli ensimmäinen systemaattinen ja monipuolinen treenaaja. Hänen aikanaaan ei harjoiteltu talvella ulkomailla eikä tietystikään dopingista ollut mitään tietoakaan. Eikä nuo Paavon ajat ole niin kauhean huonoja. Jos oletamme hänen todellakin olleen niin kovassa kunnossa että se kymppi olis taittunut aikaan 29.45 niin meidän tulee myös huomioda ratatasoitus. Ei juossut Paavo nykyaikaisilla alustoilla. Jos laitamme nykymurtomaahiihtäjän ensin huitaisemaan perinteisellä tyylillä 10 km nykyvarusteilla ja sitten vielä päälle 10 km Haku-Veikon vehkeillä niin matka taittuu jälkimäisillä noin 8 minuuttia hitaammin. 

Paavon suhteen yksi kierros kympillä vei tuon ajan radoilla noin nelisen sekuntia enemmän. Jos siis laskemme suoraan 4 sekuntia kympien kierrosluvulla 25 niin sehän tekee sata sekuntia eli 1.20, ja jos Pariiisin haamuaika 29.45 pitää paikkansa niin Paavo olisi kellottanut noin 28.35, ainakin… Ja siinähän ei olla niin kovin kaukana Julma-Juhasta ja Vireenistä… Nykyaikaisilla harjoitusmetodeilla Paavo olisi pistellyt reilusti alle 28 minuuttia mutta ei hänkään mitään Afrikan pojille mahtaisi, vai mahtaisiko…

Thornkildsen on pilumin pituusheiton kaksinkertainen olympiavoittaja.

                                   

Beijingin pilumi-kisa on sitten ohitse ja on aika koottujen selityksien. Tosiasia on kuitenkin se, että paras miesi voitti ja turha on tulkuttaa mitään. Suomalaiset hehkuttivat liikaa Pitkämäen puolesta ja muutenkin. Hehkutus ei ollut mitenkään turhaa sillä kolme miestämme oli peräkanaa mutta juna hieman väärässä paikassa. Ainoa joka heitti tasonsa mukaan oli Teemu Wirkkala.

Jos katsotaan kisaa puhtaasti heittotekniikan kannalta niin Thornkildsen oli ylivoimaisesti paras. Ai miksikö… No siksi että hänen keihäänsä lähti kaikista lähimpää korvaa, eli hänellä oli aivan ylivoimaisesti paras laparulla. Ei tosin mikään Zelezny mutta paras kuitenkin. Lisäksi oli rentoutta ja sopivaa vauhtia.


Ei ole häpeä hävitä Norskille sillä ruotsalaiset eivät saaneet Beijingistä yhtään kultaa. Molemmissa läntisissä naapureissamme urheiluun panostetaan valtionkin puolesta kaiketi enemmän, tai panostusta on varamsti enemmän. Pilumin suhteen meidän ei toki tarvitse olla huolissamme sillä kotomaassamme odottaa lauma nuoria urhoja ja kai muutama nuori naisimmeinen (Ainakin Laitilan Jyskeen Sini Kiiski) joilla on kauhea hinku edustamaan maatamme tuossa kaiksita suomalaisimmassa lajissamme.  

Seuraaviin olympiakisoihin kun pilumi-miehiä karsitaan niin tunku tulee olemaan vallan hirveä. Taso on silloin paljon hurjempi ja toivoa vain sopii että finaali-juna nytkähtää eteenpäin. Mutta osataan sitä muuallakin.

Otsikossa puhumme pilumin pituusheitosta. Sellainenhan nykyinen kilpailumuoto onkin, mutta se herättääkin kysymyksiä. Se elää ja on periaatteen citius – altius –fortius hengessä. Mutta jos katsomme sitä puhtaasti soturi- ja metsästysperinteen valosta niin pilumin pituusheitto ei ole kovin hyödyllinen taito. Mutta yleiurheilun lajivalikoima on eräänlainen, eikä vain eräänlainen, vaan todella tiukka kaanon johon ei uusilla lajeilla ole juuri asiaa. Pikemminkin on lajivalikoimaa 1900-luvulla karsittu.

Mutta pilumi on siitä maioni välinen että uusia kilpailumuotoja voidaan kyllä kehittää ja aloittaakin. Mieleen tulee ensimmäisenä tarkkuusheitto sekä kiinteään maaliin että liikkuv aan sellaiseen. Kohteena voisi olla vaikkapa jäämiekkomaalin kooinen kehikko jossa on viisi rinkulaa kooltaan 24 senttiä; yksi joka kulmassa ja yksi keskellä tietenkin. Heittomatkana voisi olla tuommoiset 30 jaardia 3 eli reilut 27 metriä. Kilpailumuoto olisi varsin yksikertainen; kuka saa kaikki viisi osumaa vähimmillä heitoilla. Liikkuva maali olisikin sitten vallan mielenkiintoinen. Olisiko siinä kiskoilla liikkuva villisika ja kisassa sitä heitettäisiin myös kolmenkymmenen jaardin etäisyydeltä. Kyseeseen tulisivat tietysti hitaat ja nopeat juoksut.

Eri asia sitten olisi se millainen tuo tarkkuus-pilumi oikein olisi? Kiinnostusta varmaan löytyisi näihinkin lajeihin ja annan luonnollisestikin kun ajatuksen olen ilmoille julkaissut täyden luvan vaastaa ja kehittää ideaa etiäppäin… Mutta uusi Tapio Rautavaara voittakoon Lontoon pilumi-skaban vuonna 2012. Kitara käteen ja soituja tapailemaan Tero-pari ja muutkin… Indeed, indeed…

Pilumi-karsinta ohitten ja kuninkaat areenalla.

Ja sehän päättyi todella vallan hyvin ja erinomaiseti; kaikki kolme urhoamme finaaliin ja ilmassa leijuu kaksoisvoiton messinkinen tuoksu. Kolmoisvoittoa emme tavoittele ellei Wirkkala sitten räjäytä kasinelosta.

Terolle voi sanoa että ei ole mikään häpeä hävitä kultaa Terolle oli sitten voittaja kumpi tahansa. Toinen lohduttautukoon sillä että onhan Lontoossa neljän vuoden perästä indeed-kisat ja sieltä voi hakea palsamia haavoille. Ja jos ei sitä kolmoisvoittoa nyt saavuteta niin kyllä sitten neljän vuoden päästä, nimittäin kotimaassa on tulevia pilumi-urhoja kasvamassa LEEGIO.

Ja paljollako se kulta sitten voitetaan; tarvitsee siis heittää sentti enemmän kuin kakkonen ja tällä kertaa tarvitaan tulos noin, ja plus miinus kolmekymmentä senttiä tuloksesta 84,50. Tässä on luonnontieteellis – matemaattinen fakta, mutta koska elämme epämääräisyyden maailmassa niin mm. vedonlyöntituloksissa pitää tietää se tulos jonka voittaja parhaallaan heittää. Toisaalta jos olisimme siinä tilnateessa jossa molemmat Terot repäisisivät vaikkapa 85,50 parhaallaan niin silloin voittotulos olisi tavallaan jommankumman Teron toiseksi paras tulos joka voisi olla vaikkapa 84,30. Tämäkin on mitä suuremmassa määrin, ja vielä enemmän, luonnontieteellinen fakta kuin edellä mainittu.

Pilumikultaa Beijingissä saadaan siis senttiä paremmalla tuloksella kuin 84,50 +- 30 cm mutta vetoa kannattaa lyödä sopivalla haarukalla jonka keskiarvo on noin 86.45. Ja järjestys on luonnollisesti Tero – Tero ja nimenomaan Järvenpää - Pitkämäki; senhän tonttukin jo näki…

Viimeinen kolmoisvoittomme olympialaisissa kesäkisoissa on vuodelta 1948 ja silloin laji oli voimistelun hevonen. Voitto jaettiin kolmen miehen kesken ja sankareitamme olivat Paavo Aaltonen, Veikko Huhtanen ja Heikki Savolainen. Ja jos hiuksia halotaan halotaan niin viimeinen kaksoisvoitto on vuodelta samalta eli noista ostokortti-olympialaisista Lontoosta sa taa asialla olivat gymnastikkomme ja tuollakertaapitkän hevosen hyppääjät (Long horse vaulta) eli hyppy-kilpalun miehemm Paavo Aaltonen ja Olavi Rove.
GULPS! Tuleepa muuten mieleen, että onko neljän vuoden päästä elossa, kun Lontoossa ryhdytään kisaamaan kolmannenkymmenennen olympiadin kisoja, yhtään suomalaista noiden kisojen kävijää… Mutta palaamme asiaan myöhemmin…

Tänään torstaina aloittivat skabansa myös kisojen todelliset kuninkaat eli kymmenottelijat. Siinä on todellinen äijä-klubi. Skaba kestää alusta loppuun noin 36 tuntia ja aika jonka puitteissa pitäisi untopallot ottaa, mikä on kymmenottelijan yhdestoista laji, indeed, on noin kymmenen tuntia. Siis taisto taukoaa ekapänä illalla paikallista aikaa yleensä noin ydentoista pintaan illalla ja uudestaa ollaan aitajuoksun tiimellyksessä seuraavana aamuna yhdeksältä. Tuon kymmenen tunnin aika täytyy syödä lämppärit, saada lihashuoltoa ja nukuttuakin. Kaiken lisäksi on syytä olla hereillä pari tuntia ennen toisen päivän ensimmäisen lajin alkua. 

Mietteitä Beijingin kisojen toisen viikon tiistai-iltana.

 

Tänään on valtakunnan-uutisissa puhuttu paljon Venäjän ja Georgian välisestä konflikstista joka kyllä pahalla tavalla rikkoi ekekheiria, eli olympiarauhan. Sitä emme nyt ala analyseeraamaan, siis tätä Kaukasuksen konfliktia. Ehkä myöhemmin. 

Se mihin kiinnitti huomiota oli se, että kylläpä moni osasi hyvin sliipatusti lausua sanan Georgia ja vieläpä oikein nuotin kanssa: kiorgija, kiorgija; paino ärrlää ja loppuliudennus. Ettei olisi oikein porukalla ja asiantuntijan kanssa harjoiteltu. Se tässä ottaa pannuun, että Suomi on vissiin ainoa länsimaa jossa ei ole otettu käyttöön pinjin standardin mukaista muotoa Kiinan pääkaupungista Beijingistä eli Beijingistä. Kerrataan nyt vielä yhden kerran tämä asia: Uutistoimisto Uusi Kiina toivoi että Pinjin-standarsi otettaisiin käyttöön jo vuonna 1979. KATALTUMU sanoi luoteisseemiläinen taannoin ennen EKR ja tuikeasti yönuotiota sauvallaan sohaisi…

Eilen sen sitten tein ja ostin Turun Akateemisesta kirjan jota oli kiertänyt kuin kale kuummaa putroa jo kolmen kuukauden ajan. Selaillutkin sitä moneen otteeseen olin. Kyseessä on tämän päivän kirjoituksen otsikkokuvassa oleva kirja “The complete book of the Olympics.” Kannessa hehkutetaan seuraavastiu “A treasure trove of lore, drama and anecdode from 112 years of Olympic history. The top eight finishers in every Summer Olympic event since 1896. Full descriptions of rules and scoring for every included in the Beijing Olympics.”

Kannen hehkutukset eivät ole perusteettomia. Kirja on tosin auttamattomasti vanhentunut jo Beijingin kisojen päättyessä, vaan sehän on pelin henki. Kirja on eräänlainen Olympia-raamattu. Yhdessä netin siältämien tietojen kanssa se on aivan pistämätön yhdistelmä Olympia-fanin tarpeita ajatellen. Alustava pistokoemainen syyni paljastaa kyllä joitain epätarkkuuksia ja vääriä johdonmukaisuuksia erityisesti ampuma-urheilun suhteen. Annetaanpa palautetta.

Toista kisaviikkoa hallitsee yleisurheilu ei atleettiset lajit. Hieman on kaihoa ilmassa sillä mitä pitemmälle yleisurheilu etenee sitä lähempänä on kisojen loppu. Poissa on kisojen ensipäivien rajaton innostus ja tunne siitä että todellinen autuus vallitsee inehmoin rinnoissa.  

Mutta elämä jatkuu ja siihen sisältyy luopumisen ja hyvästien tunne. Siihen sisältyy myös toivo jälleennäkemisestä ja uusista kisoista. On niin paljon urheilijoita, hyviä sellaisia jotka eivät koskaan pääsee Olympia-kisoihin. Kunhan Beijing vaikenee niin on monien arvioiden aika. Kitanit ovat tehneet hyvää työtä ja koko kansaa ei pidä syyttämän siitä millaista politiikka nykyisen dynastian johto harjoittaa… Nyt eletään dynastian aikaa jonka nimi on Kansantasavalta. Kauanko se jatkuu; piru tietää vaan ei sano. Vuodesta kahteensataan vuoteen lienee vallan maltillinen arvio. Parasta olla neuvomatta Kitaneita liikaa… Eikä niin varmaan paljossa tehdäkään sillä se ei ole markkinavoimien etujen mukaista, ja ainakin vielä markkinavoimat jyräävätten ihmisoikeudet… Ikävä todeta mutta näin on…

Lomasunnuntain mietteitä: Rymättylää ja Beijingiä.

 

Niin siinä sitten kävi että herätys koitti puoli viideltä jännäämään kotikatsomossa, tai sanotaanko kotikuun-telimossa Juha Hirven, tuon mainion Hurukselan pyssymiehen viimeiseksi jäänyttä olympia-kilpailua. Hyvinhän se meni vaikka polviasennon viimeinen sarja jäikin hieman vajaaksi. Nyt on sitten Henri Häkkinen Suomen suuri toivo tulevissa kisoissa ja toivottavasti Hirvestä tulee kiväärilajien valmentaja…

Mitä piemmälle aamu eteni sitä suurempi oli hinku lähteä Rymättylä kirkkoon katsomaan ja kokemaan millainen heidän juhlamessunsa oikein oli. Matka taittui letkeästi kiitos olympia-radion. Oli ilo huomata miten kirkossa oli paljon väkeä, tosin sielläkin loisti poissaolollaan nuoret aikuiset, mutta se ei tunnelmaa latistanut. Virretkin olivat tuttuja ja seurakunta lauloi todella hyvin. Kauttaaltaan oli messussa kiittävä tunnelma, ja kirkkoherra Ilkka Pärssien puheista kuulsi läpi syvän nöyrä kiitollisuus ja lämmin asenne tulevia seurakuntayhtymän muita osapuolia, Meri-Maskua ja Naantalia kohtaan.

Mutta ei messu satunnaiselta vierailijalta aivan ongelmitta mennyt. Kovaa omatunnon vääntöä joutui käymään siitä katsooko vaivihkasalaa puhelinnetistä miten naisten soudussa kävi. Ehkäpä ehtoollisen jälkeen. Ehtoollinen olikin sitten varsin tuskallinen juttu. Kun polvistuin kaiteelle tunsin varsin tuttua tuskaa vasemmassa takareidessä; kramppia lykkäsi. Eikun pystyy ja jalka rennoksi ja uusi yritys. Ei auttanut vaan veti vieläkin inhemmin. Sen siitä saa kun hyppää mustan orhin selkään ja polkee tuollaiset 10 kilometriä vallan tiukoilla välityksillä. Ensimmäisen pystyehtoollinen sitten Epikleesi-Hiekin indiktio-ehtoollisen Kirkon koulutuskes-kuksessa kauna sitten (Epikleesi-Heikillä tässä tarkoitan Heikki Kotilaa joka on tutkinut paljon ehtoollisrukousta ja hänen kirjastaan “Liturgian lähteille” jäi meikän päähän soimaan juuri ne epikleesit). Mutta kun tuo sana tuli sanottua niin selitetään se näin:

Ekskurssi: kr. epikaleo 'huutaa avuksi', 'kutsua'. Epikleesi on Isälle osoitettu rukous, jossa pyydetään Pyhää Henkeä. Se on kirkon perusrukous, joka on vanhastaan kuulunut erityisesti toimitusten, esim. kasteen, ehtoollisen, konfirmaation ja pappisvihkimyksen yhteyteen. Lähes kaikki varhaisen kirkon ehtoollisrukoukset sisälsivät "eukaristisen epikleesin". Modernissa liturgian tutkimuksessa puhutaan yhtäältä "elementti-" tai "konsekraatioepikleesistä" eli "ensimmäisestä epikleesistä". Siinä pyydetään Isää lähettämään Henkensä ja tekemään Kristus läsnäolevaksi ehtoollisessa. Tällainen rukous sisältyy esim. ensimmäiseen evankeliseen messujärjestykseen (ns. Kaspar Kanzin agenda 1521). Toisaalta puhutaan "kommuunioepikleesistä" eli "toisesta epikleesistä", jossa pyydetään Isää valmistamaan Henkensä kautta seurakuntaa Herran ehtoollisen arvolliseen vastaanottamiseen. Tämä rukous sisältyy jo vuoden 1968 käsikirjaan. Varhaisessa kirkossa ei tunnettu jakoa elementti- ja kommuunioepikleesiin, sillä molemmat motiivit kuuluivat kiinteästi yhteen.

Että silleen… Soudun tapahtumatkin selvisivät päivän mittaan. Naiset jylläävät ja se ei tässä tapauksessa ole mitenkään paha juttu. Ja lisää voi mitaleja ja ainakin pistesijoja tulla kun meoljat pääsevät vauhtiin…

Mutta siitä paljon odottetusta kiväärin täysottelusta on vielä jotakin sanominen. Jenkkiläläisen Matthew Emmonsin päähän ei oikein näytä mahtuvan se, että keskittymisen on toimittava loppuun saakka. Mies johti finaalia suvereenisti ja voittoon olis tarvittu alle seitsemän osuma. Mutta eikun mies täräyttää 4.4 viimeisellä laukauksella! Edellisissä kisoissa mies johti samassa tilanteessa reilusti mutta pisti yhdeksännen laukauksen naapurin tauluun. Kohtalo ei toista itseään, mutta joskus se matkii itseään miten haluaa.

Emmonsille yksi neuvo seuraaviin kisoihin ja se on vanha zen-viisaus. Sitä olen monissa yhteyksissä hokenut, muutamaan otteeseen jopa täällä:

Jos haluat kulkea kymmenen peninkulmaa niin älä pidä viittä peninkulmaa puolena matkana. Asennoidu siten, että puolimatka on yhdeksän peninkulman kohdalla, näin jaksat loppuun saakka.

Lauantai-illan mietteitä 16-08-2008

                         

Aluksi kirkollisia mietteitä. Ja niitä kirvoittaa uutiset ei-seurakuntaliitoksista. Kirkkohallitus näet päätti viikolla että Piikkiö ja Rymättylä säilyvät itsenäisinä seurakuntaina ja siinä sivussa kai Meri-Maskukin. 

Asia on ihan hyvä juttu indeed, sillä viimeaikainen vaihtoehdottomuus jo alkoi tuntua vallan totalitääriseltä. Kirkkohallituksessa löytyi siis todella hyvää ajattelua. Olisihan se ollut aivan järjetöntä liittää esim. Piikkiön vanha, perinteikäs ja toimiva seurakunta Kaarinaan. Paikallisuus on aina hyvä asia. Aivan tekisi mieli osallistua huomenna vaikkapa Rymättylän seurakunnan palvokseen ja kokea jotain ainutlaatuista. Mene ja tiedä vaikka niin tapahtuukin…

Mutta mennäänäpäs Beijingin kahdennenkymmenennnen yhdeksännen olympiadin kisoihin ja tämän päivän tunnelmiin. Tarkastelemme lähinnä yleisurheilua ja ehkä vähän kouluratsastustakin ja tietysti tähyämme jo huomiseen ja naisten kevyen kaksikon finaaliin… Emme luonnollisestikaan unohda miesten pienoiskiväätin täysottelua.

Pituuden karsinta oli todella ihme juttu ja Evilän karsiutuminen aika iso sääli vaikka mies sen nurkumatta kärsi. Teevee-selostajat eivät oiekin olleet ajan tasalla kun analyysiä siihen ei tuntunut löytyvän miksi ne “maailmanluokan” hyppääjät toinen toisensa jälkeen karsiutuivat. Moista ei nimittäin ole ennen nähty. Syy on jossain hyvin yksinkertaisessa ja väittäisimmepä että se oli tänään liian nopeassa, ehkä sääntöjenvastaisessakin alustassa. Ratapinnoite oli aivan liian nopea ja kova ja siksi askelmerkit menivät sekaisin.  

Nopea ratapinnoite ei kyllä selitä Jamaikalaisen Usain Boltin pahuksen irtonaista menoa. Suoritin pienen vedonlyönnin päivän pari-kilpailussa. Tietysti loin vertoa Usain Boltin puolesta ja ajaksi veikkasin haarukkaa 9.68 – 9.70. Ja sehän meni harvinaiseen oikeaan sillä mies kellotti ajan 9,69. Mutta kuinka paljon mies oli parantanut maailmanennästystä jos olisi juossut kunnolla loppuun saakka. Ehkä kello olisi pysähtynyt aikaan 9,55. Lyödessäni vetoa lähdin siitä, että Bolt saavuttaa em. haarukka-tuloksen jos juoksee tosissaan. Beijingin yli-nopea rata antaa siis satasella etua noin 0,15 sekuntia satasella. Tai sitten on maailman nopein mies todella ylivoimainen ja kyseinen rata sopi vain hänelle. Jenkkien hegemonia on ainakin murrettu ja pitkästä aikaa voi pikaviestin ME siirtyä jonkin muun maan joukkueen haltuun.  

Kyra Kyrklund teki Max-hevoisen kanssa tasaisen varmaa työtä kuudensissa kisoissaan ja finaalihan on vasta edessä. Juha Hirvi on itse ollut hieman realistinen mahdollisuuksistaan pienoiskiväärin täysottelussa mutta sitä ei koskaan tiedä mitä vanha kettu voi aivan puolihuolimattomasti tehdä. Tosifani nousee ylös aamuneljältä ja ryhtyy odottelemaan tietoja miten sarjat etenevät… Enemmän pitää kuitenkin voi odottaa naissoutajiltamme. Niinköhän naiset nyt näyttävät mallia oikein viimeisen päälle. Jäänee se Rymättylän kirkkoreissu tekemäti…

Vieläkö tulee mitaleja?

Eli nyt sitten tehdään roknooseja ja puntarointeja. Ilahduttavan moni maa on tässä vaiheessa päässyt kultakantaan; peräti 27 kansakuntaa on saanut vähintään yhden olympiavoiton. 

Kiina taitaa jyrätä Jenkkilän tällä kertaa varsin selvästikin. Mutta tuskinpa mikään maa on koskaan niin massiivista satsinkia tehnyt kuin Kiina nytten. Mutta miten on meidän laita? Vieläkö tulee mitaleja? Huomio kiintyy aivan ensiksikin parhaaseen uimariimme Hanna-Maria Seppälään, pituushyppääjä Tommi Evilään ja tietysti pilumi-maakareihimme ja lähinnä Tero-pariin. Muitakin mahdollisuuksia on ja toivottavasti ne ovat ylläreitä… Melanheiluttaja-naisilta voi odottaa todellista ylläriä ja ei pidä aliarvioida kiväärimiehiämme vaikka Juha Hirvi on ehkä parhaan sihtinkinsä jo menettänyt. Henri Häkkinen voi kyllä yllättää myös pienoiskiväärissä.

Paljon on Hanna-Maria Seppälän harteilla, koko uima-urheilumme tulevaisuus sillä idoleja tässä tarvitaan kun Jani Sievinenkin, Antti Kasviosta nyt puhumattakaan, on jo aivan menneen maailman miehiä. Kaikki on mahdollista aivan kirkkaimpaankin saakka, mutta siihen tarvittaisiin niin kova aika ettei se nyt ihan vielä taida onnistua. Pronssikin olisi niin kova juttu että alta poies, vai pitäisikö paremminkin sanoa altaasta pois…

Ja jos ei mitalia tule niin hän kyllä kamppailee vkavasti uintikisojen kauneimman naisuimarin tittelistä. Sellaisiakin aina jaetaan. Onpa joskus jaettu palkintoja parhaista sääristäkin. Vuoden 1964 olympialaisissa talvikisoissa Suomen kaksinkertainen olympivoittja noissa kisoissa voitti myös Mr Seefeld-tittelin, ja se oli nimenomaan säärikilpailu se.

Säärikilpailusta menemme sitten setä pitkäsääreemme eli Tommi Evilään. Miehen pitäisi olla elämänsä kunnossa ja olympia-radion haastattelussa mies ilmiselvästi huhkui pontta ja tappuraa. Ei valitellut lämmintä ilmanalaa vaan sanoi sen tehneen ihmeitä. Ei kuulemma kolota paikkoja lainkaan, ei sääriä eikä hampaita. Mutta tuskinpa tuollaisella hyvinvoinitvaltion lapsella enää amalgaamia suussa onkaan.  

Että paljollako pronssi sitten irtoaa pituushypyssä. Tai sanotaanko että millaisella tuloksella kultaa voitetaan. Homman nimihän on se, että voitaakseen kultaa pituushypyssä pitää hypätä sentti pitemmälle kuin hopeaa voittanut, tai sitten yhtä pitkälle mutta toinen hyppy pitemmälle kuin toisella tasatulokseen päätyneellä…

Taso on varmaan kova mutta pronssi irronnee tuloksella 825 ja hopeaan tarvitaan 838. 840 on Evilä tavoitettavissa jos kaikki menee putkee ja tuulta takan on 1,9 metriä sekunnissa, vähintään. Sellaisen hypyn Evilä varmaan tekikin Helsingin MM-kisoissa pari vuotta sitten mutta se oli hiuksenhienosti yli. Kerrassaan hieno että meillä on tällainen kisailija tuollaisessa jenkki-lajissa. Evilä ei satasta juokse mutta kun tuollaisia pituuksia loikitaan niin aivan implisiittisesti voidaan sanoa että hän on myös Suomen nopein mies…

Neljäs päivä Beijingissä, ekekheiriaa Kaukasuksella.

 

Päivän kaikista paras uutinen on kuitenkin se, että Kaukasukselta kuuluu niin hyviä uutimia; ovat peräti lopettelemassa vihollisuuksia. Se on ekekheiriaa se eli jumalten rauhaa eli olympiarauhaa. Kaukasuksen rauhoittaminen ei ole mitenkään helppo juttu ja parhaitenhan siinä on onnistunut Josif Vissarionovits Dugasvili eli Stalin. Keinot olivat kyseenalaisia mutta toimivia…

Neljäs päivä toi sitten vapaapistoolikilpailun mutta ei suomalaisfinalistia. Se mihin kannattaa kiinnittää huomiota on alkukilpailun tulos, siis se mikä aikoinaan oli varsinainen vapaapistoolikisa. Tänään kultaa olisi saanut tuloksella 565 mikä on kyllä luvattoman heikko tulos kun ajattelee menneiden kisojen antia. Maailmanennätyshän on hurja 581. Siitä taisin puhua jokin aika sitten kun muistelimme Moskovan kisoja vuonna 1980. Liekö koskaan mahdollista rikkoa tuota Aleksander Melentjevin hirmutulosta. Siihen sarjaan ei mahtunut yhtään kasia.  


Samassa kilpailussa viidenneksi ampui Suomen Seppo Saarenpää tuloksella 565, siis samalla tuloksella jolla tänään voitettiin alkukilpailu. Verailun vuoksi on otettava mukaan vuoden 1964 olympiasankarin Väinö Markkasen tulos 560; sillä olisi ylletty tänäänkin finaaliin. Ja esimerkkiä näyttää Kai Jahnssonille myös vuoden 1956 kultamitalisti Pentti Linnosvuo tuloksellaan 556, Melbournessa siis.


Taulu on sama eikä pyssyissäkään ole juuri mitään ihmeellistä kehitystä tapahtunut, ehkä pientä muttei paljon. Melentjevin tuloksen voi jättää omaan arvoonsa, siinä ei varmaan ollut mitään vilppiä ellei sitten tuuliolosuhteita kyetty jotekin eliminoimaan. Neukkulalaisilla kun kävi kisassa kuin kisassa aika ilmiömäinen tuuri ja he ampuivat aina parhailla paikoilla. Oli miten oli on vapaapistooli todellisten gentlemannien laji ja Neukkulassa niitä oli ainakin yksi eli Melentjev.  


Phelpsi mennä porhaltaa ja tänään tuli siis kultaa kahdensadan vaparissa ja herää kysymys kuinka paljon maailmanennätys voi vielä parantua. Miehen voittomarginaali oli lähes kaksi sekenttiä. Kun kyseinen matka otettiin kisaohjelmaan vuonna 1968 voitettiin se ajalla 1,55 ja risat. Vuonna 1980 päästiin jo alle 1.50! Phelps ei ilmeisesti vielä ottanut kaikkea irti mutta ehkä suorituskyvyn rajoilla ollaan ja parannuksia saadaan aikaan vasta geeni-dopingin avulla.


Uinti on kyllä aika ihmeellinen laji ja se herättää kysymyksen: eikö yleisurheilluunkin voitaisi juoksumatkojen ja kävelyn lisäksi ottaa vielä konttausmatkat ja takaperin juoksu. Kysehän on kaiketi siitä että absoluuttinen nopeus olisi se tärkein määre. Olisi siis vain pelkkää vapaauintia ja jos joku pääsisi nopeammin perhosella niin siitä vain…

Ensimmäisen kisapäivän mietteitä

 

Tai oikeastaan toisenkin. Kaksi päivää on nyt kisattu ja kaukana on suomalaismenestys. Toisaalta sitä aina odottaa aina varsinaista yllättäjää, ja jotenkin tuntuu että joukkueessamme tällaisia yllättäjiä voi löytyä. Huomio kiintyy kestävyysurheilijoihin eli purjehtijoihin ja ampujiin.

Mutta kisat menevät eteenpäin kuin kiskoilla ja kiinalaisille virtaa mitaleita tasaisella ropinalla. Jenkkien hirmu Phelps aloitti kultajahdin uimaltaassa ja ohittanee pian Paavo Nurmen ja kumppanit kultamitelien määrässä.

Jousiammunta osoitti taas sen kuinka tasa-arvoinen laji se on. Nyt kun todellakin ammutaan samalta matkalta ja suhteellisen keveissä tuulissa niin piste-eroja parhaaiden naisten ja miesten välillä ei juuri synny. Ainoa jousiampujamme hävisi 72 nuolen kilpailussa parhaille naisille noin 50 pistettä. Asiaa ei kukaan uskalla sanoa ääneen mutta näin se vain on. Ja kun ammutaan 70 metrin matkalta niin Etelä-Koreassa, tai sanotaan suoraan että Koreassa, on noin 100 parempaa naisjousiampujaa kuin meillä paras mies. Asialle tarttis varmaan tehdä jotain.  

Ehkä kovalle tasolle ei nlousta enää koskaan tuossa lajissa juuri meillä. Ylpeys pitäisi pystyä nielemään ja palkkaamaan valmentaja Koreasta. Toisaalta herää kysymys että mistäs rahat moiseen. Paljon olisi tehtävää myös monissa seuroissa. Laji on hvyin sisäänpäin lämpiävä ja innostavia seuraohjaajia on harvassa.  

Kysehän menestyksen suhteen on lajissa kuin lajissa juuri rahasta. Amatöörin nouseminen korkeimmalle korokkeelle on nykyään todella harvinaista. Joka voitaa kultaa näissä kisoissa ja tekee normaalia päivätyötä tuommoiset 8 kuukautta vuodessa voidaan kyllä luokittaa amatööriksi. Epäilenpä vahvasti löytyykö tuollaista heppua tai naesta lainkaan.

Menestystä saataisiin aivan varmastiu jos satsinkia tehtäisiin. Kysehän olisi siitä, että ns. amatööri saisi urheilla aivan vapaasti saaden kuussa tuollaiset 2500 euroa palkkaa, tästä tietysti hieman veroa. Yhden huipun tukemiseen tarvittaisiin siis noin 30 000 euroa vuodessa. Eri asia sitten on se kuinka monta tuollaista huippua voitaisiin verovaroilla ylläpitää. Tarvittaisiin aivan varmasti myös sponssirahaa. Tuon kolmekymmentätonnisen päälle tarvittaisiin sitten vielä laji-, ja liittokohtaista tukea melkoiset summat.

Asia varmasti olisi ihan ookoo jos samaan aikaan tuettaisiin kuntourheilua ja jopa hyötyliikuntaa. Koulujen liikunta-ohjelmiin tulisi myös satsata nykyistä huomattavasti enemmän. Olympia-urheilu on tietysti kaikkien asia mutta se on toisaalta vain jäävuoren huippu. Eikä pidä unohtaa myöskään urheilu-pedagogiikkaa ja sitä, että urheilu on vain osa kasvatusta. Kristitynkin tulee urheilla ja kuntohyötyillä. Näin tuntuu sitten parrukin kevveemmältä…

Kolmannen kisapäivän kultamietteitä.

Se ylläri sitten tuli, se josta eilen voitiin uumoilla. Ja kaiken lisäksi kullan toi naisurheilija, vasta neljäs naispuolinen olympiavoittajamme kesäkisoissa. Kaiken lisäksi kyseessä on mitä ilmeisimmin keveällä valmenustuella harjoitteleva amatööri. 

Wikipediasta löytyi tiettystikkin jo artikkelintynkä joka mainitsee Satu Mäkelä-Nummisen olevan kahvilatyöntekijä. Tuorein kultamitallivoittajamme osaa myös torvensoiton jalon taidon ja pirunkeuhkokin tottelee häntä (Lähde. Radio Suomen eli olympiaradion haastattelu.)

Maanantai-päivä eli kisojen kolmas kilpailupäivä palautti siis Suomen kultakan-taan. Ja kaiken lisäksi tuli vielä pronssiakin. Ja siitä kilapilusta täytyy sanoa, että sen voitii aivan oikea mies, siis se intialainen. Hänhän ampui finaalissa reiluja kymppejä kun Häkkinen jäi tasaisesti aina muutaman kymmenyksen alle. Viimeinen laukaus oli Häkkiseltä huono ja siinä meni se hopea. Toden-näköisesti jo alkukilpailussa intialainen oli parempi jos olisi laskettu nuo perin mielenkiintoiset desimaalikympit.

Naisten trap-finaali menikin sitten jännittävissä merkeissä. Toisaalta Satu Mäkelä-Nummelalla oli koko ajan varsin turvallinen asema kisan johdossa. Marginaalit ovat pieniä ja romahdusta ei tällä tasolla nähdä. Pitkä ja sinnikäs harjoittelu toi vihdoin kallisarvoisimman hedelmän. Ampumaurheilulle päivä oli kerrassaan riemukas ja pelkkä pronssikin olisi ollut tunnustus määrätietoisesta työstä. Laji on varsin kallis harrastaa ja uusia harrastajia tuskin tulee syksyllä ammuntasaleille-, ja luoliin ihan pilvin pimein. Mutta onhan se jotain kun saadaan ampumaurheilusta kultaa ja vieläpä 44 vuoden tauon jälkeen.

Herää kysysmys: “Miksi naiset eivät tuo kesäkisamitaleja, ja kultaisia varsin-kaan?! Tämähän oli vasta neljäs kesä-kulta… Homman nimi kun on se, että muualla mitaleja kyllä voitetaan ja suomi on verrattaessa miesten ja naisten mitalisaantoa keskenään muiden vanhojen urheilumaiden jäljessä. Onneksi talvikisapuolella tilanne on tyystin toinen. Ehkäpä syy onkin juuri tuossa, parhaat tyypit ovat harrastaneet talvilajeja. Toisaalta meidän ei tarvitse hävetä naisyleisurheilijoittemme menestystä 1970-luvulla vaikkei olympiamitaleja tullutkaan. Monen naisurheilijamme kuntohuippu sattui tuolloin kaksi vuotta liian aikaiseen vaiheeseen… Ehkäpä tilanne korjaantuu tulevissa kisoissa ja vielä näidenkin aikana parempaan suuntaan.

Siis herää kysymys: tuleeko lisää mitaleja? Ehkäpä tuleekin, mutta pettyä ei pidä jos kaikki jääkin mies-pilumistiemme varaan. Mitaleita tulee sitäkin enemmän muille ja voi olla että Kiina pesee Jenkkilän tässä skabassa jopa varsin kevyesti. Venäjäkin herää vielä ja vaikka se ei tuohon taistoon ylläkään niin olkaamme vakaat ja varuillamme kun kolmannenkymmenennen olympiadin kisat käynnistyvät neljän vuoden päästä. Koko maailman huomio on nyt Beijingissä mutta lukemattomilla judosaleilla, kentillä ja konnuilla treenaavat miljoonat nuoret jotka havittelevat joskus pääsevänsä kisoihin. Joukkoon mahtuu muutama vanhempikin yrittäjä.

Kolme päivää Beijingin kisoihin – Olympiamuistoja ja haaveita III.

Enää kolme päivää Beijingin kisoihin ja tunnelma nousee nousemistaan. Wokkipadoissa käy suika-lepaistin tirinä ja pian kalisevat syömäpuikotkin… Joka on onnistunut hankkimaan kiinanpommeja näinä vaikeina aikoina on löytänyt suoranaiusen aarteen. 

Mutta vielä ei sentään olla linnunpesän maisemissa. On aika muistella ehkä omituisimpia olympialaisia mitä koskaan on nähty. Kyseessä ovat vuoden 1980 kisat Moskovassa. Moskovahan oli saanut järjestelyoikeudet vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin, nykyäänhän järjestäjillä on aikaa tuollaiset 7 vuotta. Kisat järjestettiin hyvissä puitteissa, ei siinä mitään. Jonnekin Moskovan ja Kiovan välillekin rakennettiin oikein kunnon moottoritien pätkä jotta pyöräilyn maantiejoukkue-ajo voitiin järjestää. Kisat olivat näytön paikka Neukkulalle…


Mutta sitten alkoi tapahtua. Puolan liikehdintä alkoi vasta elokuun alussa kun lakkopraoni Walesa aloitti liikehdinnän Gdanskissa. Neukkula sotkeutui Afganistanin sisäälissotaan ja kilpailuja boikotoi peräti 47 maata, Yhdysvaltojen johdolla. Ainoastaan 80 maata osallistui, mikä oli pienin luku sitten vuoden 1956 kisojen. 15 maata protestoi Afganistanin tapahtumia osallistumalla avajaisiin ja mitalinjakoseremonioihin olympialipun alaisuudessa. Näiden maiden kultamitalisteille soitettiin olympiahymni kansallislaulun sijaan. Moskovan lisäksi järjestettiin Piritan satamassa Tallinnassa olympialaisten purjehduslajit. Jalkapallo-otteluita järjestettiin Moskovan lisäksi Leningradissa, Kiovassa ja Minskissä. Tallinaa lähemmäksi eivät kesäkisat sitten ole Suomea tulleetkaan.

Näin jälkeenpäin ajatellen Moskovan kisat aloittivat häpeällisen jakson Olympialiikkeen historiassa, vaikka itsessään se oli tapahtummiin täysin osaton. Seuraavat boikotittomat kisat näet järjestettiin vasta vuonna 1988 Soulissa ja voidaan sanoa, että kansojen perhe saattoi esteettä olla koolla ensimmäisen kerran sitten vuoden 1972!

Kisoissa haudattiin Lasse Virenin haamu vaikka hän tekikin kympin kisasta huikean kisan. Kaksi viimeistä olympiajuoksua menivät saldolla viides ja keskeytys. Huikea saavutus silti se kympin viides sija. Harmi vain että Lassen valmistautuminen kisoihin ei sujunut onnellisimpien tähtien alla. Millainen oliskaan ollut hänen kahden kilometrin kirinsä jolla Yifter olisi kesytetty…


Pertti Karppinen toi taattua kultaa, mutta suurin yllättäjä oli nuori jousiuampujamme Tomi Poikolainen. Ei hän niin puskan taka tullut kuin luullaan. Jo kaksi vuotta aiemmin hän oli ollut mukana Coventryssä järjestetyissä EM-kisoissa joissa Kyösti Laasonen otti EM-kultaa. Siellä Poikolainen oli mm. toisena vaativalla 50 metrin matkalla itsensä Kyöstin jälkeen, ja kaveri oli tuolloin vain 16-vuotias. Paljonhan voidaan jossitella asialla, mutta seuraavana vuonna pidettiin Italian Punta Alassa maailmanmestaruuskisat joissa kultaa otti Kyösti Laasonen. Toiselle ja kolmannelle sijalle sijoittuivat jenkit Pace ja McKinney jotka olivat puhelleet Poikolaisen voittaneen inflaatiokultaa. Poikolainen oli tuossa kisassa viides ja hänelläkin oli kultaan sauma mutta jotain pientä kämminkiä oli vioittuneen nuolen kanssa jolla hän ampui useamman kerran pitemmiltä matkoilta…

Neljä päivää Beijingin kisoihin – Olympiamuistoja ja haaveita II.

                                    

Omista kisamuistoistani nousee esiin kaksi ylitse muiden ja ne ovat luonnollisestikin Montrealin kisat vuonna 1976 ja Moskovan kisat vuonna 1980. Toisaalta ne olivat epätäydellisiä kisoja jos ajatellaan boikotteja. 

Harva muistaa sitä kuinka moni Afrikan maa jäi pois Montrealin kisoista koska. Suuri joukko lähinnä Afrikan maita boikotoi kisoja Etelä-Afrikan, Rhodesian ja Uuden-Seelannin osallistumisen vuoksi. Kansainvälinen olympiakomitea myöntyi sulkemaan kisoista kaksi ensimmäistä näiden harjoittaman rasistisen apartheid-politiikan johdosta, mutta Etelä-Afrikan urheilusaartoa rugbyottelulla rikkonutta Uutta-Seelantia KOK ei katsonut voivansa sulkea kisoista, rugbyn ollessa olympialaisten ulkopuolinen laji.  

Mutta yhtä kaikki kesä 1976 oli kuuma kesä ja yöradio oli kesän kova sana. Suomalaisilla oli kovat odotukset Montrealin kisoista. Kaikkien silmät katsoivat tietenkin Lasse Vireeniin ja hänpä hoiti hommansa ollen elämänsä kunnossa. Kympillä Lasse pesi Carlos Lopezin kuin vetta vaan ja kyllä Yifterkin olisi sille Lasselle hävinnyt. Montrealin vitonen on kaikkien kestävyysjuoksujen klassikko ja kukaan ei tiedä kuinka lujaa Lasse jolla oli ja on edelleen Itä-Afrikkalaisen miehen jalat olisi matkan päästellyt jos olisi ollut pakko, ehkä jopa alle 13 minuutin… Se että Lasse suorastaan tappoi kaikki ne mailerit on aivan käsittämätön juttu… Puhume lisää Lassesta ja Montrealin meinigistä kun pääsemme suullisesti puhelemaan; ehkä joskus kun julkenen järjestää KIRKKOHERRAN NETTIPÄIVÄKIRJAN lukijatapaamisen. Yleisurheilusta tuli mitaleja oikein urakalla, jos vertaa siihen mikä on nykyään saaminki.

Nimittäin silloinen ykköspilumistimme Hannu Siitonen sai hopeaa vaikka kulta olisi hänelle ilman muuta kuulunut; mutta minkäs Nemethille mahtoi. Antti Kalliomäki oli lähellä olympiakultaa mutta liian monta yritystä koitui hänen kohtalokseen. Anttihan oli tavattoman lahjakas mies joka parikymppisenä teloi jalkansa aivan katkipoikki Helsingin olympiastadioinin seiväspaikalla. Ja se katkipoikki oli sellainen juttui että jalkaterä roikkui muutaman nahka-, ja jännesuikaleen varassa. Jalka pantiin kuntoon ja oli urheilulääketieteen ihme että mies vielä urheili.

Pirjo Häggmannille olisi suonut olympiapronssia mutta ei niin ei. Jos toivo olis Lassessa niin varsinaisia yllätysveikkoja olivat Pertti Ukkola ja toinen Pertti eli Karppinen. Ukkola pani kaiki sileeksi ja aivan alkukierroksilla Gruusian eli Neuvostoliiton hallitseva maailmanmestari Nelson Davidian sai tuta Sodankykän miehen vloiman, lopputottelussa Jugoslavian, tuon entisaikojen Etelä-Slaavien liittovaltion, Ivan Frigic ei mahtanut yhtikäs mitään. Soutu-ihmeemme Pertti Karppinen tuli vähän kuin puskasta voittaessaan ensimmäisen kultansa.

Montrealin kisoista olisi paljon muutakin porinoitavaa mutta todetaan että kyllä Nadja oli ylitse kaikkien… 

Viisi päivää Beijingin kisoihin – Olympiamuistoja ja haaveita I.

Ja nimenomaan kesäkisamuistoja… Ja otetaanpas aivan alkuun oikein kaunis ja vokaalipitoinen suomenkielinen sana, nimittäin kesäkisaisännyys-haave. Nimittäin herää kysymys siitä voisiko Suomi vielä kerran isännöidä kesäkisoja, siis ihan oikeita Olympia-kisoja. 

Ehkä se olisi nippa nappa mahdollista pääkaupunki-seudulla kunhan Vantaa ja Espoo pantaisiin väkipakolla Helsingin yhteyteen. Sehän tekisi jo pienen metropolin verran ihmisiä. Spekuloidaanpa asialla oikein kunnolla. Mitä kaikkea tarvittaisiin?

Ensinnäkin tietysti tarvittaisiin suurempi olympiastadion. Tai sitten rakennettai-siin pari vyötä lisää stadioinin ympärille… Ainakin noin tilapäisesti… Velodromi tarvittaisiin, samoin vesiurheilukeskus… Tarvittaisiin myös seuraavat suorituspaikat…

-Soutu- ja melontastadion, käytännössä noin 2200 metriä pitkä, 60 metriä leveä ja 6 metriä syvä tekoallas.
-Ratsastusurheilukeskus
-Purjehduskeskus joka voitaisiin rakentaa johonkin muuhun kaupunkiin kuin Helsinkiin…
-Lukuisia kenttia ja saleja…

Omanlaisensa ratkaisu olisi kyllä myös pidentää kisoja muutamalla päivällä jotta voitaisiin käyttää samoja suorituspaikkoja. Muistuu mieleen montrealin kisat vuonna 1976 kun judo-kilpailut vietiin läpi velodromilla… Voisihan sitä kyllä sijoittaa niinkin proosallisen lajin kuin painonnoston vaikkapa Finlandia-taloon; pääsisi siinä ähellys ja karjahtelu oikeisiin ulottuvuuksiinsa kunnon akustiikan myötä.

Hajasijoitus onkin sitten oma mahdollisuutensa sillä Etelä-Suomen talousalueella liikenneyhteydet pelaavat vallan hyvin. Koripalloturnauksen toisen lohkon voisi aivan hyvin pelata vaikkapa Turussa. Urakka selvitä kisajärjestelyistä ei ehkä olisi niin kauhea ongelma kuin aluksi tuntuisi.  

Oma pulmansa olisi sitten se kuinka kisavieraat majoitetaan. Oma mahdolli-suutensa olisi kelluvassa hotellistossa. Yhteen risteilijä-alukseen voi majoittaa vallan suuren määrän kisavieraita… Urheilijoille löytyy kyllä oma tilansa uuden asuinalueen myötä. Tosin Helsingissä alkaa olla jo melko ahdasta. Yksi asia on kuitenkin varmaa ja se on se, että metroverkostoa tulisi parantaa huomattavasti.

Projekti vaatisi kärsivällisyyttä ja nimenomaan kärsivällisyyttä. Mutta jos tähtäin asetettaisiin vuoteen 2020 niin mikään ei olisi mahdotonta. Suorituspaikkoja voitaisiin rakentaa pikku hiljaa ja maailma on aivan toisenlainen vuonna 2020, ehkä kisatkin… SIIS KESÄKISAISÄNNYYSHAAVE ELÄÄ!

Kuusi päivää Beijingin kisoihin.

Niinpä on ja on aika pohtia vähän globaalimpia yhteyksiä. Sanotaan että kiinalaiset, ja tässä tapauksessa Kiinan kommunistinen puolue käyttäisi kisoja palvelemaan omia tarkoitusperiään. Herää sitten kysymys: “Kenelle Kiinan kommunistinen puolue nyt sitten haluaa jotain näyttää?” Maailmalleko vai omalle kansalleen? Ehkä kuitenkin itselleen, vai tietävätkö he sitä itsekään…

Onhan lähtökohta aika ihmeellinen jos kommunistinen puolue kannattaa mail
man raainta kapitalismia. Mutta meneekö tuokin ilmiö todella, kuten jo aiemminkin on tässä yhteydessä pohdittu, lähinnä dynastianvaihdoksen piikkiin ja kiinalaisillahan tulee tässä vaiheessa joskus jopa muutaman sadan vuoden anarkistinen kausi… Ehkä tässä olisi kaikista yksinkertaisin ja todennäköisin selitys asialle…

Jotenkin ei jaksa uskoa siihen, että Kiina muuttuu avoimemmaksi yhtsikunnaksi kisojen jälkeen. Siinä missä Tokion kisat vuonna 1964 olivat kunnianpalautus idän ihmemaalle ja Soulin kisat vuonna 1988 nostivat Etelä-Korean normaalivaltioiden joukkoon niin Kiinan suhteen olisi muutosta pitänyt jo näkyä. Japanille ja Etelä-Korealle nuo kisat olivat mitä suurimmassa määrin kunnia-asia ja heidän yhteiskuntansa muuttui avoimmemmaksi ja vapaammaksi kisojen myötä. Mutta kohtahan tuo nähdään.

Uusin TIME-lehtikin puhui taajaan Beijingin kisoista. Siinä oli pitkä juttu otsikolla 100 Athlets to watch. Lista oli luonnollisestikin amerikkalaispainot-teinen ja turha sieltä oi etsiä pilumistitoivojamme Teroja. Ykköseksi oli listattu LeBron James ja sijalla kolme oli Michael Phelps. Sitäpäs ei aiemmin ollut tiedossakaan että Phelps on varsinainen luonnonoikku. Hänellä on aivan valtaisa luonnonoikku-ominaisuus. Hän pystyy palautumaan rankasta harjoituksesta ja spurtista aivan muutamassa minuutissa kun jollain muulla maitohapon käsittely vie jopa vuorokauden.  

Kysehän on todennäköisesti kuitenkin siitä, että viisas treenari lopettaa harjoituksen matalaan tempoon, antaa sydänlihaksen polttaa maitohapon. Tämä tarkoittaa sitä, että harjoituksen viimeinen kuudennen tulisi vetää aivan minimitehoilla… Ei siinä sen ihmeellisempää ominaisuutta välttämättä tarvita. Homma toimii vallan hyvin ja näinkin lahjtaton treenari saattoi aikoinaan pyhä-iltana pistellä jolkottaa tuollaiset 20 km ihan hyvillä tehoilla vauhdilla 4.20-4.30 ja ajella päälle ergometrilla tuommoiset 75-90 min vallan kovemmilla tehoilla luonnollisesti muistaen löysätä viimeisen kuudenneksen.  

Oli maitohappoja tai ei mutta lystistä ei lopulta jäänyt käteen, vai pitäisikö sanoa, että jalkoihin muuta kuin 17 vuoden krooninen akillesjänne - tulehdus, kaiken lisäksi molempiin jalkoihin. Ja niin hvävisi maallinen hoikkuus ja pötsi kasvoi. Niin siinä käy jos lahjattomat rupeavat liikaa hillumaan ja trenaamaan. Mutta olisihan siinä voinut käydä pahemminkin. Tuleekin mieleen, että tässähän piti kirjoitella vallan Olympia-muistoista juuri näinäpäinä ennen Beijingiä.

Kolme vuotta Timo Veijolan kuolemasta.

Kahtena aikaisempana vuonna olen kirjoittanut opettajani Timo Veijolan kuolinpäivänä kirjoituksen hänestä ja niin aion tehdä nytkin. Rakas opettaja on kirjoituksen arvoinen kerran vuodessa.

Mutta mitäpä kirjoittaisi. Ikävän tune on vielä joskus käsin kosketeltava ja sehän tässä harmittaa niin paljon kun miehellä jäi sanomatta niin paljon. Omat projektit lähinnä Jeesus Siirakin kirjan kanssa taisivat mennä siinä samassa.  

Timoa moitittiin joskus vanhanaikaisuudesta ja joustamattomuudestakin. En vain itse kovin paljon tällaista hänestä muista. Ehkä jotain pientä… Otetaanpa vaikka oma pro gradu-tutkielmani joka käsitteli Jeesus Siirakin kirjan kirjoittajan Ben Siran ylipappikuvaa.

Minua kismitti kovasti se että en saanut ko. opusta tehdessäni juuri mitään ohjausta kun seminaarivuonna 1992-1993, joka sattui myös olemaan Teemu Selänteen rookie-kausi, professori Veijola oli Akatemia-hommissa virttyneempänä tutkijana ja seminaarin veti Risto Lauha… Lauha ei suostunut ottamaan asiaan mitään kantaa ja kun Veijola tuli itse töihin syksylllä niin hän ei sitten suostunut koskemaan graduuni koska se olisi ollut Lauhan asia. Eipä siinä sitten mitään. Pistin homman kasaan ja yhden luvun laiton Veijolalle harjoitusaineena. Mitään isompaa siitä ei hän sanonut edellisin perustein.  

Mutta asiat pakkaavat muuttumaan… Kului vuosia ja oltiin keväässä 2001 jolloin olin jo palannut Kajaanin komennukselta ja oli aloitellut papin hommat Kymin seurakunnassa. Helmikuulla matkasin kuuntelemaan eksegeettistä päivää Helsinkiin ja siellähän Timo oli vastaanottamassa porukkaa ovella. Oli muuten sama päivä jolloin Lahden MM-hiihdoissa Suomi voitti kultaa joka kyllä sitten pottareissun jälkeen saikin kerrassaa aivan uusia ulottuvuuksia. Paljon oli tapahtunut niinä seitsemänä vuonna valmistumiseni jälkeen… Timo tervehti minua leveästi ja sydämmellisesti hymyillen ja hän kertoi minulle että hänellä oli asiaa. Asia oli siinä että mies oli kerrassaan tehnyt parannuksen ja löytänyt Jeesus Siirakin kirjan…

Väitti lukeneensa ja sen alkukielellä ihan kokonaan, siis sen mitä on säilynyt ja kysyi minulta maalaispapilta että mikä onkaan paras kommentaari ko. kirjan tutkimista varten. Vastasin tietysti että Skehan – diLellan kirja Anchor’s Bible- sarjassa. Hän sanoi vielä että jos ei olisi virkavelvollisuuksia laisinkaan niin ei hän mitään muuta tekisikään kuin tutkisi Jeesus Siirakin kirjaa. Lisäksi hän pahoitteli sitä ettei voinut aikoinaan antaa minulle asiaan kuuluvaa ohjausta kun graduani tein… Päivä oli suurenmoinen eksegeettiseltä anniltaan ja muutenkin oli todella lämmin olo rinnanalusessa kun bussin kyydissä Kotkan Karhulaan ja Kymiin iltasella matkustelin.